Part 4

Tytön lämpöiset silmät hymähtivät näet iloisesti heidän kolmenkesken tarinoidessaan ja toisinaan tuntui, kuin ne olisivat hymähtäneet juuri hänelle, Juhanalle; ja se tuntui silloin omituisen hyvältä... Mutta niiden lämpö oli siis kuitenkin suunnattu hänen pappisveljeensä, -- se havainto sai toisinaan kesken pilapuheiden hilpeyden kaikkoamaan hänen huuliltaan. Mutta se hilpeys palasi pian takaisin. Hän tarkkasi veljensä eleitä, näki hänen hetki hetkeltä yhä syvemmäs pihkaantuvan ja käsitti, että erämaan pappilaan tarvitaan emäntä ... mitäpä hän, maailman kulkija, siinä rupeaisi haaveksimaan! Mutta pientä kiusaa hän ei sentään malttanut olla pappisveljelleen tekemättä.

Elisa laski leikkiä molempain kanssa eikä näyttänyt väliin tietävän itsekään, kummanko kanssa hän mieluummin kisaili ja kinaili.

Tätä käytti Juhana veli, sotaväessä veitikaksi tottunut leukailija, hyväkseen, ja heittäytyi toisinaan aivan hempeämieliseksi tytön kanssa tarinoidessaan. Kun hän huomasi Mikon hiipivän kaivotielle, josta Elisa oli vettä hakemassa, kiirehti hän navetan takaa edelle ja tuli jo tytön kanssa tarinoiden Mikkoa vastaan vesisankoa kantaen. Taikka kun Mikko oli saanut tytön muista erilleen tarinatoverikseen, lennähti hän siihen kohta kolmanneksi. Nämä oireet oivalsi Mikko pian, ja ne puolestaan jouduttivat hänen aluksi hauraiden ja hämäräin tunteittensa kypsymistä. Mutta samalla lähti epäilys ja kade hänen mielessään itämään ja hän tunsi ajelehtivansa omituisessa ristiriidassa. Velikö, jota hän ei vuosiin ollut tavannut, jolle hän toivoi kaikkea onnea ja joka epäilemättä aina hänen parastaan harrasti, hänkö oli tässä nyt äkkiä joutunut hänen nuorena rusottavan onnensa tielle, hänenkö kanssaan olisi Mikon kilpailtava tytön suosiosta? Se häntä kiusoitti ja karkoitti hänen unensa. Sillä eipä hän saanut selvää siitäkään, kumpaa veljeksistä Elisa enemmän suosi; hän oli iloinen molemmille eikä näyttänyt ollenkaan ajattelevan, että hänen, joka ennen kaikkea pelkäsi Koskipään kosintaa, olisi valittava veljeksistä jompikumpi ainaiseksi suojelijakseen...

Eräänä päivänä, kun Mikko oli ollut Elisan kanssa verkoilla ja siellä soutajaansa yhä enemmän kiintynyt, päätti hän karistaa kaiken epävarmuuden pois sekä itsestään että veljestään ja virkkoi senvuoksi viimemainitulle:

-- Mitä arvelisit siitä, Juhana, jos minä tästä ativotalosta kihlaisin itselleni morsiamen?

-- Mitäpä ... olethan jo hyvällä alulla. Tee se vain, tyttö on topakka pappilan emännäksi.

-- Etkä sitä sinä moiti ... en asetu sinun tiellesi...?

-- Minunko! -- Juhana nauroi oikein raikkaasti. -- Mitäpä minä morsiamella ... kulkija-soturi, ruunun poika, -- minä nauratan tyttöjä joka syöttöpaikassa, se minulle riittää!

