Part 16

-- Antautuvat, sopersi Juvan turpea kirkkoherra, joka uskollisesti oli ottanut osaa Putkilahden iloihin ja oli parasta pataa päällikköjen kanssa. -- Kävin siitä sopimassa juuri itsensä Leskisen isännän kanssa. Hän lupasi sen kaikkien talonpoikain puolesta...

-- He heittävät aseensa ... toiset jo pakenevat, solkkasi saksalainen palkkapäällikkö Hannu von Oldenburgkin, olutkannusta pohjasakkoja imien. -- Sitten vain napataan miehet kiinni, pidetään lyhyet käräjät ja hirtetään kaikki...!

-- Mikä se Leskinen on ja miten hän voi luvata kaikkien talonpoikain puolesta? ihmetteli Juhana edelleen.

-- Lupasi, vannoi, vakuutti Olavi-herra rasvaista kämmentään pöytään takoen. -- Ja minä lupasin, että kaikki saavat rauhassa mennä kotiinsa, eikä heitä enää ahdisteta.

-- Mutta miten heidät sitten hirtetään?

-- Hirtetään kaikki, hoilasi Oldenburg ja iski hänkin puolestaan nyrkkiä pöytään. -- He ovat kaikki kapinoitsijoita...

-- Niin ovat, vaan vielä he eivät ole käsissämme, vastaili Juhana. -- Kunhan eivät he saapuisi hirttämään meitä!

-- Olet pelkuri, soperteli Oldenburg, vaipuen jo väsyneenä pöytää vasten. -- Me nukutaan nyt kaikessa rauhassa ja sitten lähdetään linnaan lepäämään ja uutta tulijuomaa maistelemaan...

Mutta kun näitä tarinoita parhaallaan pidettiin kuninkaankartanon suurtuvassa, saapuivat tykkikuormain vedättäjät vihdoinkin perille ja kertoivat talonpoikaisten suksimiesten jo puolen peninkulman päässä kylästä parveilleen heidän ympärillään. Kuormamiehet olivat hätäytyneitä, vaivoin he olivat saaneet tykkinsä perille ajetuiksi, nuolia oli sinkoillut heidän niskaansa.

-- Ne voivat rynnätä tänne koska tahansa...

-- Niin talonpojatko, julmettuneet, kyselivät päihtyneet päälliköt tylsännäköisinä.

-- Niinpä niin, -- ne olivat tietysti jotakin etujoukkoa, joita me näimme.

-- Ja pääjoukot hiihtävät perästä, niinkö?

-- Tännekö hiihtävät, meidän kimppuumme...?

-- Eikö helkkarissa, olette nähneet unia!

Näin huudahtelivat sotaherrat, hitaasti humalastaan selkiytyen, mutta vielä sittenkin aseman vakavuutta täysin tajuamatta.

-- Pian siitä unesta heräätte, ehkä jo ennen kuin humalastanne, varoittivat saapuneet kuormanvetäjät. Eikä Juhanakaan malttanut olla heidän puheitaan terästämättä.

Tästäkö nyt hälinä nousi kuninkaankartanossa, jossa toiset juopuneet vielä rymysivät, useimpain jo rankoina maatessa pitkin permantoja. Järki rupesi silloin lopultakin selvenemään humaltuneiden päällikköjen sameissa päissä; he käsittivät, että tuho on heille käsissä, jos talonpojat tähän tajuttomina makaavain sotamiesten leiriin hyökkäävät. Pidettiin perin vakavaa neuvottelua ja oltiin yhtä mieltä siitä, että pitäisi lähettää huovijoukko talonpoikia vastaan, sitä loitommalla pitämään, kunnes sotaväki taas olisi taistelukunnossa. Mutta onko miehiä, jotka nyt kykenevät satulaan nousemaan, ja kuka heitä kykenee johtamaan? -- Äsken uhmailevat sotaherrat tunsivat itsensä nyt kovin heikoiksi. Hölmistyneinä katselivat he toisiaan, maailma pyöri yhtenä sekamelskana heidän sumentuneissa aivoissaan.

