Part 18

Mutta pystyaita ei noussutkaan Mikon rekeä eikä retkeä vastaan. Sydänmaan taipalilla ei ollut nyt mitään liikettä, ei ryttäreita eikä muuta, he kulkivat aution, äänettömän erämaan halki. Vahvajärvellä syötettiin hevosta, saatiin eväitä ja kyseltiin kuulumisia... Ei siellä mitään sen varmempia kuulumisia ollut, ei marskin tulosta eikä mahtiherrain aikeista, yhtenäisessä levottomuudessa vain elettiin, tietämättä, miltä taholta taas sotaväkeä hyökkäisi kylään. Miehet, jotka olivat olleet nuijaväen matkassa, olivat paenneet tai lähdössä koko kotikylästään kaukaisiin hirvisaloihin, missä esi-isäinsä tapaan aikoivat elää eräkävijöinä... Sysikorvessa, jonne Mikko sieltä yötä myöten ajoi, olivat useimmat talot jo raunioina ja väki pakosalla, ei siellä marskilla olisi enää paljo rankaistavaa, jos sinne saapuisikin. Vanha viittatie Päijänteen yli taas oli melkein ummessa, ei ollut nyt liikkujaa näillä teillä, joita myöten talonpoikain valtainen retkikunta kuukausi, toista sitten läksi niin toivorikkaana Turkua kohti samoamaan. Sen mukana silloin Mikkokin kulki, kuvitellen muka voivansa vaikuttaa jotakin talonpoikain hyväksi... Ja nytkö taas hän sitä samaa kuvitteli ... samaa tietä taas ajaessaan... Mutta hänen täytyi siinä ajaa, toisenlainen oli hänellä sisäinen pakko nyt kuin silloin... Hänen täytyi ajaa vaikka Turkuun asti... Mutta toisenlaiseksi kuvitteli hän nyt paluunsa Turkuun kuin viimeksi näitä teitä kulkiessaan. Ja toisenlainen oli nyt hänen käsityksensä siitä ja sen riennoista kuin syksyllä sieltä lähtiessään. Silloin oli hän kokonaan eläytynyt sikäläisiin kirkollisiin ja uskonnollisiin kiistoihin, kuvariitoihin, luterilaisen opin puolustamiseen takaisinhiipivää paavillisuutta vastaan, -- niistä hän oli innostunut ja riehahtanutkin. Nyt ne kaikki olivat hänestä niin peräti toisarvoisia asioita, -- pelkkä ihmisyystunne oli niitä paljo ylempi, ihmisten, onnettomain, erehtyneiden, elämisensä puolesta turhaan kamppailleiden ihmisraukkain kohtaloiden ja hengen pelastaminen siitä armottomasta umpikuilusta, johon he olivat ajautuneet, se oli hänestä nyt hänen ainoa suuri tehtävänsä ja velvollisuutensa ... niin toivoton kuin se olikin...

Päijänteen länsirannan teillä oli jo ihmisiä liikkeellä, sotaväkeä jos muutakin väkeä, sitä enemmän, kuta lännemmäs jouduttiin. Mutta Mikon reslaa ei kukaan pidättänyt, matkustava pappi sai estämättä tehdä taivaltaan, ja Erkkikin tuli ihmeekseen huomaamaan, että heillä tie ei noussutkaan pystyyn. Vieläkin hän kyllä usein murisi koko tätä hullun yritystä, mutta ajoi kuitenkin edelleen papin rekeä ja kertoi syöttöpaikoissa talonväille kuivasti olevansa hänen kuskinsa. Kun vahtipartioissaan liikkuvat huovit joskus taipaleella pysäyttivät reen ja kyselivät vastaantulijalta hänen matkojaan, silloin selitti heille Mikko-pappi niin tärkeänä ja niin vakuuttavasti olevansa virkamatkalla oleva pappi ja pyrkivänsä marskin leiriin, että kyselijät enempää tiedustelematta jättivät hänet matkaansa jatkamaan. Ajoivatpa väliin kunnioittaen tiepuoleenkin, päästääkseen tärkeän näköisen hengenmiehen kulkemaan.

