Part 10

Sikeään hän nukkui. Mutta se mielen levottomuus, joka häntä oli yökauden vellonut, se elpyi nyt unelmiin. Hän oli kulkevinaan Mustanahon rinnettä notkoon, mutta jyrkiksi kävivät rinteen seinät, eikä kohta näkynyt kapeasta laaksosta harjanteiden välitse muuta kuin kipene sinistä taivasta. Kolkkoa oli metsä, kalliot tuntuivat laskeutuvan vastakkain, kuin puristamaan yksinäistä vaeltajaa; hän olisi tahtonut palata, mutta ei voinut, eteenpäin piti hänen vain astua, kunnes hän seisoi jyrkkäreunaisen rotkon partaalla, jonka mustasta syvyydestä kohisi kumea ääni. Tuska valtasi vaeltajan, ja epätoivossaan läksi hän kiipeämään pystyjyrkkiä kalliosärmiä myöten ylöspäin, muualle ei hän enää päässyt. Kapusi, kapusi -- jo aukeni ylimmän kallion laelta näkyviin laaja selkä ja sen takaa avara maisema. Ja hänen sydämensä täytti valtava riemu. Sillä vauras oli tuolla talo vihantain ketojen keskellä, kypsänä siellä lainehti vilja; veräjän suussa polki tannerta liinaharja-ratsu ja uhkuvautareisina kulkivat lehmät rantalaitumella. Se oli kuin onnen maa, joka kehoitteli: tule ja ota! ja hän ojensi kätensä tuota läheiseltä näyttävää rantaa kohden. Mutta se olikin kaukana, kaukana, ja hänen kupeillaan olivat kalliot pystyt ja alla oli musta vesi. Siellä oli kyllä kallion alla hänen pieni ruuhensa, mutta rinne oli liian jyrkkä. Sitäkö myöten hänen piti laskeutumaan lähteä ... jalka livetti, se tuskin kalliota hipaisikaan. Hän putosi, solui syvälle ja tunsi jo kostean usvameren, johon hän upota uhkasi... Vielä pilkisti etäältä vihanta ranta, mutta itse hän siihen kylmään usmaan upposi ja käsillään hän hapuili, tavatakseen jotakin, johon tarrautua ja siten pelastua...

Heino seisoi jo pystyssä törmällä, kun säikähtyneenä unestaan heräsi... Siinähän oli venhe rannalla ja rauhallisna lainehti järvi. Mutta päivä oli jo painunut rantakoivikon taa, ja viileä iltatuuli hänen ruumistaan siimeksessä kylmi. Väleen hän nyt unen kuvat silmistään karisti, karkaisi mielensä ja souti taas eteenpäin outoja selkiä pitkin.

Seuraavana päivänä hän jo katseli talonsavuja ja poikkesi Päijänteen itäisiin lahtiin teinituttaviaan kysymään, sillä sitä tietä hän heidän kulkevan tiesi. Mutta ei kuulunut siellä rantatiellä teinejä kulkeneen, ja yksin oli hänen painettava yhä edelleen, vaikka pian loppuivat eväät ja matalaksi laskeusi mieli. Jo joutui hän tiheämmin asutuille rannoille ja sinne hän venheensä heitti, lähteäkseen jalkaisin yhä vahvistuvaa valtatietä myöten talojen väliä taivaltamaan. Ne olivat Hollolan pitäjän vanhoja rintamaita ja yhä vaikeammaksi kävi hänen sieltä tuttaviaan teinejä löytää.

Eräänä päivänä ehti hän ison aukean partaalle, missä hän vesien keskeltä näki korkeat kiviset seinät ja jyrkät, suipot harjat, -- sen hän arvasi Hämeen kuuluisaksi linnaksi. Nyt luuli hän jo joutuneensa sen uuden maailman kynnykselle, jota hän oli etsimään lähtenyt, ja hän käveli rohkeasti siltaa kohti, siitä linnaan mennäkseen. Mutta eipä häntä sinne sisään laskettukaan. Siltaa vartioiva mies kyseli hänen asiaansa, ja kun ei salon poika sitä osannut selittää, niin keihäsniekka hänet muitta mutkitta pyörähdytti takaisin.

