Part 17

Jäälle keräytynyttä jalka- ja ratsuväkeä oli näet monta sataa miestä, moninverroin enemmän kuin talonpoikia, ja se kävi kohta pappilalinnaa joka taholta piirittämään. Pyssyt, joita sotaväellä oli, rupesivat pamahtelemaan ja kiljaisten hyökkäsivät ratsumiehet tukottua porttia kohti. Mutta he palasivat pian takaisin, talonpojat olivat kai iskeneet sapekkaasti vastaan, niinkuin äsken Leskisen pihasta. Mutta samalla jo hyökkäsi toinen huovijoukko toiselta kulmalta...

Kirkosta kuului koko ajan messuavan papin harras, soinnukas ääni. Erkki ei tiennyt, mitä hänen siinä olisi tehtävä ... pakoon olisi ollut kiireellä riennettävä, mutta otapas nyt tuo harras messuaja sieltä mukaasi...! Mikko on viime aikoina käynyt niin omituiseksi ja oudonvakavaksi ... aina siitä asti, kun kuuli veljensä vieneen metsäkylästä Leinosen naiset. Erkki oli kuitenkin hänelle lohduttavasti kertonut kohtauksensa Juhanan kanssa, kertonut tietävänsä, missä naiset ovat piilossa ja luvannut johtaa Mikon sinne. Mutta mies ei siitäkään enää riemastunut, umpimielisenä se aina reessäkin ääneti istui... Ja nyt se messusi ... taistelun soidessa tuossa kirkontörmän alla! Ei välitä mies vaaranpaikasta, ei paljo mistään, rukoilee vain yhtenään kuin pahin pahantekijä ja saarnaa missä vain saa kuulijoita kokoon... Ei, hän ei kestä tätä, mies pitäisi saada rekeen ja syrjään näistä taisteluista...

Hyökkäykset pappilaa vastaan olivat sillävälin uudistuneet. Siellä jytistettiin edelleen, mutta osa sotaväkeä näkyi jo nousevan vastaisellekin törmälle, kirkkoa ja kirkonkylää kohti... Hitto vie, tässä ollaan kiinni, nyt on yritettävä vielä viime hetkessä pelastaa vaikka väkisin papin ja oma henki! -- Erkki astui sakastista päättävästi kirkkoon.

Siellä oli Mikko jo noussut saarnastuoliin ja saarnata paukutti parhaillaan: Hänellä ei ollut sanankuulijoinaan kuin muutamia hätääntyneitä akkoja ja joku äijänrähjä, mutta pappi ei sitä kirkon tyhjyyttä näkynyt huomaavankaan, hän vain laski tulemaan saarnaa, ikäänkuin omaa sieluaan tyhjentääkseen... Erkki istahti nolostuneena suntion penkkiin, eihän hän voinut lähteä pappia pöntöstä kiskomaan... Mikko puhui nöyrällä, hartaalla äänellä ihmisten välisestä suuresta vihasta ja heidän pahasta tahdostaan toisiaan kohtaan ... kuinka he ovat rikkoneet Jumalan säätämät lait sotimalla toisiaan vastaan ja nyt kaipaavat katumusta ja nöyrtymistä. Hänen äänensä kiihtyi kiihtymistään, se kajahti pian voimakkaana ja intohimoisena melkein autiossa kirkossa...

Silloin tempautui yhtäkkiä kirkonovi auki ja pari lumista nihtiä syöksyi sisään. Mutta pappi ei heistä välittänyt ja ikäänkuin hänen kiehtovan saarnaäänensä vaimentamina paljastivat soturitkin päänsä, kuuntelivat kotvan aikaa kunnioittavalla hartaudella ja hiipivät sitten hiljaa ulos. Mikko jatkoi saarnaansa, purkaen esiin oman sydämensä patoutunutta tuskaa, raskasta, katkeraa ja syvästi katuvaa...

