Part 21

-- Entä talon naisväki, liekö niitäkään enää hengissä, kyseli matkamies, tekeytyen aivan tyyneeksi ja kylmäkiskoiseksi, kyseli ikäänkuin ilman vain puhellakseen, mutta hänen äänessään värähti kumminkin samalla jotakin erikoista uteliaisuutta ja intoa, jonka salvumieskin kilkatustensa lomitse huomasi.

-- Eivätkö liene jo kuolleet nekin, vastasi hän hirren nokalta harvakseen. -- Täältä ne olivat vielä poltetusta talostaan pelastuneet sukulaisiinsa Juuritaipaleelle, mutta sinnekin olivat Koskipään ryttärit sittemmin rynnänneet ja siihen rytäkkään ne ovat tainneet hukkua, -- ei ole kuulunut heistä sen enempää...

Salvoksella kahareisin istuva mies veisteli taas hetkisen tuikeasti, mutta luimautti aina työnsä keskeltä silmäyksen vieraaseen, joka näytti vaipuneen entistä väsyneemmäksi ja vakavammaksi siihen kiuaskiville. Virkkoi sitten:

-- Tunsiko se vieras näitä Leinosen väkiä, -- se Matti oli paljo maailmaa kulkenut ja ihmisiä tavannut...

-- Tunsinhan minä ... oltiin tässä talvella yhteisillä retkillä, kertoi vieras vähän kuin varoskellen.

-- Vai olitko retkillä sinäkin ... niin, kaikkihan ne silloin reistaili ja rytisti. Mutta sinäkin sentään siitä hengissä selvisit?

-- Selvisinhän sinne kotisalolle... -- Vieras ei nähtävästi tahtonut asioistaan tarkemmin kertoa. Näihin aikoihin, heti kapinan jälkeen, olivat ihmiset varovaisia vieraille juttelemaan osanotostaan kapinaan, sillä vieläkin kylissä usein ajelevat voutirengit ja kuljeskelevat huoviroikat noppivat kiinni kapinamiehiä, vaikka jo olikin eletty monta kuukautta rauhassa talvisen kansannousun jälkeen. Eikä Karmalan isäntäkään tahtonut sen tarkemmin matkamiehen asioita udella, kysäisipähän vain vielä:

-- Mistä kaukaa se vieras olikaan, Rautalammeltako asti?

-- Sieltä, takaperukoilta. Hiihtelen tässä tiedustellakseni muutamain sotaan hävinneiden sukulaisteni kohtaloa ... mutta eipä niistä taida tietoja löytyä...

-- Niin, paljohan kuuluu täälläkin päin talvella liikkuneen Rautalammen miehiä ... eivätkö liene enimmät surman kitaan sortuneet. Sinne ovat menneet puolet tämänkin pitäjän miehiä...

Kiuaskivillä lepäilevä matkamies oli Erkki Pentinpoika, Rautalammen Apajan kylän miehiä, joka helmikuulla hiihti kotikylästään yhä kaukaisemmille takamaille, minne hän kotiväkineen silloin pakeni huovien odotettua vainoa ja kostoa. Omituiselta hänestä taas tuntui istuskella täällä Sysimäen rantakylän talonraunioilla, joiden ohi hän talvella Leinosen joukon kanssa tuiskusta pelastuneena hiihti, -- taas oli hänen levoton luonteensa ajanut hänet maailmalle seikkailemaan. Mitä varten hän oikeastaan täällä taas reuhtoi ja ponnisti, kysyi hän miltei tuskastuneena itseltään, salvumieheltä kuulemiaan uutisia mielessään hautoen, -- turhapa taitaa olla taas tämäkin hänen rehkintänsä...

Ja matkamies muisteli siinä lepäillessään lähinnä viimeisiä vaelluksiaan.