Mikon mielestä hänen naurussaan kuitenkin oli jotakin väkinäistä ja pingoitettua, -- sen ylimielinen hilpeys ei häntä täysin rauhoittanut. Ja kun Juhana hetken kuluttua erosi veljestään, näki Mikko hänen kasvojensa ikäänkuin kovettuvan ja käyvän vakaviksi, miltei kaihoisiksi... Eikä Mikko ollut varma, oliko soturiveli tahtonut uhrautua hänen puolestaan, vai laskiko se hänestä leikkiä, vai hautoiko mielessään sittenkin omia aikeitaan...

Mutta syyspäivät kuluivat ja eräänä aamuna souti Mikolle hankittu saattaja Leinosen rantaan, -- tänään oli nuoren papin määrä lähteä jatkamaan matkaansa Päijänteen latvavesille ja sieltä kannasten poikki kauas Rautalammen erämaille. Saattajaksi jo lupautunut mies oli kumminkin haluton lähtemään yksin näin pitkälle taipaleelle syysmyrskyihin, ja teki esteitä. Siitä pihalla neuvoteltaessa astui Savonlinnan huovipäällikköä seurannut ratsumies, joka nämä päivät oli enimmäkseen viettänyt pirtissä maaten tai tallissa hoidellen hevosia, isäntänsä luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Juhana nyökäytti päätään ja astui reippaasti veljensä viereen, virkkaen:

-- Saat minulta soutajan, tämän Erkki Pentinpojan, saat matkatoveriksesi. En tarvitse häntä itse enää.

-- Mutta miten hän ne matkat tuntee? ihmetteli Matti-isäntä.

-- Tuntee hyvin, hän on ne usein kulkenut, hän on Rautalammelta kotoisin, ja haluaa nyt palata sinne.

-- Mutta joutaako sinne linnanhuovi? kyseli Mikko vieläkin kummissaan.

-- Joutaa, kun minä luvan annan, vastasi Juhana naurahtaen. -- Eikä hän varsinainen linnan huovi olekaan, hän on ollut linnan vanki, nyt hän on vapaa...

Ja Juhana kertoi ottaneensa Savonlinnasta ratsutoverikseen sen linnan vangin, heimolaismiehen, josta hän oli isälleen kirjoittanut, tarkoituksessa vapauttaa hänet tällä retkellä, -- kyllä hän Fincke-herralle Erkin paon sitten tyydyttävästi selittää. Vakavan, harvasanaisen saattomiehen kasvoilla kuvastui tämän tiedonannon johdosta vilpitöntä, syvää kiitollisuutta, jota hän turhaan yritti sanoiksi pukea, isäntänsä kättä tavotellen. Mutta Juhana torjui nauraen hänen otteensa, taputti miestä olalle ja virkkoi:

-- Mene rauhassa kotikorpiasi viljelemään, Erkki. Yhden ehdon sinulle kuitenkin panen: Hoitele matkoillanne kuin veljeäsi tätä veljeäni, joka on hiukan toisesta maailmasta, elä hylkää häntä siellä perilläkään. Ja sinä, Mikko-veli, rupea sinä tämän Erkin ystäväksi, parempaa et mistään löydä! Hän on omaa heimoamme, tämän saman Karmalan perua hänkin...

-- Sukulaismies, terve! virkkoi Mikko ihastuneena ja Matti puhui nuhtelevasti nuorelle ratsumiehelle:

-- Mikset tuota ennen sanonut?

-- Enpä halunnut... Erkki kun on vielä muka vangin kirjoissa. Nyt hän lähtee erämaille ja sieltä ei häntä enää kukaan kysele...

Nuori pappi tervehti sydämellisesti ja luottavasti uutta saattajaansa ja heidän välilleen punoutui hiljaa ja sanattomasti siinä jo Leinosen pihalla heti herttaiset, luottavat suhteet. Sydämellisesti syleili Mikko veljeään, joka myös samalla teki lähtöä pois Sysmästä, ja virkkoi tälle:

-- Entäs sinä? Yksinkö lähdet täältä ajamaan laajain metsäin halki Savoon asti?

