Part 15

Leinosen joukossa edelleen kulkeva nuori Mikko-pappi kuuli näitä kauhun kertomuksia ja hänen sydämensä kärsi. Mainitun, erityisesti vihatun huovipäällikön tunsi hän omaksi veljekseen ja hän ajatteli vavistuksella, että hänen ehkä pitäisi näissä oloissa, näillä sotateillä, tavata veljensä, joka liikkui linnan asioilla, taisteli talonpoikia vastaan! Hirmuiseen vihaan ja raakuuteen oli kiihdyttänyt mielet tämä talonpoikain vapautumisyritys! Ilkkuen kerrottiin Leskisen pirtissä edelleen, miten Olavinlinnasta oli pantu tykkejäkin niiden jalka- ja ratsumiesten mukaan, joita oli lähetetty talonpoikia masentamaan, mutta miten nuo tykit olivat tarttuneet paksuun lumeen, niin että niitä ei voitu mihinkään liikuttaa. Talonpojat ivailivat verisesti näitä huovien mahtavia hommia ... eipä sellaisista vastustajista toki kovin suurta vaaraa lie, kun heidän täytyy siellä kinoksissa tykkejään kantaa ja vahtia ... uhkasivat pian käydä noita tuliluikkuja katsomassa. Ja rempsein mielin he, ryöstösaalista tukevasti syötyään, tuvassa nukkumaan asettuivat.

Mutta heti aamun valjetessa lennättivät vartijat sanan, että Juvan kirkolta on tulossa Leskisen taloon päin suuri määrä sotaväkeä, ratsu- ja jalkaväkeä. Leinonen odotti joka hetki apujoukkoaan, mutta kun sitä ei lopultakaan kuulunut, ei hänen enää auttanut muu kuin ruveta puolustautumaan siinä majatalossaan ja sillä väellä, mikä hänellä oli. Hän tukki umpeenrakennetun talon kaikki solat ja portit, varusti jousimiehensä jokaiselle aukolle ampumaan ja kulki ryhmästä ryhmään miehiään rohkaisemassa. Mutta perin vakava oli nyt mieliala illalla vielä remunneiden nuijamiesten joukossa; he käsittivät olevansa pakotetut siinä paikassa joko voittamaan tai kaikki sortumaan, -- mitään paon mahdollisuutta ei ollut.

Sen käsitti yksin Mikko-pappikin, joka pihalla liikkui asemiesten joukossa, ja siinä mielialassaan hän ryhtyi pitämään heille aamurukousta. Hän rukoili hartaasti, kutsui Jumalan, kaikkivaltiaan, joka ei saata antaa sorron voittaa eikä sorrettujen menehtyä, pienen miesjoukon avuksi. Hän puhui lämmöllä ja, niinkuin itsekin luuli, vakaumuksella, siinä valjusti valkenevalla, lumisella pihalla, jonne miehet toimistaan lakki kourassa seisahtuivat, hän valoi luottamusta ja lujuutta taisteluun valmistautuviin talonpoikiin, jotka hetken vakavuuden tuntien häntä hartaasti kuuntelivat. Ja hänestä tuntui, rukouksensa lopettaessaan, että hän oli todella saanut vahvistetuksi heidän mielensä ja karaistuksi niissä uskon heidän oikean asiansa voittoon.

-- Taistelkaa rohkeasti, taistelkaa sitkeästi, Jumala teitä auttaa, huusi hän lopuksi, ja muuten äänetön piha tuntui kuin kaiun huminana toistavan hänen aamenensa. --