Monta päivää oli Apajasta lähtenyt pakolaisjoukko tehnyt taivalta yhtämittaa talven selässä sydänmaita kohden, lepäillen vain jonkun päivän hirsinuotion ääressä ja jatkaen sitten taas tasaista hiihtoaan. Tuiskut peittivät pian suksien ja kelkkain jäljet, niin ettei matkamiehet enää takaa-ajajia pelänneet, mutta he painuivat sittenkin yhä vain kauemmaksi korpeen. Sillä he halusivat päästä rintamailta siksi etäälle, ettei verovoudeilla vuosikausiin olisi sinne asiaa, ja he etsivät nyt mahdollisimman sopivaa järvenrantaa ja lehtometsää piiloon pakenevalle uudisasutukselleen. Kun miehet tätä varten saloa ristiin rastiin kiertelivät, tapasivat he toistenkin suksimiesten jälkiä ja saavuttivat pian naapurikyläin pakolaisia, jotka olivat siellä aivan samalla asialla kuin he. Joukko kasvoi siten pariin, kolmeenkymmeneen henkeen, ja yhdessä samottiin nyt eteenpäin, kunnes jouduttiin suuren selän partaalle, missä näytti olevan kalavettä ja riistamaata aivan riittävästi koskemattoman erämaan keskellä. Mutta vielä siihenkään järven etelärannalle eivät pakolaiset jääneet, he kaarsivat rantaa pitkin yhä pohjoisemmas ja painoivat sitten selän ylitse, seuraten nyt sen toista rantaa, kunnes heidän korviinsa rupesi kuulumaan kosken kohina, -- ryöpyten laski siinä erämiehillekin tuntematon erämaanjoki heidän löytämäänsä järveen. Siihen he pysähtyivät jokisuulle, lehtevälle niemelle, tekivät siihen ensimmäiset tulet ja tutkivat tienoot tarkoin joka taholle. Ei ollut suksenlatua missään, ei kiukaanpohjaa lahtien perukoissa, ei kirveellä katkaistua kantoa, ei jälkeäkään ihmisen käynnistä. Silloin purkivat pakolaiset vihdoin kelkkansa, ja ennen pitkää rupesi metsä ryskimään, kun miehet kaatoivat hirsiä ensimmäistä erämaasaunaansa varten.

Hätäisesti ne ensi saunat rakennettiin hankeen kaivetulle maaperälle; kiuaskivetkin olivat lumen alta kiskottavat, mutta löylykivet nostettiin kohisevasta koskesta. Mitään lattiata ei ehditty kyhätä, lauteet olivat käytettävät vuoteiksi. Mutta näissä kosteutta tihkuvissa saunoissa se talvisydän nyt oli asuttava, sillaikaa kuin salolta pyydettiin riistaa eväiden jatkoksi ja uusia hirsiä vedettiin törmälle kuivamaan suvella rakennettavia parempia pirttejä varten. Ja hyvinhän siinä eläminen aloitettiin ... lämmintä oli ja tuiskunsuojaa, metsä antoi riistaa runsaasti, ja täydessä turvassa tunsivat pakolaiset olevansa täällä sydänmaan kaukaisessa kätkössä.

Pappi vain, joka kylläkin reippaasti oli talonpoikaisten pakolaisten matkueessa hiihtäen halkaissut suuret salot ja kestänyt taipaleen monet vaivat, usein puhuen leponuotioilla pienelle seurakunnalleen rohkaisevia ja lohduttavia sanoja, hän vain rupesi tänne perille tultua sairastamaan. Liekö matkalla vilustunut havunuotiolla vaiko perillä kosteassa saunassa ... yskimään rupesi mies eikä pystyyn kyennyt ... siinä kuumeisena makasi.

Erkki oli hoidellut potevaa ystäväänsä viikon ja toisen ja valvonut öisinkin hänen ääressään ja siinä hänessä oli vähitellen syttynyt tuuma lähteä taas tälle pitkälle hiihdolleen. Sillä Mikko oli usein kuumehoureissaan puhunut sellaista, josta hän ei selvillä päin enää koskaan kenellekään hiiskunut ... oli valitellut ikäväänsä ja kaipaillut kauas jättämäänsä morsiantaan... Rautalammen kirkolta lähdettäessä oli Mikko-pappi kyllä Erkille vakuuttanut jättäneensä nyt kaikki ne mahdottomat lemmen houreet jälkeensä, kitkeneensä ne turhina tyyten mielestään ... mutta eipähän ollut saanut niitä tarkoin kitketyiksi. Tuossa aina vain Elisastaan horisi...

