Part 24

Lehmä ammui pienessä aituuksessa, joka sille ja mullikalle eilen oli siihen ruohoiselle vietteelle kiireellä kyhätty. Pirtin ovi liikahti silloin; sieltä astui ulos Elisa, joka taipaleen varrella oli lehmän hoitajana tottunut nukkumaan herkästi ja heräämään heti sen ensi kertaa ammahtaessa. Tyttö tuli sieltä törmälle vielä unen pöpperössä, punoittavin poskin ja katsoi suurin, kysyvin silmin Mikkoa, joka kelkan pajulla istuen kirjoitteli ahkion pohjalla. Hän oli kuin hölmistynyt ja virkahti hämmästyneenä:

-- Oletko valvonut koko yön? Teetkö usein niin?

-- En, pulmuseni, nukun tavallisesti niinkuin toiset, harvoinpa kosken päivilläkään kirjoitusvehkeisiini. Nyt tuli poikkeus, ja sinä olet siihen syypää.

-- Minäkö? kysyi tyttö ihmetellen.

-- Niin, minun täytyi paperille purkaa iloni ja onneni...

-- Paperille ... ilosi... Minä jo säikähdin, että sinä usein öillä kummittelet.

-- Älä pelkää -- kohta lähden vuoteelleni. Mene jatkamaan untasi, Elisa, elukoilla ei ole mitään hätää.

Tyttö meni rauhoittuneena ja Mikko painautui taas paperinsa yli päättämään kirjeensä.

»Vaikka en tiedä, koska tämä kirjeeni voi täältä lähteä, kiirehdin sen tällä kertaa lopettamaan. Olen sitä kirjoittanut taivasalla keskellä yötä -- siitä jo käsität, kuinka kaukana olen pohjoisessa, -- ja minua määräävä tahto, morsiameni moittiva silmäys, kieltää minua kauemmin valvomasta. Alistun siihen nöyrästi ... mutta olen samalla tehnyt sen havainnon, että minun -- ja meidän kaikkien -- on onnemme edellytyksenä pyrittävä ja päästävä täyteen sopusointuun paitsi itsemme myöskin ympäristömme kanssa. Koetan ottaa varteen senkin ja toivoakseni se onkin helppoa. Tuvasta kuuluu erämaan nuijamiesten tukeva kuorsaus. Se on minulle jo tuttua soittoa, joka pian on tuudittava minut rauhalliseen sydänmaan uneen...»