Jo näkyivätkin vihollisten joukot metsänrinnasta ja Mikko siirtyi pihalta, taistelevain jaloista, sisään tupaan, jossa naiset äänettömän, raudanraskaan mielialan vallitessa hiljaa häärivät, ja ryhtyi siellä juoksulaudan raosta syttyvää taistelua seuraamaan. Hänen sydämensä palpatti, kun hän näki huovien taloa kohti karauttavan, hän ei ollut ennen koskaan, vaikka olikin nyt talvikauden kulkenut sotateillä talonpoikain joukossa, ollut ilmitaistelua näkemässä. Ne ryntäävät jo tietä pitkin, ne tuntuvat painavan kaikki alleen... Veri silloin ikäänkuin jähmettyi nuoren papin suonissa, hänen otsaansa kihosi kylmää hikeä... Tässäpä umpinaisessa talossa, josta ei kukaan pääse pakenemaan, taitaa nyt olla hänenkin tuomiopaikkansa, päätteli hän. Sitä mielenrauhaa ja rohkeutta, jota hän oli koettanut vuodattaa taistelevain miesten mieliin, ei hän kuitenkaan tuntenut omassaan, -- hänen rukouksensakin oli ollut petosta! Kuinkapa hän olisikaan voinut luottaa voittoon: onnettomuushan seurasi kaikkia hänen askeleitaan, missä hän vain liikkuikin. Onnettomuutta hän tuottaa kaikille, joiden mukana hän kulkee tai joihin hän liittyy: talonpojille, sukulaisilleen, -- armaimmalleenkin! Ja se on kaikki, -- sen hän taas tunsi --, rangaistusta siitä, että hän tieten tahtoen liikkuu petoksen tiellä, että hän, vaikka rikoksen tiesi rikokseksi, oli ryhtynyt sitä kannattamaan ja siten toisiakin siihen kannustamaan. Noiden henkensä edestä taistelevain talonpoikain laita on toinen ... heidänhän ei lopulta auttanut muu kuin ryhtyä asein elämistään puolustamaan. Jos esimerkiksi Matti Leinonen, joka kyllä tajusi talonpoikaisliikkeen kapinaluonteen, olisi siitä pysyttäytynytkin syrjässä, olisi hän näissä myllerryksissä ilmeisesti kuitenkin menettänyt kaikki: talonsa, perheensä, tavaransa, -- eiväthän olleet huovit säästäneet hänen kotiinsa jäänyttä Tuomas-naapuriaankaan... Vastakohdat olivat niin kovat ja säälimättömät, niiden yhteentörmäämistä oli mahdoton välttää. Auttamaton kohtalo oli nostanut aseen talonpojan käteen. Matti-isäntä ei sille voinut enempää kuin hallalle tai raekuurolle, joka hävitti hänen peltonsa, hänen oli vain koetettava kamppailla sortumistaan vastaan. Mutta Mikko itse, hän oli antanut itsekkäiden laskelmain viedä itsensä mättäältä mättäälle, vaikka tiesikin alla olevan pohjattoman suon, -- hän oli menetellyt epärehellisesti omaa kutsumustaan ja tätä kansaraukkaakin kohtaan, sen kapinaan liittyessään. Siksi on rangaistus hänelle nyt oikeutettu, mutta pitääkö noiden kaikkien talonpoikainkin sen vuoksi menehtyä...!

Perin vaaralliselta, aivan musertavalta, oli näyttänyt se huovien ensi raju hyökkäys, joka Mikon otsalle oli nostanut toivottomuuden kylmän hien. Mutta se ryntäys ei ihme kyllä päässyt sittenkään ulottumaan taloon asti. Tuo musta rintama horjui ja taipui odottamatta talon lähettyville tultuaan ja peräytyi hetken kuluttua, -- talonpoikain nuolet olivat iskeneet liian vihaisesti vastaan. Hetkisen Mikkokin helpotuksesta hengähti.

