Part 4

Tällaisissa olosuhteissa tuota sanaa ei voida tulkita hurskaaksi lauseparreksi, kun hätä ja puute joka taholta puristavat. Se ilmaisee päinvastoin uskoa, horjumatonta luottamusta taivaan Jumalaan, vaikka koko nykyisyys hyökkääkin tuota luottamusta vastaan. Se ilmaisee muuttunutta mielenlaatua, jonka avulla kannetaan nurkumatta köyhyys ja sairaus — mielenlaatua, joka ei säikähdä sellaista ajatusta kuin: milläs nyt eletään? Saatte olla vakuutettuja, että tuossa kurjassa majassa on ehkä onnellisempi joulu kuin monessa rikkaassa kodissa. Siellä on Vapahtaja muuttanut ihmissydämen.

Sanot: tuohan olisi sangen helppo ratkaisu yhteiskunnalliselle hädälle, kun köyhien ja sairaiden pitäisi noin vain nurkumatta alistua kohtaloonsa, sillä aikaa kuin rikkaat hekumoivat ylellisyydessä. Olet oikeassa: se ei ole mikään ratkaisu. Mutta tuossa yksityisessä tapauksessa sillä on merkityksensä. Vapahtaja astui »Pietarin kotiin». Siitä ei päästä mihinkään.

Ei — olen kanssasi yhtä mieltä siinä, ettei yhteiskunnallista hätää ratkaista noin yksinkertaisesti. Eikä se ole Jumalankaan tarkoitus. Nuo tuollaiset käynnit ovat vain hätäkäyntejä. Ei Pietarin anoppikaan vielä vapautunut maallisesta puutteesta sillä, että Vapahtaja paransi hänet vilutaudista.

Sanoin, että Vapahtaja muuttaa meidät ja olen edelleenkin samalla kannalla. Ajattelepas, että Kristuksen henki muuttaisi rikkaitten sydämen, avaisi heidän kätensä antamaan, samaan aikaan kuin se muuttaa sairastavan työmiehen sydämen nöyrästi alistumaan Jumalan tahtoon. Ajattelepas, että _jokaisesta_ kodista, jossa on runsaasti maallista hyvää, autettaisiin kärsivää lähimmäistä. Tämä maailma saisi toisen muodon; täällä olisi taivaan valtakunta.

Siihen tahdoin lopuksi tulla — että _sinä_ antaisit — sinä, jolla on, mistä antaa; että avaisit kätesi ja jakaisit vähempiosaisille lujassa luottamuksessa siihen, että Jumala on rikas. Sillä — »autuaampi on antaa kuin ottaa». Amen.

ELÄMÄN TAISTELUSSA.

4. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — Hepr. 12, 1—7.

I.

Tätä elämää on syystä sanottu taisteluksi. Sillä niin ankaraa, niin kiihkeää, niin epätoivoista se usein on, ja moni siinä sortuu.

Kaikki eivät kuitenkaan sitä huomaa.

On ihmisiä, jotka elävät huolettomina, siirtyen nautinnosta toiseen kuin perhonen kukasta kukkaan. He eivät milloinkaan tule syventyneeksi elämän ankaraan todellisuuteen. Joko heiltä puuttuu kykyä siihen tahi he kuuluvat niihin harvoihin, alituisesti päivän puolella asuviin, jotka eivät tiedä mitään siitä, miltä tuntuu varjossa istuminen. Heidän osalleen on langennut harvinainen menestys ja he hymyilevät vain sellaisille asioille kuin »vastoinkäyminen» ja »onnettomuus». He puolestaan eivät ole koskaan niitä kohdanneet.