-- Minä lähden, virkkoi silloin Juhana, vaikka lopen uupunut olikin monipäiväisistä retkistään, eikä vielä ollut ehtinyt uneen päästä. -- En ole pelkuri.

Häntä kismitti vielä saksalaisen palkkapäällikön äskeinen pistos ja samalla hän käsitti, että toisista ei ollut nyt partiomatkalle.

-- Mutta onko miehiä mukaani pystymään?

Hänen omat ratsumiehensä olivat jo ylen uupuneina retkahtaneet nukkumaan mikä minnekin, eikä ollut useimpia heistä ollenkaan mahdollista nyt saada jalkeille. Toisia huoveja turisi kyllä vielä liikkeellä, vaan he vaivoin pysyivät pystyssä. Mutta kun he kuulivat, että miestä tarvitaan, kapusivat he sittenkin heti paikalla satulaan ja siinä he istuivatkin varmasti kuin juotettuina; siinä he ikäänkuin tunsivat olevansa luonnollisessa asennossaan eikä heitä mikään hevosen selästä horjuttanut.

Näin sai Juhana muutamia kymmeniä ratsumiehiä kokoon ja läksi illan hämärtyessä ratsastamaan siihen suuntaan, missä talonpoikain etuhiihtäjiä oli nähty parveilevan, jättäen sotaväen päällikköineen Putkilahteen selviämään tuliliemen huuruista. Hän laski menemään huimempaa vauhtia kuin koskaan ennen, pitääkseen miehensä virkeinä. Mutta saipa tämä joukko ratsastaa koko peninkulmankin, ennenkuin mitään talonpoikia tavattiin, ja silloinkin olivat nämä poispäin Juvalta hiihtämässä, ikäänkuin kiireisesti pötkien pakoon. Muutaman talon luona joen rannassa Juhana vihdoin yhytti talonpoikain jälkijoukon; heillä näkyi ollevan aikomus yöpyä siihen taloon, ja hän päätti silloin tehdä hyökkäyksen, antaakseen väistyville vauhtia ja karkoittaakseen heidät heti kauemmas Juvalta.

Hiukan levottomana katsahti hän kuitenkin miehiään, joiden verissä nopea ratsastus taas oli pannut viinan uudella voimalla vaikuttamaan. Satulassa ne vietävät pysyivät, mutta oliko niistä tosiotteluun, sitä hän epäili.

-- Tahdotteko tapella, miehet, kysyi hän kuitenkin pinnaltaan reippaana.

-- Tapella tahdomme, karjahtivat ratsastajat, vaikka kenttä heidän silmissään heittikin kiekkoa. -- Minne rynnätään?

-- Rynnätään tuiskuna tästä vesakonlaidasta pellolle ja pihaan. Yksi tuima hyökkäys vain, nuijamiehet ajetaan käpälämäkeen, ja sitten palataan takaisin!

