Part 1

ERÄMAAN TAISTELU

Kirj.

Santeri Ivalo

WSOY, Porvoo, 1909.

SISÄLLYS:

I. Mustanahon rinteellä. II. Piispa tarkastusmatkalla. III. Heimolaiskansan luona. IV. Kalajärville. V. Erämaan taistelu. VI. Maailmalle. VII. Kovassa on korven leipä. VIII. Kaukaisten kuohujen laine. IX. Piispa rauhan tuomarina. X. Marski Kaarlo Knuutinpoika Turussa. XI. Viipuriin. XII. Krister Niilonpoika Vaasa. XIII. Jumalan tuomio. XIV. Kaarlo Knuutinpoika saapuu Viipuriin. XV. Rauhan retkillä. XVI. Rajankäynnissä. XVII. Tupaantuliaiset. XVIII. Terve kuningas! XIX. Karmalan lähteellä.

I. MUSTANAHON RINTEELLÄ.

Helteisesti paahtoi päivä Mustanahon eteläistä rinnettä, jonka tiheään sekametsään oli avattu pienoinen halme, ikäänkuin ruskahtava täplä lehdon vihreään pintaan. Lehdon takana kohosi tumma, syvien varjojen uurtama, havumetsää kasvava kivikkoharju, joka pohjoiskylmiltä suojasi lehtevän rinteen. Mutta siitä alaspäin loivasti laskeutuvan koivikon lävitse pilkisti esiin järven aukea pinta.

Tuo vähäinen viljelystilkku ikäänkuin ujosteli pienuuttaan laidattoman lehdon liepeessä, jykevän vaaran alla. Mutta ne, jotka aholla työtä tekivät, eivät pienuuttaan arastelleet. Vanhaan kaskeen oli siinä peltopalasta raivattava, ja siinä työssä ahersi nyt kevätkesäisen aamupäivän helteessä sen talon väki, jonka savu koivunlatvain välitse kiemurteli sinervälle taivaalle, -- itse tupa oli ikäänkuin kätkeytynyt lahden metsäiseen poukamaan.

Kolme oli halmeella raatajaa, neljäs sen laidassa aitaa pani.

Vanhin ajoi hevosta vakoa pitkin ja hallitsi koko hartevan ruumiinsa voimalla raskasta, jykevää puuauraa. Hänen luisevat kasvonsa, joita reunusti harva parta, olivat melkein mustat keväisen ahavan poltosta. Päivän ruskeaksi polttama tukka kihermöi niskassa takkuisina suortuvina. Harvaa, harmahtavaa parranreunaa myöten tipahti silloin tällöin hikikarpalo kuin tiettyä vakoaan pitkin karvaiselle rinnalle, joka auki valahtaneen mekonrinnuksen alta punaisena hohti. Hievahtamatonta lujuutta kuvastui miehen koko jännittyneestä vartalosta, joka oli auran kurkeen niin kiintonaisesti kumaraan painunut, ettei se suoraksi oiennut silloinkaan, kun terä kannon juureen töksähti ja pysähtyi. Niiltä tiloiltaan mies vain hartiavoimalla kyntövehkeensä kohotti ja ärjäisi, suupielestään puhaltaen, hevoselleen, joka taas painautui raskasta käännöstään vetämään.

Se mies oli Tuomas, Karmalan kyhmyniskainen isäntä, Sysikorven kova raivaaja. Rupeaman aloitettuaan hän sen loppuun asti raatoi kertaakaan levähtämättä, kupeilleen katsomatta, ja samaa työn kuria hän vaati toisiltakin pellonperkkaajilta, pojiltaan.