Mutta suurin osa ihmiskuntaa elää kuitenkin painon alla. Meidän ei tarvitse olla erikoisempia ihmistuntijoita voidaksemme tämän todeta. Näemme sen väsyneistä katseista, kalpeista, kuihtuneista kasvoista. Eikä meidän tarvitse matkustaa kaupunkiin näitä havainnoita tehdäksemme; voimme todeta sen täällä maallakin, täällä ylhäällä tunturiseuduissakin, missä muuten tuntuu olevan keveämpi hengittää, t.s. terveempää ja raikkaampaa. Ei, elämän ankara todellisuus, sen puristava ote tuntuu täälläkin. Se kyyhöttää hämärtyvien pirttien loukoissa astuakseen esiin illan hiljaisina hetkinä, kun väki laittautuu levolle.

Olen toisinaan matkoilla ollessani joutunut odottelemaan tuollaisessa pirtissä yösydännä. Talon väki nukkuu vaatimattomilla vuoteillaan. Heidän kasvonsa ovat huolten uurtamat; he näyttävät nukahtaneen kesken murheita, joita eivät voi nimeltä mainita. He eivät tunne niiden nimiä — noiden kutsumattomien vieraiden, joiden läsnäolo saa heidät unessakin raskaasti huokaamaan.

Sellaisina hetkinä on sydämeni vallannut outo levottomuus: näitä ihmisiä painaa jokin, jokin salaperäinen vaiva, jonka tuottama tuska on kaksin verroin raskaampaa, kun ei voi sanoa, mitä se on. Se johtuu ehkä puutteesta ja köyhyydestä eikä kuitenkaan ole sitä. Sen syynä on ehkä pitkällinen sairaus eikä se kuitenkaan ole tuon vaivan pohjimmainen syy. Mitä, mitä se on? kysyn levottomana itseltäni. Kalpea tuska vain ojentaa käsivarsiaan jostakin minua vastaan ja minäkin tunnen, etten voi sanoa sen nimeä. Tiedän vain sen olevan saman, joka usein saa minut murheellisiin mietteisiin, pusertaa rinnastani huokauksen kesken töitäni, aivan kuin koetellakseen, elänkö vielä. Ah, minä tiedän! Se on sitä, jota apostoli tekstissämme nimittää nimellä »kaikki, mikä painaa», ja jonka hän kehoittaa meidän panemaan pois.

Kuinka, kuinka sen voimme tehdä?

Katsomalla uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään Jeesukseen.

Tässä on varmaankin jotakin meille, meille vaivanalaisille. Ja nyt pääsen puhumaan siitä, mikä on omiaan meitä lohduttamaan ja rohkaisemaan. Sydämeni, sinä arka ja levoton, ole rohkea, sillä on olemassa eräs, jonka nimi on Jeesus Kristus!

II.

Ajatelkaamme nyt hetken häntä, tätä Jeesusta Kristusta. Millaista oli hänen elämänsä?

Hän kuvitteli sen paljon kauniimmaksi, kuin miksi se lopulta muodostui. Hän kuvitteli esim. Jumalan valtakunnan syntyvän ihmisten keskuuteen jo hänen omana aikanaan. Sen käsityksen saamme, jos tarkkaavasti luemme evankeliumeita. Tuon valtakunnan ilmestyessä korjaantuisivat kaikki yhteiskunnalliset epäkohdat. Köyhät saisivat riittävän ravinnon, sairaat paranisivat, ontuvat kävelisivät ja kaikkien ihmisten kasvoilta loistaisi onni ja tyytyväisyys.

Totta on, että hän teki monta tästä onnesta osalliseksi. Mutta siinä laajuudessa, missä hän ajatteli tämän toteutuvan, se ei toteutunut. Päinvastoin; kuolema rupesi häämöittämään hänen silmäinsä edessä. Hänen näköpiiriinsä kohosi risti, kärsimyksen puu.

Olisi luullut Vapahtajan nyt sortuvan, murtuvan täydellisesti. Kaikki hänen ihanat unelmansa pirstaleina! Jumalan valtakunta ei tullutkaan. Maailma kulki entistä rataansa ja synti ja paha olivat edelleenkin vallassa.

Mitä hän tekee? Vaipuuko hän maahan itkemään? Rupeaako hän syyttämään kohtaloa?