Sokeina syöksyivät ratsumiehet sitä käskyä totellen taloa kohti, joka öistä taivasta vastaan harmajana häämötti jokirannalta. Mutta talonpojat olivat jo huomanneet takaa-ajajansa ja asettuneet rakennusten suojassa vastarintaan. Syttyi lyhyt vaan tuima ottelu siinä kuja-aidan kupeilla. Humalaiset ryttärit ryntäsivät sokeasti, mutta typertyivät talonpoikain vastaiskusta; he hosuivat hurjasti miekoillaan, karjuivat ja kiroilivat, mutta eivät päässeet eteenpäin, -- hevoset korskahtivat pystyyn aitaa vastaan. Pihan toiselta puolen näkyi samaan aikaan kuitenkin talonpoikia kiireisesti laskeutuvan alas joen jäälle, ilmeisesti jatkaakseen pakoaan, sillaikaa kuin toiset vielä pitivät puoliaan aitain ja nurkkain takana. Juhana kokosi silloin muutamia miehiä mukaansa, hyökätäkseen sivulta peltojen yli joelle pakenevain kylkeen, siten pakovauhtia lisätäkseen. Mutta pellolla upotti hanki, talonpoikia hiihti siihen lumessa huppelehtavain hevosten kimppuun ja Juhanan täytyi kiireellä komentaa miehensä peräytymään. He olivat vielä pökerryksissään, Juhanan täytyi ajaa takaisin heitä auttamaan, ja niin he lopulta pääsivätkin kujatielle toisten luo. Mutta Juhanan oma ratsu kompastui samalla, hänen siinä kääntelehtiessään, muutamaan ojaan, kaatoi ajajan alleen... Hän karisti lunta kasvoiltaan, katsahti siitä ylös, ja näki turkkipäällisen suksimiehen julmana siinä edessään juuri tapparalla iskemässä. Juhana uskoi silloin viime hetkensä tulleen. Mutta talonpoika ei vielä iskenyt, hän painautui kuin kaatunutta tarkemmin katselemaan...

-- Mikset iske, kysyi kaatunut, koettaen kiskoa jalkaansa hevosen alta.

-- Eikö helkkarissa, ei niin kiirettä...

Jo tunsi Juhana entisen saattomiehensä ja Savonlinnan vangin äänen, -- sehän oli Erkki Pentinpoika, joka tuossa kohotti kirvestään hänen päätään kohti, mutta samalla ystävällisesti irvisteli. Hänen oli vaikea yhtäkkiä tajuta tilannetta ja ällistyneenä hän huudahti:

-- Erkki!

-- Puhuppas hiljempaa! -- Siinä oli näet toinen suksimies ääressä ja hänelle Erkki, ollen pitelevinään maassa makaavaa vankiaan lujasti kiinni, huusi:

-- Otapas tuo hevonen, minä sitaisen tämän ryttärin...

-- Mitä siitä sidot, mikset tapa! ihmetteli hiihtäjä.

-- Tästä saadaan hyvä saalis, se on huovien päällikköjä, -- viedään mukaamme!

Mies tempaisi hevosta ohjaksista, nosti sen jaloilleen ja lähti innostuneesti taluttamaan tätä hyvää saalistaan jokitielle. Juhana oli sillävälin noussut pystyyn ja tarjosi Erkille käsiään sidottaviksi.

-- Ei hitto sinun ole hyvä jäädä meidän vangiksi! Nouse suksilleni ja livistä... Mutta ensin sano yksi asia...

-- Mikä. Koskeeko se veljeäni?

-- Koskee, hän on täällä Savossa. Mihin kätkit Leinosen naiset?

-- Siihen eräsaunaan, jossa viime syksynä olimme yötä.

-- Hyvä on. Mikko heitä hakee ja suree. Nouse nyt ja sivalla minut kumoon...

Juhana olisi tahtonut kysellä enemmän veljestään ja Erkin omista retkistä, vaan ymmärsi, että siinä ei ollut aikaa. Ja totellen Erkin käskyä kimmahti hän kärppänä kinoksesta, tölmäsi Erkin kumoon, astui hänen suksilleen ja hiihti vinhasti metsän rintaan, miehiään kohti. Sillä hän näki juuri parin suksimiehen porhaltavan ylös joelta ikäänkuin Erkille avuksi ja tajusi, että hänen oli niiden jaloista jouduttava pois...

Samassa nousi Erkki kinoksesta, sylki suustaan lunta, päristeli ja kiroili synkästi... Ryttäri, ruoja, oli odottamatta rynnännyt päälle, ennenkuin hihna oli solmussa, ja viskannut hänet suulleen hankeen...

-- Livisti, kehnolainen, ja suksenikin vei, syötävä...! Mutta jäipä siltä toki hyvä hevonen meille saaliiksi...