Silloin laukesi sisämaan kaukaiselta lapselta luonto, jota niihin asti heikkenevä toivo oli ylläpitänyt, ja alakuloisuus pääsi lopultakin voitolle. Hänestä tuntui nyt, niinkuin tuonoin unessa, tie pystyyn nousevan, ja hänen rintaansa tuntui painavan tuska niinkuin kallio rotkotiellä. Verkalleen käveli hän järven rantaan, -- jalatkin laahustivat nyt väsymyksestä kankeina, ne eivät tuntuneet enää eteenpäin kantavan, -- ja matalampana mieleltään kuin koskaan ennen istahti hän mättäälle. Minne nyt? Kerjäämäänkö edelleen, -- tylyltä tuntui maailma ja kolkolta, ja hän muisti kaivaten, kuinka lämpöisenä tuli aamuisin kiilsi kotituvan tuhkasissa, joihin äiti kävi liekin puhaltamaan. Vai pitäisikö palata takaisin pohjoiseen, hakea venhe kätköstään ja katuvaisena kotirantaan soutaa, nöyrtyneenä, avutonna astua ankaran isän eteen ja hänen armoilleen antautua, -- ei, minne tahansa muualle, sinne vain ei!

Näin synkkänä rannalla istuessaan kuuli Heino yhtäkkiä törmältä, pensaan kupeelta, äänen:

-- Poika hoi, tulepas tänne!

Se puhuttelija oli silmäpuoli ukko, joka törmällä verkkojaan korjasi. Mutta hänen toinen silmänsä vilhui ystävällisenä, niinkuin olisi äijä Heinon huolet huomannut. Ja heti hän kävikin kyselemään nuoren kulkijan matkoja. Heino ei ollut muualla missään matkansa määristä puhunut, mutta nyt oli hänellä mieli niin raskas, että tuntui hyvältä sitä keventää, -- hän kertoi, ihan sydämensä avaten, verkkoukolle kaikki mielensä toiveet ja pettymykset, pakonsa ja aikeensa tavata teinit, joita ei enää löytänytkään. Käpy kääntyi ketterästi verkkoukon kädessä hänen kuunnellessaan, mutta melkein ankara oli hänen äänensä, kun hän yhtäkkiä virkkoi:

-- Heimosi heitit, läksit herraksi kiipeämään! Mutta taidatko jo temput, joita siihen tarvitaan?

-- Niin, lukemistako, -- en vielä.

-- Muutakin! Osaatko valehdella ja pettää? Vähän sitä sydänmaalla oppii. Mutta jos osaatkin, ei riitä sekään. Uskallatko varastaa?

Kummissaan katseli Heino verkonkutojaa, ymmärtämättä, puhuiko se leikkiä vai totta, vai oliko mies löylyn lyömä. Mutta ukko vain jatkoi:

-- Sitä sinun täytyy oppia, jos mielesi maailmalla herrana menestyä. Talonpojilta täytyy sinun oppia ottamaan, mitä tahdot, nimessä ja toisessa, ja oppia ottamaan niin ovelasti, että et siitä hirteenkään joudu. Ja onko sinulla omaatuntoa?

Ukko puhui aivan vakavissaan, melkein katkeralla äänellä, kuin syvää elämänviisauttaan sanellen, mutta olipa Heino sentään hänen ainoassa silmässään näkevinään edelleenkin hyväntahtoista veitikkaa. Siksi hän vastasi reippaammin:

-- On kai.

-- Pane pois se, jos mielit maailmalla puolesi pitää. Et saa katua mitään, et muita ajatella kuin itseäsi, muuten joudut sitä katumistasi katumaan. Jos jo karkaamistasi kadut, niin laputa ajoissa kotiisi takaisin! -- No, mitä mietit? Minne aiot kävellä, tuostako itäänpäin, talonpojaksi takaisin, vai tästäkö länteen, Turkuun?

