Part 22

-- Taitaa olla nyt kohta poikki huovien herruus ... ennusteli jo juureva Tuomas pohteissaan.

-- Mene, tiedä, vaikka tulisi taas raja voutienkin kiskomaalle, toivoili hänen huolten jo kumaraksi painama emäntänsä.

-- Niin, niiltä on nyt molemmilta poissa se voima, johon he kansaa painaessaan varasivat, totesi Erkkikin. -- Eikä ole tietoa, tuleeko heille sitä mahtiaikaa enää.

Mutta ällistyksensä ja ilonsa sekaan muisti hän kuitenkin vanhan turkulaisen matkantekijän keskenjääneen tarinan, joka niin läheltä oli kosketellut hänen suojattiansa ja häntä itseään, ja tuokion kuluttua johti hän taas puheen isä vanhan ponnistuksiin kadonnutta poikaansa etsiäkseen. Tämä silloin kertoi:

-- Muutamia päiviä sen jälkeen kuin tieto oli saapunut marskin kuolemasta -- hänen ruumistaan oltiin juuri hakemassa Turkuun Pohjan pitäjän majatalosta, johon vainaja oli vaipunut, -- läksin minä matkalle. Mikään ei minua enää pidättänyt. Rannikolla oli kyllä jo kelirikko, mutta sisämaassa kestivät vielä jäät ja metsätietkin. Kävin Mikkoa tiedustelemassa Pirkkalasta, jossa vielä on sotaleiri ja pidetään vankeja, ja ajoin sitten tänne Sysmään, jossa tiesin poikani sukulaistensa luona oleskelleen.

-- Leinosessahan se vieraili, sen Matin kanssa matkoja teki, kertoi Tuomas, puolustellen tietämättömyyttään. -- Mutta taloton ja autio on nyt se Leinosen törmä..

-- Mutta tämä vierashan vakuuttaa poikani toki hengissä olevan. -- Martti kääntyi taas kyselevänä ja tarkempia tietoja anovana Erkin puoleen, joka ensi tiedoillaan jo heti oli hänen mieltään lohduttanut. -- Sano, mistä hänet haen, mihin tästä nyt ajan...?

-- Ajakaa kotiinne, niinkauan kuin keliä vielä vähänkään kestää, vastasi Erkki, -- poikanne on hengissä ja tallella. Aikanaan hän kyllä teille toimittaa tiedot itsestään.

-- Siitä lohdutuksen sanasta sinua kiitän...

Päivä oli näitä tarinoitaessa jo Karmalan nokiseinäisessä riihessä kulunut iltaan, tie oli taas kovempi, hanki kantoi suksimiestä. Vieraitten oli lähdettävä matkalle, ja keveämmällä mielellä he nyt sieltä lähtivät, kuin olivat tulleet, jättäen isännänkin poikineen valoisammilla toiveilla veistämään uutta tupaansa. Yhdessä he tekivät taivalta Leinosen törmälle asti, josta reen oli poikettava alas jäälle ja suksimiehen ylös korpeen. Erkki näytti turkulaiselle matkustajalle sen suuren tuvan rauniot, jossa Mikko oli syksyllä niin hyvin viihtynyt ja jossa hän oli veljensäkin tavannut.

-- Tunnetteko Juhana-poikanikin? kysyi Martti silloin kummastuneena.

-- Tunnen hyvin Savonlinnan ajoiltani..

Ja heidän siinä kahden seistessään samoilla raunioilla, joita Matti-isäntä ja Mikko-pappi eräänä talvipäivänä niin epätoivoisesti olivat kaivaneet, ilmaisi nyt Erkki itsensä Martille. Kertoi olevansa sama sukulaisvanki, josta Juhana syksyllä oli isälleen kirjoittanut, kertoi Juhanan välityksellä päässeensä vapaaksi linnan pakkotöistä ja sitten ruvenneensa Mikko-veljen saattomieheksi. Kertoi heidän yhteisistä matkoistaan ja kärsimyksistään, kertoi teurastuksesta Mikkelin kirkonmäellä ja sen tärisyttävästä vaikutuksesta nuoreen pappiin, kertoi heidän yhteisestä »hullusta» retkestään Pirkkalan leirille sekä paluustaan takaisin Rautalammelle. Ja lopuksi hän kertoi nuoren papin liittymisestä niihin pakolaisiin, jotka olivat Flemingin ja hänen huoviensa kostoa välttääkseen karanneet kauas sydänmaille ja sinne juuri parhaillaan perustivat uutta uudisasutusta.

