Part 2

Martti vanhus katseli ääneti saapuvaa komeutta, poikain keskusteluun puuttumatta. Näin ajaa siis Klaus Fleming siinä kuin kuningas hovinsa ja sotaväkensä keskellä, eikä ole vähäinen tuo sotalaivastokaan, jolla hän on tänne saapunut. Ehkeivät liioittele ne, jotka väittävät marskin valmistautuvan purjehtimaan meren yli Ruotsiin, kukistaakseen siellä katkerimman vastustajansa, kuninkaan sedän. Hänen varustuksensa tähtäävät pitkälle, ja väsymättä hän aina vain riuhtoo ja häärää.

-- Sillä miehellä on tosiaan suuret tuumat, virkkoi hän ääneensä ajatuksiaan jatkaen.

-- Suuret, säesti Eero vilkkaasti. -- Se mies tietää mitä tahtoo, ja se tahto on kova. Puolassa olevan kuninkaan asiata hän täällä ajaa tarmolla, toimien aina hänen nimessään, mutta tosiasiassa hän sittenkin kokoo ohjakset omaan kouraansa ja tekee täällä Suomessa mitä itse haluaa, halliten tätä maata jo omaan lukuunsa. Eikä kukaan uskalla täällä häntä enää vastustaa, kävipä hänen ikeensä kuinka sietämättömäksi tahansa ja hänen tekonsa kuinka laittomiksi hyvänsä. Jos ken yrittää, sille käy hullusti, niinkuin äsken Kankaisten uljaalle Kaarlo-herralle, -- marskin oveluus ja raskas nyrkki musertaa hänet, ja ne, jotka tuota uskalikkoa yrittävät kannattamaan, ne lysähtävät polvilleen...

-- Kuinka kävi sitten Kaarlo Hornille, kysäsi Martti. -- Hän kai tietääkseni nyt oleskelee kotonaan Kankaisissa.

-- Niin oleskelee, ehätti Mikko selittämään, -- mutta hän on siellä kuin kotiarestissa. Etkö muista, isä, kuinka Klaus-herra tuonaan kiepautti asiat ... julisti Kaarlo-herran arvottomaksi neuvottelemaan kuninkaan edustajain kanssa...

Muistihan Martti tosiaan tuon sukkelan tapauksen. Kankaisten suvun nykyinen päämies, kuuluisa sotapäällikkö ja sankari Kaarlo Horn oli joku aika sitten saapunut Tukholmasta herttuan erikoislähetystössä Turkuun varoittamaan Klaus-herraa hänen omavaltaisuuksistaan, ja hän oli tässä tilaisuudessa käyttänyt verrattain voimakasta kieltä. Silloin oli Klaus herra -- tosissaan tai tekeytyneenä -- hirmustunut, syyttänyt Hornia kuninkaan loukkaamisesta ja käskenyt hänet neuvottelusta pois. Ja kun kukaan läsnäolevista ei uskaltanut Kaarlo-herraa puolustaa, oli hänen tosiaankin täytynyt vetäytyä syrjään hänelle uskotusta toimesta, -- likeltä piteli, ettei marski häntä vangituttanut. Tätä Kankaisten rehtiä sukua oli Martti aina kunnioittanut; hän tiesi sen kauan olleen Fleming-suvun ainoan arvovaltaisen kilpailijan Suomessa ja uumosi nyt, että kun tämäkin suku siis näin oli nujerrettu, oli Klaus-herra tietenkin paisunut yhä itsevaltaisemmaksi.

Sillalla tungeksiva markkinaväki oli painautunut yhä ahtaammalle tehdäkseen tilaa saapuvalle ratsujoukolle, ja isä ja poika katkaisivat keskustelunsa, jääden siihen puristautuneina töllistelevän joukon keskelle. Jo ajoi näet marski seurueineen hiljaista ravia sillalle, tervehtien kuin ruhtinas päätään nyökyttäen katurahvasta. Martti katseli häntä, väkijoukkoon painautuneena, eräänlaisella uteliaisuudella, -- hän ei ollut moniin vuosiin välittänyt tulla näin lähelle tuota ylhäistä nuoruudentuttavaansa. Sama sillä oli ryhti vielä kuin ennen vanhaan: itsetietoinen, varma, karski. Ruumis oli tosin patvinut, liikkeissä tuntui kankeutta, kypärähatun alta esiinpistävä tukka loisti harmajalta ja harmaa oli ihon väri, harmaa karkea, pörröttävä leukapartakin. Mutta siinä leuvassa oli vielä entinen, luiseva voimansa, koko kasvot näyttivät entistäänkin kovemmilta, kuin olisivat olleet visaan veistetyt, ja nuo pienet, terävät silmät, joita nyt tuuheat kulmakarvat varjostivat, ilmaisivat herpautumatonta valppautta, epäluuloa, mutta samalla ankaruutta. Suoraselkäisenä ratsastavan marskin oikea käsi oli miekan kahvassa, vasen piteli ohjaksia, ja sen ote oli luja ja varma.