Sekavia se Mikko-raukka oli puhunut tautivuoteellaan muutenkin. Vähin oli hän ollut muka veljeään toruvinaan: »Sinäkin Juhana kuljet täällä valapattoisten murhaajain joukossa ... niitä olet itsekin ... veljesi morsiamenkin ryöstit ja raiskasit, sydämetön...» »Kuinka hennoitkaan riistää minulta kyyhkyseni...?» -- Väliin taas potilaan kuumeinen ääni oli kuin kirkossa ankarana jyrähdellyt ... hän oli silloin ollut julistavinaan Herran tuomiota jollekin mahtimiehelle ... eikö lie siinä itseään marskia puhutellut: »Elä sorra enää sorrettuja ... ne eivät uusia rasituksia kestä... Muista, me ollaan kaikki kuolevaisia, tuomiosi kohtaa sinua kohta...» -- Joskus oli hän taas rukoilevinaan armoa Leinosen nuorelle pojalle, jota vietiin mestattavaksi ... hän oli silloin itkenyt kuumia kyyneleitä ja nyrkeillään ilmaa iskenyt...

Mutta useimmiten oli Mikko-raukka sittenkin vienolla, kaihoavalla, surun kalvamalla äänellä valitellut ja vikissyt: »Elisa, tyttöni, annatko minulle anteeksi ... turhassa epäluulossani ja ylpeydessäni sinut hylkäsin yksinäiselle salolle...» Ja taas: »Löytäisinköhän hänet vielä, jos lähtisin hakemaan... Mutta minä en voi lähteä ... en saa ... enkä jaksa...» Taikka huokaili houriva mies: »Jospa saisin sinut vielä kerrankaan nähdä ... mutta en saa, ja se on oma syyni...»

Tällaisina sairaan houre-öinä kypsyi Erkin mielessä päätös lähteä sittenkin sieltä sydänmaan perukoilta, jonne hänkin jo oli luullut hautautuneensa, ihmisten ilmoille, lähteä hakemaan Leinosen naisia ja jos mahdollista tuomaan heidät tuolle uudelle saunarannalle... Silloin hän selvästi oivalsi, että nuoren papin sydämessä on salahaava, syvempi ja kirvelevämpi kuin hän oli uskonutkaan, että juuri siinä haavassa on lopultakin vika Mikon sekä raskasmielisyyteen että tautiinkin, -- hän ei kestä ajatusta, että hänen on ainiaaksi aarteestaan erottava. Tuosta yskäkuumeestaanhan mies kyllä kostuu, ymmärsi Erkki, mutta salahaavastaan ei... Sääli ja seikkailuhalu kypsytti siten Erkissä vähitellen sitä ajatusta, joka hänessä tautivuoteen ääressä oli vironnut.

Nuori pappi, joka jo oli käynyt pienen seurakuntansa suosikiksi, kostuikin kevään tullen vilutaudistaan ja hänet muutettiin asumaan sillävälin valmistuneeseen, uuteen, varsinaiseen, sammalilla tilkittyyn tupaan, jossa oli sekä uuni että permanto. Mutta Erkki huomasi yhä selvemmin, että hänen hiljaisen tuumansa toteuttaminen vasta olisi Mikolle pystyvä ja pysyvä lääke vastaisenkin varalle. Ja hän päätti taas kerran nousta suksilleen ja lähteä yksin pitkälle hiihdolle.

