Part 6

"Ja nyt haluaisit kuulla tuon ruusun historian", keskeytti hänet vanhus, "sekä samalla saada tarkempia tietoja syntyperästäsi. Halusi on enemmän kuin kohtuullinen ja minä olen liian pitkään siitä vaiennut. Mutta siitä on minua pidättänyt aina jonkunlainen arkuus."

Hän oli hetken aikaa vaiti, pää käden varaan nojautuneena, kysyen sitten hiljaisella äänellä:

"Eihän sinulle suinkaan ole pitkään aikaan enää ollut mikään salaisuus se, että minä en ole sinun enosi, vaan isäsi, vaikka me hyvin ymmärrettävistä syistä olemmekin olleet pakotetut karttamaan tätä armasta nimitystä?"

Kun mestari Olavi oli vastannut myöntävästi, jatkoi piispa harvakseen ja matalalla äänellä:

"Mutta äidistäsi sinulla on ani vähän, jos ollenkaan, muistoja. Tahdonpa nyt kertoa hänestä. Niihin muistoihin sisältyvät minun elämäni samalla sekä ihanimmat että raskaimmat hetket."

Hän vaikeni jälleen, kooten muistojaan. Kun hän jatkoi, oli hänen äänensä käynyt pehmeäksi ja hartaaksi.

"Kuten tiedät, toimin minä nuoruudessani jonkun aikaa maaseutupappina, ennenkuin lähdin ulkomaille opintojani jatkamaan. Heti papiksi vihittyä määrättiin minut paimeneksi siihen seurakuntaan, jonka kirkontorni näkyy tuolta lahden takaa. Muutamia päiviä seurakuntaan tuloni jälkeen kutsuttiin minut antamaan viimeistä voitelua eräälle köyhtyneelle asemiehelle, joka asui Rungon talossa minun lähimmässä naapuristossani. Kun minä olin toimittanut hänelle tämän viimeisen palveluksen ja kuolema alkoi tehdä tuloaan, pyysi hän minua jollakin tavoin huoltamaan hänen ainoaa tytärtään, joka nyt jäi kokonaan orvoksi, sillä hänen äitinsä oli kuollut jo aikaisemmin. Tytär, joka itki isänsä vuoteen vieressä, oli seitsentoistavuotias, ja kääntäessäni katseeni häneen, huomasin minä, että hän oli harvinaisen kaunis. Kun isä oli saatettu hautaan, seisoi tytär yksinään maailmassa, murheissaan ja avutonna. Pian tulivat sitten isän velkamiehet ja tahtoivat riistää orvolta kodin. Minä aioin ensinnä ottaa hänet pappilaan, sillä tarvitsin emännöitsijää. Mutta kohta kuitenkin peräysin aikomuksestani, sillä katsoin vaaralliseksi elää joka päivä niin kauniin ja kukoistavan olennon lähimmässä läheisyydessä, ja minä olin päättänyt pysyä puhtaana hengellisellä urallani. Yhtä paljon en hänen itsensäkään tähden tahtonut tehdä hänestä tavallista papinforsiaa. Niin ollen tyydytin saamamiehet omilla varoillani ja kehotin Elinaa asumaan eteenkinpäin kotonaan, kunnes talo saisi jälleen isännän.

"Näin luulin kaikki järjestäneeni parhain päin, mutta pian tulin huomaamaan, että kiusausta vastaan ei ihminen ole koskaan kyllin lujasti turvattu, varsinkin ryhtyessään omin voimin sitä vastaan taistelemaan. Pitäessäni huolta Elinan perintötilasta oli minun pakko tavata häntä usein ja kerta kerralta syöpyi hänen kuvansa yhä syvemmälle minun sieluuni. Kauhistuksella huomasin, että ajatukseni keskellä pyhiä toimituksiakin karkasivat hänen luokseen. Silloin aloin minä todenteolla taistella kiusausta vastaan, rukoillen, paastoten ja syventyen pyhän kirjan tutkimiseen. Mutta kun minä luulin jo masentaneeni luvattoman taipumukseni, palasi se kahta voimakkaampana niin kohta kun minä jouduin hänen lähelleen ja kuulin hänen heleän äänensä tai näin hänen ihanat silmänsä. Niin, tarvitsipa minun vain etäältä nähdä vilahus hänen notkeasta vartalostaan tai kuulla hänen laulavan, kun sydämeni jo oli ilmitulessa ja veri kohisi kuumeisena suonissani. Kuukausia kesti minun epätoivoinen taisteluni, unettomat yöni ja harhailuni. Sitten -- kuinka se oikeastaan tapahtui, sitä minun on vaikea selittää, mutta eräänä ihanana kesäehtoona, jolloin satakieli lauloi tammistossa kirkon luona, löysin minä itseni hänen luotaan ja hän lepäsi minun sylissäni. Tämän jälkeen en minä enää yrittänytkään taistella vastaan, vaan antausin kokonaan rakkaudelleni. Minun pitäisi sanoa _syntiselle_ rakkaudelleni, mutta sitä minä en voi tehdä, sillä tuntuu että minä sillä loukkaisin sen lempeän ja viattoman olennon muistoa. Me antausimme siis kokonaan toisillemme ja niin livahti vuosi ohitsemme kuin ihana unelma."