Erkki älysi mahdottomaksi saada saarnaava pappi enää ajoissa kirkosta pois ja vetäytyi itse, kohtaloonsa alistuvana, sakastiin, astuen pian ulos sen edustalla heiniä narskuttavaa hevosta katsomaan. Siinä se söi rauhallisesti ja häiritsemättä, vaikka kirkonmäellä jo taas oli äänekästä väenvilinää, -- sotaväkeä keräytyi sinne yhä enemmän. Satimessa nyt ollaan, käyköön miten tahansa, hoki Erkki itsekseen, kätki kinokseen sotakirveensä ja kertoi rauhallisesti huoveille, jotka häntä tulivat kovistamaan ja tutkimaan, olevansa papin kuski -- tuollahan se vielä saarnaa kirkossa... Ja huovit antoivat papinrengin hoidella hevostaan.

Mutta sillävälin kuin Erkki oli ollut kirkossa, oli asiainmeno pappilansaaressa jo muuttunut toisenlaiseksi. Siellä ei enää tapeltu ... liekö siellä joku sopimus tehty, talonpojat näkyivät joka tapauksessa luopuneen vastarinnasta. Sillä huovien hallussa oli nyt tie ja portti, josta he ajoivat ulos ja sisään, ja he siellä nyt näkyivät isäntinä olevan. Saaresta saapuvain sotamiesten puheista Erkki pian ymmärsikin, että pappilaan saarretut talonpojat olivat luvanneet luovuttaa aseensa, kun heille taattiin henki ja vapaa lähtö koteihinsa. Taitaa käydä kuin Nyystölässä, arveli Erkki huokaisten, ja rupesi hevostaan valjastamaan. Sillä jo vihdoin oli pappikin lopettanut saarnansa ja astunut ulos kirkosta.

Hänet oli sieltä komennettu ulos. Sillä kun sotaväen päälliköt seurueineen olivat pappilan saaresta siirtyneet kirkonmäelle, olivat he ajattaneet väen kirkosta ja kirkonmaalta pois ja ruvenneet itse siellä omaa toimitustaan pitämään. He rakennuttivat männikköön hirsipuita, niissä kai hirttääkseen talonpoikain johtajat, ja pitivät sillävälin kirkon edustalla ylimielistä neuvottelua helposti saavuttamansa voiton johdosta sekä vangeiksi antautuneiden talonpoikain rankaisemisesta. Kun Mikko astui ulos papillisessa kauhtanassaan, jonka hän oli vetänyt turkkinsa päälle, ja lipetit kaulassa, ei häneen kukaan koskenut, hän sai jäädä siihen ovelle syrjästä katselemaan tapausten menoa ja kuuntelemaan sotaherrain ilkkuvia puheita.

-- Sytytetään pappila, poltetaan sinne koko kapinajoukko, kuului muuan päälliköistä ehdottavan. -- Silloin heistä päästään vähimmällä...!

-- Eikä helkkarissa polteta Hannu-herran pappilaa, varoitti toinen. -- Sehän on hyvä mies. Ja tässähän ovat nuijapäälliköt ensiksi hirtettävät toisille varoitukseksi.

-- Entä ne muut talonpojat...?

-- Heillehän luvattiin säästää henki, kuului joku joukosta virkahtavan. Mutta toiset rämähtivät pilkallisesti nauramaan:

-- Vai säästettävä heille henki, että taas pian lähtisivät voutien ja knaappien taloja ryöstämään ja meitä viikkokaupoiksi kinoksissa juoksuttamaan!

-- Ei, kuitiksi kaikki! Kapinasta tehdään nyt kerralla selvä tili...!

Mikko kuunteli, kirkon ovella seisten, näitä sotapäällikköjen raakoja keskusteluja, näki hirsipuita pystytettävän petäjäin väliin, kuuli huovien ilkkuvat naurut, mutta ei vielä heti voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut ja mihin siinä varustauduttiin. Hän käsitti kyllä talonpoikain, hetken vastarinnan jälkeen, pappilassa antautuneen, ja älysi, että hän oli joutunut voitonhuumeessaan hummaavain, talonpojille katkeraa vihaa kantavain sotilaitten, vihollistensa, keskelle. Hän tajusi myös oman asemansa vaaranalaisuuden ja talonpoikia kohdanneen uuden onnettomuuden, mutta että siinä kirkonmäellä nyt juuri kädenkäänteessä tehtiin ratkaisua monien kymmenien, ehkä satojen, miesten hengestä, että siellä valmistauduttiin veriseen teilaukseen, sitä hän ei voinut ajatellakaan.