Päijänteeltä ylisen Satakunnan rajoille saavuttuaan sai Mikko pian kuulla, ettei hänen tarvinnutkaan ajaa Turkuun asti marskia tavatakseen. Klaus Fleming oli, hävitettyään Ilkan joukon, äsken käynyt Hämeessä ja todennut kaiken kapinaliikkeen jo sielläkin kokonaan rauenneeksi, sekä sitten, jatkamatta matkaansa sen pidemmälle, palannut takaisin pääleiriinsä, joka edelleen oli Pyhäjärven rannalla. Niin kertoivat ilmeisen pelon vallassa olevat ihmiset syöttöpaikoissa, ja sen tiedon vahvistivat vastaantulevat huovit, joilta hän arkailematta sitä asiaa kyseli. Sinne oli hänen siis ajettava eikä tätä hänen pyrkimystään voineet pysähdyttää Erkin jatkuvat varoitukset matkan varrella eikä syöttöpaikoissa emäntäin kauhistuneet, pelokkaat katseet, kun he kuulivat matkustajain aikovan ajaa Klaus Flemingin pääleiriin. Eräässä syöttöpaikassa tapasi Mikko odottamatta tuttavan miehen, ystävänsä ja työtoverinsa Turun ajoilta, Eero Markonpojan, jonka kanssa he talonpoikaisliikkeen alussa olivat yhdessä reessä matkustaneet nuijajoukon mukana ja yhdessä innostuneet tehtävästään sen hyväksi. Toisessa mielialassa ja toisissa olosuhteissa olisi Mikolla ollut paljonkin tarinoitavaa tämän kohtalotoverinsa kanssa, paljo kyseltävää ja tilitettävää. Nyt ei Mikolla ollut siihen mielenrauhaa eikä halua, ja Eerokin tuntui kuin entistä ystäväänsä kartellen koskettelevan vain pinta-asioita. Heidän lyhyestä keskustelustaan kävi kuitenkin kohta selville, että Eero oli paljo jyrkemmin kuin Mikko luopunut talonpoikain asiasta, luopunut kokonaan heitä kannattamasta ja heidän hyväkseen uneksimastakin, -- luopunut yleensäkin uneksimasta. Hän kertoi nyt oikeastaan vain erehdyksestä ja talonpoikain vaatimuksesta seuranneensa kapinoivia seurakuntalaisiaan ... hän tuomitsi nyt ankarasti koko heidän hankkeensa, josta he nyt jo ovat saaneet ansaitun rangaistuksensa. Mikko ymmärsi piankin, millä tavalla hänen entinen ystävänsä, joka oli Padasjoella joutunut huovien vangiksi, oli selvinnyt ja vapautunut sotaväen pintehistä, -- kieltämällä oman osallisuutensa kansannousuun! Nyt oli Eero Turusta, jonne hän Hämeenlinnasta oli vankina viety, matkalla takaisin entiseen kappalaisenpaikkaansa, jonne piispa Sorolainen oli hänet taas lähettänyt, -- Turussa, jossa marskin valta nyt oli kovempi kuin ennen, ei hänen kaikesta huolimatta ollut hyvä viipyä.

-- Tapasitko marskin itsensä, kerroitko hänelle suoraan talonpoikain hädästä? kyseli Mikko, tähdäten kohta siihen, mikä hänen omassa sydämessään askarsi.

-- En totta tosiaan, marskin tapaamista vältin kuin ruttoa, vastasi Eero torjuvasti. -- Se ukko olisi helposti voinut määrätä minut tyrmään heitettäväksi. Kiitin onneani, kun hänen heitukoistaan selvisin piispan suosiollisella avulla Turussa!

-- Onko henkesi sinulle niin kallis? Oletpa, Eero, muuttunut melkoisesti, sittenkuin viimeksi tavattiin.