Mutta sotaväki, jota sillävälin yhä suurempi joukko oli astunut metsänrinnasta esiin pellolle, järjestäytyi siinä ja lähti uudelleen, jalkamiehet nyt kirveineen edellä, taloa eri puolilta sen valloittamaan. Nopeasti ja karkeasti karjuen juoksivat nyt kirvesmiehet kentän poikki, -- helppohan heidän täytyi olla iskeä mäsäksi Leinosen tilapäiset tokeet ja tunkeutua taloon...! Taas kasvoi ahdistus ja tuska tuota hyökkäystä katselevan nuoren papin sielussa. Ja taas tunsi hän juuri itsensä syypääksi tulossa olevaan onnettomuuteen, tunsi itsensä henkipatoksi, jonka pitäisi uhrautua pelastaakseen ne, jotka hän oli saattanut vaaraan. Hänen olisi nyt juuri pitänyt hyökätä ulos, pitänyt ukkosen äänellä jyristä hyökkääjille ja taltuttaa nuo taistelevat miehet ... julistaa heille kaikille kamala erehdys tapahtuneeksi ja tarjoutua sen sovittajaksi. Mutta hänellä ei ollut siihen voimaa eikä uskallusta ... olihan hän äskenkin valehdellut, kun toisiin koetti valaa rohkeutta itse sitä tuntematta... Ja samalla hän tajusi, että hänen esiintymisestään, jospa hän uskaltautuisikin ulos kentälle, ei olisi mitään hyötyä. Hänen oli siinä vain katseltava kamalaa verenvuodatusta ja voimattomana odotettava loppusuoritusta...

Mutta taaskaan eivät sotamiehet päässeet portille asti. Etummaiset kompastelivat sen edessä lumeen ja jäljempää juoksevat väistivät nuolisadetta, peräytyivät taas. Olisiko armollinen Jumala sittenkin talonpoikain puolella, hänen rikoksestaan huolimatta...!

Vielä kolmannen ryntäyksen panee sotaväki toimeen Leskisen taloa vastaan. Sen päällikkö, huovien etunenässä ratsastaen, johtaa nyt itse rynnäkköön koko joukkonsa, jota on puoliväliin toistasataa jalka- ja ratsumiestä, karauttaa viivana talon portille asti. Jo paukkuvat porttipalkit, jo rämähtää ryntääjien voitonrääkynä... Mutta silloin itse huovipäällikkö horjuu ... hän on saanut nuolen päähänsä ... putoo hevosensa selästä. Toiset rientävät häntä pystyyn auttamaan, syntyy sekasorto hyökkääjäin riveissä, jotka tälläkin kertaa lähtevät väistymään. Mutta samassa kuuluu Leinosen voimakas ääni pihalta ... hän komentaa sieltä miehensä ulos ajamaan pakenevia takaa ja antamaan heille vauhtia... Huovihevoset kompastelevat jaloissaan huppelehtiviin jalkamiehiin, pakenevia kellahtaa hankeen, talonpojat hyökkäävät kohti, iskevät tuurillaan, vangitsevat kinokseen sotkeutuneita vihollisia...

Talonpojat voittivat, Jumala oli heidän puolellaan. Rohkealla, repäisevällä mielellä he kotvan kuluttua palaavat Leskisen tupaan, ovat taas reippaalla, ylimielisellä tuulella, kehuvat tekoaan ja uhkaavat antaa vastakin linnan väelle samanlaista kyytiä. Vai taloon yrittivät ryttärit ... kiittäkööt, kun hengissä pakoon pääsivät...! Jospa olisi se apuväki ajoissa joutunut, susikuoppaan ne nihdit ja ryttärit nyt olisi sullottu! Tulkootpa vain toisen kerran...!

Mutta Mikon rinta huohotti edelleen, hänen istuessaan siinä rahilla juoksulaudan edessä, mistä hän oli taistelun kulkua katsellut, ja hän kuunteli melkein ihmetellen voittaneiden talonpoikain iloa ja uhmailua. Itse hän tuskin uskoi tapahtunutta ratkaisua todeksi ... todellako he kaikki olivat pelastuneet, hänkin...! Eikö sitten hänen rikoksensa ollutkaan aiheuttanut enää uutta rangaistusta, oliko hän siis hädällään ja tuskallaan jo saanut sen sovitetuksi...?