Jo oivalsi Heino, että pilkkanaan häntä verkkoukko piti, ja hän ajatteli itsekseen, että mikseipä hän kestäisi siinä missä muutkin ja oppisi sitä, mitä maailmalla tarvitaan. Päättävästi hän vastasi:

-- Eteenpäin kävelen, kun kerran kulkemaan lähdin.

-- Vai niitä olet miehiä. No mene, pian sinä toverisi löydät. Tuosta kylästä, joka järven toiselta rannalta paistaa, tapaat teinit, luultavasti samat, joita haet. Idästä päin ne äsken sinne kulkivat.

-- Tätäkö valtatietä vain?

-- Samaa leveää tietä. -- Nyt hymähti verkkoukko jo ihan sulana, hän oli vain ajan kuluksi vähän poikaa viivytellyt, ja siksi hän ei ollut kysyjälle heti sanonut sitä, mitä tämä tietää tahtoi. Mutta vielä hän lisäsi: -- Mene tervennä, mutta muista neuvoni, niitä maailman rannalla tarvitset!

Mutta Heino käveli jo notkein jaloin, joista nyt väsymys oli kaukana, järvenrantaa kierrellen valtatietä myöten. Sen kahden puolen oli siihen Birgerin vanhan linnansaaren edustalle syntynyt röttelöinen esikaupunki, jossa kalasteleva ja kaupusteleva väestö linnan turvin eli. Pian tapasi hän tuttavansa teinit, jotka ilolla härkäpojan matkaansa ottivat ja naureskellen hänen tarinaansa kuuntelivat. Ja poissa olivat samalla pojan mielestä huolet ja katumiset ja apeat mietteet, ja maailman hän jo tunsi itselleen aukenevan.

Yhdessä nyt teiniveljekset iloista taivalta tekivät, -- pyhä Pietari ja Paavali ja pieni Henrikki-pyhimys oppipoikana matkassa, -- niin he itse retkensä kuvasivat. He keräilivät talonpojilta teiniapuja, vierailivat päivän ja pari taloissa, joissa heitä hyvänä pidettiin, mutta nielivät murkinan sielläkin, missä kiertäjiä karsaasti kohdeltiin. Pietarilta ei koskaan luonto lamautunut, ei silloinkaan, kun joku äkäinen isäntämies heille venhekyydin asemesta vitsakyytiä tarjosi; hän kiskaisi vain silloin pussinsa tiukemmas olalleen ja vihelsi salolle astuessaan. Mutta kujan suusta saattoi hän silloin, talonväen työhön lähdettyä, palata lehdon kautta aitalle takaisin ja itse sieltä ottaa sen voimukulan tai makean lampaanreiden, jota ei kitsas isäntä tahtonut koululaisille antaa, -- ja hän kehui silloin, että niin Jumala itarat rankaisee! Väliin hän taas, kun taival oli pitkä ja suolia hiukaisi, loikkasi aidan yli naurishalmeelle, tutkiakseen, kuinka pitkälle kasvullisuus oli ehtinyt. Mutta jos tie näytti tekevän kovin suuren mutkan, irroitti hän omin luvin venheen nuottarannasta ja souti matkueensa suoraan järven yli, lohduttaen tovereitaan, että kyllä omistaja venheensä sieltä hakee ja on taas onnellinen, kun sen löytää.

Ja toiset seurasivat oppivaisina hänen neuvojaan, ja Heinosta tuntui, että jo hänelläkin omatunto rupesi venymään, minkä verkkoukko oli tarpeelliseksi väittänyt.