-- Me haaveiltiin silloin, -- siitä unitaudista olen todellakin herännyt. Kansa erehtyi, ja me sen mukana, miksemme sitä tunnustaisi, -- sen ennätin ainakin minä oppia, kun Padasjoella olin lähellä hirsipuuta.

-- Ja nyt et enää kansan kohtalosta välitä?

-- Vaikka välittäisinkin, en sekaannu enää valtioasioihin. Meidän on hoidettava virkamme, saarnattava oikeaa oppia kansalle ja annettava esivallan hoitaa asiansa.

Tällaisen opetuksen oli verilöylyn läheltä näkeminen antanut Eerolle, -- sitä hän ei pyrkinytkään salaamaan. Hän näki kyllä entisen työtoverinsa moittivista, hämmästyneistä katseista, että Mikko tuota käytännöllistä elämänopetusta syvästi halveksi, mutta arveli elämänkoulun vielä kerran antavan Mikollekin saman, selvän opetuksen. Kääntääkseen keskustelun pois itsestään kysyi nyt Eero Markonpoika vuorostaan:

-- Entä sinä, Turkuunko olet matkalla?

-- Enpä tiedä, menenkö Turkuun asti, vastasi Mikko aluksi vältellen.

-- Mene pois sinne piispan puheille, hän antaa sinulle nuhteittensa ohessa yhtä hyvät elämänohjeet kuin antoi minulle: »hoida virkasi, muuhun elä puutu...»

Mikko tahtoi kerralla karistaa entisestä työtoveristaan sellaiset kuvitelmat itseensä nähden ja virkkoi nyt varmasti:

-- Minä olen menossa Klaus Flemmingin puheille Tammerkoskelle...

-- Mitä sinne, -- pistät suotta pääsi karhun kitaan! Vai aiotko pyytää armoa?

-- Aion -- armoa tavallaan, armoa kansalle, ennen kaikkea ihmisyyttä!

Lyhyesti kertoi Mikko nyt työtoverilleen aikeistaan koettaa vaikuttaa marskiin kansaan kohdistuvan rangaistuksen lieventämiseksi, verivirtain tyrehdyttämiseksi, säännöllisen elämän palauttamiseksi paljo kärsineeseen maahan. Kertoi käsittävänsä tämän yrityksen ehdottomaksi velvollisuudekseen, jonka tieltä kaikkien muiden harrastusten täytyi väistyä. Ja hän innostui lopuksi:

-- Tule mukaani, Eero, puhukaamme marskille yhdessä, koettakaamme sulattaa hänen sydämensä, -- kaksi voi enemmän kuin yksi!

Mutta Eero oli aivan säikähtäen ruvennut jo virkaveljensä puhuessa kietomaan villavyötä turkkinsa ympärille, -- rekeen ja taipaleelle kiirehtiäkseen, -- ikäänkuin peläten, että tuo parantumaton haaveilija sittenkin jollakin tempulla saisi hänet sekoitetuksi omiin uhkarohkeihin seikkailuihinsa. Ja ovelle astuessaan virkkoi hän Mikolle, jonka silmät taas paloivat tuon esittämänsä tehtävän virittämää uuden tulen hehkua:

-- Minä palaan erämaille kappalaisenvirkaani hoitamaan, -- parasta olisi sinullekin, jos enempiä haaveksimatta tekisit samoin. Mutta jos tahdot uskalikkona komeilla ja sekaantua asioihin, jotka eivät sinulle kuulu, niin tee se, mutta sano rehellisesti, mitä todella luulet sillä saavasi aikaan, mitä voittavasi?

-- Sitä en tiedä, en uskalla toivoa tuloksista paljoa. Mutta minulla on paino täällä rinnassani, minun täytyy se saada kevennetyksi...

-- Sekin paino on ulkokultaisuutta, -- tutki sielusi tarkemmin ja palaa virkaasi! Hyvästi!