* * * * *

Huovit eivät ajaneet talonpoikia sen edemmäs, mutta nämä pakenivat kuitenkin yhtä painoa yötä myöten etelään päin. He olivat edellisenä päivänä saaneet jälkijoukoltaan sanan, että melkoinen sotaväenosasto oli samoamassa suoraan Viipurista heidän selkäpuolelleen Suur-Savoon. Saarrokseen joutumista peläten lähtivät talonpoikain etujoukot senvuoksi palaamaan pääjoukkoonsa. Heidän eri osastonsa olivat viime päivinä Savossa kärsineet raskaita tappioita, he olivat huomanneet toivottomaksi päästä yhtymään Pieksämäeltä tulleeseen nuijajoukkoon, joka pakeni huovien tieltä yhä pohjoisemmas, ja heidän omassa keskuudessaan oli puhjennut erimielisyyksiä. Olavinlinnaa, josta Götrik-ukko kuin hämähäkki taidolla ja tarmolla johti lankojaan, ei heistä kukaan enää uskonut voitavan valloittaa, ja siksi pyrki jokainen osasto omia teitään pelastautumaan taaksepäin sotaväen tieltä niin nopeasti kuin voi. Eilen elettiin vielä niin rohkeissa voiton toiveissa ja ponnistettiin eteenpäin, nyt oli yhteishenki särkynyt ja voiton toivo sen mukana.

Mutta takaisin Putkilahteen palasi Juhana Martinpoikakin unisine huoveineen tuolta öiseltä ottelupaikalta, viedäkseen humalastaan selviytyvälle sotaväelle sen rauhoittavan sanoman, että talonpojat pakenevat minkä kerkeävät. Ääneti ajoi nyt äänettömäin miestensä keskellä tuo muuten aina hilpeä huovipäällikkökin, joka oli saanut oudon ratsun alleen... Taas oli hänen henkensä ollut hiuskarvan varassa, ihmeellinen sattuma oli, että kirvestä hänen päätään kohti kohotti juuri mies, joka viime hetkessä hillitsi iskunsa. Se kaikki vieläkin melkein pyörrytti häntä. Hän oli samalla tavallaan saanut odottamattomat terveiset veljeltään, joka haaveilijana retkeili noiden kapinoivain talonpoikain joukossa... Hänen ajatuksensa iskivät ristikkäin ja harhailivat valtoinaan, kulkivat lapsuuskodin rauhallisille maille ja niiden vastakohtana taas Putkilahden rymyjuominkeihin...

Silloin häntä taas nauratti ja hereten vakavammista mietteistään heläytti hän öisen lumiluonnon keskessä iloisen laulun, johon hänen torkuksistaan heräävät huovinsakin pian yhtyivät.

XVI.

KESKEYTETTY SAARNA.

Suur-Savon vanhassa, Pyhälle Mikaelille aikoinaan vihityssä kirkossa ei nyt muutamina pyhinä, sotaliikkeiden kestäessä, oltu jumalanpalvelusta pidetty. Senjälkeen kuin pitäjän pahasti pelästynyt pyylevä kirkkoherra Hannu Mikonpoika oli, ensimmäisten kapinamiesten saapuessa Sysmästä Savoon, kiireesti paennut Olavinlinnaan, ei siellä ollut sielunpaimentakaan. Vanhoilta heimosotien ajoilta tiheäksi rykelmäksi rakennettu Savilahden kirkonkylä oli koko tämän ajan ollut talonpoikaisen kapinaväen keskuspaikkana, kirjavana sotaleirinä, josta hyökkäyksiä tehtiin Sisä-Savoon päin. Sen miehet olivat olleet linnaa kohti retkeileväin asejoukkojen matkoilla, ja sen taloissa, joissa vain naiset ja lapset olivat kotosalla, oli alituisesti majaillut tulevaa ja menevää nuijaväkeä.