Mutta Paavali oli ääneltään ja varreltaan papillinen mies ja osasi taloissa niin hurskaaksi heittäytyä, että harvoin emännät hänen pussiinsa olivat pistämättä kalakukkoa tai leipäjuustoa; joskuspa tipahuttivat sinne räävelinkillinginkin, jonka salaa kaivoivat isännän nahkamassin pohjalta. Hän osasi ihanasti messuta, ja jos tarpeen paikka sattui, niin säikkymättä hän ripinkin kuunteli ja sakramentit jakoi, vaikkei teineillä sellaiseen papilliseen toimitukseen mitään oikeutta ollut. Mutta Paavali tiesi saavansa siitä hyvän käteisen tunnustuksen, -- miksei hän niin ollen olisi auttanut miestä mäessä ja naista sielun tuskassa!

Taipaleilla tehtiin tuttavuutta matkamiesten kanssa, ja yhdessä sitten talottomat tiet astuttiin ja tasattiin talonpoikain eväitä. Hattulan kirkolta tuli toivioretkeläisiä, jotka palasivat syntejään heittämästä siellä olevan ihmeitätekevän pyhimyskuvan juureen, ja heidän kanssaan teinit yhtä matkaa kulkivat. Mutta lähempänä Turkua liikkui paljon näitä pyhissäkävijöitä, jotka joko tuomiokirkon pyhäinjäännöksiä olivat kumartamassa käyneet ja anekirjat itselleen ostaneet taikka sille asialle menivät. Heillä oli mieli herkkä, ja almunsa he teineillekin antoivat. Siellä myös valtatie yhä leveni ja asutus tiheni, ja vaikka näillä mailla kouluteinejä jo enemmänkin liikkui, niin riitti sitä sentään aina jotakin pitkämatkaistenkin pusseihin. Pulleat ne olivatkin nuo haarapussit ja aika painavat, kun nuoret pitäjänkiertäjät eräänä syyspäivänä Aurajoen ahdetta pitkin astellen kulkivat kaupunginojan yli ja Hämeen tullin kautta saapuivat Turun kaupunkiin.

Siellä oli matkan määrä. Hölmistyneenä kaukaisen sydänmaan lapsi pysähtyi pussi selässään keskelle Hämeenkatua katsomaan siellä liehuvaa liikettä ja hurinaa. Oli juuri rälssimiesten vuotuinen aseidenkatselmus Turussa näinä päivinä, ja tavallisen kaupunkiliikkeen lisäksi liikkui sen vuoksi kaduilla nyt joukoittain aatelisia ja rälssimiehiä, ritareita ja knaappeja, asemiehiä ja vaakunankantajia, kaikki kiiltävimmissä kypäreissään ajellen parhailla ratsuillaan ja väläytellen kotoisissa pajoissa vasta karaistuja ja tahkottuja aseitaan. Sitä Heino katsomaan pysähtyi. Mutta hänen toverinsa häntä kiirehtivät.

-- Kerkeät tähän komeuteen kyllästyäkin, -- nyt joudu!

-- Minne?

-- Majapaikkaa hakemaan, niistä tulee tiukka, kun teinit kaikki kaupunkiin keräytyvät. Nyt vain hurskaaksi naama ja lipeväksi suu, niin sitä pyritään parhaiden porvarien pirtteihin!

* * * * *

Eräänä kylmänä talvipäivänä käveli teini Henrikki Tuomaanpoika Aurajoen yli vievää siltaa myöten sen pohjoispuoliselta rannalta itse kaupunkia kohden. Tuuli puhalsi kylmästi joen jäätä pitkin, ja mekkosillaan kulkeva teini katsoi kadehtien tuuheissa turkeissaan jäällä ajavaa talonpoikaa, muistellen, että noissa lämpimissä se hänkin Mustanahon rinteeltä viime talvena halkoja ajoi, -- nyt ei ole lammasnahoista tietoa! Vielähän! Kun olisi tietoa edes lieden lämpimästä ja eineleivästä, mutta ilkeimmilleen oli nyt nälkä suolissa yltynyt, -- eipä ollut teinille kankurin koukkuleuka akka enää tänä aamuna suupalaakaan antanut.