Sen keskustelun perästä tutki nuori pappi vielä uudelleen sielunsa, koetti erottaa siinä rehellisen pyrkimyksen turhasta kuonasta, koetti riisua ja kurittaa itsensä. Mutta hänen pakottava tunteensa, käsityksensä velvollisuudestaan yrittää jotakin kansan hyväksi, se ei niissä uusissakaan käräjissä muuttunut; hänen päätöksensä pyrkiä Klaus Flemingin puheille pysyi horjumattomana. Ja tämän tapaamisen jälkeen hän ikäänkuin entistä kiihkeämmin tahtoi kiirehtiä tuota päätöstään toteuttamaan, hän hoputti Erkkiä yhä nopeammin jokaisessa syöttöpaikassa valjastamaan uupuvan hevosen, jotta taas taipaleelle jouduttaisiin. Ja Erkki valjasti, mutta teki sen yhä suuremmilla epäilyksillä, kuta lähemmäs jouduttiin Näsijärven ja Pyhäjärven välistä kannasta.

XVIII.

KLAUS FLEMINGIN SOTALEIRISSÄ.

Suomenmaan käskynhaltija ja sen sotaväen päällikkö, Viikin vapaaherra, valtaneuvos, marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming piti Nokian taistelun jälkeen, josta jo oli lähes kuukausi kulunut, sotaleiriään Pirkkalan pitäjässä, Ylisessä Satakunnassa. Siitä keskuksestaan johti hän tarmolla ja taidolla hänelle peräti vaarallisena hetkenä puhjenneen kansankapinan kukistamista ja uhatun, joskaan ei horjahtaneen, valtansa lujittamista. Hän oli sinne koonnut suurimman osan sitä runsaslukuista sotaväkeä, jonka hän Viron sodan jälkeen, vaikka siitä oli kulunut jo pari vuotta, yhä kaiken varalta oli pitänyt aseissa valtansa tukena, ja siitä hän lähetti retkikuntia eri tahoille kukistamaan kapinanpoikasia, missä niitä vielä milloinkin esiintyi. Itsekin oli hän ratsuväkineen tehnyt pienempiä retkiä lähiseuduille kansaa peloittaakseen ja kitkeäkseen siitä viimeisenkin kapinahalun, olipa sitä varten äsken käynyt Hämeessäkin, jonka hän oli todennut jo täysin rauhoitetuksi, -- hän ei tahtonut palata Turkuun, ennenkuin maassa viimeinenkin vastarinnan ääni oli vaimennettu. Savossa ei nyt tammikuun lopulla vielä kaikki ollut selvää, jotapaitsi Pohjanmaalta, kansanliikkeen ahjopaikoilta, edelleen kuului jotakin kumeaa kohinaa, vaikka sikäläinen nuijajoukko olikin niin perusteellisesti voitettu ja sen johtajat hirtetty, -- muuten oli kapina jo tyyten kukistettu.

Marski piti päämajaa Pirkkalan nimismiehen talossa Tammerkosken rannalla, pienessä kylässä, -- hänen sotaväkensä oli tätä keskustaa ympäröiviin kyliin ryhmitetty. Nimismiestalon kahdessa suuressa tuvassa, jotka hänen nöyräselkäinen ja aina puuhakas palvelijansa Juhana Näf -- kettumaisuutensa vuoksi oli hänelle annettu pilkkanimi Räf, -- oli läheisistä aateliskartanoista tuoduilla kalustoilla ja astioilla järjestänyt kutakuinkin siedettävään kuntoon, asusti hän nyt lähimpäin neuvonantajainsa ja ylimpäin sotapäällikköjensä kanssa, ja, mieltynyt kuin oli sotaleirielämään, viihtyi ja voi hän siellä erinomaisen hyvin. Söi vahvasti, joi olutta, ja vastaanotti eri tahoilta, Turusta, Viipurista, Hämeenlinnasta ja Pohjanmaalta saapuvia tiedonantajiaan; piti apulaisiaan alituisessa toiminnassa ja lähetti heidät heti sammuttamaan sinne, missä vielä vähänkin kulon itua ilmeni. Täältä Tammerkoskelta hoiti hän samalla lujalla kädellä koko maan hallintoa, johti rajankäyntiä Venäjää vastaan ja kiivasta kirjeenvaihtoaan Ruotsiin, tänne saapuivat kuninkaan airuet Puolasta asti hänen luokseen ja täältä hän kuninkaalle tiedotuksiaan ja neuvojaan lähetti. -- Pirkkalan leiri oli todellakin täksi sydäntalven ajaksi muuttunut Suomen hallinnan keskukseksi.