-- Ja siellä salolla siis kovia kärsinyt poikani nyt on, totesi Martti, samalla iloisena ja kiitollisena, kun nyt vihdoin tarkoin tunsi hänen vaiheensa ja hänen nykyiset olonsa.

-- Siellä. Mutta nuo korvenraatajat haluavat siellä toistaiseksi pysyä kätkössä, paenneet nuijamiehet eivät toivo esivallan edustajia vieraikseen, selitti Erkki, ikäänkuin tarinatoveriaan varoittaen.

-- Sen käsitän, vastasi Martti. -- Mutta nythän he palannevat sieltä takaisin kotikyliinsä, kun heidän sortajansa on kaatunut...?

-- Palaavatko vai eivätkö, sitä en osaa sanoa, vastasi Erkki vältellen. -- Miesten aikomus oli kyllä sinne takamaille jäädä ja pesittyä...

-- Ja poikaniko myöskin...?

-- Heitä aikoi hän pappina palvella siellä salolla. Mutta itse hän aikoinaan teille aikomuksistaan ilmoittanee, -- minä vien hänelle terveisenne...

-- Ja siunaukseni, mitä hän päättäneekin: jäädäkö vai palata. Oikean asian puolesta hän on ponnistellut ja kärsinyt, sen käsitän kaikesta, kansan puolesta sortajaa vastaan, -- minä kiitän hänen retkiään ja pyrkimyksiään, vaikka niitä muut moittinevatkin. Mielelläni me vanhukset hänet tietysti kotiimme ottaisimme, mutta olemme näinkin rauhalliset, kun tiedämme hänen olevan turvassa, -- saammehan toki toisen poikamme kotiin.

-- Palaako Juhana Turkuun...?

-- Palaa, häneltä on tullut tieto, että hänen lipullisensa siirretään Turkuun. Klaus-herrahan kokosi sinne kaikkialta sotaväkensä uutta taisteluaan varten. Mutta vihjasipa Juhana kirjeessään haluavansa palata Aningaisiin kaaleja viljelemään...

-- Joko lie suivautunut sotimaan?

-- Ehkä on Mikkelin verilöyly häneenkin vaikuttanut ... en tiedä, vastasi isä varovasti. -- Mutta kaalien puoleen koetan minä hänen mielensä kääntää...

Niin pitkään jäivät nämä uudet tuttavukset tarinoimaan Leinosen tuvan raunioille, että ajomies, joka tiellä hevosta piteli, sitä jo kävi ääneensä kummastelemaan. Erottava oli heidän siis nyt vihdoin eri haaroille.

-- Ja tästäkö painut nyt suoraan sitä kaukaista sydänmaata kohti, jossa poikani on? kysyi Martti, kun he jäähyväisiksi kättä puristivat.

-- En suoraan, minunkin on haettava eräitä vainon aikana kadonneita omaisiani, minunkin, vastasi Erkki, varsinaisesta tehtävästään mitään sen tarkemmin kertomatta. -- Lähden nyt jatkamaan etsimääni.

-- Olkoon onni sinulle yhtä suopea kuin minulle, toivotteli Martti sydämellisesti.

-- Sitä toivon sekä itseni että muitten puolesta, vastasi Erkki, ja hänen silmässään välähti pieni veitikka. -- Jääkää hyvästi!