Näihin aikoihin, huhtikuulla, jolloin kevätpäivä jo rupesi lämmittämään luontoa ja mielissäkin toiveet virkistyivät, haikailtiin pienessä siirtokunnassa, jossa jo useampia tupia oli kehällä ja olo tuntui lupaavammalta, kovasti karjan puutetta. Muutenhan elämä rupeaisi menettelemään, virkkoivat miehet usein, järvi antaa kyllä kalaa, metsä riistaa, kaskimaa kaadetaan ja poltetaan, ensi siementä varten jo heti keväällä pieni pelto muokataan, mutta kun ei ole siitä maitotilkasta toivoakaan... Silloin oli Erkki eräänä päivänä ilmoittanut korpijärven asukkaille, että hän lähtee hakemaan Apajasta lehmän ja mullikan... Lähtee nyt jo hankikelillä ja tuo ne mukanaan kesän tultua. Ja kun toiset olivat kiellelleet ja varoitelleet sellaisen matkan vaaroista ja vaikeuksista, peloitelleet, että hän vielä vetää voudit jäljilleen, ettei hän saa elukoita suurten soiden yli ajetuiksi ainakaan yksin ... silloin oli Erkki vain naurahtanut ja luvannut, että hän kyllä ne vaikeudet voittaa... Mutta siitä toisesta asiastaan, siitä, jota varten hän oikeastaan pitkälle hiihdolleen hankkiusi, siitä ei hän hiiskunut kenellekään mitään... Sen hän piti omana salaisuutenaan ... onnistuipa se sitten taikka ei.

Oli kirkas, paisteinen kevätpäivä, kun hän läksi uudelta ahteelta hiihtämään suuren selän poikki laajaa saloa kohti. Ilma oli tyyni, hanki kimmeltävä. Väki oli keräytynyt törmälle lähtevää hyvästelemään, pappi siunasi, kyynel silmänkulmassaan, hänen retkensä... Juuri silloin oli kuulunut korkealta taivaalta ensimmäisen kiurun viserrys, tuon näkymättömän laulajan, joka ennusti kesää. Ja silloin vasta oli uudelle asutukselle ja sille järvelle, jonka rannalle sitä rakennettiin, annettu nimi -- Kiurun nimi...

Tämän hiihdon hän oli nyt suorittanut aina Sysikorpeen asti. Oli vältellyt teitä ja pääkyliä, ainoastaan syrjäkylissä hän oli Rautalammen halki hiihtäessäänkin pistäytynyt. Sikäläiset uutiset oli hän kuullut: ryöstetyt olivat taas talot, sotaväkeä oli pitkin talvea samonnut edes ja takaisin, Apajan kylässäkin se oli moneen kertaan vieraillut; ankaria käräjiä oli pidetty ja etsiskelty oli nuijamiehiä, mutta tuskin yhtään oli tavattu. Henkiin jääneet olivat kaikki pakosalla... Nuoren papin luultiin lähteneen uusille armoretkille, mihin lie sitten häipynytkin, ei ollut kuulunut enää palkkapitäjäänsä... Erkki oli hiihtänyt siitä edelleen ja nyt hän Sysmän Karmalan törmällä kautta rantain tiedusteli Tuomas-isännältä sitä asiataan, jota varten hän oli matkalle lähtenyt.

Mutta huonot olivat täällä kuulumiset, eikä kirkollakaan oltu tiedetty hänen utelemastaan asiasta sen enempää. Täytyi hiihtää edelleen, hakea, vaikka heikkenevilläkin toiveilla.

* * * * *

Erkki nousi hiukan kankeana kiuaskiviltä, oikaisi koipikenkäinsä varret, heitti kontin olalleen ja katsoi taivaalle. Johan siinä olikin levätessä ja rupatellessa sydänpäivä mennyt, iltapuoleen rupee kai taas sen verran kylmäämään, että suksi metsissä luistaa. Hän sanoi hyvästit ahkerille kirvesmiehille, jotka työnsä keskeltä vastauksiksi hänelle vain yksikantaan murahtivat, ja nousi suksilleen. Mutta siinä vielä kontin viilekkeitä sitoessaan näki hän saanireen laskeutuvan ahon rinnettä alaspäin taloon ... joku uusi matkamies näkyi ajavan pihaan. Erkki hiihti jo hiukan vesakkoon päin, mutta pysähtyi sinne kuuntelemaan oudonnäköisen matkamiehen asiaa poltettuun taloon.