Tammikuun loppupäivät (1597) olivat käsissä. Marski oli eräänä aamuna nimismiestalon päätuvassa noussut vuoteeltaan varhain, niinkuin hänen tapansa oli, ja takkatulen roihutessa -- hän rakasti lämmintä -- sihteerinsä Kasper Gröningin kanssa suorittanut päivän ensimmäisiä kiireellisimpiä hallitustehtäviä, ja hän luetutti nyt itselleen pikalähettiensä yöllä tuomia kirjeitä. Mitään tärkeämpää ei tänä aamuna ollut... Kirje Paraisista Ebba-rouvalta, joka yhäti huolehti hänen terveydestään »siellä synkässä erämaassa sen jumalattoman väestön joukossa, jolla tuskin on oikeita asuntojakaan», -- turhaa huolta ja vaivaa, Klaus-herra ei ollut vuosikausiin tuntenut itsensä niin hyvinvoivaksi ja pirteäksi kuin nyt täällä Sisä-Suomessa...! Kirje Käkisalmesta, jossa kerrottiin rajaneuvottelujen alkuunpääsyn taaskin sitkistyvän, -- sitä marski tosiaankaan ei surrut, sillä hänestä oli sitä parempi, kuta pitempään siellä rajalla vitkasteltiin, onpahan silloin aina enemmän aihetta pitää sotaväki Suomessa koossa! Ja tämän saman airuen mukana Viipurin kautta kiertoteitse kulkeutunut pieni ja hätäinen kirjelappu Götrik Finckeltä, Savonlinnasta. Götrik-herra oli kirjeen lähettäessään vihdoin saanut sinne sydänmaanlinnaansa kauan odottamaansa apuväkeä ja toimittanut sen heti talonpoikia vastaan, mutta suuret, kiihkoisat kapinajoukot ovat vielä jalkeilla sekä Pohjois- että Etelä-Savossa...

Klaus-herra, joka loikoili vuoteensa reunalla villaisessa yönutussa, vielä tuhruisena ja takkuisena yöunensa jäljiltä kuunnellen Kasperin hänelle lukemia kirjeitä, murahti ja kirosi:

-- Se nyt on pirua, ettei sieltä Savosta päin jo rupea tulemaan suoranaisia tietoja. Mikäs tämäkin nyt on -- lähes kahden viikon vanha kirjelappu...! Sillaikaa on Götrik erämaanlinnoineen jo ehtinyt nousta tuhkana taivaalle...!

-- Tiet ovat kai vielä kapinaväen hallussa, virkahti sihteeri, hienosteleva, kapeisiin kaatioihin ja väljään, samettiseen röyhelönuttuun puettu ja sileäksi suittu kääppänä.

-- Mutta olisihan nyt jo kahdessa viikossa pitänyt ehtiä puhdistaa tiet ja ajaa talonpojat helvettiin... Mitä se Götrik sitten kirjeensä lopussa oikein ilmoittaa?

-- Pyytää vain apuväkeä täältäkin Savoon...

Marski murisi, ryki ja syljeskeli:

-- Götrik kehui Pohjanmaan kapinan puhjettua ylvästellen, että kyllä hän savolaisistaan vastaa, -- siinä sillä nyt on ukolla vastaamista! Hän on salaa herttuaa ja talonpoikia hännystellyt ... tiedän sen, hän on liian lähellä tuota petollista Kankaisten sukua. Tuhat tulimmaista, olisipa meidän sittenkin pitänyt lähteä Hollolasta sinne Savoon päin, niinkuin aikomuksemme olikin, ja puhdistaa se sekä pään että jäsenten puolesta...