-- Onhan minulla ainaiset toverini, ratsu ja miekka, niiden kanssa kuljen minne vain. Kun sinun venheesi rannasta lähtee, silloin nousen minäkin pian satulaan.

Jäähyväiset sanottuaan kaikelle talonväelle syleilivät muutamia päiviä näin yhdessä viettäneet veljekset toisiaan vielä kerran siinä syksyisellä törmällä, lähteäkseen sitten pitkille matkoilleen, kumpikin omalle taholleen. Mutta vielä viime sanoikseen kuiskasi Juhana veljelleen, joka jo oli venheeseen nousemassa, ikäänkuin rohkaisten:

-- Kun ensi kerran tässä talossa yhdymme, silloin kai juhlaa pidetään, niinhän!

-- Kenties, vaikka vielä ei asia ole selvä. Mutta eletään hyvissä toiveissa...!

-- Elä vitkastele, muista, Elisaa kiskotaan toisaalle. Siksi lyö tuumasi lukkoon pian, Mikko! Talo on hyvä ja tyttö vielä parempi!

-- Senpä tiedän. Mutta ensin on minun nyt kiirehdittävä uudelle työalalleni erämaille.

-- Älä hautaudu sinne -- pääset sieltä talvikelilläkin tänne!

-- Kiitos neuvosta...!

Kirkkaina kohtasivat veljesten katseet toisiaan ja lähtevä päätti täysin rauhoittuneena, että ei ole jäävän mielessä mitään vilppiä.

Samassa saapui Mattikin siihen veljesten luo törmälle lähtevää hyvästelemään, rupesi matkamiehen viimeisiä tavaroita venheeseen nostamaan ja puhui ikäänkuin eroavain veljesten keskustelua jatkaen:

-- Vie terveiset sinne erämaille, Mikko, ja kuuntele, mitä siellä kansa ajattelee asiain nykyisestä menosta. Muista, niiden on pakko selviytyä, miten se sitten tapahtuneekin! -- Ja hän huusi ääneensä, venheen jo irtauduttua rantahiekalta: -- Joko näännyttää linnaleiri meidät, taikka teemme me siitä lopun, tietäkööt sen kaikki, nykyiselleen eivät olot voi jäädä! Viekää se viesti kaikkialle, missä kuljette! -- Terve lähteville ja tervetuloa taloon, koska vain tästä kuljette, ehkäpä siihen mennessä on jo jotakin selvinnyt!

Mikon, joka istui rannasta jo loittonevassa venheessä, teki mieli huutaa vastaan, että jotakin on jo selvinnyt... Mutta hän painoi sen huutonsa omaan hyvätoivoiseen rintaansa.

III.

ERÄMAAN MIEHET.

Kumea jytinä kuuluu riihestä, jossa Apajan talon väki on ruista puimassa. Se kajahtaa yksitoikkoisena, kuin maanalaisena töminänä koivikon rintaan asti, jossa viisi miestä joutilaina loikoilee ahteella tuulen suojassa, syöden kupeeltaan puolukoita. Miehet odottavat puimisen päättymistä ottaakseen osansa riihimiesten jyvistä ja pannakseen talon naiset sitten niitä käsinkivillä kiireesti jauhamaan. Tässä kylässä on nyt elettykin muutamia melkein leivättömiä päiviä. Nyt he aikovat illallisekseen keittää makean jauhopuuron, jota ajatellen he jo mielessään etukäteen herkuttelevat, samalla lasketellen kokkapuheita työssään mustina piruina hikoilevista talonpojista, joiden on heille ravinto raadettava.

Miehet ovat tähän kylään majoitettuja ja sen elätettäviä huoveja, jotka näin ahteella loikovat ja valvovat, että kylän väet heille hankkivat leipää ja särvintä. Eikö sieltä riihestä vähitellen aleta säkkejä kantaa...?