-- Juureva mies, mies kypärästä kannuksiin asti, kuuli Martti jonkun vieressään seisovan lausuvan, ja hänen täytyi myöntää se arvostelu oikeaksi. -- Mutta armoton ja kylmä, lisäsi hän omissa mietteissään -- jaloutta ei ole siinä miehuudessa!

Marski ratsasti raatihuoneelle -- oli kai pormestarille ja raadille jotakin muistutettavaa tai tiedoitettavaa. Hetken kuluttua sieltä ilmestyivätkin raadin rummuttajat torille ja kaduille, pärryyttäen rumpujaan ja julistaen markkinarahvaalle, että marski Klaus Fleming kutsui ihmisiä koolle tuomiokapitulin saliin, missä ylhäinen herra halusi rahvasta puhutella.

-- Mikä kansankokous se sellainen on kapitulin salissa, murahti Eero Markonpoika heti julistajain kutsun kuultuaan. -- Nyt on taas joku paavillinen juoni vireillä...

-- Tosiaankin, miksi kutsuu hän tuota oppimatonta rahvasta kapituliin, jossa vain hengellisiä asioita käsitellään, säesti Mikkokin.

-- Tohtori Samuelin sormet ovat siinä pelissä mukana, ole varma siitä; jotakin jalkakoukkua heitetään taas puhdistettua oppia ja papistoa vastaan.

-- Siihen kokoukseen täytyy meidänkin mennä, Eero ... kaiketi piispakin on siellä.

He olivat pysähtyneet kuhisevalle torille, mistä nuorukaiset, uuden levottomuuden lietsomina, heti rupesivat raivaamaan itselleen tietä tuomiokirkolle päin. Isä koetti heitä hiukan pidätellä ja kiellellä:

-- Menettekö sinne marskin kokoukseen ... sekaannutte vain noihin viritettyihin juoniin. Tiedättehän, minkälaista on mennä herrain kanssa marjaan...

-- Mutta onhan velvollisuutemme valvoa kirkon parasta ja sen opin puhtautta, vastasi Mikko, sukeltautuen jo väkijoukkoon. -- Hyvästi, isä, tulen illalla vielä sinulle kokouksen menosta kertomaan.

Martti jäi yksin sauvainsa varassa seisomaan ja lähti tuokion kuluttua verkalleen ja varovasti painautumaan markkinaväen lomitse päinvastaiseen suuntaan. Hän köpitti torilta kappaleen matkaa Luostarinmäkeä kohden, siellä olevaan Kiltankellariin, jossa hänen pari kertaa viikossa oli tapana tavata eräitä vanhoja aseveikkojaan, sotavanhuksia, jotka sinne saapuivat oluthaarikan ääressä tarinoimaan. Nämä kiltanretket olivat nykyjään vanhuksen ainoita huvin ja virkistyksen keitaita, sen enempää hän ei juuri enää ulkosalla liikkunut eikä elämältä vaihtelua vaatinut.

Siellä kellarissa oli nytkin vanha pöytäkunta koossa, melkein kaikki mikä mitenkin raajarikkoisia miehiä. He olivat sotavanhuksia, jotka olivat vuosikymmeniä olleet mukana Juhana kolmannen pitkällisissä sodissa, minne tuhansia Suomen miehiä oli jäänyt, mutta mistä nämä äijät olivat, joskin siipirikkoina, henkensä pelastaneet ja nyt köyhän eläkkeensä varassa elelivät pääasiallisesti edesmenneissä muistoissaan.

Näitä sotamuistojaan he nytkin pohtivat kiltan hämärässä syvänteessä, niiden valossa arvostellen nykyistä maailman menoa, joka heistä tietysti oli entistä huonompaa.