Ei. Hänen kasvoilleen leviää vain kirkastuksen hohde, kun hän sanoo: »Kun minut maasta korotetaan, minä vedän kaikki tyköni!»

Hän kohosi hengessään lähestyvän kärsimyksen yli. Hän — niinkuin apostoli sanoo — »odotettavanaan olevaa iloa varten kärsi ristin häpeästä välittämättä.»

Sillä tavalla hän voitti.

Entäs me, me vaivanalaiset, kuinka me voitamme? Katsomalla häneen, ottamalla esimerkkiä hänestä. Ajattelemalla, että tämä elämä on vain koulua, kärsimyksen koulua, mutta että sen tarkoitus on hyvä: — meitä kasvatetaan parempaa, täydellisempää varten. Kuten lasta, joka on saanut kurituksen isänsä kädestä ja tuntee itsensä sen jälkeen onnelliseksi tietäessään, että isä häntä rakastaa. »Sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka ottaa omakseen. Sillä mikä on se lapsi, jota ei isä kurita?»

Tuntuu siltä, kuin aurinko taas pitkän ajan perästä paistaisi pirtin ikkunaan näihin sanoihin päästössämme, — kuin alkaisi elämä uudestaan, kuin varustautuisimme vastaanottamaan juhlaa pitkän ja raskaan työajan jälkeen, jolloin sydämen valtaa rauha ja kiitollisuus. Amen.

KILPARADALLA.

Septuagesimasunnuntai. — 1 Kor. 9, 24—10, 5.

Olemme kaikki kilparadalla. Se kilparata on tämä elämä. Kehdosta hautaan kestää tämä kilpailu.

En nyt ajattele lapsia, jotka viipyivät täällä vain tuokion. Olivatko hekin kilparadalla vai ei? Jos olivat — niin heidän kilpailunsa päättyi sangen kauniisti: — vain hetkinen ja he olivat määrän päässä. Ajattelen meitä aikuisia, jotka olemme joutuneet mukaan elämän väkevään virtaan. Saammeko me voittopalkinnon?

Kilpailua on monenlaista. Ja etupäässä tahtoo tämä elämä muodostuakin kilpailuksi ajallisten etujen ja palkintojen saavuttamiseksi. Eikä siitä suinkaan ole sanottava mitään pahaa. Maailma pysähtyisi kulussaan, jos kilpailu lakkaisi. Elämä muodostuisi kuolettavan yksitoikkoiseksi, jos ei kukaan enää viitsisi yrittää. Elämän ajallisia kilpakenttiäkin varten tarvitsemme tekstimme sanaa: »Juoskaa niinkuin hän, jotta sen saavuttaisitte.»

Mutta nyt on kysymys jalommasta kilpailusta kuin tämä ajallinen. Olkoonpa, että on ylevää ja jaloa kilpailla hengen vainiolla: tieteen ja taiteen hurmaavilla radoilla, — olkoon, että on kunniakasta saada tunnustus omalta kansaltaan joko henkisen tahi aineellisen elämän alalla saavutetusta voitosta, — vielä suurempaa on kerran saada voittopalkinto Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen kädestä, kun tämä mainen elo on päättynyt ja me seisomme iäisyyden rannalla, hämmästyneinä katsellen eteemme aukenevaa valtavaa näkyä.

Siitä kilpailusta puhuu tekstimme.

Mistä on tässä kilpailussa kysymys?

Sielun pelastuksesta.

Tämä on vanhanaikaista puhetta monen nykyaikaisen ihmisen mielestä. Sielu... pelastus... sopiiko siitä enää tänä kehittyneenä aikakautena puhua, — aikakautena, jolloin ihmisjärki voittaa voittoja yhden toisensa jälkeen?

Olen sitä mieltä, että siitä sekä _sopii_ että _tulee_ puhua. Sillä tiedän löytyvän monia, jotka kaikesta kehityksestään huolimatta eivät voi päästä erilleen kysymyksestä: Mikä on elämän päämäärä?