Jo aukee vihdoin riihen ovi ja nokimekkoinen mies astuu ulos vilvoittelemaan. Soturien naurunhohotus keskeytyy ... se näkyy olevan Apajan isäntä, tuima äijä, roteva ja voimakas ... sen kanssa he mieluummin elävät sovinnossa. Huovit painautuvat nytkin hiljakseen marjoja suuhunsa poimimaan. Mutta riihestä tullut isäntä on jo kuullut heidän hohotuksensa ja hänen nokiset kasvonsa ovat vihan vääntämät, kun hän ne kääntää ahteelle päin ja katselee mahallaan makailevia laiskureita. Huovit tietävät, mikä isännän sisussa kiehuu: noille täyttymättömille kärkkyjille tässä täytyy puskea ja raataa henkensä kaupalla ... siinä ne nytkin vahtivat valmista viljaa.

Oikein miehet arvaavatkin isännän sisun, -- se on harmista revetä --, ja he odottavat jo tavanmukaista haukkumistulvaa, johon heidän sitten samalla mitalla on vastattava. Mutta Apajan isäntä vain sylkäisee ja kääntää kasvonsa järvelle päin, jossa korkeana käy syksyinen kare. Vaahtopäisinä siellä laineet ajelevat toisiaan, pärskyen korkealle sen kivikkoniemen rantaa vastaan, jonka alaisessa poukamassa kylänsatama sijaitsee. Mitä se katselee ... eihän siellä synkällä selällä mitään näy, ei yhtään venhettä kylän lahdellakaan liiku...

Mutta näkyypähän. Vai mikä se on tuo, joka niemen kärjessä vilkkaa, ja taistelee karetta vastaan, -- venhe se on! Se pyrkii juuri korkeassa aallokossa kiertämään niemenkärjen ... airot välähtelevät kuohujen keskeltä. Kas noin, johan se kääntyykin kylänlahtea kohden, ponnistaa kauan ja tiukasti vastaiseen, huppelehtaen aallokossa. Ahteella vetelehtineet soturit painuvat syvemmä metsään puolukoita poimimaan ... sitä iltapuuroa saa nähtävästi vielä odottaa! Mutta Apajan isäntä laskeutuu alas järvelle päin riihimäeltä, josta varstain pauke yhä tömähtelee, astuu vainioiden poikki Kelalan riihtä kohti, jota sen isäntä juuri näkyy ahtavan ja jonka ovesta jo savu tupruaa. Pysähtyy siihen antajan viereen, viittaa selälle ja virkkoo:

-- Mikä soutaja tuolla pinnistelee ... ei siinä ole leikin paikka!

Kelalan isäntä, vanhempi, liuhuparta mies, varjostaa kämmenellään silmiään ja katsoo kotvasen selälle.

-- Saa siinä kiskoa...

-- Eihän meidän kylästä ketään ole nyt kalassa ollut?

-- Kukapa tällaisella tuulella! Ja kannattaapa sitä kalassakaan rehkiä ... kenelle nuottasi potket, noille jätkille, jotka puolet saaliista heti kitaansa ahtavat...

-- Niin, halu on mennyt muikun pyyntiinkin, vastaa Apaja alakuloisena. -- Mutta ketä sieltä sitten puskee ... eihän lie taas uusia veronottajia...?

-- Taasko uusia, onhan niitä ottajia jo tarpeeksi täällä kylässä. Eikä se vouti viitsikään syysmyrskyillä tänne soutaa.

-- Outo venhe se vain tuntuu olevan. Kahdessa hangassa kiskovat.

Verkalleen läheni venhe, koettaen hiipiä niemen kaislikkoreunaa myöten ja ilmeisesti kylänvalkamaan pyrkien. Kun sitä vihdoin rupesi maa suojaamaan, läheni se jo nopeammin. Riihimiehet lähtivät silloin laskeutumaan satamaan päin ja astuivat sitä ravakammin, kuta rannemmas ehtivät.