Ei ollut. Tuokion kuluttua palasi Matti Leinonen itse tupaan, ja hänen nuori Tahvo-poikansa talutti sinne köysissä kahta vangiksi saamaansa linnan huovia, joita isä ja poika nyt rehennellen kaikille näyttelivät. Ja Mikonkin eteen nuo kytketyt miehet taluttaen virkkoi Matti vankejaan kiusoitellen ja ylvästellen:

-- Nämä miehethän kertovat olleensa Sysmässä asti partioimassa, kehuvatpa olleensa sinun veljesikin, Juhanan, lipullisessa.

-- Oliko Juhana äskeisessä ryntäyksessä mukana? kysyi Mikko melkein kuin häveten.

-- Ei ollut täällä. Vaan sitä ryntäystä, jonka huovit tuonaan tekivät Vahvajärvelle, sitä oli hän juuri ollut johtamassa, peloittaen kylän puolikuoliaaksi...

-- Juhanako siellä ... silloinko kun emäntä ja Elisa ryöstettiin, sammalteli Mikko. -- Eikö sitä ilkityötä sitten tehnytkään Koskipää?

-- Niin, miehet, miten oli sen asian laita? tiukkasi Matti vangeiltaan.

Vangittuja miehiä tutkittiin ja kovistettiin nyt tuvassa tarkempaan ja he kertoivat juurtajaksain, kuinka he Suur-Savosta olivat tehneet retken Juuritaipaleen metsäkylään ja sieltä ajaneet asestetut talonpojat jäälle, naiset metsään. Muutamassa talossa oli siellä ollut pari naista jäljellä, ja ne oli heidän ratsumestarinsa ottanut mukaansa.

-- Juhana Martinpoikako? huohotti Mikko aivan hengästyneenä.

-- Niin, niin...

-- Tunnetteko hänet varmasti, minkälainen mies se on, kyseli Mikko läähättäen.

-- Kuinka emme häntä tuntisi, vastasivat vangit kummastellen. -- Iloinen mies, -- vaalea leukaparta, arpi otsassa.

-- Arpi otsassa, matki Mikko kuin masennettuna ja uteli: -- Hänkö otti naiset mukaansa?

-- Niin, reessä hän lähti heitä kylästä kuljettamaan, sen näimme, vaikka edellä ajoimmekin, vastailivat vangit, joilta tuota asiata heidän mielestään tarpeettomasti tiukattiin. -- Eikö lie vain piloillaan niitä kiusoitellut, lisäsivät he sitten lauhkeammin, -- se on sellainen naisten naurattaja...

-- Kiusoitellut, matki Mikko epävarmalla äänellä. -- Mutta minne hän ne vei?

-- Sitä emme tiedä, kai hyvänään piti ... vastasivat vangit ivallisesti. -- Me ajoimme edellä, sitten yövyimme nuotiolle.

Mutta Matti Leinonen huudahti nyt reippaasti ja rohkaisevasti Tahvo-pojalleen, joka suurin silmin kuunteli tuota outoa tarinata:

-- Hei, Tahvo, äitisi on ehkä pelastettu, vielä hänet löydät! -- Ja papin puoleen kääntyen hihkaisi hän:

-- Kuule, Mikko, morsiantasi ei olekaan Koskipää ryöstänyt, veljesi on vaimoni ja tyttäreni johonkin pakosalle auttanut. Vielä me häihinkin päästään, jahka herroista on selvä tehty!

Mutta Mikkoa nuo vankien tuomat uutiset eivät rauhoittaneet eivätkä hänen mieltään kirkastaneet. Hän oivalsi nyt kyllä, että hänen kaihottu kaivattunsa ei ollut joutunut Koskipään kouriin, ymmärsi suureksi ihmeekseen senkin, että hänen oma veljensä oli Leinosen naiset korjannut pois Juuritaipaleelta. Mutta mitä varten, missä tarkoituksessa...? Hän oli kyllä tuosta uutisesta ensiksi tuntenut iloa mielessään hänkin, mutta se ilo oli pian muuttunut kalvavaksi epäilykseksi. Hän muisti Juhanankin ilmeisen mieltymyksen Leinosen tyttäreen, muisti hänen väkinäisen naurunsa, kun hän Elisan Mikolle luovutti ja kehoitti Mikkoa pitämään kiirettä... Vilppi oli sittenkin hänen mielessään, Juudaksena hän veljeään jäähyväisiksi syleili...! Sattui tilaisuus, ja hän korjasi avuttoman immen itselleen...