Näistä eräs hänen lähellään, ahon puolella halmetta, muokkasi kuokalla maapohjaisten kivien kupeita. Se oli tanakka pojanpätkä, karkeilta kasvoiltaan ja kankealta ruumiinrakenteeltaan kuin isänsä pienoiskuva, ja Tuomaaksi hän oli ristittykin, isänsä kaimaksi. Niinkuin isä auransa ääressä, niin poika kuokkansa varressa heltiämättä kumarassa heilui, heilui kuin vipukone pysähtymättä, selkäänsä oikaisematta. Hän oli isältään oppinut, että työn aikana ei ollut lupa ajatella, puutuiko nuori selkä vai katkesivatko ehkä sivut, työtä vain piti tehdä. Työtä kovaa ja armotonta vaati korpi, jos mieli siitä viljelystä muokata. Ja viljelystä piti muokata, se on elämisen ehto, niin oli opettanut isä.

Mutta halmeen alasyrjässä, lehdon laidassa, minne tuore vesakko huokui edes hiukan viileyttä, siellä seisoi kolmas raataja, Tuomaan nuorempi poika, kuokanvarteensa nojautuneena. Hän katseli ja kopisteli joka puolelta kantoa, joka hänen olisi ollut juurineen kiskottava irti. Mutta sen kannon juuret olivat sitkeät ja syvällä ja hänen jäntereensä olivat hennot ja heikot. Heino -- eli Henrikki, joksi hänet oli kirkonpyhimyksen mukaan kastettu -- loi siitä työstään kaipaavan katseen ylös Mustanahon rinteelle. Juuri tuossa, mistä tumma harju lähtee nousemaan vihannasta lehdosta, on raikas lähde, ja nuori kuokkija mietti nyt itselleen asiaa, jonka nojalla päästä pistäytymään koivikon viileään siimekseen.

Heino tuli äitiinsä, niin isä usein ivaili. Hän oli kasvoiltaan aivan toista tekoa kuin veli: vilkaspiirteiset, liikkuvat lihakset, leuka vielä haiventa vailla, silmät pyöreät ja pirteät, ne pälyivät alituiseen ympärilleen, viihtymättä muuta kuin tuokion kerrallaan tuon ikävän työn ääressä.

Taas hän tokaisi pari kertaa multaa kuokallaan, väänti kantoa puolelle ja toiselle, iski kerran sen sitkeää juurta, mutta siinä iskussa ei ollut uskoa eikä voimaa.

Yhtäkkiä kuitenkin vilkastui veitikan katse. Tuolla halmeen toisella syrjällä pani vielä kolmas nuori mies aitaa uuden raivauksen ympärille. Hän haki aina väliin metsästä aidaksia ja seipäitä ja hänen kirveensä kalkutus kajahti iloisena takaisin tuosta jylhästä, äänettömästä ahosta. Se oli pitkä, solakka, mutta samalla harteva ja voimakas mies; notkeat olivat liikkeet hänen raataessaan, kepeät askeleet hänen astuessaan. Hänen huuliaan varjosti jo pehmeä parranpohja, hänen katseensa oli valoisa ja vapaa, ja tuontuostakin hän työnsä keskestä helähdytti hilpeän vihellyksen. Hän kutsui silloin Peniä, koiraansa, joka mättäiden alta myyriä kaivoi ja aina toisinaan juoksi metsään oravaa haukkumaan.

Tämä nuori mies oli Lauri nimeltään, Tuomas-isännän veljen, Viljo-vainajan poika, Karmalan vanhin perijä. Hänen isänsä oli puolikymmentä vuotta sitten kaatunut kahakoissa kalajärvillä, sinne oli silloin haudattu hänen äitinsäkin, ja orvoksi jäänyt raatoi nyt setänsä talossa, serkkujensa kanssa saman kurin ja komennon alla.

Taas oli Peni aholle loitonnut ja sieltä kuului sen tuttava, ärhentävä haukunta. Aidanpanija iski silloin kirveensä aitaan, tempasi jousensa ja viinensä, jotka siinä seipäässä riippuivat, ja painui kiireellä metsään Penin haukunnan perille.