Mutta sunnuntaiaamuna tammikuun 23 päivänä soivat taas tapulista kirkonkellot, kutsuen ihmisiä jumalanpalvelukseen. Talonpoikain matkassa kulkenut Rautalammen kappalainen oli näet luvannut pitää siellä saarnan, ja hän odotteli nyt tuossa vanhassa, kolkossa pyhätössä, josta sen entiset, paavinaikaiset koristukset oli hävitetty pois ja jonka värikkäät seinämaalauksetkin olivat kylmänvalkeiksi sivellyt, sanankuulijoitaan. Mutta niitä ei kuulunut, ainoastaan muutamia akkoja oli kirkkoon saapunut. Ne talonpoikaiset asejoukot, jotka eilen olivat tähän kirkonkylään, Juvalta peräydyttyään, keräytyneet ja joita hän kirkkoon odotti, ne pitivät parastaikaa kokousta autiossa pappilassa, kirkon viereisessä Kenkäveron saaressa, ja Mikko-pastori sai pitkään odottaa niiden sieltä kirkkomäelle joutumista.

Vakavaa neuvottelemista nyt taas talonpojilla olikin. Tämä pääjoukko oli, Olavinlinnaan turhaan pyrittyään, saapunut Mikkelin kirkolle idästä päin, Sairilasta, jossa sillä eilen oli ollut kahakka Viipurista suoraan saapunutta sotaväkeä vastaan. Tämä huovijoukko oli toki paljoa pienempi kuin mitä alkujaan oli kerrottu, ja oli sen hyökkäys helposti torjuttu. Tämän johdosta oli eilen vielä oltu rohkealla mielellä ja aiottu täällä järjestäytyä uuteen ryntäykseen Savonlinnasta saapuvaa sotaväkeä vastaan sekä estämään Viipurin huoveja siihen yhtymästä. Mutta pitkäänpä näkyvät talonpoikain neuvottelut nyt venyvän pappilassa, päätteli sanankuulijoitaan odottava pappi, siellä kai taas tavan mukaan riidellään eikä päästä yksimielisyyteen. Johto on talonpojilla monipäistä ja heikkoa, siitä sen onnettomuudet johtuvat...

Jo astui vihdoin jäältä hiihtänyt asemies kirkkoon ja käveli suoraan Mikko-papin luo, virkkoen:

-- Kotvan saadaan vielä talonpoikia kirkkoon odottaa, jos tuleekaan nyt jumalanpalveluksesta mitään.

-- Kuinka niin? Hiihdätkö pappilasta, Erkki?

-- Sieltä tulen, vastasi Erkki Pentinpoika alakuloisesti. -- Siellä on vain riitaa ja turinaa, en usko siellä enää yhteistä päätöstä saatavan aikaan.

-- Mikä siellä nyt taas kangertaa, tiedusteli malttamaton pappi. -- Onko Fincken sotaväki päässyt yhtymään noihin uusiin huoveihin?

-- Eivätkö lie yhtyneet, linnan väkeä kuuluu jo saapuneen Sairilaan. Mutta eipä sekään talonpoikia nyt erityisesti huoleta. Pahempi enne on, että lännestä päin, Hollolasta ja Sysmästä, kuuluu uusi vaara olevan uhkaamassa.

-- Mikä vaara se sieltä uhkaa?

-- Marski itse kuuluu olevan tulossa tännepäin Hämeenlinnasta. Niin ovat kertoneet sieltäpäin saapuneet pakolaiset.

Kauan oli Savossa retkeilevä erämaan nuijaväki elänyt tietämättä mitään Ilkan pääjoukon kohtalosta ja kansanliikkeen kukistumisesta Länsi-Suomessa. Joku aika sitten vasta oli tämä masentava viesti saapunut sen kuuluville, mutta melkein samalla oli saapunut tietoja Pohjanmaan miesten uudelleen jalkeille noususta. Erämaan hiihtäjät olivat senvuoksi reippaasti jatkaneet retkeään muka Olavinlinnaa ja Viipuria kohden. Mutta nyt olivat eräät Nokialla vangiksi joutuneet ja sitten pakoon päässeet talonpojat saapuneet kertomaan tarkempia tietoja pääjoukon surkeasta häviöstä ja Klaus Flemingin uusista liikkeistä. Hän oli nyt sotaväkineen tulossa Hollolan kautta Sysmään, jota kapinan ahjoa hän kuulemma aikoi kurittaa, ja sieltä Savoon... Tämä tieto se oli pahasti masentanut muutenkin väsähtäneet talonpojat, joista useimmat nyt tahtoivat jättää koko yrityksensä sikseen ... paeta saloille metsäläisiksi. Mutta erämaan miehet halusivat vielä yrittää...