Nuoruusmuistojensa riuduttamana vaikeni vanhus tässä toviksi eikä Olavi hennonut häntä kysymyksillään häiritä.

"Olkoon, että meidän suhteemme oli luvaton ja synnillinen", jatkoi hän jälleen, "ja sitähän se pyhän kirkkomme kannalta kieltämättä onkin, mutta siitä huolimatta kangastaa se muistossani kuin lyhytaikainen, ihana unelma. Siitä havahduimme me ensi kerran todellisuuteen, kun Elina synnytti pojan. Vaikeasti ratkaistavaksi kysymykseksi tuli nyt, kuinka meidän oli tämän jälkeen järjestettävä elämämme. Minä en virkani ja kutsumukseni takia voinut mennä avioliittoon hänen kanssaan ja toisaalta oli Elinalla vaara tulla ihmisten silmissä halveksituksi. Taistelut ja unettomat yöt alkoivat minulle jälleen. Näihin aikoihin ilmestyi paikkakunnalle eräs vapaasukuinen herra Arveste, joka oli siihen saakka ollut ulkomailla sotapalveluksessa. Hän näytti mielistyvän Elinaan ja kosi häntä jonkun ajan kuluttua. Kun herra Arveste tuntui kunnon mieheltä, näytti tämä minusta Jumalan lähettämältä pelastukselta. Käytyäni sydämessäni vielä viimeisen ankaran taistelun kehotin minä Elinaa antamaan myöntävän vastauksen, sillä tietäessäni hänellä olevan suojelijan saatoin minä keveämmällä mielellä lähteä ulkomaille. Poikamme lupasin minä ottaa kasvattaakseni, niin pian kuin hän kykenisi äidistä luopumaan. Alistuen välttämättömyyteen antoi Elina suostumuksensa ja sydän raskaana erosimme me toisistamme, luvaten elämämme loppuun muistaa toisiamme rukouksissa.

"Kohta sen jälkeen lähdin minä ulkomaille ja viivyin vuosia Pragin yliopiston oppisaleissa. Oleskeltuani siellä neljä vuotta, joiden kuluessa sain ani vähän tietoja kotimaasta eikä ollenkaan niistä, joiden luo sydämeni oli jäänyt, sekä saatuani maisterivihkimyksen, alkoi maa yhtäkkiä polttaa jalkaini alla ja minä päätin viivyttelemättä ja suorinta tietä lähteä kotiin. Nukkuessani sitten viimeistä yötäni Pragissa näin minä unissani Elinan -- omituista kyllä ensi kerran koko poissaoloaikanani. Kuin henkäys kulki hän minun ohitseni ja kehotti minua rientämään kotimaahan. Tavaton levottomuus täytti sydämeni ja minusta oli tukalaa, että öiksi täytyi pysähtyä majataloihin. Kun minua eräässä sellaisessa kehotettiin odottamaan siksi kuin paikalle kertyisi useampia samalle suunnalle matkustavia, että kulku edessä olevan metsäseudun halki olisi turvallisempi, en minä mitenkään malttanut pysyä alallani, vaan lähdin yksin taipaleelle ja jouduin rosvojen käsiin, jotka ryöstivät minut puti puhtaaksi. Siitä huolimatta jatkoin minä matkaani luostarien avulla eteenpäin ja pääsin viimein Danzigiin, jossa onneksi tapasin kotiin lähtevän turkulaisen laivan. Itämerellä pidätti meitä vastatuuli kokonaista kaksi vuorokautta. Kun minä kolmantena yönä, kauan valvottuani ja tuskailtuani ja rukoiltuani Jumalaa ja Pyhää Kristoforosta armahtamaan meitä myötätuulella, heittäysin pitkälleni ahtaassa kojussani, näin kohta horroksiin vaivuttuani jälleen Elinan. Kuin tuulen henkäys kulki hän nytkin ohitseni, mutta tällä kertaa oli hänen kädessään ruusunkukka, hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja hätääntyneet ja ohitse rientäessään lausui hän minulle yhden ainoan sanan: myöhästynyt!