Nuori kannonheiluttaja oli nähnyt orpanansa kaari kädessä katoavan metsään ja siitä se oli yhtäkkiä hänen katseensa kirkastunut. Miksei hänkin? Hän katsoi tovereitaan: he raatoivat siinä kumarassa niinkuin olivat aamuvarhaisesta asti raataneet, sivuilleen vilkaisematta... Heino hyppäsi kantonsa äärestä, keikahti pensaan taa ja hävisi vesakkoon.

Hän käveli ensiksi kappaleen ylöspäin ahon rinnettä, mistä Penin haukunta kuului, ja pysähtyi tuokioksi vaaran laelle. Tuntuipa toki tuulenhenkikin sen harvaan havukkoon.

Vanha karsikko oli siinä aholla, jonka rinteellä muinoisin oli ollut kalmisto. Kuumuutta huokuivat nyt tasa-selkäiset, vanhat uhrikivet, joille ennen vainajain ateriat oli asetettu, mutta jotka nyt piiloilivat katajapensaiden välissä. Nuoria näreitä oli kasvanut jo sillekin sileälle kentälle, jossa näiden salojen ensimmäiset erämiehet muinoin kuuluivat Tapiota lepytelleen. Mutta erään vanhan pihlajan, pyhän puun, kylkeen oli naulattu laudoista karkeasti veistetty risti. Äidin isä-vainajan, joka aikoinaan oli tietäjänä kuulu, kerrottiin kerran vaihtaneen ne laudat kirkon alttariaidasta, panneen toiset sijaan, ja tuoneen ne tänne karsikkoon. Mutta Heinon äiti oli niistä tehnyt ristin ja sen ääressä se äiti vielä usein iltaisin ja öisinkin kävi polvistumassa ja helminauhaansa lukemassa, kun ei pirtin hälinältä siihen rauhaa saanut. Oli sen Heinokin joskus nähnyt.

Peni oli vaiennut. Heinosta tuntui kaamealta hiljaisuus autiolla aholla ja hän käveli väleen alas notkoon, lähteelle, josta uhriväen ennen sanottiin uhrivetensä hakeneen. Lippi oli lähteen vieressä, himoiten joi hiestynyt nuorukainen raikasta ruostevettä ja istahti sitten veden viereiseen siimekseen, vitsasta vääntämään, oli muka höltynyt kuokasta varsi...

Halmeella raatoivat toiset edelleen. Päivä nousi yhä ylemmäs, yhä kuumemmin se paahtoi kummankin Tuomaan kumarata selkää. Mutta kotvasen kuluttua pysähtyi taas kyntömiehen hevonen: kivi oli vastassa, suuri, maaperäinen kivi, se oli kierrettävä. Kyntäjä huoahti, pyyhkäisi hihallaan pölynpeittoisia silmiään, tunki mekon syvemmäs suolivyön alle ja karisti hiekan pois virsuistaan. Sitä tehdessään katseli hän kynnöstään: ei ollut suuri se halmeaukea, mutta vasta oli siitäkin pieni kolkka käännetty. Tuolla alempana vesakon rinnassa on toki maa muheampaa...

Isä-Tuomas siirsi katseensa alas lehdonlaitaan, josta Heinon piti kantoja korjata. Kuokka siellä oli kannon varassa, mutta kuokkijaa ei näkynyt. Hän katsoi toista laitaa, aitoviertä: poissa on aidanpanijakin jousineen. Entistään synkemmäksi kävi ankaran raatajan katse: tuon havainnon hän sai tehdä harva se päivä, milloin muodossa, milloin toisessa. Ei ollut noissa pojissa oikeaa raatajan sydäntä eikä sisua, sitä, jota kysyttiin, jos mieli korvesta leivän lähteä.

-- Heinokin, se vetelys! -- puhui kumarahartiainen kyntömies harvakseen, heittäessään ohjasperät hevosensa lanteille. -- Laurista en välitä, sen kuitenkin Ukko aina turvaansa ottaa, mutta omalle pojalleni pitää olla apu, siitä on korven raataja tehtävä vaikka kurilla!