-- Siitäkö ne nyt näin pitkään siellä pappilassa neuvottelevat, kysyi nuori pappi yhä kärsimättömämpänä.

-- Siitä, vastasi Erkki yksikantaan. -- Ja niillä on siellä nyt kova riita keskenään, toisiaan syyttelevät...

-- Syyttelevät, -- mistä ja ketä?

-- Nämä savolaiset moittivat meitä erämaan miehiä muka siitä, että olemme heidät pettäneet ja saattaneet onnettomuuteen. Tulimme muka rymyllä tänne ja lupasimme, että nyt vallataan tuota pikaa Olavinlinna ja Viipuri ja siellä huudetaan se kuninkaanpoika uudeksi kuninkaaksi...

-- Niin, liekö sitä prinssiraukkaa siellä olemassakaan, myönteli Mikko nolona.

-- Mene, tiedä! Monet erämiehetkin ovat jo väsyneet ja sysmäläiset aikovat palata kannaksen taa kotipitäjäänsä varjelemaan. Mutta suursavolaiset vaativat, että kaikkien on jäätävä tänne tätä kirkonkylää puolustamaan. Jokainen puhuu omaan pussiinsa...

-- Ja mikä on tulos? uteli pappi.

-- Luultavasti on pakko peräytyä metsiin. Mutta vielä koettavat rohkeimmat johtomiehet sentään kehoittaa joukkoaan ryntäämään Sairilaan ja iskemään siellä olevan sotaväen mäsäksi. Se olisi kuitenkin tehtävä heti, ennenkuin marski selkäämme ehtii...

Näitä ristikkäitä neuvotteluja jatkettiin yhä pappilassa, eikä Mikko päässyt jumalanpalvelustaan aloittamaan. Ja hän olisi kuitenkin juuri nyt niin halusta tahtonut puhua pulaan ja sekasortoon joutuneille talonpojille, rohkaista ja vahvistaa heitä... Hän oli viime aikoina, sotaisen vaelluksensa varrella, yhä syvemmin ja hartaammin kiintynyt sotapapin tehtäväänsä, hän oli usein pitänyt miehilleen hartaushetkiä yötuvissa ja levähdyspaikoilla, oli luullut voineensakin heidän sydämiinsä tunkeutua ja se taas oli hänen omaa, rikkirevittyä mieltään hiukan rauhoittanut. Nyt olisi hän tahtonut voimakkaasti puhua koko kapina joukolle...

Malttamattomana kääntyi hän taas Erkin puoleen, kysyen:

-- Mihin se vanha suntiokin meni? Olisin tahtonut soittaa vielä uudelleen yhteen.

-- Hävinneen näkyy suntio-ukkokin...

-- Nouse sinä Erkki tapuliin, soita kelloja kerran vielä, ehkä miehet pappilasta sentään tulevat...

Oli se vähän outo tehtävä partiomiehelle, mutta Mikko-papille mieliksi oli Erkki valmis kirkonkellojakin soittamaan. Hän oli taas tällä Savon matkalla pysytellyt tuon kovan onnen painaman nuoren pappissukulaisensa lähettyvillä, johon hän hänen avuttomuutensa vuoksi yhä enemmän tunsi kiintyneensä, ajanut taipaleilla hänen rekeään ja opastellut majapaikoissa häntä yösijaa saamaan. Milloin tapeltiin, silloin Erkkikin oli asemiesten mukana, mutta hän palasi sieltä aina papin luo, nostaen suksensa rekeen, -- retkeläiset pitivätkin näitä kahta ihan yhteen kuuluvina.