Aivan kiihtyneenä nyt Mikko kimmahti pystyyn, hänen silmänsä paloivat, hän kävi toista vangeista hartioista ravistamaan ja hoki käheästi:

-- Minne hän ne naiset vei? Mukaansako otti, sanot?

-- Niin otti, reessä kuljetti, mutta Suur-Savossa niitä en enää nähnyt...

-- Jättikö sinne vai veikö edelleen...?

-- Mistä minä tiedän? Olisiko ratsumestari saaliinsa jo edeltä linnaan lähettänyt, vai...

-- Vai mitä...?

-- Vai olisiko muuten vain sen yhden yön heidän kanssaan pelihtinyt. Kerrankos sitä sattuu...

Matti Leinonenkin katseli nyt vuoroin vankia, vuoroin nuorta pappia kysyvästi ja rupesi epäilemään hänkin. Miksi oli pappi noin yhtäkkiä kimmastunut? Pelkäsikö hän ... itsepähän veljensä tuntenee, sellaista joukkoa ne kyllä ovat huovihurjimukset! Mutta ei Matti noita epäilyksiään sittenkään tahtonut vielä tosiksi uskoa, kovinhan se olisi ollut rietasta ... vanha emäntäkin mukana...!

Mutta Mikko oli taas murjottu mies. Hän luuli käsittävänsä koko juonen. Olihan hän jo syksyllä Leinosessa sen oireet oivaltanut. Juhanakin oli ilmeisesti mieltynyt talon nuoreen tyttäreen ... heillä oli siellä selvästi silmänheittoa keskenään, eikä Elisa-tyttö, lapsi vielä, tiennyt itsekään, kumman puolelle hän kallistuisi..

Taas kääntyi Mikko rajusti äsken jo ravistamansa vangin puoleen, ja kysyi nyt hiljaa ja hätäisesti:

-- Väkisinkö se huovipäällikkö ne naiset Vahvajärveltä vei?

-- Väkisinkö lie ... se on se ratsumestari komea mies ... taisivat lähteä vikisemättäkin...

Leinonen vei jo vangit parempaan talteen ja miesjoukko hajausi siitä mielestään joutavasta kuulustelusta.

Taas istui Mikko yksin äänetönnä ja kalpeana seinärahilla, voitonhuumeisten talonpoikain edelleen toisilleen kehuskellessa voittoaan, niin että yhtenäinen porina kävi pirtissä, ja valmistautuessa taas uusiin retkiin ja taisteluihin. Heitä oli Jumala armahtanut ... eipähän häntä... Hänen rikoksensa oli siis vaatinut vielä tämän uuden rangaistuksen, uuden kidutuksen, kaikista kauheimman: sydämeen juottuneen epäilyksen kaikkea sitä kohtaan, jota hän näihin asti oli pitänyt puhtaana ja jalona, omaa veljeään kohtaan, armainta, kaivattua impeään kohtaan! Hänestä tuntui, että tätä raatelevaa epäluuloa hän ei enää kaiken muun kauheuden lisäksi kestä. Mutta hänen on kai kestettävä sekin...

Jo saapui vihdoin Leskisen taloon se toinen talonpoikain Suur-Savon osasto, jota siellä niin jännittynein mielin oli sotaväen hyökätessä turhaan odotettu, ja yhdessä lähdettiin nyt uljain mielin retkeä jatkamaan. Mikkokin nousi jälleen rekeensä, ääneti ja alistuvana, mutta sydämessään haava paljo kirvelevämpi kuin minkä mikään miekka tai nuoli olisi voinut iskeä. Mutta kun Erkki Pentinpoika taas hypähti reen seville ajajaksi, kuiskasi hän, joka oli ollut mukana vankihuoveja tuvassa tutkittaessa, alakuloiselle isännälleen rohkaisevasti:

-- Turvaan se on ratsumestari vienyt Leinosen naiset, usko pois! Elä sure heitä enää, Mikko, pelastanut hän on sulle tyttösi Koskipään kynsistä...