-- Kolme on miestä venheessä, puheli Apaja kävellessään, -- vierasta väkeä ... on kuin pappi tuo mustatakkinen, joka perässä viilettää.

-- Pappi se on...

Siinä saapui nyt seurakuntaansa pitäjän uusi kappalainen, Mikael Martinpoika Turusta. Eihän ollut tosin tästä kylästä kuin parin neljänneksen taival Rautalammen kirkolle, mutta siksi väsyneitä olivat soutajat, että laskivat myrskyn käsistä Apajan rantaan, -- toinen heistä oli sitä erityisesti pyytänytkin. Hän oli näet tästä kylästä kotoisin ... Kelalan poikia, joka täältä kolmatta vuotta sitten oli sotamiesten välissä viety vankina maailmalle. Häntä veti voimakas halu suoraan Apajan kylän rantaan.

Ja outo kohtaus tapahtui nyt siinä tuulisella hiekkarannalla, nuottatalon kupeella, johon selältä soutanut venhe vihdoin laski. Siinä tähystelivät kylän miehet kysyvinä ja hieman arkoina perässä istuvaa nuorta, vierasta pappia, joka heitä siitä tervehti, ehtimättä soutajiin heti huomiota kiinnittää. Mutta sillävälin nousi keulatuhdon soutaja verkalleen airojensa äärestä, oikasi pitkästä istumisesta kangistuneita raajojaan ja kääntyi riihimekkoisiin vastaanottajiin päin.

-- Isä! -- pääsi silloin huudahdus hänen huuliltaan. Ja Kelalan vanha liuhupartakin huudahti samassa:

-- Erkki ... sinäkö, hengissä ja terveenä!

Äijän ääni värähti monivaiheisesti, hänen näin katkonaisin puhein rientäessä poikaansa vastaan, joka samassa norjana hyppäsi venheestä rantahiekalle. Oli siinä tapaamisessa iloa ja yllätystä, vilpitöntä, korutonta tunnetta, mutta siihen yhtyi samalla riemua pidättäviä, karvaita muistoja, -- vähältäpä kihosi kyynel nuoren perämiehen silmään, hänen ääneti katsellessaan sitä isän ja pojan ensi kättelemistä. Apajan isäntäkin seisoi siinä ääneti ääressä, tuskin silmiään uskoen. Mutta maihin noussut soutaja rämäytti, ukkojen ällistystä katsellessaan, raikkaan naurun, joka heti taittoi oudon lumouksen.

-- Näin sitä nyt maailmalta palataan. Johan siellä Savon linnassa tulikin tarpeeksi kiviä väännetyksi.

-- Luulimme sinut menneeksi mieheksi ... äiti suri itsensä sokeaksi ... montahan niitä on iäksi mennyttä! Terve palaamastasi!

Näin änkytti äijä katkonaisesti, voimakkaita mielialojaan vaikeasti hilliten. Mutta Erkki kääntyi venheen perään päin, jossa nuori pappi vielä ääneti istui -- hänet vastaanottajat siinä hämmästyksessään olivat vallan unhottaneet -- virkkaen:

-- Ette tunne vielä uutta pappianne, jonka tänne toimme ... pitäjän kappalaiseksi määrätty. Nouskaa maihin, pastori, tänne nyt yövytään, tässä on sukulaistalo.

Paljo oli selittämistä ja kertomista heti siinä myrskyisellä rannalla jo ennenkuin kylään maltettiin astua, ja vasta vähitellen, moninkertaisten kyselyjen ja vastausten perästä, rupesi eräkylän hitaille miehille asema ja tapausten yhteys selvenemään.