Erkki nousi tapuliin ja loi sieltä ensin silmäyksen ympärilleen avautuvaan, laajaan, lumiseen luontoon. Autio oli järven ulappa ja sen peltoiset rannat, autiolta näytti tiuhaan rakennettu kyläkin kirkon takana, vain siellä täällä nousi räppänästä savua hallavaa taivasta kohden. Mutta pappilansaaressa ja sen edustaisen salmen rannalla oli paljo liikettä. Siellä oli hevosia pitkä rivi, vielä pitempi oli rivi pystyyn nostettuja suksia, ja miehiä näkyi siellä ryhmittäin ja yksitellen liikkuvan teillä ja pihoilla. Siellä pappilan tuvassa näet miehet vielä neuvotteluaan pitivät, mutta toiset heistä näkyivät jo tulleen ulos ja neuvottelivat törmällä pienemmissä parvissa... Nyt nousi jo melkoinen miesjoukko suksilleen ja lähti painamaan järven selkää länttä kohti...

-- Siinä näkyvät menevän Sysikorven miehet ... eivät jää enää tänne tappelemaan, sisua polttelee omain kyläin kohtalo, joihin marskin sanotaan olevan tulossa...

Erkki seurasi silmillään tätä miesjoukkoa lahden länsirannalle asti, missä se nousi törmälle ja hupeni metsätielle... Eipähän lähtenyt Leinosen Matti poikineen pakomatkalle, tänne jäi toisten kanssa loppuun asti tappelemaan, sen oli vannonutkin...! -- Siirtäessään katseensa läntiseltä rannalta takaisin pappilan saareen näki hän sieltä nyt toisiakin miesjoukkoja lähtevän hiihtämään mantereelle päin, -- toiset sieltä resloissaan ajoivat... Kas niin, tuumi Erkki, nyt siellä on yksituumaisuus lopultakin taittunut, jo lähtee savolaisiakin metsäkulmilleen, luopuvat koko yrityksestä ... mikä heidät sitten perineekin...! Parempi olisi ollut, jos olisivat pysyneet koossa ja yhdessä vielä yritelleet... Nyt jää pappilaan vain meitä erämaan miehiä ja osa suursavolaisia ... pieni joukko, ei se huoveille enää suuria mahda... Lähtisivät yhden tien kaikki, kuitiksi tämä retki kuitenkin tässä sulaa...

Alakuloisena katseli Erkki noita koko talonpoikain yritykselle masentavia enteitä, ja alakuloisesti näkyi sakastin edustalla seisova pappikin niitä seuraavan. Häneen Erkin silmät pysähtyivät: paljo on mies muuttunut sittenkuin Rautalammelta yhdessä lähdettiin ja ajettiin Sysikorpeen Leinosen nuorta tyttöä tapaamaan. Kirkkaina loistivat silloin silmät... Posket ovat nyt painuneet kuopille, vaatteet retkottavat väljinä hänen selässään ja hänen silmissään on kuin alituinen, hiiltyvä palo... Hento on mies ja mieleltään liian herkkä, ei hänestä ollut tällaisille retkille ... pian hän loppuun palaa...

Malttamattomana astelevaa ja sanankuulijoitaan odottavaa pappia sieltä ylhäältä katsellessaan muisti Erkki nyt äkkiä sen varsinaisen asian, jota varten hän oli tapuliin noussut, ja hän tarttui nyt rutosti kellon hihnaan. Mutta taitamaton hän oli sitä vetelemään, kello heilahti liian äkkiä, läppäili epätasaisesti ja töksähtämällä ... oudolta sen ääni kajahti autioon luontoon, melkein kaamealta se itsestään soittajastakin tuntui.