Sanon sen ja olen siitä lujasti vakuutettu: Elämän päämäärä on voittaa sielunsa, kuljettaa se perille pelastettuna.

Olen joskus joutunut katselemaan viestinjuoksukilpailua. Kaksi ryhmää viestinjuoksijoita ryhtyy kilpailemaan. Kummankin ryhmän miehet koettavat saada viestin perille mahdollisimman nopeasti. Kun yksi on kierroksensa juossut, varustautuu toinen ottamaan viestin vastaan ja lähtee kiidättämään sitä vereksin voimin, kunnes viesti lopulta saapuu määräpaikkaansa. Se ryhmä, joka toi sen nopeimmin perille, on voittaja.

Samanlaista on sekin kilpailu, jossa on kysymys sielun pelastuksesta. Se, joka tuo sen pelastettuna perille, saa voittopalkinnon.

Ei ole apostoli Paavali sattumalta lainannut kuvaa kreikkalaisten kilpaleikeistä. Nehän olivat keskeisiä tapauksia sen ajan elämässä, varsinkin olympialaiset kisat. Näiden muinaisajan kilpailujen mainehikkuuden vuoksi on ne nykyaikana herätetty eloon. Koko maailman huomio on kiintynyt olympialaisiin ja niissä saavutettuihin voittoihin.

Noissa kilpailuissa kiintyy huomio usein varsinkin kahteen seikkaan: miten kunkin maan etevimmät kilpailijat harjoitellevat ja kuka heistä ensimmäisenä pääsee perille. Varsinkin n.s. Marathon-juoksun yhteydessä pohditaan näitä kysymyksiä.

Yleensä tiedetään, että kilpailijat noudattavat säännöllistä elämää. He kieltäytyvät esim. nautintoaineista. Se on välttämätöntä heidän kunnossapysymiselleen ja kehitykselleen. Yhtä välttämätöntä on sielujen kilpailussa kieltäytyminen kaikesta, mikä voi sielua vahingoittaa. »Jokainen kilpailija noudattaa itsensä hillitsemistä kaikessa», sanoo Herran apostoli, silmälläpitäen juuri tätä kilpailua.

Ei ole niinkään halveksittavaa tuo keskiajan munkkien itsensä kidutus. Vaikka se usein muodostuikin vain ulkonaiseksi toimitukseksi, ansiotyöksi, — oli se lähtöisin jalolta pohjalta. Sanoohan apostolikin tekstissämme: »Minä kuritan ruumistani ja masennan sitä.» Kieltäymys on siis välttämätön.

Kieltäymys — niin, sitä on monenkaltaista. Yhdelle on välttämätöntä yksi, toiselle toinen, mutta kaikille sellainen, joka auttaa päämäärää kohti. Sinä, kuulijani, tiedät, mistä sinun on kieltäydyttävä.

Muistan päivän, jolloin saapui sanoma ensimmäisistä olympialaisvoitoista kaukaiseen tunturipitäjään, missä silloin palvelin pappina Se oli ilon ja riemun päivä. Suomalainen mies oli niittänyt mainetta suuren maailman kilpakentillä.

Minkähänlainen mahtaa olla se päivä, jolloin kilpailija tästä synnin maasta saapuu taivaan portille ja lukemattomat enkelijoukot ja kaikki pyhät tervehtivät häntä riemuhuudoin? Varmasti se on päivä, joka voittaa kaiken muun. Korkeinkin maallinen ilo on silloin osoittautuva vähäpätöiseksi sen riemun rinnalla, joka silloin ihmisrinnan täyttää. Silloin vasta oikein tajuamme nämä tekstimme sanat:»... he tosin saadakseen katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman.» Amen.

KYLVÄJÄ LÄHTI KYLVÄMÄÄN SIEMENTÄNSÄ.

Seksagesimasunnuntai. — Luuk. 8, 4—15.