Mutta kotvan kuluttua kuului eräs noista neuvottelua pitäneistä päälliköistä julistavan kirkonmäelle kokoontuville sotamiehille kovalla äänellä:

-- Vangit ovat nyt kaikki tuomitut kuolemaan, tuomitut hirtettäviksi tai mestattaviksi kapinoitsijoina esivaltaa vastaan!

Vallitsi hetkisen äänettömyys, raskas, painostava äänettömyys, kirkonmäellä, -- oli kuin sotamiehetkään eivät olisi heti saaneet itselleen selväksi, mitä tuo julistus merkitsi eikä miten se heihin vaikutti. Sitten rupesi tuon väen keskuudesta kajahtamaan meluava hyväksymishuuto, -- muuhan ei sotilaille sopinut, kiihkeä hurraa... Hehän olivat nyt voittaneet, heidän oli nyt siis kostettava; jos toisin olisi käynyt, olisi heille kai tullut talonpoikain kohtalo...

Mutta kirkon ovella seisova nuori pappi oli -- tuloksen älyttyään -- tukehtumaisillaan. Hän katseli hätääntyneenä, kuin hukkuva, ympärilleen, ikäänkuin jostakin apua odottaen. Kylminä ja välinpitämättöminä häärivät kuitenkin ihmiset siinä, hänen hädästään välittämättä... Silloin vilahtivat hänen etsiviin silmiinsä yhtäkkiä Juhana veljen hymyilevät kasvot. Tämä ajoi juuri saaresta päin törmää ylös sotapäällikköjen kehään ja samassa näki hänkin Mikon kuihtuneen olemuksen horjuvan kirkon ovella. Heidän hämmästyneet katseensa yhtyivät...

Mutta Mikon kasvot samassa ikäänkuin jääkylmiksi jäykistyivät, hänen silmänsä melkein sammuivat, niissä oli vain kolkko, syyttävä, halveksiva vihan kiilto. Ja hymy jäykistyi silloin Juhanankin hilpeiltä kasvoilta, joista hän tunsi veren pakenevan, ja hänen rinnastaan kohosi huokauksentapainen korahdus, kun hän sanaa virkkamatta siirtyi sivummas toisten päälliköiden taakse...

Tällä välin oli ensi ryhmä vankeja tuotu pappilasta kirkonmäelle. Erästä vangeista, jonka Mikko tunsi muutaman savolaisjoukon johtajaksi, kuulusteltiin siinä muka käräjäpaikalla hetkinen ivallisesti ja sitten vietiin vangit sinne männikköön, jonne hirsipuut jo oli pystytetty. Mikon edessä musteni maailma, hän astui askeleen eteenpäin, hän tahtoi huutaa, julistaa rikokseksi tämä teko, johon sotaväki oli ryhtymässä, mutta hän ei saanut ääntään heti kuuluville. Vihdoin hän, horjahtaen eteenpäin päälliköitä kohti, parkaisi:

-- Ettehän toki surmaa näitä talonpoikia... Sehän on mahdotonta, se olisi valapattoutta...

-- Hä, kuului silloin päällikköjen joukosta, -- mikä se on tämä huutaja?

-- Miksei häntä ole vangittu!

Mikko huojui askeleen eteenpäin, huusi särkyvällä äänellä:

-- Vangitkaa minutkin, olen yhtä syypää kuin nämä talonpojat ja vielä enemmän...!

-- Kuulkaas pappia, -- mikä liekin miehiään...! ivaili joku lähinnä seisovista huoveista, ruveten jo Mikkoon käsiksi käymään. Mutta samassa astui Juhana Martinpoika kalpeana esiin ja virkkoi kuin rauhoittavasti:

-- Se on hullu pappi -- viekää hänet pois!

-- Sekö sama, joka äsken kirkossa paasasi, kysyi huovi.

-- Sama, ei hänellä ole täällä asiaa, puhui Juhana kuin välinpitämättömästi.