Hän läksi auransa luota kävelemään lehtoon päin, ukkosen ilme kasvoillaan. Vesakon rinnassa tulikin jo Lauri koirineen häntä vastaan, -- kahta oravaa hän sormessaan kiikutti. Ne ynnä kaarensa hän viskasi aidalle, tarttuen taas kirveeseensä.

-- Aikako tässä nyt on parhaalla työrupeamalla oravia ammuskella, ärähti setä hänelle vihaisesti.

-- Ainahan niistä pieni apu on, kun veronperijä taloon tulee, vastasi nuori liuhuparta leikkisästi.

-- Huono apu, ei se kesäorava taloa pystyssä pidä, murahti Tuomas pyyntimiehen ohi koivikkoon astuessaan. -- Ja sinne vielä Heinonkin houkuttelet!

Vesakon laidasta kääntyi isä-Tuomas lähteelle. Aivan oikein, sen partaalla, pehmoisella nurmella, makasi nuori veitikka koivujen viileässä siimeksessä, makasi siinä uneen vaipuneena, kädessään vesa, jota hän oli käynyt vitsakseksi vääntämään. Siihen oli mies uupunut, väsyneenä pitkän rupeaman raadannasta, -- aikomus lie ollut levätä vain tuokio, mutta uni oli voittanut.

Isä pysähtyi hetkeksi koivun taa. Ehkä kävi hänen hiukan säälikin poikaa, hentohan tuo oli vielä, hoikkaluinen, vasta seitsemästoista kesä menossa. Mutta ankaruus ei hänen katseestaan sulanut: miehen täytyy karaistua, jos mieli työllä elää, vetelyys ei kelpaa talossa, jonka on pakko korpea avata.

Isä tempasi puoleksi väännetyn vitsan makaavan kädestä ja suomaisi sillä nurmella nukkuvaa poikaa. Isku sattui hartioihin, vitsan kärki läiskäytti lähteen vettä. Säikähtyneenä karahti nuorukainen pystyyn. Hän katsahti isäänsä kerran: siinä katseessa oli hämmästystä ja kauhua. Katsahti toisen kerran, ja jo leimahti silmästä kiukkua ja uhmaa. Isä näki sen, hän aavisti siinä katseessa jotakin, jota hän ei täysin ymmärtänyt eikä sen vuoksi myöskään hallinnut, ja hän suomaisi uudelleen vitsallaan, karjaisten:

-- Ole luimistelematta, suori pellolle!

Mutta Heino ei liikahtanut. Tuo kuri, joka ei enää kohdannut vallatonta poikaa, vaan jo mieheksi varttumaisillaan olevaa nuorukaista, nosti tämän sydämeen ennen tuntemattoman katkeruuden ja kapinan tunteen, se ikäänkuin sytytti kipunan, joka siellä sisässä kihelmöi ja poltti. Hän ei sanaakaan virkkanut, mutta hänen täytyi kuitenkin jollakin tavoin viihdyttää sitä polttoa, ja hän tarttui kaksin kourin vieressään kasvavaan koivunvesaan, ikäänkuin tempaistakseen sen juurineen irti maasta. Mutta sepä ei lähtenyt ja nuoren, voimattoman kiukkunsa kiihkossa hän käsillään vetäisi solmuun kasvavan koivun.

Isä katseli ihmetellen sitä nuoren vekaran sisua ja virkkoi jo rauhallisemmin:

-- Niskoitteletko, nulikka! Ala astua työhön!

Totellen, mutta mielessään nöyrtymättä, läksi Heino vesakosta halmeelle astumaan. Mutta poikansa jäljessä kävellessään puhui isä vielä, ikäänkuin yleisenä, ainaisena elämänohjeenaan:

-- Näinkö sinä luulet leivän vain maatessa kasvavan Karmalan ahoilla! Usko minun sanani: Totuudessa täällä täytyy jokaisen työtä tehdä, katsomatta, tapaako väsymys vai helle, -- raada! Siemen on saatava kylvetyksi muokattuun maahan, siitä se on leipä ja vero otettava. Kovalle se panee, orjansa meistä maa tekee, tekee jumalavita, mutta ei auta, sitä meidän on toteltava!