Ajomies pysäytti hevosensa salvoksen kupeelle ja auttoi reestä vanhaa, rampaa, herrasturkkeihin puettua miestä... Ei se ollut veroherran näköinen, sotaherroja se ei ollut ollenkaan, päätteli Erkki, ja palasi lähemmäs... Vieras tuntui kyselevän Karmalan isäntää ja kertoi, kun Tuomas tuvan kehältä laskeusi häntä tervehtimään, olevansa tiedustelemassa poikaansa, joka kuluneena sotatalvena oli tänne Savon rajamaille hävinnyt... Erkki kuunteli korvat hörössä ... yhteiselläpä ollaan asialla...

-- Paljohan niitä on hävinnyt nyt miehiä tänne ja muualle, monia niitä nyt haetaan, vastasi Tuomas karkeasti ja lohduttomasti. -- Tuossakin on juuri muuan hakumies ... ei tunnu löytävän haettavistaan jälkiä hänkään...

-- Mutta minun poikani on pappi, selitti reestä noussut vanhus, -- pitäisihän hänestä toki tietoja löytyä, sillä mihinkään taisteluunhan hän ei ole voinut kaatua...

Erkillä oli vanhuksen puhuessa sydän voimakkaasti sykähtänyt ja jalka irtausi nyt nopeasti mäystimestä. Hän ei vielä lähtenytkään hiihtämään, sillä hän tiesi jo, ketä tämä uusi hakija kyselee, ja arvasi, kuka kyselijä on.

Mutta Tuomaskin oli pysähtynyt hämmästyneenä, kun kuuli pappia haettavan, ja uteli nyt vuorostaan vilkkaammin:

-- Sekö Rautalammen pappi, joka jouluna Leinosesta läksi miesten matkassa? Ja joka täällä jo syksyllä vieraili...?

-- Sepä juuri -- sukulaismieshän se on näihin Karmalan taloihin, niinkuin olen minäkin, kertoi vanhus, kainalosauvojensa varaan ojentautuen. -- Tiedän kyllä hänen syksyllä näissä taloissa muutamia viikkoja viipyneen ja täällä myöhemminkin liikkuneen ... siksi juuri täältä lähdin tietoja hänestä hakemaan.

-- Tunsimmehan me Mikko-papin, muisteli nyt Tuomas-isäntä, jonka rantaan Mikko syksyllä Turusta tullen ensiksi olikin soutanut. -- Mutta käykäähän lämpimään, vieras, tuonne riiheen, tupaa ei meillä nyt olekaan ... siellä tarinoidaan!

Mutta vieras oli malttamaton, hän halusi jo niiltä tiloiltaan kysellä, mitä hänen kadonneesta pojastaan tiedetään, mistä hän mahdollisesti olisi löydettävissä. Tuomas ei kuitenkaan siihen osannut mitään vastata hän ei ollut sittenkuin silloin joulun alla sukulaispappia nähnytkään, oli vain kuullut hänen myöhemmin talvella käyneen Vahvajärven salolla ja sitten miesten mukana painuneen Savoon päin. Mutta suksiltaan noussut matkamies tiesi enemmän. Erkki astui nyt rampaa vanhusta, Mikon isää, tervehtimään:

-- Minäkin tunnen Mikko-papin, kertoi hän. -- Yhteisillä retkillä on oltu ... kyllä hän vielä muutamia viikkoja sitten oli hengissä ... terve hän myös varmaankin on...

-- Missä hän on ... kuinka hänet löydän?