-- Hollolaan saapuneet tiedothan olivat vallan rauhoittavia, muistutti sihteeri Gröning, joka osaltaan oli varoittanut isäntäänsä lähtemästä tuolle kovin vaivaloiselle matkalle Päijänteen itäpuolelle, jonne häntä itseään ei ensinkään haluttanut.

-- Niin, sikäläiset voudit ja knaapit kehuivat siellä muka suorittavansa urotekoja, -- olivat kai Sysmässä käyneet ryöstämässä ja polttamassa...! Mutta miksei tule Savosta suoraan ja oikeita tietoja? Pitänee lähettää vielä huovijoukko sinnekin...

Näin marski siinä itsekseen vihapäissään rähisi, kirosi usein ja synkästi, sekä yski sekaan. Oli taas illalla tullut monta olutkannua kallistetuksi, ja ne vielä hiukan kurkussa kutkuttivat. Rutosti hän sentään nousi puolimakaavasta asennostaan, oikaisi suoraksi kookkaan vartalonsa ja astui sihteerinsä luo tuvan suuren pöydän ääreen.

-- Knut Kurki saa lähteä sukulaistaan Savoon tervehtimään ja pintehistä pelastamaan, puheli hän edelleen kuin itsekseen. -- Vaikka tosin uskon Fincke-ukon siellä omin voiminsakin selviävän; se on ovela äijä, monista pulista se on ennenkin puikahtanut ... suotta se vain aina ruinuaa...

Palvelusintoinen Juhana Näf toi marskille suuret ratsusaappaat, jotka hän taitavasti veti herransa jalkoihin, puki karkean, sarkaisen asetakin hänen ylleen -- Klaus-herra ei rakastanut hienoja verkoja eikä samettitakkeja, hänen pukunsa piti ennen kaikkea olla lämmin, -- ja kiinnitti miekan hänen vyölleen. Vesiastiakin oli siinä silmäinpesua varten, mutta sen ohi marski välinpitämättömästi astui; tähän tottunut palvelija kantoi vesimaljan pois sekä sipsutti sitten nokkelana tuomaan herralleen kannullisen kuumaa olutta.

-- Ei, minä tahdon nyt syödä, komensi vanhus, pöydän päähän istuutuen ja miekkansa viereensä pöydälle läimäyttäen. -- Miksei tuoda jo aamiaista, sianlihaa ja piimää ja rasvakyrsiä, -- hä?

Luokkiselkäinen palvelija juoksi kuin hyrrä tätä käskyä toimittamaan ja samassa häärikin lauma palvelijoita aamiaista valmistellen. Hetki oli tavallistakin varhaisempi, siksi ei vielä murkina ollut valmisna, mutta Näf tiesi vanhasta kokemuksesta, että hänen tuittupäinen herransa nostaa pahan metelin, jos ateria viipyy silloin, kun hän tahtoo syödä. Ja hän tahtoi syödä usein ja paljon...

Marski silmäili vielä siinä pöydällä olevia, yöllä saapuneita kirjeitä, käänteli kuin halveksien kourassaan Götrik Fincken pientä, vanhaa ja vähän valaisevaa lappusta, joka häntä sittenkin enin huoletti, ja rupesi taas sihteerilleen toruen äyskimään.

-- Mikseivät tule jo toiset herrat tänne tupaani, Kurki ja kuomani Iivarinpojat ja ne muut, -- missä ne herrat laiskurit aikailevat, vai aikovatko nukkua koko päivän ja antaa minun yksin syödä aamiaiseni. Vikkelämmin, Kasper, nosta heidät pystyyn, kaada jäävettä heidän niskaansa ja tuo tänne -- niinkuin jo olisivat. Mokomat vuodesankarit...!