Rampa vanhus rupesi jo kapuamaan rekeensä. Mutta kainalosauvoja rekeen nostaessaan pysähtyi hän vielä ja viittasi ajomiestään malttamaan mielensä. Hänessä näkyi heränneen uusi tuuma, jonka hän vielä viime hetkellä tahtoi toteuttaa.

-- Odota, matkamies, vielä hetki, virkkoi hän Erkille ja otti matka-arkustaan kiireesti esille pienen lippaan, josta hän latoi arkun kannelle kirjoitusvehkeensä. Keväinen ilta jo hämärsi, mutta laskeneen päivän kuulaassa valossa rupesi hän siinä vielä kiireellä raaputtamaan kirjettä pojalleen, ajajan ja matkamiehen sitä kummastellen katsellessa. Muutamia rivejä hän siihen vain piirsi, mutta hän tahtoi toki antaa pojalleen mieskohtaiset, kevenneestä sydämestään lähteneet terveiset ja selvän todistuksen siitä, että hän poikansa teot ymmärsi.

-- Kas niin, puheli ukko, käärien kirjettään kokoon. -- Kun tapaat poikani, anna tämä hänelle.

-- Perille vien, vakuutti Erkki, -- ja tiedän hänen tästä tuomisestani iloitsevan.

-- Ja nyt, Herran haltuun! -- Rampa äijä kapusi lopultakin rekeensä, johon ajomies hänet peitti vällyjen väliin ja joka siten vihdoinkin pääsi laskeutumaan Leinosen törmältä. Mutta Erkki nousi ylöspäin Mustanahon rinnettä, suuntautuen öiselle hiihdolle Vahvajärven salokylää kohden.

* * * * *

Sieltä Vahvajärven Juuritaipaleelta, Esko-isännän tuvasta, toivoi Erkki löytävänsä ne Leinosen orvot naiset, joita hän oli Rautalammen takamailta asti lähtenyt hakemaan. Mutta pontevan, öisen hiihdon jälkeen tätä kylää eräänä kirkkaana kevätaamuna lähestyessään huomasi hän jo etäältä, että paljo muuttunut on sitten viime näkemän tämäkin taipaleiden takainen metsäkylä. Monet talot olivat poltetut paikoiltaan, -- sotaväen kosto näkyy tännekin kovasti iskeneen. Perille tultuaan hän kuulikin, että tänä verisenä talvena oli sotaväkeä moneen kertaan kulkenut tätä kautta Savon ja Hämeen väliä suuntaan ja toiseen, etsien ja ahdistellen aseellisia talonpoikaispartioita, ja nuo huovijoukot olivat ilkkuen rangaisseet taipaleen asukkaita siitä, että he talvella olivat majoittaneet kapinaväkeä kyläänsä ja yhtyneet siihen. Mutta miehiset miehet olivat silloin ja koko kevätkauden olleet kylästä poissa, pakoretkillä... Nyt oli heistä osa palannut, toiset olivat vielä jääneet vanhoille kalajärvilleen kevätkalan pyyntiin...

Surullisia viestejä, murtuneita, epäluuloisia katseita, vältteleviä vastauksia sai Erkki nyt vastaansa tässä ennen herttaisessa metsäkylässä liikkuessaan. Poltettu oli Esko-isännän komea talokin, mutta isäntä itse oli jo kotosalla, vanhassa tuparähjässä asuen... Häneltä sai Erkki toki tietoja hakemistaan naisista. Palanneethan ne olivat jo parin viikon perästä sieltä pakosaunastaan; murjottu emäntä oli näet ruvennut sairastelemaan ja tänne se sitten oli muutaman viikon kuluttua kuollutkin... Ne olivat kovia, murheellisia aikoja ne viikot ... alituiseen tuli viestejä sotaväen saapumisesta, ihmisten täytyi paeta kodeistaan metsiin ja takamaille. Elisa-raukka, joka ihan yksin oli perheestään jäänyt, oli tietysti ollut maailman murjoma, itkenyt vain ... ja pelko Koskipään paluusta oli häntä vielä kaiken aikaa ahdistellut... Siksi kiirehti hän jo pian äitinsä kuoltua muutamassa pakolaisjoukossa pois kalajärville ... siellä hän vieläkin on ... sinne nyt toiset kylän perheet aikovat jäädäkin...