Erkki ei tahtonut siinä heti toisten kuullen ilmaista itseään eikä rautalampelaisten erämiesten uutta, kaukaista uudisasutusta. Hän senvuoksi vastaili epävarmasti ja vältellen, kertoi, että Mikko oli pakoon päässeiden erämaan nuijamiesten kanssa vetäytynyt jonnekin näiden syrjäisempään piilopaikkaan, kuljeskelevia huovijoukkoja pakoon ... heitä ei nyt ole helppo löytää ... mutta tallella se mies tiettävästi on... Levotonta isää hän näinikään lohdutteli ja tyyntynein mielin tämä nyt Tuomaan uudistetusta pyynnöstä kuupittikin kainalosauvojensa varassa ylempänä rinteellä olevaan riiheen, joka nyt oli Karmalan väen ainoana asuntona. Siellä saatiin ruokaa pöytään ... olihan sitä Tuomas toki jo hengenpitimeksi saanut hankituksi, saatiin lämpimässä levätä, ja siellä kertoi nyt huolistaan hiukan keventynyt turkulainen matkastaan tänne Sisä-Suomeen ja sen syistä.

Kova levottomuus oli vallannut vanhan Martin ja hänen vanhan vaimonsa heti, kun he talvella Turkuun olivat kuulleet poikansa liittymisestä kapinaväkeen. He olivat siitä saaneet tiedon jo tammikuulla Eero Markonpojalta, joka Padasjoella vangittuna oli tuotu tutkittavaksi Turkuun ja siellä armoa anottuaan piispan välityksellä pian päässyt vapaaksi. Eero oli kertonut Mikon lähteneen Padasjoelta hiihtämään Päijänteen yli Sysmään päin muutamain kapinamiesten matkassa vähän ennen Nyystölän taistelua... Kovassa tuiskussa olivat lähteneet, kertoi Eero, ja sille tielle vanhukset jo olivat uskoneet hentovoimaisen poikansa uupuneen. Jo olivat he häntä silloin kuolleena itkeneet...

Turussa elettiin kuluneena talvena muutenkin raskaita aikoja; sotilaskomento oli kovimmillaan, ketä vähänkään epäiltiin kapinan kannattajiksi tai marskin vastustajain ystäväksi, häntä pidettiin kovilla... Olipa Martti-vanhus, joka ei muutenkaan ollut tuon mahtavan Klaus-herran suosiossa, saanut peljätä omaakin henkeään, varsinkin kun oli tiedoksi tullut, että hänen poikansa oli kulkenut ryösteleväin talonpoikain joukossa. Elettiin tuskassa päivästä toiseen. Kuultiin talonpoikain kapina masennetuksi, monta heidän johtomiestään tuotiin Turun linnan tyrmiin... Mikosta vain ei mitään kuulunut.

Vihdoin, maaliskuun puolivälissä, kutsuttiin Martti yhtäkkiä Turun linnaan, -- linnanhuovi kävi hänet sinne asiata tehden hakemassa. Marski oli silloin äsken palannut Turkuun pitkältä sotaretkeltään talonpoikia kukistamasta, palannut kaukaa Pohjanmaalta, jossa syntyneen toisen kapinan hän juuri oli veriin sammuttanut, ja hän oli nyt mies mahtavimmillaan. Kukaan ei koko maassa uskaltanut hiiskahtaakaan tätä ankaraa voittajaa vastaan ja hänen tiedettiin nyt kaikella tarmollaan valmistautuvan uuteenkin sotaan, sotaan Ruotsin Kaarlo-herttuaa vastaan, joka yksin rohkeni riidellä häneltä hänen mahtiasemaansa.