-- Marski on taas Turussa laivastoineen ja sotaväkineen, saattepa nähdä, että asiat taas lähtevät luistamaan, puhui joku juureva harmaaviiksi kannua kalistellen. -- Tästä taas toiminta alkaa!

-- Mitä sellaisesta sotaväestä, joka on hajallaan ympäri maan talonpoikia kiskomassa, intti toinen arpinaama sotavanhus halveksuen. -- Se saa pian puolustaa itseään talonpoikia vastaan, jotka ovat totisesti ärtyneet, lisäsi kulauksen otettuaan mies, joka oli nykyiselle komennolle käärmeissään siitä, että hänenkin oli vaikea saada vaivaisia eläkekappojaan.

-- Talonpoikain täytyy alistua, kyllä marski siitä huolen pitää, riiteli Klaus-herran ihailija. -- Katsokaas: kun sotaväki vuodattaa verensä esivallan puolesta, täytyy niiden, jotka saavat kotona rauhassa raataa, antaa sille kyllin syötävää ja -- juotavaakin.

-- Minkä esivallan, tiukkasi arpinaama. -- Sehän tässä onkin solmunpaikka, kun esivaltoja on kaksi, toinen Ruotsissa, toinen Puolassa, ja ne hankaavat vastakkain.

-- Ja kolmas Suomessa, pisti väliin Martti, joka juuri oli seuraan istahtanut.

-- Niin, oikein, säesti eräs silmäpuoli sankari, jonka ainoassa silmässä paloi ihasteleva tuli. -- Meillähän on _täällä_ vain yksi esivalta, oma marskimme, mitä me muusta välitämme. Hän on meitä ennenkin kunnialla johtanut, hänen kouransa on luja, -- jos hän käskee, tartun vieläkin tapparaan, vaikka en toista puolta maailmasta näekään, tartun vaikkapa itse paholaista vastaan!

-- Ja myöskin Ruotsin hallitusta vastaan, ivaili arpinaama kirpeästi, -- mitä sellaisesta sotakomennosta lopulta kasvaa, kurjuutta vain kaikille!

-- Hä, väitätkö Klaus-herran vievän meidät kurjuuteen, -- luukasa, puhupas pienemmällä suulla, kun hänestä on kysymys! Se herra tietää mitä tahtoo!

-- Sen hän kyllä tekee, myönsivät toiset varovasti. -- Mutta mikä tästä tulee...?

Näin ne vanhat sotakarhut siellä kellarin syvänteessä väittelivät, usein kiivaastikin, ollen monesta asiasta eri mieltä keskenään. Toiset, useimmat, ihailivat vanhaa sotakenraaliaan, amiraalia ja sotamarskia, ja olivat valmiit hänen puolestaan vieläkin vaikka tuleen menemään, toiset taas arvelivat asiain menevän hullusti ja arvostelivat terävästi nykyistä komentoa. Väliin he siinä haarikan ääressä kimpausivat ja saattoivat aivan suuttuneina erota, kumminkin parin päivän perästä taas parhaina ystävinä tavatakseen toisensa samassa kellarissa ja jatkaakseen samoja kiistojaan.

Martti-vanhusta ne kiltanretket aina virkistivät. Hän ei paljo ottanut osaa väittelyihin. Kaikki tiesivät, miten marski oli häntä kohdellut, eivätkä sitä hyväksyneet ja tiesivät myös, että Martin oli näistä asioista puhuttava varovasti. Mutta hän kuunteli ja nautti, ja kerta kerralta hänelle ikäänkuin selveni asema: Tästä menosta ei tule lopulta mitään hyvää, asiat sotkeutuvat, olot huononevat, kerran se tulee mahtavalle marskillekin tilinteon päivä, olipa hän kuinka kova ja tarmokas tahansa. Mutta näistä päätelmistään ei hän mitään puhunut, hän hautoi niitä vain yksin ja hiljakseen.

Hilpeällä mielellä, kuulemiinsa tyytyväisenä, käydä kuupitti Martti nytkin illan hämärässä Kiltan kellarista kotiinsa Aningaisiin, söi Kertun kanssa kaalikeittonsa ja valmistautui lopettamaan Juhanalle Savonlinnaan menevän kirjeensä, saadakseen sen aamulla itärajalle lähtevälle airuelle. Silloin saapui Mikko-poika kokouksesta, syöksähti kuin rajuilma tupaan, hengästyneenä, huohottaen ja paahteissaan. Rahille istahtaen puhkesi hän puhumaan:

-- Oikein arvasimme, isä, Eeron kanssa, taas oli punottu juoni Lutherin oikeaa oppia vastaan. Nyt se Kuitian herrakin vasta oikean karvansa paljasti, hän ajaa nyt aivan avonaisesti paavin oppia Suomeen!