-- Mistä sen tiedät, Erkki?

-- Tunnen veljesi.

-- Tunnet ... huliviliksi ja naisurooksi hänet toiset huovit tunsivat, huokaili Mikko.

-- Vaikkapa sitä olisikin, turvaan hän naiset vei, se vyyhti kyllä kerran selviää...!

Näin koetti Mikko hokea itselleenkin ja vakuuttaa, että eihän hänellä nyt ollut ollenkaan murheen syytä. Elisa on ilmeisesti pelastettu Koskipään kourista ... samapa se kenelle ... iloitahan hänen siis pitäisi... Mutta sittenkin: epäluulon mustat mujeet häntä edelleen reessä raatelivat, eikä hän saanut sydämensä uutta, kirvelevää haavaa asettumaan eikä arvettumaan.

XV.

PUTKILAHDEN PIDOT.

Se pieni osasto Aksel Kurjen ratsulipullisesta, joka oli sijoitettu Juhana Martinpojan johdolla Savonlinnaan ja sieltä tammikuun alkupuolella 1597 oli retkeillyt Suur-Savossa talonpoikain kapinahommista selkoa ottamassa, se sai, pyrkiessään palaamaan Vahvajärven-retkeltään kotilinnaansa, kestää monenlaisia vaaroja ja vaikeuksia. Suur-Savon talonpojat olivat tällävälin jo joka kylästä kokoontuneet asejoukkoihin, jotka pitivät päätiet miehitettyinä ja usein suurilla suksimieslaumoilla ajoivat Juhanan pientä huovijoukkoa kuin susilaumaa. Ainoastaan pikkukylissä, joihin yllättämällä porhallettiin, sai tämä ratsuväki nyt väkipakolla ruokaa ja yösijaa, mutta silloinkin oli sen peräti varoskellen nukuttava ja jo yön selkään noustava taipaleelle. Vara täytyi näet alituisesti pitää sekä eteen että taakse ja kummallekin kupeelle.

Kiertoteitä siten samoten saapui Juhana Martinpojan väki vihdoin linnan lähettyville. Mutta siellä sitä kohtasi sanoma, että sen oli heti riennettävä Juvalle, yhtyäkseen Hannu Oldenburgin ja muiden linnasta lähetettyjen sotapäälliköiden joukkoihin, jotka siellä taistelivat Pieksämäeltä saapuneita melkoisia nuijajoukkoja vastaan. Tämänkään määräyksen noudattaminen ei kuitenkaan ollut aivan helppoa, sillä suksimiehiä parveili näillä mailla nyt tiheässä ja Juhanan täytyi taistella veriset ottelut, pelastaakseen pälkähästä pienen osastonsa. Juuri näillä retkillä talonpojat oppivat Juhana Martinpojan pientä, iskevää osastoa pelkäämään ja vihaamaan, ja häneltä meni niihin rasittaviin retkiin monta päivää. Vihdoin hän kuitenkin selvisi vihollisistaan ja pääsi lopen väsyneine miehineen Juvan kirkolle, joka oli linnan sotaväen käsissä.