Erkki sai erään kylän pojista oppaakseen Juuritaipaleen takamaille, missä sen asukkailla vanhastaan oli pyyntisaunansa, eikä ne olleetkaan kuin muutaman päivänhiihdon takana. Mutta keli teki jo täällä salollakin aivan loppuaan. Päiväsydämen vain kylässä levättyään jatkoi siis pitkän matkan hiihtäjä taas sitkasta vaellustaan, jatkoi sisukkaasti ja herpautumatta, vaikka jo jäseniä uuvutti ja mielikin toisinaan pyrki mataloitumaan. Silloin hän pilkkasi itseään höperöksi, joka näin toisten asioilla maita, mantereita, kyliä ja saloja, kierteli, kenenkään pyytämättä, jopa asianomaisten tietämättäkin. Eihän hänellä ollut täyttä varmuutta, tekikö hän palveluksen pappisystävälleen hakemalla hänelle tuota tyttöä, jota mies ei itse viime talvena käynyt puhuttelemassa, vaikka jo oli muutaman neljänneksen päässä hänen piilopaikastaan... Eikähän hän tiennyt, odottiko orpo tyttöraukkakaan enää ollenkaan haihattelevaa sulhastaan, joka hänet näin pitkäksi ajaksi oli hylännyt ... kenties on Elisa tällävälin jo hädissään suostunut johonkin toiseen sulhaseen, johonkin nuoreen pakolaistoveriin, jonka kanssa hän aikoo rakentaa uuden pirtin Leinosen törmälle ja siellä ruveta isävainajansa viljelyksillä elämään...

Näinä epäilyksensä hetkinä Erkki verisesti itseään ivaili ja nuhteli, eikä hän voinut tehdä itselleen selkoa, miksi hän oikein tähän urakkaan oli ruvennut, mikä häntä oli vetänyt koko talvikaudeksi tuota nuorta pappia noin palvelemaan... Sukulaismies ja avuton raukka, -- onhan niitä aina sellaisia! Mutta hänestä oli Mikon luonteessa jotakin niin puhdasta ja vilpitöntä, että se häntä vaistomaisesti veti puoleensa, jotakin epäitsekästä ja kaunista, jota hän ei voinut vastustaa. Ja varsinkin äskeinen keskustelunsa Mikon isän kanssa oli häntä vahvistanut uskossaan, että hän, niinkuin Mikko itse, ponnisteli oikean asian hyväksi. Tunsihan hän nuoren papin hivuttavan salahaavan, vaikkei tämä siitä hänelle ollut muuta kuin kuumehoureissaan valittanut, tunsihan hän hänen suuren kaipuunsa... Ja tyttö taas, -- häntä Mikko epäili itsestään vieraantuneeksi, veljeensä muka mieltyneeksi ... no pian tuo nähtänee, ketä se omakseen toivoo ja odottaa... Mitäpä hän tässä joutavia mielessään käräjöi, päätteli Erkki silloin aina epäilyksensä katkaisten, mitäpä hän, yksinäinen seikkailija, muutakaan toimitti, kuin hiihti maita ja ajoi muiden asioita, -- se häntä sittenkin huvitti enemmän kuin turpeen puskeminen tai hirsien veisteleminen...

Näin hän itseään rauhoitteli ja hiihti edelleen salon halki toukokuun viimeisiä hankirippeitä myöten. Tänne salomaille hänen retkensä nyt joka tapauksessa keskeytyy kesään asti, sen hän käsitti, kävi hänen asianajonsa sitten miten tahansa. Sillä hanki petti jo aavemmilla mailla kokonaan, metsäpurot paisuivat, niin että niiden yli oli pian vaikea päästä, ja päivä porotti kuumana niskaan. Nyt on tämä taival pian puskettava, sittenpähän saa taas levätä...