Vaikka hanget vielä peittävät maan ja talvi on vakavimmillaan, ennustavat pitenevät päivät kevään tuloa. Päivän tekstikin vie meidät kevääseen, Jumalan valtakunnan kevääseen, jolloin siemen itää ja kasvaa, tuottaen satakertaisen hedelmän.

Mutta — sitä ennen on tehtävä paljon työtä pellolla: on saatava kovaksi tallatut polut pehmeiksi, kallioperäinen maa rikkiammutuksi ja orjantappurapensaat raivatuiksi pois, jotta muodostuisi enemmän hyvää maata.

»Kylväjä lähti kylvämään siementänsä.» Me papit ja saamamiehet olemme kylväjiä. Me seisomme sunnuntai sunnuntaina täällä ylhäällä saarnatuolissa ja siroittelemme siementä ympärillemme. Se siemen on kallista, kallisarvoisempaa kuin maallisen viljan siemen. Sillä se on Jumalan sanaa — niinkuin Vapahtaja itse sen selittää.

Mutta samanlaisia kokemuksia kuin peltomies tekee, teemme mekin kylväessämme: osa siementä putoaa tien viereen ja joutuu tallatuksi. Sana sattuu vain sydämen pintaan. Sen vaikutus jää lyhytaikaiseksi. Jo jumalanpalveluksen jälkeen se on noukittu pois. Taivaanlinnut tulivat ja söivät sen.

Taivaanlinnut — niitä on monenlaisia, suurempia ja pienempiä. Suurempien sinä kyllä uskot pystyvän noukkimaan siemenjyviä. Mutta pienempiä et pelkää. Ja ne ovat tavallisesti kaikkein pahimmat. Parvi varpusia vain, niin tie on puhdas. Ei yhtään jyvää näy.

Pidät ehkä viattomina noita pieniä juttuja, joita tavallisesti kahvipöydän ääressä kerrotaan. Sinusta ne kuuluvat asiaan, varsinkin kirkonmenojen jälkeen. Mutta oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että monet niistä ovat ehkä juuri niitä lintuja, jotka »noukkivat siemenet pois» ja aiheuttavat sen, ettei sinulle jäänyt kirkosta mitään muistettavaa?

Pääsyy on tietysti se, että tien vierusta on kovaa; siinä ei siemen idä. Se pitäisi siis muokata pehmeäksi. Mutta mistä löytyy se aura, joka sen kyntää?

Jumalan varastossa niitä kyllä on. Tässä pyhässä sanassa on kohtia, jotka voivat pehmittää kovankin maan, vieläpä särkeä kalliopohjankin. Sillä kalliopohja on sittenkin ehkä vaarallisempi.

Se nim. pettää niin helposti. Päällä on tuoretta, pehmyttä multaa ja siinä itää siemen tavattoman joutuin. Sydän on herkkä; se tulee helposti liikutetuksi. Yksi sattuva sana nostattaa kyyneleet silmiin. Tuntuu niin hyvältä ja turvalliselta istua kirkossa ja kuunnella. Lukemattomia hyviä päätöksiä risteilee mielessä. »Sen minä teen! Jumalan avulla minä teen sen!» Mutta kotia tultua on tuo kaikki unohtunut. Sama henkilö, joka äsken itki kirkossa, käyttäytyy kotonaan kuin paatunut ilkimys. Hän haavoittaa ja loukkaa sanoillaan ja käytöksellään, ja hänen läheisyydessään on tuskallista olla. He uskovat ainoastaan ajaksi, mutta kiusauksen hetkellä he lankeavat pois. Heillä ei ole »juurta». Siinä syy.

Eikä orjantappurainen pelto ole juuri sen parempi. Siinä on kyllä maa kuohkeaa, mutta se on orjantappuran siemenillä saastutettu. Ja ne kasvavat paljon nopeammin kuin vilja, tukahduttaen sen alkuunsa.