Martti ukko oli linnaan lähtiessään uskonut rangaistuksen nyt kohtaavan itseään poikansa vuoksi, jota hän jo vainajana suri, eikä hänellä ollut suuria toiveita koskaan enää siltä matkalta palata. Ja ankara nuhdesaarna oli hänellä ollutkin heti vastassaan, kun hänet tuotiin sotamarskin eteen linnan kuninkaansaliin ... vanhaksi vehkeilijäksi ja kelmiksi häntä Klaus-herra raa'asti haukkui, maanpetturiksi, joka muka oli lapsensakin kasvattanut kapinoitsijaksi... Kuuman hetken oli Martti-vanhus näin linnassa viettänyt. Mutta yhtäkkiä selvisi hänelle juuri siellä marskin puheista, että hänen pappispoikansa oli vielä helmikuun alussa ollut hengissä, että Mikko oli sitä ennen ollut Savossa ja palannut sieltä Hämeeseen sekä käynyt marskin itsensä puheilla Pirkkalan leirissä, rukoilemassa voitetuille talonpojille armoa...

Erkin oli vaikea hillitä kieltään, kun Martti-ukko riihessä, vuoteen reunalla leväten, kertoi näistä poikansa matkoista, jotka hän, Erkki, tunsi paremmin kuin kukaan muu, -- kylmät väreet hänessä vieläkin risteilivät, kun hän muisteli tuota heidän Pirkkalan-matkaansa. Hänellä posket paloivat ja suoni tykitti valtavasti, mutta hän hillitsi itsensä, pysyi ääneti, kuunteli vain selkäänsä lepuuttavan vanhuksen tarinata.

Fleming ei ollut Pirkkalassa Mikkoa tuntenut, vasta perästäpäin hän oli saanut tiedon, kuka se »hullu pappi» oli ollut, -- onneksi ei tuntenut, sillä muutenpa olisikin Mikko-poika, joka häntä jo Turussa oli suututtanut, taitanut joutua siellä nimismiestalossa käpälälautaan. Silloin oli »hullu pappi» päässyt lähtemään, mutta nyt tahtoi marski taas Mikon käsiinsä ja puheilleen ... tutkittavakseen muka, hän kun sanoi epäilevänsä, että Rautalammen niinkuin Laukaankin papit olivat olleet joissakin suoranaisissa kosketuksissa Kaarlo-herttuan Ruotsista lähettämäin kapinakiihoittajain kanssa...

-- Vai sinne olisi vaatinut Mikko-papin pakinoilleen, huudahti Erkki, joka hiljaa itsekseen siunaili heidän yhteistä onneaan, kun Pirkkalasta suoraan olivat ajaneet kauas erämaille.

-- Niin, huokasi isä, -- yksinäiseen ja pimeään paikkaan hän siellä linnassa luultavasti olisi joutunut. Mutta muuten koetti kyllä marski silloin keräillä joka taholta todistuksia herttuata vastaan kapinayllytyksestä, esittääkseen ne sitten Puolassa olevalle kuninkaalle, -- hän on vihassaan yhtä sitkeä kuin sisukas!

-- Mutta te toki selvisitte siitä rautamarskin kuulustelusta, kyseli Erkki edelleen mielenkiinnolla.

-- Niin, hän laski minut, haukuttuaan aikansa, menemään. Mutta vain sillä ehdolla, että toimitan poikani hänen luoksensa -- niin hän uhkaavana jyrisi. Klaus-herra oli silloin lähdössä Uudellemaalle, ja kunnes hän sieltä palaisi, oli minun hankittava Turkuun poikani...

-- Jonka olinpaikkaa ette tienneet...

-- Vakuutin sen hänelle, mutta hän ei sitä uskonut. Ryhdyin silloin tiedustelemaan Mikko-poikaani, en suinkaan häntä Turkuun hakeakseni, vaan varoittaakseni tuota haaveilijaa, jos hän vielä hengissä on. Kyselin kaikilta matkamiehiltä, utelin Turkuun tuoduilta vangeilta, tiedustelin sinne palaavilta sotureilta, -- olenhan vanha soturi itsekin --, mutta aina turhaan. Sain vihdoin kuulla Mikon käyneen Rautalammella, mutta taas kadonneen sieltäkin -- siellä oli niihin aikoihin liikkunut paljo sotaväkeä --; hän oli hävinnyt tietymättömiin niissä kapinanjälkeisissä mylläköissä... Silloin valtasi meidät, vaimoraukkani ja minut, uusi pelko, että poikamme on sittenkin kuollut taikka menehtyy jossakin vankilassa. Tuota epävarmuutta oli meidän vaikea kestää, ja aioin jo silloin, raihnaudestani huolimatta, lähteä matkoille edes joitakin selviä tietoja hänestä saadakseni, mutta en uskaltanut, -- marski oli käskenyt minun odottaa itseään Turussa...