Tässä mielialassa saapui Erkki vihdoin vahvajärveläisten takamaavesille ja löysi heidän kalasaunansa salojärven rannalta. Yksin hän sinne saapui, loppumatkalla suksiaan kantaen. Jo metsätaipaleen varrella, kun hän suunnasta oli selvillä, oli Erkki näet lähettänyt oppaansa takaisin, että tämä ehtisi kylään, ennenkuin keli kokonaan loppui, ja hän saapui siten pakolaisten luo itsekin metsiä kiertelevänä, avuttomana pakolaisena, joka heidän saunoiltaan haki turvaa. Saihan hän siellä asua ja pyyntiä harjoittaa niinkuin muutkin, yhteistä oli eränkävijöillä kaikki. Ja hätäilemättä, liikoja retkistään kertomatta, ryhtyi hän tiedustelemaan sitä pakolaisista, jota hakemaan hän oli lähtenyt vielä kaukaisemmilta sydänmailta.

Elisa näkyi häärivän siellä pakolaisten keittokodassa, vastakkain pystyyn nostetuista maloista kyhätyssä suipposuojassa, parin muun naisen seurassa, jotka nuijamiesten mukana olivat Vahvajärveltä saloon siirtyneet, ja näytti nöyränä kohtaloonsa alistuneen. Uteliaana katseli Erkki ensin syrjästä tuota nuorta, tukevaa tyttöä, joka hänelle oli niin monet hiihdot aiheuttanut, ja pohti mielessään, olisiko tuon otuksen vuoksi maksanut niin paljo suruja kantaa, kuin hän tiesi nuoren papin kantaneen, -- tällaisia tyttöjähän kasvaa kymmenittäin joka kylässä! Itse olisi hän kyllä pian ottanut toisen, jos yhden olisi kadottanut... Mutta sitä ei tiedä sittenkään, ehkei toinen toistaan korvaa, vaikkei muodossa eikä mielessäkään ole suurta eroa. Ja tähän tyllykkään se nyt Mikko on joka tapauksessa silmänsä iskenyt, tätä vain hän niin hartaasti omakseen kaihoo, että terveys pettää ja järkikin sekoo...

Jo oli Elisakin huomannut äsken tulleen vieraan tutkivan katseen, oli samassa kai tuntenut Erkin, joka pari kertaa oli Mikon seurassa käynyt Leinosen talossa, ja hän karahti samassa kasvoiltaan punaiseksi ihan hiusmartoa myöten.

-- Hyvät merkit, tuumi Erkki itsekseen. Ja kun tyttö lähti avannosta vettä hakemaan, oli hän jo rantapolulla vastassa, tervehtien Elisaa tuttavallisesti.

-- Terveisiä minulla on sinulle tuotavana, virkkoi Erkki jo ensi sanoikseen.

-- Mistäpä minulle enää terveisiä... -- Ujona ja murheellisena katseli tyttö alas, ja kun hän taas kohotti silmänsä, oli niissä surumielinen, kostea kiilto. -- Kuka muistaisi köyhää ja orpoa...?

-- Tulen Rautalammelta päin, -- kyllä jo arvaat, kuka sinua muistelee!

-- Hengissäkö hän on vielä ja terveenä? -- Jo vilkastuivat tytönkin surulliset kasvot, hän ei kainostellut tunnustaa sulhoansa, vaan näytti jännittyneenä odottavan vastausta elämänsä ainoaan, suureen kysymykseen.

-- Terveenä on ja sinua kaipaa, vastasi Erkki rohkaisevasti. Ja se sana näyttikin kuin taikavoimalla vaikuttavan äsken vielä murheelliseen neitoon, joka kumminkin vielä hiukan epäilevästi uteli:

-- Mistä hän osasi minulle terveisiä lähettää, eihän hän tiedä, olenko elossakaan enää.