Ja huomaten Erkin peräyttävän hevostaan siihen lähemmäs kirkonovea jatkoi hän:

-- Tuossahan on hänen hevosensa, ajakoon hiiteen täältä saarnaamaan!

Mutta Mikko ei istunut eteensä peräytettyyn rekeen. Hän katseli vain kauhuntäyttämin, todellakin kuin mielipuolen jäykin, älyttömin silmin eteensä mäelle, johon juuri tuotiin toista vankiroikkaa pappilasta. Sen etummaisena miehenä näet käveli, kädet selän taakse sidottuina, Leinosen Matti, rinnallaan nuori poikansa, joka melkein ylpeän näköisenä polki hankea isänsä vieressä. Matin katseessa oli jotakin ylen kammottavaa. Hän käveli kyllä selkä suorana, ylpeän näköisenä, mutta hän vilkui usein vieressään astelevaan poikaansa ja silloin vääntyivät hänen kasvonsa avuttomana hätään ... hän ajatteli nähtävästi, ei omaansa, vaan hennon, ainoan poikansa kohtaloa...

Mikon jokainen kasvonjäntere oli niin pingoittunut, kuin olisivat ne olleet katkeamaisilleen vedetyt, ja hänen verestävät silmänsä näyttivät uhkaavan pullistua ulos päästä. Hän ei voinut ajatella selvää ajatusta, ei saanut ääntä kurkustaan ... näki vain Matin ja hänen nuoren poikansa siinä editseen kävelevän mestauspaikkaa kohti, ja hän koetti riuhtaista itsensä irti Erkistä, joka juuri oli häntä rekeen auttamassa. Hän tempoi ja yritti juosta saapuvaa vankiroikkaa kohti, käheällä äänellä sopertaen:

-- Tahvokinko tapetaan, isä ja poikakin...!

Mutta Juhanan ääni kuului silloin törmältä tiukemmin komentavan:

-- Viekää pois pappi! Lähde jo ajamaan!

Erkki painoi silloin papin koko ruumiinsa voimalla reslan pohjalle, istahti itse viereen ja lähti hänkin henkensä hädässä ajamaan alas törmältä Sysmään päin vievää tietä myöten. Rinteellä seisovat sotamiehet katsoivat kummastuneina ja hiukan epäillen tuota oudon reslan lähtöä, mutta kun se tapahtui huovipäällikön käskystä ja kun kyydittävä oli pappi, eivät he sitä pidättäneet. Mutta törmältä kantausi vielä reslan pohjalla makaavan, tuskaansa menehtymäisillään olevan nuoren papin korviin mestattavain vihlova tuskanhuuto ja jonkun nihtipäällikön vihaisesti ärjyvä komento:

-- Välemmin tehkää selvä talonpojista, -- kaikesta kapinaväestä! Meidän on tästä jouduttava kylään voittoamme juhlimaan.

Ja toinen ääni kuului ilkkuen säestävän:

-- Kannattaapa nyt vähän juhliakin, sillä tähän se nyt loppui savolaisten nousu!

XVII.

HULLULLE RETKELLE.

Mikkelin kirkonmäen kauhunkuvat olivat kuin tuliraudalla poltettuina syöpyneet Mikko-papin herkkään mieleen ja raatelevasti ne häntä vihloivat, kun hän Erkin rinnalla ajoi tuolta kamalalta törmältä länteen päin pitkälle metsätaipaleelle. Hän oli vaipunut reslan pohjalle kuin horroksiin, mutta oli siltä yhä kuulevinaan korvissaan teilattavain talonpoikain tuskanhuutoihin sekaantuvaa huovien ilkuntaa, ja hän näki koko ajan edessään, vaikka makasikin suljetuin silmin, Leinosen Matin hämmentyneen, hätää huutavan ja poikansa puolesta apua rukoilevan katseen. Ja Tahvon kirkkaat silmät -- oi, ettei hän voinut siinä mitään...! Kaikki muut surut ja huolet olivat hänen mielestään häipyneet, muisto Juhana-veljestäkin, jonka hän äkkiä tuolla kauhunmäellä, teloittajain seurassa, oli tavannut ja jota hänen epäluuloinen, sairas mielensä ei ollut voinut veljen silmäyksellä tervehtiä, vaikka Juhana hänet olikin pakoon pelastanut. Kaikki oman hengen vaara, kaikki ryöstettyä morsianta koskevat murheet, olivat hänen tajunnastaan kuin poispyyhityt, siinä asui vain se yksi kaamea kuva -- Mikkelin kirkonmäki ja siellä tapahtunut talonpoikain teurastus.