Mutta vaikka kylmästi puhalsikin pohjoinen sarkamekon läpi, ei nuori teini silti askeleitaan kiirehtinyt. Hän oli nyt menossa tuttaviensa teinien, "pyhän" Pietarin ja Paavalin, majataloon kirkon taakse, heiltä pyytämään ruoka-apua; nämä teinit näet asuivat vauraan porvarin pirtissä, jossa aina sentään nälkäiselle vieraallekin ateria annettiin. Mutta vitkastellen ja vastahankaisesti Heino sinne käveli; hänen oli samalle asialle täytynyt mennä joskus jo ennenkin, ja nuo vanhemmat teinit, jotka jo olivat ylemmässä katedraalikoulussa, pyrkivät silloin aina pilkkailemaan hänen, maalaismoukan, pikkukoululaisen, ainaista pulaa ja paranematonta saamattomuutta.

-- Mikäs siinä auttaa, kun hätä käskee, mutta ei tämä hauskaa ole. Ehei, ei ole tämä lukutyökään ylen iloista eikä helppoa!

Niin huoahti värjöttävä nuorukainen itsekseen siinä lumisella sillalla, eikä hän astunutkaan enää eteenpäin. Hän painautui kylmää kaidepuuta vastaan katselemaan joensuuhun päin, mihin joukko saksain laivoja oli talveksi jäätymään jätetty, ja siinä vieressä olevaa umpeenrakennettua, suurta, harmaata kivilinnaa, jonka särmikkäät tornit ja terävät harjat nyt peitti paksu lumi. Raskaina hänen alakuloiset mietteensä siinä yksitoikkoista uraansa kulkivat.

Yhtä vähin tavaroin ja tiedoin, yhtä orpona ja yksinäisenä kuin hän oli kyllä moni muukin suomalainen maalaispoika saapunut Turkuun ohdakkeista opillista uraansa alottamaan; yhtäläisissä olosuhteissa oli saanut siellä koko teiniaikansa nälän ja puutteen kanssa taistellen jäystää tieteiden alkeita ja papiksi valmistautua. Siellä piti oppia ja edistyä, asua jonkun porvarin pirtinnurkassa ja syödä haarapussista niitä teinialmuja, joita maalta oli kerätyksi saanut -- niinkauan kuin niitä riitti. Ynseäksi lienevät kyllä käyneet usein Turun porvarit ja käsityöläiset muillekin teineille, ja monesta syystä he kyllästyivätkin näihin kärkkyviin majamiehiinsä, jotka vallattomuuksissaan monesti tekivät porvareille kepposia. Mutta olipa sitten tainnut tavallista huonompi onni Heinolle sattua. Hän oli joutunut asumaan kaupungin laitaan pahasuisen kankurin akan mökkiin, joka häntä kyllä luonaan piti, niinkauan kuin pojan pussissa jotakin kalisi, ja aina väliin keitonkin laittoi, mutta sitten heti uhkasi ajaa teinin ulos pakkaseen, kun tältä leivät ja särpimet loppuivat. Niin se oli uhannut tehdä nytkin, eikä ollut padastaan kauhallistakaan Heinolle aamiaiseksi antanut.