-- Ei hän tiedäkään, ja sitä hän juuri suree. Siksi lähdinkin sinua hakemaan...

Ja Erkki kertoi nyt siinä keväisellä rantapolulla lyhyesti nuoren papin vaiheet heidän erostaan asti Leinosen pirtissä, kertoi heidän monet retkensä, kertoi paon takamaille ja Mikon kaihoiset hourepuheet, kertoi potilaan parantumisesta ja omasta lähdöstään muka lehmänhakuun. Tyttö kuunteli kuumentuvin poskin, unohtaen vesisankonsa tien poskeen, unohtaen suuret surunsa, kalvavan pelkonsa, orpoutensa ja yksinäisyytensä. Erkin tarina oli kuin tuota luonnossa helottavaa keväistä paistetta hänen jo nuorena pimeäksi käyneeseen mieleensä.

Vihdoin Erkki virkkoi:

-- Ei hän siellä takamailla tiedä, että lähdin sinua hakemaan. En tahtonut siitä hänelle ilmoittaa ... jos en sinua olisi löytänytkään, taikka jos sinä jo olisit toisiin sulhoihin suostunut...

-- Keneenpä minä ... orpo raukka...

-- Älä sano. Koskipäähän on sinua jo kauan omakseen pyydystellyt... Entä se sorea ratsumestari, joka sinut pakopirttiin pelasti ... hän oli kyllä sinuun pihkaantunut hänkin...

-- Hänkö, Mikon veli, sopersi tyttö Erkin puhetta täysin tajuamatta. -- Hän pelasti meidät, kun suuressa hädässämme häneltä suojaa rukoilimme ... sinne jätti meidät yksinäiseen korpeen...

-- Eikä tullut enää sinua sinne tapaamaan?

-- Ei tullut hän eikä kukaan, yksin siellä saatiin olla, kunnes äiti sairastui ja meidän oli pakko pyrkiä takaisin kylään.

-- Niinpä niin, virkkoi Erkki, tytön tarinoista täysin vakautuneena siitä, että Mikon epäilykset olivat olleet hänen oman sairaan mielensä houreita, turhia kuvitelmia. -- Nyt olen sinua hakemassa sinne kauas Rautalammen takamaille, -- lähdetkö?

Kirkkaana kiilsi tytön silmä ja varmana hän vastasi:

-- Lähden, jos vain hän minua kaipaa ja vielä omakseen odottaa.

-- Sinua hän kaipaa, tuskinpa hän mitään muuta kaipaakaan koko maailmassa. Mutta sinne takamaille on pahat matkat ... viikon saat soita rämpiä ja ryteikköjä kulkea, ja siellä perillä on vain yksinäinen uudisasutus ... pakosaunoja pahaisia, niinkuin täällä... Mietipäs sitäkin, tyttö...!

-- En mieti! vastasi tyttö uljaasti. -- Olen yksin täällä vieraitten joukossa, omaisiani ei ole missään, ei ole minulla mitään muuta turvaa kuin sulhaseni... -- Tyttö tarttui Erkin käsivarteen ja jatkoi innolla:

-- Milloin lähdetään?

Erkki naurahti, nyt hän tiesi hakuretkensä täysin onnistuneen, -- hänen vaivannäkönsä oli palkittu. Mutta tyynnyttävästi ja hiukan jäähdyttävästikin hän vastasi:

-- No, no, eihän niin tulista kiirettä ole, ei täältä toki vielä päästä lähtemään. Täällä on meidän nyt pyydettävä kevätkala vahvajärveläisille ja annettava maitten sillaikaa vähän kuivua pahimmista tulvista.

Mutta kun hän näki kaihoisan, ikävöivän katseen tytön silmässä, lisäsi hän rauhoittavasti:

-- Ne kuivuvat kyllä pian tällä paahteella, sitä älä surkeile. Ja sitten lähdetään suoraan poikkimaisin Rautalammelle ja sieltä ylös takamaille -- odottavan luo.

XXI.