Mutta näistä synkistä, häilyvistä kuvista rupesi yksi hänen sairaassa sydämessään muita selvemmäksi kehittymään, yksi mielle saamaan muotoa, ja siihen hän tarrautui kuin hukkuva pelastuakseen... Hän oivalsi jo, että talonpoikain vapautumispyrkimys oli kaikkialla mennyt myttyyn, että koko tuo epätoivoinen kansannousu oli lyöty maahan. Talonpojat ovat nyt hajoitetut ja voitetut maan joka kulmalla, saarretut surmankierrokseen, niinkuin Nyystölässä ja Mikkelissä, tai tavataan heidät nyt hajallaan kotikylissään, minne huovien rankaisuretkikunnat kai parastaikaa kulkevat. Onko nyt kaikkialla pantava toimeen tuollaisia teurastuksia, onko koko väestö vereen upotettava ... tapahtuuko se esivallan käskystä ja eikö tuota julmuutta voida mitenkään ehkäistä...? Mikko tunsi itsensä kuin syypääksi näkemäänsä omain erämaanmiestensä kamalaan kohtaloon ... olihan hän heidän mukanaan kulkenut ja heidän erehdystään kannattanut ... jotakin olisi hänenkin, joka ansiottaan tuolta surmanmäeltä henkensä pelasti, yritettävä, estääkseen yhä uusia talonpoikaisjoukkoja veriin hukkumasta...

-- Mutta mitä? Ja miten...?

Sitä hän tuskaisena reessään aprikoitsi. Keneenpä voisi hän, kapinoitsijoihin liittynyt maalaispappi, mitään vaikuttaa, kukapa yleensä voisi voittajain kostomielen taltuttaa tai pehmentää...? Voittavan sotaväen näki hän noita mietteitä yhä uudelleen hautoessaan, mielikuvissaan vähitellen lopulta personoituvan yhteen ainoaan henkilöön, kovaan ja armottomaan, joka oli heidän kaikkien käskijä ja pää ... jonka syystä, jota vastaan, tämä kansanliike oli noussut ja joka nyt oli voittanut, -- Klaus Flemingin ankara jättiläishaamu rupesi hänen liitelevissä haavekuvissaan hahmottumaan. Hän säikähti sitä kuvaa ensiksi -- viimeksi koko maailmassa voisi hän kääntyä tuon jylhän, kylmän miehen, kansan ja hänenkin sukunsa sortajan puoleen, viimeksi kaikista ihmisistä kai tuon miehen sydän sulaisi tai heltyisi, -- eipä se ollut heltynyt koskaan ennenkään, vaikka kansan hätä ja epätoivo oli koettanut sitä hellyttää... Hänkö nyt armahtaisi tai käskisi raakojen, voitonhumalaisten huoviensa armahtaa häntä vastaan nousseita talonpoikia...

-- Ei, ei, ei koskaan!

Mutta Mikko-pappi ei päässyt näin vakuuttautumallakaan tuosta sairaaseen sydämeensä kerran kehittyneestä mielikuvasta eroon. Hän koetti järkensä voimalla karkoittaa moisen mahdottoman unelman, mutta se ei enää hänestä lähtenyt. Hänen täytyi yrittää jotakin, se oli nyt kuin käsky, se oli hänen suuri velvollisuutensa, ainoa, viimeinen tehtävänsä enää maailmassa... Hänessähän oli vielä henki, hän saattoi vielä liikkua ja toimia, hänen on nyt toimittava, yritettävä oman henkensä uhallakin, -- sehän on vähintä, mitä hän on velkapää tuolle kurjuuteen syöstylle kansalle.

-- Minun täytyy puhua marskille, rukoilla, varoittaa... Minun on matkustettava heti Klaus Flemingin puheille, kävi miten kävi...