Erkki Pentinpoika, Kelalan vaarin vanhin poika, oli niitä Rautalammen miehiä, jotka kolmatta vuotta sitten äärimmilleen ärtyneinä olivat nousseet kotikulmaansa silloin kiskovia ruotsalaisia ratsumiehiä vastaan ja omankädenoikeudella heidät niskastaan pudistaneet. Nämä erämaan viljelijät, jotka asuivat muusta maailmasta eristettyinä ja joille leipä oli lujassa, olivat tottuneet omintakeiseen, vapaaseen elämään salollaan ja he olivat senvuoksi vielä aremmat kuin muiden maakuntain talonpojat raskaasti hankituista varoistaan. Kenenkään komentamatta he olivat eläneet ja raataneet korvessaan, ruunun miehet olivat vain kerran vuodessa saapuneet heiltä veronahkoja ja kappoja perimään eikä he olleet koskaan tienneet mistään majoitusvaatimuksista. He olivat saaneet aseinkin puolustaa kovalla työllä raivaamiaan viljelyksiä -- ken heille tuli väkivaltaa tekemään, se oli heidän vihollisensa! Kun sitten Rautalammelle oli heidän painajaisekseen majoitettu osasto Uplannin ratsumiehiä, joiden kieltäkään he eivät ymmärtäneet, mutta jotka söivät tai veivät kaiken, minkä he kaskesta tai järvestä saivat irti, silloin heiltä loppui luonto. Kärsivällisyytensä menettäneet miehet kokoontuivat kirkolle, tarttuivat aseisiinsa ja hyökkäsivät ahdistajainsa kimppuun. Eräänä yönä he ajoivat ryttärit tuvistaan metsiin, tappoivat vastaanhangoittelijat ja pistivät vihatuimmat sortajat avannosta jään alle...

Se oli hätäisesti päätetty, harkitsematon ja epätoivoinen teko, jonka erämaanlapset pian saivat raskaasti maksaa. Uplannin huoveista pääsi kaksi metsiä myöten karkuun ja he kertoivat esimiehilleen ja hallitusmiehille rautalampelaisten tihutyöt. Klaus Fleming, joka jo silloin oli Suomessa mahtava, julmistui ja johti itse rankaisuretkikunnan, tuhat miestä, Rautalammen erämaille. Siellä pidettiin silloin ankarat käräjät ja koko laaja pitäjä sai moninkertaisilla veroilla ja majoituksilla korvata sen malttamattomuuden, mikä kirkolla oli tapahtunut. Enin syyllisiä, jotka olivat käsiksi käyneet ruunun miehiin, etsiskeltiin tietysti erityisesti, mutta nepä olivat marskia odottamatta hävinneet laidattomille erämaille. Mestattiinpa kuitenkin silloin Rautalammen kirkon edustalla koko pitäjälle rangaistukseksi ja varoitukseksi useita väkivaltaan ryhtyneitä ja toisia vei sotaväki vankeina mukanaan muka edelleen tutkittaviksi. Apajan silloinen isäntä, tämän nykyisen vanhempi veli, heitti silloin hänkin henkensä mestauspölkyllä, ja Kelalan vanhin poika, Erkki, vietiin kahleissa kotoaan rankaisuretkikunnan mukana, tuntematonta minne.

Ne olivat synkkiä, raskaita muistoja sydänmaan harvalukuiselle, saloelämässä kovettuneelle väestölle, jonka sydämet tämä tapaus oli umpimielisiksi paaduttanut. Melkein joka talossa surtiin nyt jotakin vainajata tai kadonnutta perheenjäsentä, mutta ääneensä ei siitä kukaan puhunut eikä valittanut. Ne uudet majoitusrasitukset, joita senjälkeen oli yhtenään jatkunut, katkeroittivat äärimmilleen köyhiä korvenraatajia, mutta he eivät mukisseet, vaikka heidän vihansa noita joutilaina vetelehtiviä syöpäläisiä kohtaan nyt oli moninkertainen ja rajaton.