Tällä oli näihin aikoihin keskuspaikkanaan Putkilahden kuninkaankartano. Sieltä he olivat tehneet retkiä eri tahoille talonpoikaisjoukkoja vastaan, sinne heidän oli määrä nyt taaskin kokoontua ja tuoda tykistönsäkin. Mutta sotaväen eri osastoilla oli viime päivinä ollut viivytyksiä ja vastoinkäymisiä. Tykistökuormat olivat tarttuneet lumihankeen ja oli ollut lähetettävä suurempi miesjoukko vararekineen ja lapioineen niitä perille tuomaan. Toinen puoli miehistöä oli äsken saanut selkäänsä Leskisen kahakassa, ja toinen oli saksalaisen Hannu Oldenburgin johdolla muka ollut hävittämässä parin peninkulman päässä Joroisissa päin majailevaksi kerrottua pieksämäkeläistä nuijajoukkoa; mutta se oli saanut samota salot ja korvet löytämättä mitään vihollista, sekä lopuksi melkein menehtyneenä väsymyksestä palannut tyhjin toimin takaisin. Putkilahdelle jäänyt pienempi osasto, joka oli ollut viipurilaisen piispanpojan, Pekka Juustenin komennossa, oli tällävälin sekin joutunut pulaan ja hätään, kun etelästä, Suur-Savosta päin, saapuvat talonpojat olivat ehtineet jo aivan naapurikyliin. Juusten oli, silloin hätäyksissään lähettänyt avunpyyntöjä eri tahoille ja lopuksi oli hän pannut juomatoverinsa, Juvan kirkkoherran, herra Olavin, tarjoamaan sovintoa Suur-Savosta tulleille talonpojille, jotka Leskisen talossa juuri saavuttamansa voiton johdosta yhä olivat ylpistyneet. Ruoka ja juomakin oli Putkilahdesta tällävälin ruvennut loppumaan, sinne sijoitetut miehet olivat käyneet kärtyisiksi, napisseet ja uhanneet lähteä tiehensä. Kiireellä oli Juustenin senvuoksi täytynyt laittaa pikalähetit hakemaan Olavinlinnasta olutta ja muuta muonaa. Hänellä oli siten ollut siellä monenlainen hoppu ja hätä. Vihdoin olivat kuitenkin Oldenburgin miehet palanneet turhalta matkaltaan, mutta palanneet erämaita rämpimästä peräti huonossa kunnossa, kylmettyneinä, yskäisinä ja kuumeisina, joten ei heistä arveltu olevan moneen päivään mihinkään.

Nämä surkeanlaiset tiedot Putkilahden oloista sai Juhana Martinpoika kuulla jo taipaleella niiltä jalkamiehiltä, jotka kiroillen ja karjuen vedättivät raskaita tykkikuormia Juvan kirkolle päin, ja hän arveli nyt tapaavansa miehet Putkilahdessa hyvinkin alakärsäisessä kunnossa. Mutta hänen ja hänen miestensä hämmästys oli suuri, kun he, väsyneillä ratsuillaan vihdoin ajettuaan kuninkaankartanon pihaan, tapasivat sikäläisen majoitusväen -- täydessä humalassa. Miehet hoilasivat ja hoipertelivat pitkin pihoja ja porstuoita, laulaa lallattivat ja lepertelivät pehmoisia. Toiset hieroivat tappelua tallin ovella, toiset kaulakkain lumessa kahlasivat ja puhua porisivat kaikki yhtaikaa; toiset taas olivat jo torkahtaneet kinokseen.

-- Mitä tämä on? kysyivät saapuvat miehet.

-- Tämä on sitä taivaallista sotamiehen elämää -- hei!

-- Täällä on häät ja isot ilot, -- lisää juomaa, taikka laskemme kannuun verta!

-- Ja sitten taas tapellaan ... missä ovat nyt ne nuijapäät...?

Näin hihkui ja hulisi juopunut sotaväki, hieroi riitaa hämmästyneiden tulokkaiden kanssa, mutta savolainen hilpeys sai näissäkin pian voiton ja rasvaisia sukkeluuksia sinkoili nyt ryhmästä toiseen. Näiltä mölyäviltä miehiltä ei saanut mitään tolkkua asioista; pantuaan hevosensa korjuuseen riensi Juhana sen vuoksi tupaan päälliköitä tapaamaan. Mutta siellä oli sama hulina, vielä räyhäävämpi vain ja äänekkäämpi. Juovuksissa oli joka mies päälliköistä kuormanvetäjiin asti, toiset nukkuivat tukkeina lattialla, toiset vielä kallistivat olutkannua ja nauraa hohottivat vakavanaamaisille saapuneille. Järkevää vastausta ei saanut Juhana keneltäkään. Turhaan hän koetti päälliköille tehdä selkoa vaikeasta matkastaan ja talonpoikaisjoukkojen lähestymisestä, -- he vain löivät kaikki leikiksi ja kehoittivat vastatulleita koettamaan, vieläkö tynnyrin pohjalla mitään hilkkaisee...