-- Senkö tekee, hymähti isä poikansa rajattomalle kiihtymykselle. Mutta hän huomasi samassa Mikaelin pingottuneista kasvoneleistä, että asia oli tällä kertaa hänelle erityisen vakava. -- Paavillisuuden palauttaminenko siis olikin asiana tuossa kokouksessa, jonne markkinarahvasta oli kutsuttu koolle?

-- Kokous oli järjestetty piispaa ja meitä pappeja vastaan, vastasi nuori pappi vaimenneella, tärähtävällä äänellä. -- Sen älysin heti saapuessamme, kun kuulin, mitä eräs marskin heitukoista markkinarahvaalle esitti. Kansaa loukkaa muka se, että kuvat on riistetty pois sen kirkoista ja vanhoja juhlamenoja karsittu, ne pitäisi palauttaa takaisin ... se on kuninkaankin tahto. Ovelaa puhetta, kun kuulijoina oli vain oppimatonta kansaa, joka ei uskonnosta paljo muuta älyä kuin ne kuvat ja ulkomuodot. Ja nämä vähätietoisimmat rupesivatkin kannattamaan tohtori Samuelin ja marskin juonta, -- Klaus-herra itsekin suvaitsi näet puhua siellä kapitulissa tästä »kansan oikeuksien polkemisesta». Se oli kaikki niin nurinkurista, lopen viheliäistä...

-- Rauhoituhan poikaseni, tyynnytti isä. -- Klaus-herra on toisinaan suuri komeljantti, sen olen kauan tiennyt! Mutta hänen paavillinen kiihkonsa on vain pinnallista eikä sellaisena ylen vaarallista, se on vain sekin välikappaletta hänen maalliseen mahtavuuteensa. Vanha kettu pyrkii näillä kiusallisilla tempuilla hierautumaan oppimattoman kansan suosioon, jonka hän julmuudellaan muuten on menettänyt, niinkuin toisaalta kuningas Sigismundinkin suosioon, voidakseen sitten sitä tehokkaammin täällä ajaa omapäisiä, sotaisia suunnitelmiaan. Mutta talonpoikiin nähden se ei onnistu; kansa vihaa häntä ja hänen komentoaan.

-- Sama käsitys on piispallakin, ja siksi hän pysyi kokouksessa varsin rauhallisena. Mutta se on liikaa herkkäuskoisuutta...

-- Eikö Erik-piispa esiintynyt marskia vastaan, kysyi Martti uteliaana.

-- Heikosti esiintyi, muiden täytyi terästää...

-- Vai muiden ... kai siellä Eerokin taas riehahti. Entäs sinä?

Mikko katseli kainostellen ja puoleksi katuvaisena maahan.

-- Puhuinhan siellä vähän minäkin...

-- Ai, ai, poikani, nuhteli isä ihan vakavissaan. -- Sinun ei olisi ollut mentävä Klaus-herran kanssa sanakarttua vetämään. Hän on pitkämuistinen eikä muutenkaan rakasta meidän sukuamme. Mitä puhuit siellä, Mikael, ethän vain kiivaillut?

Ukko uteli näitä ihan huolestuneena, vaistoten, että Kuitian herra kyllä käyttää pienimmänkin varomattomuuden vanhan kostonsa aiheeksi. Mutta Mikko vastasi rohkeasti ja innostuneesti:

-- Tietysti kiivastuin, kun siellä ruvettiin kansan edessä meistä papeista pilkkaakin tekemään. Kokouksessa syystä valitettiin tätä uutta komentoa, esimerkiksi sellaistakin raakuutta, että sotamiehet kerran olivat viskanneet luterilaista kuvain kielto-oppia toteuttavan papin alas kirkon kiviaidan taa. Marski sille vain nauraa hohotti ja neuvoi viskaamaan papin vielä voimakkaammin takaisin. Minkälaista esivallan suhtautumista maassa laillistettuun ja ainoaan lailliseen kirkkoon tämä on! Sellainen sukkeluus tietysti huvitti kadulta kerättyä väkijoukkoa, sekin nauraa röhötti, mutta silloinpa laukesin minä puhumaan, osoittaen, että tämä ei ole ainoastaan pappien vaan uskonnonkin pilkkaamista...