Hän oli näin puhuessaan jo halmeen laitaan astunut, ja asettui auransa ääreen kyntämään. Silloin kuului lehdosta, aidan takaa, siitä, mistä lehmitie kulki Mustanahon rinnettä alas taloon, yhtäkkiä voimakas, hiukan ivalliselta kilahtava ääni:

-- Pakkoko on heittäytyä yksinomaan sen nokisen kasken ja matalan mullan varaan, kun on metsää ja järveä, mistä rennommin elää, ja ehommin.

Kaikki halmeella raatajat kääntyivät karjapolulle päin tuota uutta juttelijaa kuuntelemaan, ja hetkeksi katkesi siihen sekä tora että työnteko, -- nuori Tuomas yksin vain heilui mistään välittämättä kuin vipu kuokkansa varressa. Polulle ilmestynyt puhuja oli talon vanhin ja talon vaari, poikain ukko, Tuomaan isä, Karmalan Erä-ukon nimellä tunnettu koko pohjoisessa Hämeessä ja ennenkaikkea Lapinkorvessa. Hän oli jo miespolven ajan ollut Hämeen erämiesten itsemäärätty johtaja, kaukaisimpain takamaiden tuntija, teiden tietäjä, taikojen taitaja. Aikoinaan hän oli ollut Karmalan isäntä hänkin, vaan jo useita vuosia sitten hän oli, menetettyään toiset poikansa kahakoissa kalajärvillä, jättänyt isännyyden talossaan Tuomaalle, pojalleen, joka oli kiintynyt kotoisiin talontöihin ja maan muokkaamiseen. Itse hän oli ennen kaikkea metsämies ja kalastaja. Nepä toimet olivatkin vielä hänen kotikorpensa pääelinkeinoja silloin, kun hän nuorena miehenä hallitsi Mustanahon rinteitä ja sieltä johti erämatkueet salolle kalan ja riistan pyyntiin, eikä hän ollut vanhemmitenkaan voinut näistä mielitöistään luopua. Eipä ollut hän sittenkään, kun kotoisen kasken ja pellon viljelys Hämeen pohjoisen asutusmaan laidassakin vähitellen voitti vanhat elinkeinot, osannut itseään turpeeseen sitoa, vaan kierteli yhä edelleen enimmäkseen saloa, ansojaan virittäen ja loukkujaan rakentaen, taikka souteli järvellä rysillään, milloin yksin, milloin lemmikkipoikansa poika, Lauri, soutajana tai nuolen noutajana.

Hän oli nyt käynyt hakemassa lehdeksiä lehdosta ja palasi sieltä, korkea kantamus korkeilla hartioillaan, karjapolkua pitkin taloon. Mutta hän oli pellon ohi astuessaan kuullut kappaleen tuota perhekeskustelua, joka hänen mieltään melkoisesti kiinnitti, ja pysähtynyt siihen hänkin sanansa väliin pistämään. Nyt hän astui näkyville aidan taa ja kävi veräjän nojaan ryntäilleen lepäämään. Se oli komea tuo ukko, joka siinä nyt seisoi, selässään mahtava lehtikupo: kookasvartaloinen, leveärintainen, valkopartainen uros, päätään pitempi kaikkia muita. Ja pystyssä hän sen korkeaotsaisen päänsä pitikin, eikä olleet hartiatkaan vielä kyyryssä niinkuin hänen pojallaan, vaikka hän kantoikin niillä vuosia jo toisen mokoman. Terävänä loisti katse harmaiden kulmien alta, mutta siinä oli samalla lempeää leikkiäkin, kun hän sieltä aidan luota iski silmää suosikilleen, Laurille. Ja nyt sen näki, keneltä tuo nuori aidanpanija oli rotevan vartensa ja valoisan katseensa perinyt, -- hänessä oli ukkonsa ryhtiä paljon ja ukkonsa eleitäkin.