Hänen järkensä torjui edelleen mahdottomana ja naurettavana koko tuon ajatuksen, mutta hän tajusi sittenkin olevansa sen kahleissa. Se oli hänelle samalla ainoa vapauttava ajatus siitä sielunhädästä, joka häntä niin armottomasti raateli ja jonka kouriin hän tunsi menehtyvänsä...

-- Matkustettava on marskin leiriin, missä se vain onkin, vaikka Turkuun asti, astuttava pelottomasti ja kaikki vaikeudet voittaen hänen hirmuisuutensa eteen, kuvattava hänelle, kiroushuutoja säikkymättä, Mikkelin kirkkomäen verityö ja kansan häviö ja pyydettävä häneltä apua ja armoa niin hartaasti ja kuumasti, että se pyyntö häneenkin pystyy...

-- Ihminenhän Klaus-herrakin sentään on, hänenkin täytyy voida heltyä...!

Näin rupesi Mikko jo siinä taipaleen alussa, ikäänkuin valtoinaan syöksähteleviä ajatuksiaan sitoakseen, suunnittelemaan tuota matkaansa ja kaikkea sanottavaansa. Se oli oleva hänelle vaikein matka maailmassa, ehkä vaarallisinkin, mutta sepä olikin oleva hänelle rankaisumatka, jonkinlainen toiviomatka, pelastusretki. Hänen oli koetettava tehdä jotakin erehtyneen kansaraukan hyväksi ja sovitettava samalla omat erehdyksensä, vapautuakseen niistä kauheista muistoista ja verikuvista, jotka häntä kiduttivat ja söivät.

Tavallinen syöttötaival oli äänettömässä hiljaisuudessa matkaa tehty, kun päiväsydännä saavuttiin eräälle aholle, samalle, missä Vahvajärvellä käyneet huovit kolmatta viikkoa sitten olivat yönuotiota pitäneet. Siinä seisahdutti Erkki hevosensa, viskasi sille tukon heiniä ja virkkoi reessä istuvalle papille:

-- No, nyt nouse suksille, tästä pääset oikoisimmin piilopirtille...

Mikko heräsi kuin unesta, katsoi saattomiestään suurin, tajuttomin silmin ja kysyi:

-- Mitä tarkoitat? Miksi pysähdyt?

-- Tottahan lähdet nyt Leinosen naisten luo, jotka veljesi tälle salolle on kätkenyt...?

-- En lähde, aja eteenpäin...

Tätä Erkki taas ei ensinkään ymmärtänyt.

-- Hä, -- heitähän olet koko talvikauden kaihoillut. Ja siellä saat nyt itsekin piiloilla, -- tälläkin tiellä liikkuu luultavasti huoveja, jotka meitä eivät enää säästä.

Mutta Mikko puisteli päätään ja kehoitteli:

-- Ajetaan vain eteenpäin, meidän on jouduttava tärkeämpiin tehtäviin. Kauas täältä...

-- Minne? Pelkäätkö huovien jo ajavan meitä takaa? Mutta niinkin ollen on meidän paras poiketa tieltä syrjemmäs, -- kätketään hevonen tuonne noroon... No, ala nousta...

-- Minä en poikkea mihinkään, julisti Mikko oudon kylmästi, -- suoraan on minun samottava eteenpäin.

-- Hä? -- Erkki oli siitä itsepäisyydestä ihan ymmällä ja tiukkasi: -- Etkö tahdokaan tyttöäsi tavata?

-- Minä en saa nyt tieltäni poiketa, Erkki, selitti Mikko päättävästi. -- Tehtäväni minua kutsuu.

-- Mikä hiton tehtävä? Minne sinulla nyt on niin kiire?

-- Klaus Flemingin puheille. Minun on hänet tavattava niin pian kuin suinkin, ennenkuin verilöylyjä jatkuu...

Erkki vihelteli pitkään, hän rupesi hämärästi tajuamaan haihattelevan ja hentomielisen ystävänsä ajatuksenkulun ja hänen hurjat aikomuksensa. Mutta ryhtymättä vielä hänen houreitaan mahdottomiksi kumoamaan jatkoi hän vallan loukkautuneena:

-- Etkö älyä mitään, mies! Tässä on sinulla nyt tilaisuus tavata kaivattusi ja lohduttaa heitä... Arvatenkin nämä salolle yksin jätetyt naiset ovat hyvinkin avun ja lohdutuksen tarpeessa...