Nuoren miehen täytyi kuitenkin hymyillä tuon alakuloisuutensa keskellä; Se muistutti paljon Suopellon Leenaa, tuo kankurin kipakka muija -- yhtä sisukas ja topakka se oli. Ja tämä muisto sulatti taas hänen mielensä sovinnollisemmaksi, se toi mukanaan monet muutkin muistot suuremmistakin vaikeuksista, jotka hän oli voittanut, ja hän kääntyi taas rohkeammin matkaansa jatkamaan. Päiväkin pilkisti jo esiin Vartiovuoren takaa ja valaisi kirkkaaksi Pyhän Gertrudin kiltan korkean, lumikattoisen kivirakennuksen ja ylhäällä Vestinvuorella olevan pyhän Olavin luostarin, jotka raatihuoneen ja tuomiokirkon ohessa näyttivät hallitsevan tuota matalaa, kinoksien keskelle painunutta kaupunkiyhteiskuntaa. Tottakai tässä kylässä on apua hänelle, koska on ollut niin monelle muullekin, ajatteli Heino. Ja päättäväisesti käveli hän nyt tuohon sokkeloiseen, kapeakujaiseen kaupunkiin, jossa talot olivat kylikkäin yhteen puristetut ja päädyt vain, joista myymäläluukut saranoilla auki laskettiin, olivat kadulle päin. Ja hän ihmetteli taasenkin, miksi noiden ihmisten täytyy asua niin ahtaasti, ettei jää pihanurmeakaan talojen välille, ei muuta kuin kapea, likainen katu. Nyt sunnuntaiaamuna olivat myymälätkin suljetut, niihin arkena ladotut kiiltävät rihkamat eivät nyt houkutelleet maalaispoikaa pysähtymään; hän kiirehti edelleen kapeita, mutkikkaita kujasia myöten tuomiokirkon taa. Harvassa liikehti ihmistä ulkosalla tänä tuulisena pakkaspäivänä. He olivat kai kaikki vetäytyneet lämpöisiin tupiinsa, joiden juoksulautaiset ikkunat olivat suljetut ja joiden räppänistä kohosi vieri vierestään savupatsas, -- tuuli heilutteli savupatsaita ja muodosti niistä yhtenäisen, tuota matalaa kaupunkia peittävän hunnun.

Ihanan lämmön tunsi Heinokin ruumiissaan astuessaan hetken kuluttua pakkasesta siihen tilavaan tupaan, jossa hänen matkatoverinsa istuivat räiskivän takan ääressä ja selvittelivät roomalaisia auktoreita. Nämä kelpo teinit, jotka olivat Heinon monesta pulasta auttaneet, ne taas miehelle, hänen hätänsä kuultuaan, aterian hommasivat, vieläpä varastoistaan makean madekukon evääksikin antoivat -- pitihän teinien toisiaan auttaa. Mutta sen ohessa he häntä nytkin nuhtelivat:

-- Joulun edellähän kävit maaseudulta eväitä keräilemässä, kuinka ne sinulta taas ovat lopussa? Jakelit kai niitä tuhmasti muille!

-- Vähän jakelinkin, tunnusti Heino, -- olinhan minäkin muilta apua saanut. Mutta sitten otti opettaja osansa; tuli, kyseli mitä olin pussiini kerännyt, ja parhaat paistit se siitä vei emännälleen, puutteessa näet valitti hänkin perheensä olevan. Ja osansa on tietysti kankurin akkakin ottanut.

-- Niin, mikäpä siinä niinollen muu neuvoksi lienee kuin katkaise lukusi taas ja lähde maakuntaan hiihtämään, uutta evästä hakemaan.

-- Niin täytynee, kun vain tarkenisi! huoahti Heino. Ja hän lisäsi vähän kateellisesti: -- Hätäkös tässä teillä on tilavassa tuvassa, kun porvarilta joka päivä keiton saatte, -- olisipa minullakin sellainen suosija-porvari!

-- Vielä sen saat sinäkin, koska kuulut luvuissasi hyvin edistyvän, lohdutti Pietari-teini. -- Eikö sinulla ole täällä ketään kotipuolesi miestä porvarina tai muuna?

-- E-ei, ei ketään.