Näitä ihmisiä on paljon. He aloittivat kerran kauniisti. He olivat päähenkilöstä kristillisissä yhdistyksissämme. Kuinka innostuneesti ja lämpimästi he puhuivat! Heitä oli ilo kuunnella. Jumalan seurakunta odotti heistä paljon, näistä voimakkaista, tulisieluisista nuorista. Mutta kun tapaamme heidät vuosien päästä, niin ihmettelemme ja oudoksumme. He ovat autioiden talojen kaltaisia, joiden asukkaat ovat kuolleet tai muuttaneet pois. Missä on tuli, tuo entinen hehkuva tuli? Missä on heidän äänestään lämmin sointu, joka ennen teki sydämelle hyvää, kun sitä kuunteli? Sammunut, sammunut! Tuli muita harrastuksia, rikkauden himo, elämän nautinnot ja ne sammuttivat pyhän tulen nuoresta rinnasta. Oi, heitä on paljon — näitä sammuneita tulivuoria, eikä ole minkäänlaista toivoa, että ne uudelleen alkaisivat toimia.

Ja sitten hyvä maa — tuo pehmeäksi muokattu. Sen pehmittivät elämän murheet, pettymykset, nöyryytykset. Se oli niin kovan muokkauksen alaisena, että sydämelle teki oikein kipeää. Mutta lopulta se valmistui. Ja kuinka vilja siinä nyt kasvaa! Se heilimöi niin kauniisti ja sen tähkässä suhisee lämmin, kesäinen tuuli. Vilja aaltoilee ja nuokkuu. Tuntuu kuin se kuiskailisi: »Nöyräksi, nöyräksi on tultava, sillä Jumala on ylpeitä vastaan». Tuntuu kuin tarinoisivat tähkäpäät: »Näin pää riipuksissa rintaa vasten näemme kaunista unta, unta ikuisesta levosta, rauhan maasta... Oi, rauhan maa! Ken meidät sinne vienee...? Se on Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme. Jolla on korvat kuulla, hän kuulkoon!»

Sellaista on hyvä maa, tuo siunattu musta multa, joka kasvattaa satakertaisen sadon.

Ja mitä sanomme lopuksi.

Sanomme: Oi, hyvä Jumala! Muokkaa meidän sydämemme, pehmitä se! Oi, Jeesus Kristus, rukoile puolestamme, että sydämemme uudistuisi! Oi, Pyhä Henki, sinä sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö! Etsi kaikkia eksyneitä, meitä ja muita! Amen.

VEISATKAA HERRALLE UUSI VIRSI!

Kynttilänpäivä. — Ps. 96, 1—9.

Tuntuu omituiselta tänä raskaana aikana tällainen kehoitus. Ja vielä omituisemmalta, kun koko maan käsketään ottaa tähän veisuuseen osaa.

Sillä kansojen maailmassa raivoaa sota ja maa on täynnä verta ja kyyneleitä.

Kuinka silloin voidaan veisata Herralle uusi virsi?

Ihmiskunta näyttää vain kehittyvän pahuudessa. Missä on Herran kunnia?

Sotivien kansojen maissa kokoontuvat ihmiset kirkkoihin niinkuin mekin täällä kotimaassa. Mutta ettekö luule hyvin monen kysyvän: Missä on Jeesus Kristus? Eikö hän kuule, eikö hän auta?

Ja kuitenkin kuuluu meille tänä päivänä: »Veisatkaa Herralle uusi virsi, veisatkaa Herralle kaikki maa!»

Eiköhän toivon sana hädän kovimmilla ollessa tunnu sittenkin kaikkein suloisimmalta?

Varmasti.

Tältä kannalta tulee meidän ottaa tämäkin kehoitus: meitä käsketään katsomaan läpi pimeydenkin uutta päivää kohti.

Jumalan suunnitelmat eivät muutu aikakausien vaiheissa. On ollut ennenkin sotia ja raskas aika maassa ja tulee edelleenkin olemaan. Mutta siitä huolimatta kuuluu meille kehoitus: »Julistakaa päivästä päivään hänen pelastustansa!»