Hän pysähdytti sen vuoksi hihnanvedon ja tuijotti taas ulos autioon luontoon. Oli tyyni pakkaspäivä, savu nousi kylästä suorana taivaalle ja kaikki oli luonnossa äänetöntä. Äsken lähteneiden miesjoukkojen äänet olivat vaienneet, -- se hiljaisuus tuntui tapulissa yksin olijasta miltei peloittavalta. Tuolla kaukana jo hiihtävät viimeiset pappilasta lähteneet joukot, kiirepä on... Mutta mitä liikettä tuolta näkyy, itäisen lahden takaa, onpa kuin siellä selkä tuiskuna pyryäisi -- tyyneessä pakkasessa? Sieltä lappoi mantereen rannalta alas jäälle miestä ja hevosta kuin pilveä... Savonlinnan sotaväkeä ja Viipurin huoveja sieltä nyt on tulossa täyttä ravia Mikkelin kirkkoa kohti.

Taas heilahti kellon hihna ja raivokkaasti, hätäisesti lähti nyt kellon ääni tapulista soimaan, ikäänkuin herättäen kirkonkylän eläjiä ja varoittaen heitä lähestyvästä vaarasta. Pappilasta riensikin heti aseväki ulos katsomaan, mikä nyt on hätänä, ja samaan aikaan palasivat sinne itärannalle lähetetyt tiedustajat kertomaan, että sotaväki on nyt todella tulossa Sairilasta. Siellä syntyi nyt liikettä ja hälinää, -- pappilassa olevat nuijamiehet näkyivät päättäneen varustaa saaritalon linnakseen ja ryhtyä siellä taisteluun, joka ei enää ollutkaan vältettävissä ja jota monet sisukkaimmat miehet koko aamun olivatkin vaatineet. Sinne riensi vielä myöhästyneitä miehiä kirkonkylästä, mantereen puolelta, mutta muutamia naisia ja ukkoja näkyi hätäisen soiton ja saapuneiden vainonviestien hälyyttäminä pakenevan kirkkoon, jossa oli kerrottu jumalanpalvelusta pidettävän.

Nyt ymmärsi nuori pappikin, ettei hän tänään voi saada talonpoikaisia asemiehiä sanankuulijoikseen kirkkoon, mutta hän ei sittenkään tahtonut jättää sinne järjestämäänsä jumalanpalvelusta pitämättä. Kirkonmäki oli tyhjä, ainoastaan hänen oma hevosensa syödä raksutti sen seinänvierustalla apetta; harvoja ihmisiä oli kirkossakin, mutta siitä huolimatta lähti hän sinne toimekkaana tehtäväänsä suorittamaan.

Erkki oli ehtinyt alas tapulista, jossa kellonsoitto oli kilahtaen katkennut, ja tapasi nuoren papin sakastissa, täydessä papillisessa asussaan juuri kirkkoon menossa. Pysähdytti hänet ja virkkoi:

-- Sysikorven miehet läksivät äsken kotipuoleensa hiihtämään, eikö lähdetä ajamaan mekin ja heihin yhtymään? Linnalaiset hyökkäävät kuten näet...

-- Jumalanpalvelus on tietysti ensiksi pidettävä, vastasi Mikko täydessä touhussaan.

-- Siihen ei ole enää aikaa, koetti Erkki tarmokkaasti selittää. Mutta Mikko ei siitä välittänyt.

-- Aikaa täytyy aina olla saarnan pitoon...

Pappi astui kirkkoon ja pian siellä hänen äänensä rupesi alttarilta kuulumaan. Erkki pysähtyi neuvotonna sakastin pienen ikkunan ääreen, katsomaan sotaväen saapumista. Se oli jo samonnut selän yli ja ryhmittyi parastaikaa pappilan saaren ympärille, johon oli huomannut talonpoikain varustautuneen ja sulkeutuneen. Pappila olikin heille aika sopiva suojapaikka, siihen ei huomaamatta päässyt hyökkäämään ja sitä saattoi joka puolelta puolustaa. Mutta kauanko sitä jaksaa puolustaa tuollaista joukkoa vastaan...