Hyvälahjaisia, uutteroita maalaisteinejä ottivat Turun äveriäämmät porvarit tai tuomiokapitulin papit usein suojateikseen, antaen heille tuvassaan asunnon ja ruoan ja auttaen heitä siten voittamaan niitä puutteita ja kärsimyksiä, jotka opin tielle antautuvien taipaleen muuten tekivät alituiseksi retustamiseksi, kieltäytymiseksi ja kerjäämiseksi. Heinonkin mielessä oli, hänen Turkuun tullessaan, asunut rohkea toivo, että hänkin siellä sellaisen suosijan löytäisi. Se toivo oli jo rauennut, ja hän oli iloinen, että oli sen toki tovereiltaan salannut, koska se ei kumminkaan toteutunut. Ja alakuloisena hän lisäsi:

-- Ehkäpä siksi, kun kotoani karkasin, minulle tämä taival näin rosoiseksi käy.

Mutta silloin välähti taas veitikka Paavali-teinin papillisessa silmässä, ja hän virkkoi kuin säälivänä Heinolle:

-- Ainako sinua vain tuntosi soimaa siitä paosta? Niin, syntihän se olikin, mutta hävitä pois se synti!

-- Hävitä, miten? kyseli Heino kummissaan.

-- Pitkän matkanhan olet tänne kulkenut, se sinulle varmasti hyväksi luetaan. Tule, kävellään kirkkoon, siellä menet kaimasi, Pyhän Henrikin kuoriin, kerrot papeille vaeltaneesi tänne aneita saamaan, -- suuremmatkin synnit siellä kuitataan!

Epäillen kuunteli maalaispoika toveriensa puhetta, mutta tuomiokirkkoon hän hetken perästä heitä kuitenkin kyrsä kainalossaan seurasi. Sinne oli teinien aina muutenkin tapana mennä, kun koulusta vapaina kuljeskelivat, kuuntelemaan kauniita messuja, joita siellä pyhät, aret, aamusta iltaan pidettiin milloin missäkin niistä monista, kullalla ja maalauksilla koristetuista kappeleista, joita ylhäiset hengen miehet taikka rikkaat maallikot olivat sinne rakentaneet. Mutta Heino näki siellä muidenkin astuvan anepöytäin luo ja saavan päästön synneistään, sekä entisistä että vastaisista, -- miksipä ei hänkin? Siellä oli nytkin pappi, joka tätä tointa työnään hoiti; hänelle korven poika asiansa kertoi, ja siellä Henrikki Tuomaanpojalle heti luvattiin 80 päivän aneet kaikista tunnetuista ja tuntemattomista synneistään, koska hän katuvaisena oli saapunut pyhän Henrikin alttarin luo. Portinviereisestä anehuoneesta hänelle siitä oikein kirjakin luvattiin. Mutta sieltä hän kuitenkin tuokion kuluttua palasi nolona toverinsa luo.

-- Anekirjasta lahja vaaditaan, mitäs minulla on lahjana antaa!

Mutta Paavali-teini ei ollut neuvoton:

-- Anna tuo matikkakukkosi, sano, että se on Huittisten lukkarin emännän leipoma, kyllä se papillekin kelpaa.

Ja se kelpasi. Heino oli siten viimeisellä eväällään ostanut itsensä irti kauan jäytäneistä tunnonvaivoistaan; siitä oli hänellä nyt tuomiokirkon kuitti kädessään. Eikä hän tiennyt, uskoivatko nuo toverit, jotka veitikka silmässään häntä olivat tähän temppuun opastaneet, tuon kuitin tepsiväisyyteen, -- uskoivat kai, koska heidän itsensä jo muutaman vuoden perästä oli pappeina astuttava aneita myymään. Itsessään hänessä se usko ei ollut syvä, mutta eipä hän myöskään osannut epäillä; kukaan muukaan ei epäillyt paavillisen kirkon menoja. Ja hän kuvitteli nyt, että hänellä siitä todellakin lauhtui tunnon soimuu ja varsinkin äitiään kohtaan tuntemansa jäytävä ikävä, hänestä tuntui todellakin, että hän nyt keveämpänä miehenä kirkosta palasi kuin sinne meni.

Mutta Pietari-teini kiusoitti vielä hiukan nuorta teini-ystäväänsä.