Mikko vaikeni tuokioksi. Säälin ja hellyyden tunne rupesi saamaan hänet valtoihinsa, vanhat muistot, vanha kiintymys pääsi hänessä jo voimakkaaksi. Menetteleehän hän tosiaan väärin ja mielettömästi, jos ei nyt käy noiden turvattomain naisten luo, jotka salosaunassa vapisevat... Mutta miltei rajulla liikkeellä karkoitti hän samassa luotaan nuo muistot ja mieliteot kuin luvattomina ja kokosi kaiken tarmonsa siihen ainoaan tehtävään, jonka hän nyt kutsumuksekseen oivalsi ja joka hänellä oli vielä elämässä suoritettavanaan... Vai heikoksiko hän tässäkin heittäytyisi... hänen täytyy voittaa ainakin tämä taistelunsa...!

-- En saa nyt ajatella heitäkään, huudahti hän melkein kuin pahaa viettelystä väistäen, -- minulla on nyt sydämessäni toinen, tulisempi poltto, minun täytyy tavata marski Fleming...

-- Ja jättää salolle avuttomaksi kihlattusi, ehkä nääntymään nälkään ja viluun...! Olet mieletön, Mikko, jos et nyt nouse suksille...

-- Mieletön kenties olen ... hoki Mikko hiljemmin.

-- Ehkä joskus myöhemmin saan palata omaa onneani ajattelemaan, nyt en!

Erkki rupesi tosissaan suuttumaan siinä odottaessaan hangella reestä nousijaa, -- tämähän on pähkähulluutta! -- Ja hän asetti Mikon sivakat reen viereen hangelle, nousi jo itse omilleen. Mutta Mikko ei reestä päkähtänyt, virkkoi vain kuin hätääntyneenä ja ystävänsä houkutuksista eroon pyrkivänä:

-- Ehkä jäät sinä, Erkki, tänne, -- mitäpä enää minun matkojani seuraat! -- Ne ovatkin kenties mielettömän matkoja, kaikkensa menettäneen ... jätä minulle hevonen, koetan ajaa yksin halki maan.

-- Sinä -- yksin...!

Melkein halveksivasti sinkautti Erkki suustaan ne sanat, -- kiukku ja epätoivo tuon härkäpäiseksi heittäytyneen ystävänsä hulluttelun johdosta pani hänet siinä jo hiomaan suksiaan hankea vastaan, ikäänkuin hän olisi todellakin aikonut painaltaa siitä omille teilleen. Mutta jättää pappi nyt ominpäinsä retkeilemään halki maan, -- eihän siitä tule mitään! -- Erkki hillitsi sisunsa kuohunnan. Hän koetti vieläkin taivutella nuorta ystäväänsä, kuvata hänelle hänen aikeensa mahdottomuuden, todistaa, ettei häntä, kapina joukossa kulkenutta, suinkaan lasketa marskin puheille ... tyrmään hänet pistetään ... ja ettei hän saa päättömällä retkellään mitään toimitetuksi talonpoikain hyväksi. Mutta Mikko piti päänsä, hän tahtoi ehdottomasti ajaa eteenpäin...

-- No, ajetaan sitten, piru soi, -- pian taitaa se matka keskeytyä! -- Erkki hypähti suuttuneena, mutta sittenkin alistuvana rekeen ja tarttui ohjaksiin. Hän arveli, että kai se Mikko kuitenkin palaa järkiinsä, jahka vereksimmät muistot Mikkelin tapahtumista ehtivät vähän hänessä arvettua. Ja luultavasti joudutaan näillä miehitetyillä teillä ennen pitkää sellaiseen umpisolaan, että on pakkokin palata. -- Mihinkäpä tästä minäkään lähtenen yksin seikkailemaan, tässä olen nyt tottunut sukulaispapin reen sevillä tirppomaan, -- yksi menneen kaikki! Ajetaan, kunnes pystyaita nousee vastaan...!