Iva väikkyi vielä vanhuksen huulilla, kun hän toisten ollessa ääneti koivikosta puhettaan jatkoi:

-- Ei, Tuomas, kyllähän leipä hyvää on syödä ja tihuntijyviksi se on aivan tarpeellista, mutta luissasi sen tunnetkin. Elä heittäydy yksinomaan sen varaan, minkä sinulle halla ja vouti ja pappi siitä talven elämiseksi säästävät. Salolta täällä on eletty ennenkin ja sieltä se on särvin edelleenkin hankittava, nähtiinpä se hyvin viime talvenakin. Anna sinä vain Laurin kaarineen lehdossa liikkua, kyllä hän sillä rupeamansa maksaa.

-- Maksaa minkä maksaa, -- oravaparin ja näädän, taikka, kun onni on hyvä, metson ja joskus revon, -- eläpäs siitä ja elätä talo ja perhekunta!

Näin vastasi Tuomas auransa äärestä, jota hän taas, kiven kierrettyään, sovitteli vaolle. Hän lausui sen matalalla äänellä, rauhallisesti, mutta aidalle asti saattoi kuitenkin nähdä, että hänellä otsasuonet sakoivat ja että hienot väreet viiltelivät hänen koviksi kangistuneita kasvonjäntereitään. Tämä oli hänelle näet arka kysymys, se oli hänestä ihan hengenkysymys. Muuta hän ei tässä maailmassa paljoa väittänytkään ymmärtävänsä, mutta tämän asian hän ymmärsi selvästi, hän tunsi sen sekä ruumiissaan että sielussaankin. Eläminen on saatava varman, vakinaisen viljelyksen pohjalle, perheet, ennen kaikkea nuori väki, on totutettava siihen ajatukseen ja tietoon, että kotikaskesta ja pellosta on elettävä, sen hyväksi on kaikki puuha, ja kova, hellittämätön työ omistettava, -- ellei siitä eletä, niin on elämisen pohja pilalla! Se oli hänen elämänkokemuksensa ja juuri siksi, että hänessä oli niin lujana tämä usko, juuri siksi oli tämä kysymys hänelle niin arka, -- hänen hitaat verensä eivät paljon muulloin kuumenneetkaan, kuin milloin yritettiin järkyttää tätä hänen uskonsa ja työnsä ja koko olemuksensa pohjaa.

Siksi hänellä nytkin jo tuokion kuluttua rinta aaltoili, kun hän melkoista kipakammin lisäsi:

-- Veden ja metsän antimien varaan ei saa heittäytyä se, jonka on talo pystyssä pidettävä. Se on satunnaista saalista, mutta perheen nälkä ja voudin vero ei tule sattumoisin.

Mutta aitaan nojaava ukko pysyi yhä leikkisällä päällä vastatessaan:

-- Monestipa on vielä kapahaukia ollut orrella, kun jo hinkalo on ollut tyhjä. Eläkä puhu pahoja metsoista, makeilta ne sinunkin suussasi maistuvat.

Taisipa kuulua pientä, hillittyä naurahdusta Laurin puolelta halmetta, ja se jo kuohahdutti Tuomaan mielen. Se kuohahti aina varsinkin silloin, kun vanhojen eräaikojen ihailijat, niinkuin hänen isänsä, tahtoivat nuortenkin, kasvavan polven, mielistä haihduttaa sen uskon pellonviljelykseen, johon kuitenkin ajoi kova pakko, ja siten ikäänkuin vastustivat sitä, mihin hän itse ankaralla työllä ja kurilla pyrki. Siksi hän nyt, painaen auransa yhä syvemmälle maahan ja kiirehtien väsynyttä juhtaansa, torvenaan vastasi:

-- Elä siitä metsostasi ja opeta lapsetkin siihen kuljeskelevaan laiskottelemiseen! Kautta Maarian, totta se helpompaa on, on kevyempää ja vilpoisempaa kierrellä lehtoja, ammuskella lintuja ja vipuja viritellä, taikka meloa katiskoita kokemassa, -- on se helpompaa vetelälle miehelle, kuin viertää kaskea tai muokata pelloksi kivikkoahoa. Ei kihoo hiki hartioista, eivät katkeile sivut. Mutta sitä myötenpä se onkin pyyntimiehen sato. Montako hirveä olette viime vuosina näiltä saloilta kaataneet, missä ovat nytkin ne kevätkalat? Tyhjinäpä pysyvät sinunkin ansasi, isä, useimpina aamuina, ja sitä tyhjemmiksi ne katiskatkin käyvät, kuta useampi talonpaikka on avattu tänne Päijänteen rannalle. Sinun nuoruudessasi saattoi eränkäynti vielä talon elättää, nyt se ei riitä. Mutta talo on pystyssä pidettävä -- työllä!

Hän vaikeni, suimaisi hevostaan suitsienperillä ja lähti taas uutta vakoa kääntämään päättävästi ja varmasti. Se oli merkki pojillekin taas työhön ryhtyä. Eikä ukkokaan kotvaan aikaan siihen poikansa puheeseen mitään vastannut. Hänen täytyi myöntää, että Tuomaan tuumissa on paljon perää. Kun hänen isävainajansa aikoinaan oli Karmalan lahdenpohjaan ensimmäisen saunan rakentanut, silloin olivat nämä Mustanahon lehdot vielä riistarikkaat, silloin viihtyivät täällä vielä majavat ja saukot, ja antavia olivat kotilahtien apajat. Silloin ei vielä kotaa eikä kaskea savunnutkaan joka poukamassa, vieraan koiran haukuntaa ei pyyntimailla kuulunut eikä häirinnyt eränkävijää kirkonkellojen kalkutus. Metsät olivat koskemattomat ja koluamattomat vielä keskisen Päijänteen rannoilla. Asui silloinkin kyllä jo kalastajia ja metsänkävijöitä vakinaisesti näillä rannoilla pyyntiään harjoittaen ja kauempana korvessa kuljeskelevia lappalaisia verottaen, mutta sille eräasutukselle oli tilaa kyllin. Huoletta sai mies päivän ja viikonkin saloa kiertää, toista pyyntimiestä tapaamatta. Mutta sitten asettui yhä uusia perhekuntia näille entisille takamaille, levottomat ajat, sodat ja verot ajoivat Hämeen rintamaiden eläjiä edemmäs korpeen. Ja perheet kasvoivat, ei riittänyt sauna enää, niinkuin ensimmäiselle tulokkaalle, piti rakentaa tupa ja ometta ja ometan taa kaataa kaski ja vuoden perästä jo uusi. Pälviä aukeni lehtoon, polkuja pyyntimaille. Tulivat papit ja veronkantajat, kirkon rakensivat Sysikorven harjulle, missä ennen vain rautio karhunkeihäitä kengitti, panivat nimismiehet sarkoja jakamaan ja saatavia punnitsemaan... Sitä myöten kaikkosi riistakin näiltä uusilta rintamailta, karja porkkasi Tapion puhtaat lehdot, ja yhä pitempiä päivämatkoja täytyi erämiehen ruveta kulkemaan saalista tavatakseen.

Se oli totta, elämisen ehdot olivat muuttuneet, se täytyi Erä-ukon myöntää, miettiessään siinä aidan varassa poikansa puheita. Ja totta se oli, että pakko oli opettanut nuoremman polven yhä laajentamaan halmemaitaan ja vanhoja kaskiaan pelloiksikin perkkaamaan, -- leipäviljaa tarvittiin sitä enemmän, kuta kauemmas erämaa siirtyi. Hidasta ja vastahakoista se ryhtyminen maan kovassa kamarassa myyrästämään kyllä oli ollut, mutta pakko siihen oli ajanut.