-- Kuinka siis nyt pääsitte lähtemään, vai marskiko teidät lähetti? uteli Erkki edelleen.

-- Marskiko, matki vanhus miltei hölmistyneenä, ja katsoi kummissaan kyselijää. -- Silloinhan se juuri tuli yhtäkkiä Turkuun tieto...?

-- Mikä tieto? -- Erkki oivalsi, että tällä välin oli asiassa joku odottamaton, ratkaiseva käänne tapahtunut, mutta ei käsittänyt, mikä. -- Mikä tieto tuli Turkuun?

-- Tieto marskin kuolemasta, luonnollisesti, selitti Martti, aavistamatta, että se suuri uutinen ei ollut vielä ehtinyt kauas Sisä-Suomen perukoille.

-- Marskin kuolemasta! huudahtivat riihessä olijat kaikki yhtaikaa. Yksin hidas ja untelo Tuomaskin karahti pystyyn ja hänen uunin ääressä häärivä vaimonsa pudotti leipälapionsa.

-- Onko sotamarski Fleming kuollut? -- Näin he huudahtivat yhteen ääneen.

Erkki oli jäänyt suu ammollaan seisomaan ja sai vasta kotvan kuluttua äänensä kulkemaan:

-- Missä ja milloin?

-- Johan siitä on pari viikkoa aikaa, -- kotimatkalla Turkuun ollessaan hän sairastui ja kuoli, -- eikö siitä tänne vielä ole tietoa tullut?

Ei ollut tullut tietoa, matkamiestä ei ollut sattunut sielläpäin kulkemaan. Mutta nyt tuo tieto yllättävänä iski pieneen, Karmalan riiheen kokoontuneeseen seuraan, iski ajatuksia seisottavana, mutta samalla ikäänkuin ahdistuksesta vapauttavana. Samalla tavalla tuo tieto edellisinä päivinä ja viikkoina oli iskenyt Suomen asukkaiden mieliin maan kaikissa osissa, minne se vain tuli: tuokioksi lamauttavana ja ikäänkuin hämmentävänä, mutta sitten kohta hengitystä helpottavana, painajaisesta päästävänä. Se rautakoura, joka maata vuosikausia oli pitänyt pingoituksessa, joka oli ollut armoton maahan rutistamaan jokaisen, joka sitä vastaan vähänkään hangoitteli, tuo kova ja jäntevä käsivarsi oli siis nyt herpautunut, teräsohjasten pitelijä oli poissa... Sitä oli vaikea yhtäkkiä käsittää ... tuntui mahdottomalta, että sellainen koura noin äkkiä hellittäisi otteensa, ja jokaisen mielessä virisi heti kysymys: mitä sitten, kenen käsiin ja minkälaisiin joutuu nyt valta...? Mutta samalla kuin noita outoja, vakavia kysymyksiä mielissä virisi, tuntui niissä ennen kaikkea tuota suloista keventymistä, jota pingoituksen laukeaminen joka tapauksessa tiesi. Ja tältä se tuntui ennen kaikkia niiden sisämaan paljo kärsineiden ja mahtajan uutta kostoa yhäti vapisevain asukkaiden mielissä, jotka enää tuskin olivat uskaltaneet uneksia huomenta synkkään yöhönsä.

Se Martti-vanhuksen uutinen vaikutti Karmalan riihessä kuin valoa lupaavan aamun sanoma, eivätkä nuo luonnonlapset osanneet salatakaan iloaan siitä. Hitaat maalaiset vilkastuivat, he puhuivat ristikkäin, kukin omaa mielenkipuaan visertäen.