Klaus-herran lähimpään seurapiiriin ja pöytäkuntaan kuuluivat sotaeverstit Ivar Tavast ja Knuutti Kurki, milloin eivät olleet partioretkillään, Särkilahden kiivasveriset veljekset Pertteli ja Mauno Iivarinpojat, jotka tosin eivät paljoa liikkuneet sotaisilla retkillä, vaan sitä tehokkaammin avustivat marskia ruoka- ja juomapöydän ääressä, -- juovuttuaan usein tappeluksikin pistäen --, kuului Jaakko Olavinpoika, Bolstadin herra, joka seurasi Viikin vapaaherraa kuin uskollinen koira, sekä pari muuta ylimystä. Marski viittasi hienoluisen sihteerinsä viereensä istumaan. Sillä ateriat olivat hänelle usein samalla virkaistuntoja, joissa tehdyt päätökset kirjurin kesken syönninkin piti panna paperille, tai kirjoittaa niistä kirjeitä tai toimeenpanna yhtäkkiä annettuja ohjeita. Hänellä ei näin ollen ollut oikeastaan lepoa koskaan, sillä väliin yölläkin komensi marski kirjurinsa panemaan paperille jonkun tuuman, joka hänelle vuoteessa maatessaan oli yhtäkkiä päähän pälkähtänyt. Toiset herrat kiirehtivät toisesta tuvasta, sikäli kuin unisina vuoteiltaan kerkesivät, sisään ja asettuivat tietyille paikoilleen ruokapöytään.

Marski söi nytkin paljon ja joi syödessään vielä enemmän. Mutta sitä tehdessään hänen ajatuksensa kuitenkin olivat koko ajan työssä. Nyt hän varsinkin aprikoitsi sitä ongelmaa, miten Ruotsin Kaarlo-herttua, jonka hän uskoi koko nuijakapinan aiheuttajaksi, oli saanut vaikutetuksi kaukaisen Savonkin kansaan, jota Götrik oli kehunut. Hänen asiamiehensä Pohjanmaalta ovat kai sielläkin hiihdelleet, -- ruotsinkielisiä kirjureita kuuluu sielläkin olleen kapinaväen joukossa.

-- Mutta erehdys on ruhtinaalliselle herralle sittenkin tullut siinä, kun hän pani kapinan yllyttäjänsä liian aikaisin liikkeelle, -- näin jatkoi hän ajatuksiaan ääneensä, pureskellessaan silavaa niin tiukasti, että rasva suupielistä tippui. -- Nyt meillä on hyvin aikaa täällä talvella kukistaa ja paljastaa hänen vehkeensä, ennenkuin hän itse avovedellä pääsee laivoillaan liikkeelle. Ja siihen mennessä on meillä Uudellamaalla rakennettu uusi; monimastoinen laivasto, jolla taas hänen kesäiset yrityksensä torjumme.

-- Luuletko siis Kaarlo-herttuan todella hyökkäävän Suomeen, kyseli hiukan levottomana Laukon pukkipartaherra, viiltäen lohta leivälleen.

-- Hän hyökkää varmasti, ellemme me jo sitä ennen ole vesillä, vastasi Klaus-herra tyyneesti ja varmasti. -- Sota on välttämätön, ja se alkaa heti avovedellä. Tämä talonpoikain kapina, jonka langat juontuvat Ruotsista meidän päänmenoksi, se on ollut vain pieni sivuhyökkäys; takaiskuksi tarkoitettu, -- edessäpäin esiintyy mestari itse kai avonaisemmin. Olisikin tämä takatuuppaus tuottanut meille helkkarinmoista hämminkiä, jos se olisi tullut keväällä, päähyökkäyksen yhteydessä. Luulenpa ruhtinaan nykyisin siellä Tukholmassa aika lailla sadattelevan Pohjanmaan talonpoikia, jotka malttamattomasti jo jouluksi tarttuivat nuijiinsa ja nyt jo ovat maahan masennetut.