Tällainen oli mieliala, jonka keskelle Erkki Pentinpoika vankilasta palasi ja johon pitäjän uusi pappikin sai tutustua. He tunsivat melkein samanlaisen mielialan kaikkialta taipaleensa varrelta, mutta ne harvat sanat, joilla Apajan kylän miehet, kun vihdoin taloksi oli käyty, ilmaisivat sisäiset mietteensä, paljastivat Mikko-papille pohjattomamman vihan kuin mitä hän missään muualla oli tavannut. Hän kauhistui sitä katkeruutta ja rupesi ymmärtämään, että sen täytyy vielä kerran purkautua, kuten Matti oli ennustanut, sitä ei voi padota millään.

-- Syökää vieraat puuroa, kehoitteli Kelalan isäntä, -- vähän viljoistamme leiväksi riittää. Ja voita silmäksi, niinkauan kuin navetassa vielä lypsäviä on huoveille teurastamatta.

-- Niinkö tarkkaan he taas vievät kaikki, kyseli Erkki, vihan puna jo hänenkin ohimoillaan.

-- Niin vievät.

-- Entäpä kun kaikki ruoka on lopussa?

-- Silloin kuollaan nälkään ... taikka ... otetaan mistä saadaan...

Kun vieraille oli lämmitetty sauna ja he, kylvettyään pois matkansa vaivat, jälleen palasivat Kelalan pirttiin, oli sinne kertynyt muitakin kylän miehiä, jotka olivat saapuneet matkamiehiä tervehtimään ja rintamaa-uutisia kuulemaan. Huoveja vain ei näkynyt, niille oli toimitettu puurokestit toiseen taloon ja vapaasti siellä nyt siten voitiin kansan vaivoista keskustella. Mikko, kaupunkilaispoika, kuunteli järkytettynä heidän kuvauksiaan ja katseli samalla mielenkiinnolla noita hartevia, vakavia erämaanmiehiä, jotka jo ulkonäöltään koko joukon erosivat siitä hämäläisväestä, jonka asuma-alojen halki hän oli taivalta tehnyt.

Tämän kylän, samoinkuin ylemmän Rautalammen laajan salon, väestö oli näet osaksi hämäläistä, osaksi savolaista juurta ja nuo eri rodut olivat siellä jo ruvenneet sulautumaan toisiinsa. Hämäläisethän sinne aluksi olivat tulleet erämailleen ja kalavesilleen, joita olivat sitkeästi puolustaneet idästä tunkeutuvia savolaisia vastaan, mutta nämä viimemainitut olivat lopulta korkean ruunun avustuksella päässeet näitä kalarantoja vakinaisesti asuttamaan. Pitkät riidat, monet käräjät ja kuumat taistelut erämaiden omistamisesta olivat lopulta vieneet siihen, että Hämeen rintamaat menettivät nämä entiset takamaansa, mutta savolaisen uudisasutuksen pesiytyessä sinne asui siellä jo vakinaisesti monta hämäläistä perhekuntaa, jotka sinne olivat aikomaan lymynneet ja sisukkaina paikoilleen jäivät. Aluksi ja kauankin oli vielä karsautta ja vainoa ja kiistaa näiden eriheimoisten välillä kaukana eräjärvien rannoilla, mutta vähitellen se viha yhteisessä, kovassa elämäntaistelussa sentään lientyi ja antautui. Savolaispoika otti vaimokseen hämäläistyttären, punoutui sukulaissiteitä, eikä nouseva polvi enää hautonut vanhoja vihoja.

Varsinkin se yhteinen rasitus ja hätä, johon linnaleiri viime aikoina oli sydänmaan raatajat saattanut, sulatti eriheimoiset yhteisiin harrastuksiin ja ponnistuksiin, eikä Apajan hämäläisperäinen perhe enää muistanutkaan, että Kelalan naapuriväki oli Savosta päin tullen aikonaan asettunut sen vanhemmille halmeaukeille. Niistä miehistä, jotka tänä syysiltana olivat koolla Kelalan väljässä tuvassa, ei kukaan enää ajatellut, että heidän esivanhempansa olivat aikoinaan vihanneet toisiaan yhtä katkerasti, kuin he yhteisesti nyt vihasivat marskin huoveja. He vaihtoivat hyvinä naapureina joka päivä karvaita kokemuksiaan. Ja tänä iltana kääntyivät he yhä uudelleen vasta Turusta saapuneen nuoren papin puoleen, kysellen miten siellä luultiin maassa vallitsevan tilanteen selviävän ja olisiko mitään yritettävä kansan rajattoman ahdistuksen poistamiseksi. Nuori pappi puisteli neuvotonna päätään.