Isä puisteli päätään:

-- Esiinnyit siis suoraan marskia vastaan, sen hän on pistänyt hampaankoloonsa!

-- Mitä, enkö puhunut oikein, isä...?

-- Ei ole tarvis aina puhua kaikkea, mikä on oikein, ei varsinkaan Klaus-herraa vastaan. Hänellä on omat oikeusmittansa, ja ellen häntä väärin tunne, tulee puheistasi vielä jälkipuheitakin...

-- Tulkoon, kärjistyköön ristiriita, sitä nyt soisinkin, voidakseni vaikuttaa kansassa jotakin tehokkaampaa, herättää untelot ihmiset... Muuten olen piispan enkä marskin alainen.

-- Ja luulet hänen välittävän enempää piispasta kuin valtioneuvoksista, joita hän ajaa neuvotteluistaan ulos, huudahti isä. -- Hän pistää jos tahtoo liian puheliaan pappismiehen linnansa tyrmään, ja siellä et vaikuta mitään...

-- Mutta silloinpa kaikki näkevät, kuinka hän kohtelee puhdistetun opin pappeja. Täällä on vielä taisteltava...!

Näin uhmaili nuori pappi uskonnollisessa innossaan ja siinä taistelu-uhmassa hän lähti vanhempainsa kodista. Mutta Martti jäi mielessään hautomaan tuota kapitulin kokousta, ja kuta enemmän hän sitä mietti, sitä levottomammaksi hän kävi. Ja vielä syysillan hämärässä lähti hän vasten tapojaan uudelleen ulos, suunnaten kulkunsa piispalaan. Hän tahtoi jo verekseltään tavata vanhan, teininaikaisen tuttavansa, itsensä Ericus-piispan, saadakseen häneltä selon, kuinka varomattomasti nuorukaiset todellakin ovat mahtaneet marskia vastaan esiintyä, onko Mikko ehkä puhunut päänsä puhki...

Piispa Erik Sorolainen, vanttera, karkealuinen, keski-iän mies, istui työhuoneessaan, johon takkavalkea oli sytytetty, yksin kirjoituspöytänsä luona, papereittensa ääressä, mutta töihinsä kiinni pääsemättä. Taas tänään oli häntä häiritty noissa hänelle mieluisissa kirjoitustöissään ja hänen mielenrauhansa oli särjetty, -- sitä vartenko tuo outo kokous lie järjestettykin! Ja kun nyt jälleen hänen ovelleen koputettiin, kävi hän itse aivan huolestuneen näköisenä avaamaan, varoen uusia Jobin sanomia. Nähdessään Martin siinä kainalosauvojensa varassa hän toki rauhoittui ja hänen leveille, rehellisille kasvoilleen levisi ystävällinen hymy. Ei mikään marskin heitukka, vanha teinituttava vain...