Olihan Juhana ollut mukana monissa sotilasjuomingeissa, joissa monista olutkannuista päihdyttiin, mutta tätä menoa aivan vihollisen lähettyvillä hän ei ymmärtänyt, ja kyseli:

-- Miten olette laskenut koko joukon yhtaikaa juopumaan ja hullaantumaan? Oletteko sairaita?

-- Ei, täällä ei ole enää kukaan kipeä. Aamulla olivat kaikki kipeitä, mutta nyt ollaan taas terveitä ja reimoja kuin varsat...

-- Ja kuka vastaa, jos talonpojat hyökkäävät?

-- Kaikki vastaamme, -- nyt me vasta tapellaankin! Kaikki olemme saaneet rohkeutta antavaa tulijuomaa...

Vähitellen kävi vastasaapuneille selväksi, että koko Putkilahden väki oli saanut juodakseen sitä tulista, poltettua viinaa, mitä Juusten kylmettyneitä varten oli tilannut muutamia kannuja Olavinlinnasta. Viinan käyttö juovutustarkoituksiin oli varsinkin Suomen syrjäseuduissa näihin aikoihin harvinaista. Se oli vielä outoa ainetta, jota käytettiin enimmäkseen vain rohtona, -- virkistys- ja juovutusjuomana oli yleensä edelleen Suomen vahva olut. Mutta kun melkein koko väki Putkilahdessa nyt oli köhäistä ja kuumeista, oli sille heti muonantuojain linnasta palattua annettu aamutuimaan aika kulaukset viinaa, ja päälliköt itse olivat ottaneet yhtä rohkeasti tätä rohtoa. Juotiin olutta sekaan ... se tuntui turkasen lystiltä ... ja ennen pitkää tyhjennettiin koko saapunut varasto. Mutta seuraus oli yllättävä; outo tulijuoma rupesi kihisemään siihen tottumattomain suonissa, se päihdytti kestävimmätkin oluenjuojat, uuvutti toiset uneen, mutta hullautti useimmat vallan mielettömään humalaan, hurjaan, riemuavaan ja rautarohkeaan... Juhana Martinpoika oli osunut saapumaan Putkilahteen miesten juuri ollessa parhaassa hiprakassa ja älyämättä itsekään, miksi heistä nyt elämä oli näin kevyttä ja huoletonta... Napina ja tyytymättömyys oli miesten keskuudesta kuin pois puhallettu ja äsken sairaat soturit tunsivat nyt itsensä voimakkaiksi kuin karhut.

Mutta viina oli nyt loppunut ja vähitellen rupesi raukeus ja kivistävä kohmelo kellistelemään miehiä kumoon. Juhana istahti päätuvan pitkän pöydän ääressä turisevain päällikköjen parveen ja ryhtyi taas heille kuvailemaan, kuinka täpärällä asema todella on, kuinka uhkaavan lähellä talonpojat liikkuvat, -- saattavat rynnätä kohti koska tahansa...

-- Siitä ei ole vaaraa enää, vastasi hänelle Juusten yliolkaisesti. -- Herra Olavi on ollut sopimassa talonpoikain kanssa, -- he antautuvat!

-- Antautuvat, ihmetteli Juhana, jolla oli retkiltään aivan toisenlainen kokemus talonpoikain keskuudessa vallitsevasta mielialasta. -- Yltyneethän he ovat äskeisen Leskisen-kahakan jälkeen.