Ja siinä on juuri tämän uuden virren sisältö, että Jumala pelastaa ja auttaa. Hänen apuansa saavat kansat ja yksilöt kokea tällaisinakin mullistusten aikoina. Epätoivon korkeimmillaan ollessa kuuluu huuto: »Älkää väsykö, ponnistakaa vielä voimianne! Sillä ennenkuin luulettekaan, olette pelastetut ja autetut.»

Mikä rohkaisee merihädässä olevia enemmän kuin kapteenin tyyni ja rohkea käytös. Hän on tottunut myrskyihin ja haaksirikkoihin. Monta kertaa hän on katsellut kuolemaa silmästä silmään. Hän on karaistunut ja koeteltu mies.

Sellainen luja usko on psalmin kirjoittajallakin. Hänkin on kokenut elämän myrskyjä ja nähnyt ahtaita aikoja. Psalmien kirjassa on monta todistusta siitä. Mutta siitä huolimatta hän kehoittaa: »Tuokaa Herralle, te kansain sukukunnat, tuokaa Herralle kunnia ja voima.» Se on juuri kykyä nähdä valo pimeydestä huolimatta, epätoivon ohella toivo, ja voimattomuudesta ja alakuloisuudesta huolimatta tuntea voimaa ja rohkeutta.

Tällaista valoisaa luottamusta tulevaisuuteen mekin tarvitsemme. Meidän on sanottava sielullemme: »Mitäs murehdit, minun sieluni, ja olet niin levoton minussa? Turvaa Jumalaan, sillä vielä hän sinua auttaa kasvoillansa». Se on oikeaa elämisen rohkeutta. Eräs viisas mies sanoo. »Ihmiselle on paljon tärkeämpää tietää onnen olevan, kuin siitä nauttia». Ja se on totta. Meillekin on paljon tärkeämpää tietää, että Jumalan apu löytyy, kuin päästä osalliseksi siitä. Sillä silloin kun me pääsemme siitä osallisiksi, osaamme myös antaa sille arvon, koska meillä ei ole sitä aina ollut.

Nyt on Kynttilänpäivä. Tänä sunnuntaina vihitään roomalaiskatolisissa kirkoissa ne kynttilät, jotka vuoden aikana käytetään jumalanpalveluksissa ja juhlakulkueissa. Meillä luterilaisilla kristityillä ei ole sellaista tapaa. Mutta mehän voimme suorittaa tuon saman hengessämme: sytyttää kaikki toivon kynttilät palamaan ja niin astua täältä kirkosta ulos.

Maailma ei ole suinkaan tänä lyhyenä hetkenä muuttunut. Sota raivoaa edelleen. Mutta sanokaamme me: »Kerran koittaa ikuinen rauha.» Jumalan apua ei näy, mutta sanokaamme me: »Minä julistan päivästä päivään hänen pelastustansa.» Epäjumalan palvelus rehoittaa eri muodoissa, mutta sanokaamme me: »Herra on taivaat tehnyt!»

Näin veisaamme Herralle uutta virttä ja kehoitamme siihen yhtymään koko maan. Amen.

KÄY SISÄÄN KÄRSIMYSPORTISTASI!

Laskiaissunnuntai. — Joh. 12, 23—33.

Roomalaiskatolisessa kirkossa aloittaa pappi jumalanpalveluksen laskiaisena lukemalla alttarilta loppuosan 31. psalmista: »Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!»

Nämä sanat sopivatkin päällekirjoitukseksi sille portille, joka ihmiselämässä johtaa kärsimyksen tielle.

Kärsimys on paastonajan johtava ajatus. Vapahtajan elämässä näemme tämän ajatuksen täydellisimmin toteutuneena. Hän jos kukaan oli kärsimyksen mies.