Mutta huolenalainen ilme hälveni vain hetkeksi piispan kasvoilta. Hän istahti nojatuoliinsa, heitti patalakin päästään pöydälle ja harasi harventunutta tukkaansa, -- arvasi jo, mille asialle Martti oli tullut. Ja Martti tiesi, että tuo hänen kunnianarvoisa nuoruudentuttavansa oli sangen onneton, monelta taholta vatvottu ja vaivattu ihminen, niin ylhäinen piispa kuin olikin. Hän oli aikansa ristiaallokossa koettanut sovitella ja rakentaa rauhaa, siihen oli hän elämäntehtävänsä omistanut, mutta se hänen pyrkimyksensä oli tuottanut hänelle aina vain uusia kärsimyksiä, pettymyksiä ja nöyryytyksiä. Monta kertaa oli hän liian sovinnollisuutensa vuoksi ollut menettää hiippansa eikä hänellä virassaan paljo vaikutusvaltaa ollutkaan. Hän oli opissaankin koettanut mukautua ajan eri repiviin suuntiin niin pitkälle kuin hänen omatuntonsa oli sallinut, mutta sillä tavoin ei hän ollut saavuttanut luottamusta millään taholla. Takavuosina oli hän melko pitkälle hyväksynyt ja omaksunut Juhana-kuninkaan puolikatoolisen liturgian, -- nöyryyttävää oli hänen sitten ollut siitä luopua, kun Juhanan kuoltua taas vaadittiin selviä, luterilaisia suuntaviivoja. Upsalan kokouksessa oli hän pari vuotta sitten ollut läsnä ja allekirjoittanut sen ankarat, protestanttiset päätökset, mutta siitä hän tietenkin taas oli joutunut katoolisen kuninkaan ja Klaus Flemingin epäsuosioon, -- viimemainittu oli häntä usein ja monella tavalla nöyryyttänyt. Joku vuosi sitten oli Fleming itsessään tuomiokirkossa, kirkkorahvaan läsnäollessa, hänet raa'asti haukkunut, kun Ericus ei suostunut asettamaan kirkkoon takaisin kaikkea sen entistä, paavillista prameutta, olisipa omin käsin lyönytkin piispaa, ellei siinä joku hänen omaisistaan olisi ehtinyt väliin. Tuo raaka kohtaus oli niin järkyttänyt rauhaarakastavan piispan mielen, että hän vieläkin vapisi marskin lähettyville joutuessaan. Mutta hänen uskollisuutensa Upsalan kokouksen päätöksiä kohtaan, ja se vaino, jonka alaiseksi hän tämän johdosta joutui, ei ollut vapauttanut häntä kiihkoluterilaistenkaan epäluuloista, jotka aiheutuivat hänen entisestä sovittelupyrkimyksestään, ja niin oli Ruotsin uusi arkkipiispa lähettänyt hänelle apulaiseksi, mutta samalla jonkinlaiseksi tarkastajaksi, puhdasprotestanttisen papin, Pietari Melartopaeuksen, jonka tuli valvoa, että Suomessa Upsalan rajuimpiakin päätöksiä tarkasti noudatettiin. Tämä epäluottamus häntä katkeroitti, mutta vielä enemmän kiusasi häntä se, että maltiton kirkonmenojen karsinta teki hänen suhteensa kansaankin karsaaksi. Sille kuiskailtiin, että Herran vitsaus, kato ja köyhyys johtuu siitä, että kirkoista oli riistetty pyhät kuvat ja sakramentit...

Nämä vanhan teinitoverin monet kiipelit ja vaikeudet muistuivat Martin mieleen, kun hän kuuli piisparaukan siinä yksinäisenä työhuoneessaan huokaavan ja valittelevan, että häntä, joka tahtoi kaikille hyvää ja koetti tasoitella aikansa tarpeettomia särmikkyyksiä, näin joka taholta potkittiin ja revittiin ja vedettiin yhdestä ristiriidasta toiseen. Ei ole tosiaan kadehdittava tuo korkea kirkollinenkaan asema...

Tällävälin olivat he päässeet käsiksi siihen asiaan, josta Martti oli tullut piispan luo puhumaan. Ericus oli jo itsekin ollut levoton nuorten apulaistensa liian kuuman esiintymisen johdosta tuossa kapitulikokouksessa, -- se hillitön mieli on heissä Pietari Melartopaeuksen yllytyksen tulosta, valitti hän, -- eikä hän tosiaankaan ollut varma, ettei Mikaelin kiivas puhe voisi aiheuttaa hänelle ikävyyksiä.

-- Marski on nyt mahtavimmillaan, hän on tänä samana päivänä jo Turun linnassa ottanut aatelisilta ja sotaväeltä uuden uskollisuusvalan, vaatien heitä seuraamaan itseään ketä vastaan tahansa. Hän ei nyt suvaitse mitään tekojensa arvostelemista...

-- Mitä on siis tässä tilanteessa tehtävä, hätäili Martti, joka taas muisti marskin erityisen epäsuosion häntä ja sukuaan kohtaan.

-- Niin, ikävä juttu! huokaili piispa. -- Haluttomasti luopuisin luotetuimmista apulaisistani, mutta pelkään, että nämä nuoret papit ovat nyt kiireellä toimitettavat joksikin aikaa pois Turusta, marskin kätten ulottuvilta. Koetanhan tietysti heitä puolustaa ja suojella, mutta tiedäthän asemani ... on varmaankin parempi ajoissa väistää pahinta...

-- Hyvin ymmärrän, myönteli Martti, -- minnekähän sen pojan nyt toimittaisi! Hän punoi päätään alakuloisena, sillä hän ei olisi kernaasti eronnut nuoremmastakin pojastaan, joka oli aina ollut hänen silmäteränsä. -- Pitäisiköhän se koettaa lähettää Ruotsiin asti?