POJAN KIRJE ISÄLLEEN.

Uuden saunalahden, Kiurulahden, perukassa oli Mikko-pappi kokemassa kotikatiskaa, istuen kelohongan tyvestä koverretussa, pienessä, vaappuvassa ruuhessa, jota hän siinä tyynessä vedessä airolla varasi ja meloi. Hän oli ottanut tämän saunatörmän viereisen katiskan samoinkuin kotilahdessa pidettäväin verkkojen hoidon huolekseen, sillaikaa kuin miehet keväällä veistetyllä, vakavalla, suurella venheellä kulkivat selällä ja etäisemmillä apajoilla kalanpyynnissä.

Oli kirkas, tuuleton kesäkuun aamu. Lahden vesi kajasti jo lämmenneenä porottavan päivän säteitä ja lehtevä törmä loisti heleänä kevätkesän vehmaan viheriässä tuoreudessa. Mikko katseli meloskellessaan melkein ylpeänä tuonne törmälle. Siellä oli näet jo suveen päin antautuvalla, kuivalla männikkörinteellä, puitten suojassa, puolenkymmentä uudistupaa, jotka sieltä valkoisina pilkistivät päivän hohteessa ja joiden räppänöistä savua tuprusi, ja rantaäyräällä oli äsken valmistunut nuottatalas. Siinä rantakivillä pesi joku nainen vaatteita ja ihmisiä vilahteli petäjäin lomitse uudistupain välisellä polulla. Miehiä näkyi jo palailevan rihmoiltaan kotiahteelle, selässään raskaat kantamukset metsälintuja, ja ylempänä törmän laella ryskyivät puut ja kilkkoivat kirveet, -- sinne oli ruvettu rakentamaan vieläkin uutta tupaa, jota pappilaksi sanottiin, mutta jota Mikko mieluummin olisi tahtonut nimittää kirkoksi, siinä kun oli aikomus jumalanpalveluksetkin pitää.

-- Mitäpä minä, yksinäinen mies, pappilalla teen, saatanhan hyvin asua yhteispirtissä muiden erämiesten kanssa, niinkuin näihinkin asti, tuumi hän meloskellessaan nuorta kaislikkoa pitkin. -- Mutta, samapa se, olkoon pappila, siinäpähän Erkin kanssa, josta tehdään lukkari, sitten eletään kahden, eihän hänelläkään ole perheestä tietoa. Kun se nyt palaisi, se Erkki ... hänen kohtalostaan alkavat uudiskylän miehet jo olla hiukan huolissaan.

Erkki olikin jo ollut matkallaan pari kuukautta, juhannus oli jo käsissä... Ettei vain olisi vahinko osunut ovelaankin mieheen ... susilauma hyökännyt jo menomatkalla yksinäisen hiihtäjän kimppuun jonkun metsäjärven jäällä ... taikka olisiko mies kotimatkalla voinut korvessa sotkeutua lehmineen niin pahalle suohon, ettei jaksanutkaan sieltä enää päästä kuivalle maalle...? Vai olisiko veitikka kyllästynyt metsäläiselämään ja jäänyt sinne rintamaille...?

Näin jo saunarannalla epäiltiin, mutta Mikko ei tahtonut uskoa yhtään noista epäilyksistä mahdolliseksi, ei ainakaan viimeistä. Se mies ei joukkoaan petä eikä hän myöskään metsään sorru, hän kyllä vaikeudet voittaa, mikäli ne voitettavissa ovat... Mutta kovasti Mikko kaipasi ystävätään ja hänen mukanaan tietoja rintamailta.