Olemme joskus maininneet hänen yksinäisyydestään. Hän oli nim. yksinäisin ihminen maailmassa. Hänen parhaimmat ystävänsäkin käsittivät hänet väärin ja ratkaisevalla hetkellä jättivät hänet. Ja loppuelämänsä ajan hän oli koditon mies. Hänellä ei ollut pysyväistä asuinsijaa missään. Itse hän sanoi kerran: »Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi.»

Ja hänen elämäänsä loi risti varjonsa jo varhain.

Mutta — hän kesti kaiken tyynesti. Hän otti kohtalonsa vastaan ylevän rauhallisena. »Nyt on Ihmisen Poika kirkastettu», sanoi hän.

Ja hänen puheensa kohoaa runolliseen kauneuteen, kun hän huudahtaa. »Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei vehnänjyvä putoa maahan ja kuole, se jää yksin; mutta jos se kuolee, se tuottaa paljon hedelmää».

Ja kuitenkin elämä oli hänellekin rakas. Totta kai se oli sitä miehelle, joka sanoi: »Katsokaa kedon liljoja!» Miehen, jonka silmä oli siinä määrin avoin luonnon kauneudelle, täytyi rakastaa elämää.

Nyt hän oli tullut sille kohdalle, jolloin elämä oli jätettävä: hänen oli kuoltava, astuttava kärsimyksen portista sisään. Oli hyvä, että hän saattoi lukea portin päältä tuon lohduttavan kirjoituksen: »Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!»

Me ihmiset emme haluaisi astua sisään kärsimyksen portista. Me tahtoisimme Eedeniin, paratiisiin — jo maallisesti. Meillä on niin paljon toiveita, suloisia, ihania toiveita, ja näiden toiveiden toteutumisessa näemme oman Eedenimme.

Yksi haluaisi saavuttaa hyvän toimeentulon, päästä niin pitkälle, että omistaisi kerran pienen talon puutarhoineen. Hän pettyy: tuleekin eteen köyhyys, loppuvat varat ja vielä kaiken kukkuraksi terveys rupeaa horjumaan. Talo puutarhoineen siirtyy saavuttamattomiin.

Toinen tavoittelee onnea toisella tavalla. Koko elämän kestävä liitto rakastamansa ihmisen kanssa on se päämäärä, johon hän pyrkii. Hän saavuttaakin sen. Mutta — eräänä päivänä hän seisoo paarien ääressä tuska ja epätoivo sydämessä: rakastettu lepää siinä kuolleena. Silmät, joiden uskollisesta katseesta hän oli iloinnut, ovat iäksi sammuneet; ääni, jonka sointua hän oli niin monesti sydän onnea täynnä kuunnellut, on iäksi vaiennut; käsi, jota hän oli niin monta kertaa kiitollisena puristanut, on iäksi kylmennyt.

Silloin on ihmiselämässä tullut laskiaissunnuntai. Ihminen on astunut kärsimyksen portille. Hän saa lähteä vaeltamaan suruineen, pettymyksineen; hänen taakkansa on raskas.

On hyvä, että kärsimyksen portin päällä on kirjoitus: »Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!» Sillä katsokaa: — ilman Jumalan apua se ei käy.

Meidän pienet, suloiset toiveemme ovat vehnänjyviä, joita emme hennoisi maahan heittää. Olemme kiintyneet niihin liian lujasti. Mutta elämä pakottaa meidät sen tekemään. Ja se on hyvä. Sillä siten niistä kasvaa meille aarre, jonka omistaminen tekee meidät lopultakin onnellisiksi.

Se aarre on kärsimyksen tulessa kirkastunut sielu.

Jo keskiajan munkit kirjoittivat luostarikammionsa seinälle: _Per crucem ad lucem_ s.o. ristin kautta kirkkauteen. Se sana pitää paikkansa tähän ajalliseen elämään nähden. Tuskan ja kärsimyksen kautta saamme kestävimmän rauhan, varsinkin, jos olemme kantaneet kuormamme Jumalan avulla.