-- Ehkei sentään, lohdutti piispa. -- Antakaamme pojille virkamääräys joihinkin etäisempiin maalaispitäjiin ... kappalaisiksi tai apulaisiksi sinne; oleskelu maalaisrahvaan keskuudessa voi tehdä heille muutenkin hyvää, ja työalaa on kyllin sielläkin. Upotkoot sinne joksikin aikaa, siellä käyttäkööt ylitsevuotavaa intoaan, kunnes olot täällä taas rauhoittuvat.

Tuuma oli Martista hyvä, sillä eipä ollut hän varma, etteivät nuo nuoret huimapäät Turussa sotkeutuisi vielä uusiinkin selkkauksiin, -- kovasti oli Mikko jo uhmaillut. Hän vain tiedusteli piispalta, minne sopisi Mikon nyt lähteä.

-- Katsotaan, missä meillä onkaan nyt paikkoja auki. Niin, Rautalammen erämaanpitäjässä on tyhjinä parikin paikkaa; emäpitäjään tarvitaan kappalainen, se on liian laaja yhdelle papille, ja Laukaan kappeliin tarvitaan oma pappinsa. Lähetetään pojat sinne ... ne on kyllä kaukaisia paikkoja...

-- Ei se tee mitään, Mikolla on sielläpäin sukulaisiakin...

-- Hyvä, hän saa lähteä Rautalammelle, vaikkapa jo huomispäivänä, laitan heti määräyksen kuntoon, -- Eero Markonpoika saa matkustaa Laukaalle.

-- Ja siellä erämailla ovat pojat tallella?

-- Jos heitä marski kyselee, ilmoitan, että olen heitä jo rangaissut, -- saan sitten itse taas ottaa vastaan vihat...

Näin kävi, että nuoret piispanapulaiset yhtäkkiä joutuivat Turusta, Suomen elämän keskustasta, matkustamaan kauas erämaiden uusiin pitäjiin. Kun piispa heille heti aamulla tämän tiedon antoi, hämmästyivät nuorukaiset aluksi kovasti, yrittivätpä vastaankin väittämään. Heistä oli arvotonta ja raukkamaista, että heidät, jotka selkeästi ja rohkeasti olivat esiintyneet puhdistetun opin puolesta ja olivat valmiit sen puolesta edelleenkin taistelemaan, näin vivuttiin tapahtumapaikoilta kuin pahantekijät syrjään, kauas sydänmaille. Mutta he alistuivat kuitenkin kuuliaisina piispan virkamääräykseen, he olivat häntä tottuneet aina tottelemaan ja kunnioittamaan. Ja ennen pitkää olivat he jo innostuneetkin päästessään vaikuttamaan sinne kirkon ulkosaroille, itse kansan keskuuteen, siellä kylvöä tekemään, sieltä päin herättämään ja nostattamaan innostusta puhdistettua oppia kohtaan, jonka innostuksen virittäminen Turusta päin kävi niin työläästi. Ja tosiasiassa heistä tuntui helpoitukselta myöskin päästä eroon pääkaupungissa punotuista monista juonista, jotka varsinkin Mikkoa inhottivat. -- Riehukoot juonet Turussa, sydänmaalta nousee vastavaikutus, intoilivat pian toverukset. Ja piispan käskystä ryhtyivät he heti matkalle valmistautumaan.

Mutta piispan luota oli Martti kiirehtinyt Turun iltapimeitä katuja myöten kotiinsa lopettamaan kirjeensä vanhimmalle pojalleen. Siihen hän nyt lisäsi pari lausetta päivän uusimmista tapahtumista, sekä tiedonannon siitä, että Mikko-veli piakkoin matkustaa Sisä-Suomeen, kulkien sinne heidän alkukotansa, Sysmän pitäjän, kautta ja viipyen siellä muutaman viikon. Ja hän kehoitti Juhanaa jos mahdollista asettamaan syysmatkansa niin, että hän voisi Karmalan vanhassa kylässä tavata veljensä, jota hän ei ollut pariin vuoteen nähnyt.

Nyt oli kirje vihdoinkin valmis aamulla lähtevälle airuelle joudutettavaksi.

II.

VELJESTEN KOHTAUS.