Marski puhui harvakseen, mutta varmalla ja voimakkaalla äänellä, ja kaikki hänen liikkeensä ja otteensa todistivat ripeyttä ja ruumiin terveyttä. Eipä olleet tämänkään talven rasitukset näyttäneet häntä kuluttaneen, vaikka hän ikäisekseen oli paljo rasittavia matkoja tehnyt, rehkinyt sotahommissa ja ratsun selässä hankitaipaleita katkaissut. Vuodet ja huolet olivat tosin häneen leimansa lyöneet. Ohkaiseksi oli päälaelta kulunut hänen tukkansa ja hänen pörröinen, ruokkoamaton partansa oli täysharmaja. Harmahtava oli ihokin, mutta kasvot olivat luisevat ja lujat, leuka, joka rotevasti pureskeli ruokaa, oli leveä ja tarmokas, ja silmät, jotka näyttivät sameilta ja tihruisilta, vilkuivat kuitenkin liukkaasti ja valppaasti joka taholle, -- hän huomasi kyllä seurueessaan jokaisen liikkeen, jopa jokaisen kasvojen ilmeenkin. Astuessaan oli hän vähän kankea ja kulmikas, mutta se ei ollut vain vanhuuden vikaa, hän oli muutenkin jo luonnostaan hiukan kuin kirveellä veistetty ja höyläämättömäksi jätetty...

-- Mutta jos herttua todella keväällä Ruotsista tähän maahan hyökkää, on meidän sitä varten ajoissa pidettävä huolta, että selkämme pysyykin vapaana, jatkoi Knut Laukon herra äskeistä, huolenalaista ajatustaan. -- Talonpojat eivät saa täällä silloin uudelleen tarttua tapparoihinsa, siksi ovat he nyt niin perinpohjin nujerrettavat, etteivät enää kykene kynsiään näyttämään, jos tilanne meille kävisikin täperäksi.

-- Se on totta, matki Jäppilän herra, -- täältä sisämaasta ei saa silloin kuulua hiiskahdustakaan.

-- Eikä kuulu, vakuutti marski rauhallisesti. -- Talonpojat on jo nujerrettu, mitä työtä vielä on jäljellä, se on vain pientä kotikuria. Ja siinä on tärkeintä katsoa, että he, kun se suuri jytistys alkaa, pysyvät erillään herttuan uusista pauloista.

Murkinan aikana, jota kesti kauan, kävi nimismiehen talossa monenlaisia asiamiehiä, muonituksenhoitajia, matkalle lähteviä airuita, armonpyytäjiä ja muita, joiden asiat sihteeri enimmäkseen toisessa tuvassa ratkaisi, marskia itseään niiden pikkuasiain takia vaivaamatta. Mutta eräs asioilleen pyrkivä tuntui olevan itsepäinen; sieltä eteisestä kuului kinastelua ja väittelyä, -- tulokas pyrki tarmokkaasti ja hellittämättä itsensä Klaus Flemingin puheille.

-- Mikä se sellainen sisukas mies on, huusi sihteerilleen ruokapöydästä marski, joka tuota jymyä oven takaa kuuli. -- Etkö voi antaa hänelle potkua, taikka anna jonkun huovin puolestasi potkaista.

-- Potkaista, mutisi Kasper Gröning, joka marskin äänen kuultuaan tuli sisälle tupaan, -- se on eräs pappi...

-- Ei se saa olla esteenä, uhmaili Klaus-herra, nauraa röhötellen. -- On me annettu ennenkin pappien tehdä häränpyllyjä, -- nehän ne salaa meitä vastaan vehkeilevät. Mikä sillä on asiana, armonpyyntö, vai?

-- Sellaistakin sanoo olevan asianaan ... kertoo tulevansa Savosta.

-- Vai Savosta, innostui marski, -- laskepas sisään se pappi, kuullaan, mitä hänellä on sieltä kerrottavana.

Marski siirsi ruokakulhonsa syrjemmäs, joi pitkän kulauksen olutta ja ojentausi, äänekkäästi röyhtäisten, selkäkenoon seinää vasten, siitä mukavasta asennosta ikäänkuin puoli-ivallisesti katsellen, minkälainen paksu sielunpaimen siellä nyt tupaan työntynee.