-- No, nyt ei sinulla taas ole kyrsääkään jäljellä, nyt ei muuta kuin aamulla hiihtämään!

Mutta pahasti se huoli ei enää Heinoa painanut, ja lohduttaen huudahti nyt Paavali-teinikin:

-- Älä toki huomenna lähde, ei sinun tarvitse nyt lähteä viikkokausiin. Nythän ovat Heikin-messut tulossa Turkuun, nyt ei ole muutamaksi ajaksi teineilläkään hätää. Maalaiset saapuvat tänne kuormineen, ja niistä toki aina jotakin lähtee kotipuolen pojalle. Ja silloin saat nähdä täällä pyhän kaimasi luut ja itsensä piispan saat nähdä niitä palvovan. Lähdet sitten vasta markkinain jälkeen pitäjille.

Mutta Paavalin puheesta oli yksi sana terävästi iskenyt Heinon mieleen. Innostuen hän kysyi:

-- Tuleeko piispa Turkuun silloin? Eikö hän ole enää Ruotsissa?

-- Ei, johan hän tuli kotiinsa Kuusiston linnaan viimeisellä avovedellä, vaikkei hän ole täällä käynyt. Mutta varmasti hän Heikin-messuksi Turkuun saapuu.

-- Enpä lähdekään teinimatkoille sitä ennen, vaikka yhtä nälkää siihen asti näkisin!

Niin Heino päättävästi huudahti. Hän oli ensi aikoinaan Turkuun tultuaan kerran toisensa perästä kysellyt tovereiltaan ja majatalostaan, missä on Suomen piispa, missä hänet saisi nähdä. -- Hän on Ruotsissa, niin olivat silloin kaikki hänelle vastanneet; siellä on piispa ollut kesästä asti, sinne kuuluu talvikaudeksi jäävän. Ja he olivat kertoneet, että Suomen piispa oli Tukholmassa mukana niiden valtakunnan ylimpäin aatelisten ja kirkkoruhtinasten neuvotteluissa, jotka siellä nyt rakentelivat maan hallitusta ja järjestivät valtakunnan repaleisia asioita. Nuori teini, jonka hiljaisia unelmia surkeasti särki tuo piispan pitkäaikainen poissaolo, oli silloin tarkempaankin kysynyt noista merentakaisista valtiollisista asioista, joista siellä kotona erämaan laidassa ei oltu paljon mitään tiedetty. Ja hänelle oli silloin kerrottu, että Ruotsin kansa oli viime aikoina tyyten suivautunut siihen nykyiseen kuninkaaseen, joka ei ollut oman maan miehiä, vaan vieras, juutilainen, mikä lienee ollut, ja jonka ulkomaalaiset voudit kansaa veroilla kiskoivat ja kiduttivat. Nuo voudit ja vieraat herrat olivat Ruotsin talonpojat vihdoin, jaloa johtajaansa Engelbrechtiä seuraten, ajaneet maastaan pois, valloittaneet heidän linnansa, hirttäneet heidän huovinsa, -- siitä oli viime syksynä Turussa paljonkin puhuttu. Ja itsensä kuninkaan, sen juutinmaalaisen Eerikin, oli silloin täytynyt nöyrtyä, ja pyhästi oli hän silloin luvannut hallita kansaa ryöstämättä ja sortamatta ja maan omien miesten avulla. Niin oli vihdoin sovinto saatu aikaan, ja kaksi Ruotsin ja Suomen miestä oli asetettu maan hallintoa hoitamaan; toinen oli vanha mies, Vaasan vanhaa sukua, Krister Niilonpoika nimeltään, ja toinen oli Suomesta syntyisin oleva nuori ylimys, ritari Kaarlo Knuutinpoika, Bonden ylhäistä sukua. Ja niitä asioita auttamaan oli Maunu-piispakin kesällä, heti tarkastusmatkaltaan palattuaan, Ruotsiin lähtenyt, ollen jäsen valtakunnan neuvostossa.