-- Jotakin on kuitenkin yritettävä, vakuutti silloin vanha Kelala, -- muuten emme pääse tämän talven ohi.

-- Ja jotakin nyt yritetään, säesti Apaja terästyvällä äänellä. -- Sellaista on jo kuulunutkin...

-- Mistä on kuulunut ja mitä? kyseli Mikko uteliaana, muistaen Leinosen Matin samansuuntaiset, uhmailevat lausunnot.

-- Kivijärven miehet ovat kertoneet, kun näitä metsätaipaleen takaisia kaukonaapureita väliin on erämatkoilla tavattu ... kertoneet, että Pohjanmaan talonpojat eivät aio näitä syöpäläisiä ikuisesti konnuillaan kärsiä. He aikovat karistaa ne hartioiltaan...

Näitä hämäriä huhuja siitä, että jotakin on tekeillä, oli siis jo levinnyt näihin kaukaisiin salokyliin asti, totesi Mikko, huomaten samalla miltei kauhukseen, että tällaisilla tuumilla oli yhä edelleen maaperää näiden kovasti kuritettujen mutta yhä kiusautuneiden sydänmaalaisten mielissä. Hän ei kumminkaan osannut siihen mitään virkkaa, mutta Erkki Pentinpoika, äsken linnan tyrmästä palannut mies, joka kotiväkensä juttuja näihin asti oli ääneti kuunnellut, hän kävi nyt harvakseen puhumaan:

-- Saattaahan olla taas monenlaisia tuumia käärmettyneiden talonpoikain mielissä, mutta täällähän niitä jo yritettiin toteuttaa... Eikö lie parasta nyt malttaa ja kärsiä ... hullusti kävi silloin viime kerralla...

-- Hullusti kävi silloin, myönsivät isännät huoahtaen. Mutta heidän oli ylen raskasta ajatella, että tätä kiusan menoa aina vain jatkuisi, ilman että mitään helpotusta suunniteltaisiinkaan. He ikäänkuin hapuilivat, janosivat edes jotakin toivoa, vähäistäkään valkenemista. Ja yksi heistä virkkoi taas tuokion äänettömyyden jälkeen:

-- Olisiko vielä kerran valittaa ... selittää ruunun herroille, ettei tätä majoitusta täällä salolla enää kestetä?

-- Valittaa, kenelle? kivahti siihen Apaja melkein suuttuneena. -- Sillekö marskille, joka meitä juuri kiduttaa...?

-- Taikka Ruotsin ruhtinaalle.

Siihen tarttui taas Mikkokin:

-- Taikka molemmille...

-- Onhan sitä valitettu jo molemmillekin, ei auta!

-- Mutta vielä kerran, puhui Mikko miltei hätäisenä, pyrkien, joskin heikkoutensa tuntien, näin rauhoittavasti vaikuttamaan uusiin seurakuntalaisiinsa, etteivät he maltittomuuksiin eksyisi. -- Sitten vasta, jos hätä ei lopultakaan hellitä, mietittäköön muita, toisenlaisia keinoja...

-- Vielä kerran, matki Kelala katkerasti. -- Pehmeneehän se kivikin tippuvan räystään alla, mutta pehmenisikö herrain sydän?

-- Tuskin pehmennee, epäili Apaja. -- Mutta koetetaan vielä valituspaperilla, en pane vastaan, tässähän meillä nyt on kirjamieskin ääressä!