Hän oli kyllä uuteen elämäänsä jo näinkin sopeutunut ja sulautunut ja vakuuttanut sen itselleen ainoaksi mahdolliseksi, viimeiseksi pelastuksekseen. Hän oli siellä alunperin asettunut toisten pakolaisten kannalle ja heidän ajatuspiiriinsä sekä totuttautunut siihen ajatukseen, että täällä hän nyt elää ja kuolee ja että paras maailmassa hänen onkin täällä erämiehenä elääkseen. Tuossa petäjikkömäellä hän sunnuntaisin piti pienelle seurakunnalleen täydellisen jumalanpalveluksen ja askarteli sillävälin ahkerasti arkitöissä -- päivät eivät tulleet pitkiksi ja yöt hän raadannastaan väsyneenä nukkui yhteistuvassa rauhallisesti. Mutta hän kaipasi sittenkin jotakin ... ei hän tiennyt oikein mitä... Niin, Erkkiä kai hän vain kaipasi... Mutta oli siinä ystävän kaipuussa jotakin muutakin, -- hän ikäänkuin vaistosi, että Erkki toisi hänelle jonkun tiedon niiltä, jotka vielä olivat hänelle rakkaita ... ja sitä, juuri sitä hän toivoi. Eihän hänellä ollut syytä eikä oikeutta mitään sellaista viestiä toivoa ... lehmää ja mullikkaahan se oli Erkki vain lähtenyt Apajasta hakemaan, muuta ei... Mutta hän odotti ja kaipasi sittenkin, vaikka hän itselleen moneen kertaan todisteli, että sellainen hämärä toivo on hänelle vaarallinen ... että sen pettäminen tuottaa hänelle vain uutta kärsimystä...

-- Ja miksi suotta kaipailen ja ikävöin, nuhteli hän itseään, antaen pienen ruuhensa vapaasti lipua rantaheinikkoa myöten... -- Näinhän ovat esi-isämme, monet polvet ja sadat perheet, muuttaneet autiolle salolle, siellä tyytyväisinä eläneet ja raivanneet viljelystä, puskeneet sitkeästi, vaipumatta mihinkään hentomieliseen kaihoon. -- Miksikäs minä...!

Näin kauas laidattomaan korpeen eivät tosin uudisasukkaat vielä ennen olleet uskaltaneet asettua. Täällä asti on ehkä joskus joku sydämmikkö erämies hiihtänyt, -- sellaista olivat pakolaiset talvipuhteina saunassa kertoneet --, mutta hänkin oli palannut täältä kiireellä takaisin, eikä toista kertaa lähtenyt. Oli muka nähnyt siellä louhikoissa outoja olijoita, kääpiömäisiä linnunkotolaisia... Metsissä hiiviskeleviksi heinäkenkä-lappalaisiksi olivat niitä toiset arvelleet, mutta eristä palannut itse oli väittänyt karvaisen metsähiiden siellä norossa hiipineen, pahan haltian, joka asusti vuoren onkaloissa ja nirsuna hallitsi korpeaan, jonne se ei suonut ihmisen tulevan porkkineen sohimaan...

Hävinneet olivat nyt ainakin jo hiidet ja haltiat näiltä rannoilta, päätteli Mikko meloessaan, rauha oli siellä häiriytymätön ja syvä. Joskus vihelsi kyllä kontio sydänkorvessa, mutta sekin katosi yhä kauemmas, kun sitä miehet keihäineen ahdistelivat, sen pehmoista taljaa tavoitellen. Jo niitä oli talvella kaadettu, ja hirviä myös! Sudet loikkivat joskus öisin sauna-ahteelle asti pystykorvaista Peniä vaanimaan, mutta savun tunnettuaan koikkelehtivat ne törmältä selälle ja vasta siellä kaukana vaikertaen ulvahtivat. Mutta suurimman turvansa tunsivat nämä monia kauhuja kestäneet uudisasukkaat kuitenkin siitä, että pahat ihmiset eivät päässeet heitä ahdistamaan, että heidän pieni yhteiskuntansa oli veroton ja vapaa...

-- Mitäs minä ikävöisin, lopetti yksinäinen kalamies nuo hiljaiset ajatuksensa, vihdoinkin saapuessaan katiskalle. -- Tällaista erakko-onneahan olen oikeastaan kaiken ikäni mieleni hiljaisuudessa unelmoinut...