Mutta se ei ollut sittenkään kokonaan totta -- ei! Ei ollut totta, että elämisen pakko oli tuominnut näiden seutujen asukkaat jo yksinomaan maan multaan turvautumaan. Siihen oli tämän nykypolven saamattomuus, yrittämättömyys ja arkuus ennen kaikkea syynä, sen tunsi vanha erämies syvästi sydämessään. Pelättiin erämaan vaivoja, kartettiin sen vaaroja, hätäiltiin voutien kappoja, ja niin pureuduttiin kiinni maan kamaraan! Mutta vielähän antoi toki kotikorpikin riistaa sille, joka ottaa osasi. Ja siellä kauempana erämaissa, hämäläisten takamailla, siellä oli salon viljaa vielä määrättömästi, kun vain sen hakijoita tuli. Ne ulottuivat nuo hämäläisten vanhat takamaat niin kauas pohjoiseen, kuin vain mieli teki mennä ja menijässä oli miehuutta. Mutta siinäpä juuri oli vika, -- ei kyetty enää erille!

Vakavana oli ukko kotvasen näitä ääneti miettinyt, ja vakavana hän nyt virkahti:

-- Vähiltä muistoiltasi puhut, Tuomas, erämiehen elämästä. Kautta Maarian, se ei ole laiskan elämää! Lintu ei tule liikkumatta, kala ei jalan kapsamatta, miestä se kysyy pyyntimiehenkin rupeama, mutta se kysyy häneltä sen lisäksi vielä toista taitoa, tarmoa ja oveluutta kuin turpeen kuokkijalta. Ja vieläkin muuta häneltä kysytään. Ennen karaistiin jo poikain luonto erämaan vaivoissa, nyt niitä miehiset miehet välttävät. Miksei lähde nykyinen väki Lapinkorpeen? Siellä on omilla takamaillamme antavat kalavedet, sieltä hirven ja majavankin löydät, sieltä veronahat ja kapahauet saat kärkkyjille ja itsellesi talven eväät, saat tuskailematta ja -- omaa vertasi ruoskimatta! Mutta siihenpä juuri miestä ja miehuutta kysytään toisenlaista, kuin on näillä nykypolven kuokkamiehillä, jotka eivät enää osaa eivätkä uskalla omaansa pitää eikä puolustaa.

Tuomas ajoi hevostaan päätään edes kääntämättä. Hän oivalsi kyllä, mihin ukon sanat tähtäsivät, mutta hän murahti vain hiljaa siitä aidan ohi kyntäessään:

-- Miehuuttapa todellakin -- tappelemaan savolaisten kanssa! Mutta niistä eräretkistä jo luulisi olleen tarpeeksi tuntua tässäkin talossa. Vieläkö sinne nytkin!

Mutta nämä sanat saivat Erä-ukon kiivastumaan. Tuomas oli hipaissut taas hänelle perin arkaa kysymystä, noita kalajärvien kahakoita, jotka olivat olleet monen miehen surmana ja jotka eniten olivat vieroittaneet hämäläisten mielet pois erämailta. Hän koroitti nyt komean äänensä puhuessaan:

-- Vielä nytkin, ja siihen sitä juuri miehuutta tarvitaankin. Vai pitäisikö meidän ikiajoiksi jättää hämäläisten vanhat takamaat, joista meillä on runsas elanto tiedossa, ilman muuta savolaisille riistäjille, jättää vain senvuoksi, että he eivät häikäile tulla toisten maille tappelemaan, -- sepä olisi todellakin sitä nykypappien opettamaa miehuutta! Kyllähän erämailla surmia on, on siitä surun tuntua ollut tässä talossa muilla ehkä enemmän kuin sinulla. Siellä on minulta kaksi poikaa, siellä on sukuani monta. Mutta sittenkin meidän on muistettava, että nuo takamaat ovat meidän ja sen otukset omamme. Luovutapas takamaasi, pian se silloin tulee savolainen ja ottaa sinulta rintamaasikin ja korjaa sadon pelloltasi, jota vuoden olet tonkinut!