"Herramme yksin tietää, kuinka suuressa tuskassa minä sen yön vietin. Aamulla vihdoin armahti Jumala, tuuli kääntyi suotuisaksi ja me pääsimme Turkuun. Saatuani lainatuksi ratsun riensin minä päätä suoraa Piikkiöön. Mitä lähemmäs Runkoa minä tulin, sitä suuremmaksi kasvoi pelkoni ja hätäni. Herra Arveste otti minut yrmysti vastaan ja viittasi mitään puhumatta vuoteeseen. Siellä lepäsi Elina liikkumatonna, kasvoillaan kalpea kuoleman rauha. Hänen kädessään oli vielä tuoksuva ruusunkukka. Kun minä sinun syntymisesi muistoksi olin hänen ikkunansa alle istuttanut ruusupensaan, arvasin minä kohta, että hän ennen viimeiseen uneen vaipumistaan oli tahtonut kukan tuosta pensaasta ja siten toimittanut minulle viimeisen tervehdyksensä. Ja tämä on nyt sen ruusun historia, joka on sinun vaakunaasi kuvattu.

"Haikea suru täytti sydämeni, etten ollut ehtinyt hänen silmiään sulkemaan, ja kuumia kyyneleitä vuodattaen polvistuin minä hänen vuoteensa viereen, rukoillen siinä kauan. Enkä sen jälkeen ole laannut rukoilemasta hänen sielulleen rauhaa ja hänen muistonsa vaatimana minä toistakymmentä vuotta sitten tein retkeni pyhälle haudalle."

Mielenliikutus sai piispan vaikenemaan. Mestari Olavi tunsi myös itsensä syvästi liikutetuksi.

"Sinua en tavannut Rungolla", jatkoi piispa, "vaan sain tietää, että Elina oli vähän aikaa naimisissa oltuaan toimittanut sinut sisareni Margaretan hoitoon, sillä herra Arveste ei ollut suvainnut lapsipuoltaan. Riensin siis suoraapäätä sisareni luo, saadakseni syleillä sinua."

"Muistan elävästi, kun sinä astuit sisälle, minun parasta aikaa istuessani tätini polvella", keskeytti mestari Olavi vilkkaasti.

"Hm, entäs muistatko ollenkaan äitiäsi?"

"Muistan erään hänen vierailunsa, kaiketi viimeisen, tätini luona. Puhellessaan tädin kanssa purskahti hän tuon tuostakin itkemään."

"Niin, mikäli kuulin, on hän ollut onneton avioliitossaan, sillä herra Arveste ei näytä olleenkaan niin kelpo mies kuin me alussa luulimme. Äitisi, se armas olento, kuihtui vähitellen ja synnytettyään sinun nuoremman sisarpuolesi uinahti hän pois täältä murheen laaksosta. Rauha hänen sielulleen!"

Piispa teki ristinmerkin, jonka jälkeen syntyi pitempi äänettömyys.

"Minun tekisi mieleni kysyä sinulta yhtä asiaa, isäni", katkasi vihdoin mestari Olavin ääni hiljaisuuden.

"Kysy, poikani!" kehotti piispa.

"Eikö sinussa kokemiesi perusteella ole koskaan herännyt epäilyksiä caelibati-lain oikeutusta vastaan? Meidän nuorten oppineiden kesken on siitä Parisissa usein keskusteltu ja monet ovat sitä sangen jyrkästi tuominneet."

"Paljon olen minäkin, poikani, sillä asialla päätäni vaivannut ja tutkinut sitä sekä pyhän kirjan että kirkkoisien kirjotusten valossa. Yhteen aikaan oli sydämeni niin suuressa kapinassa sitä vastaan, että minä aioin julkisesti nousta sitä vastaan. Mutta ... häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, ettei minulla ollut siihen tarpeellista voimaa ja rohkeutta. Pyhä katolinen kirkkomme on siksi mahtava valta, että se ruhjoo armottomasti sen, joka asettuu sitä vastaan. Siitä on viimeisenä pelottavana esimerkkinä Pragin aikuisen ystäväni Juhana Hussin kohtalo."

"Mutta..."

"Arvaan kyllä, mitä sinä aiot sanoa", ehätti piispa keskeyttämään mestari Olavin, "että nimittäin totuus on uskallettava kaikissa oloissa tuoda esille ja että totuutta ei maailman mahtavinkaan valta pysty kukistamaan. Niin kyllä, sen olen tuhannesti lausunut itselleni, mutta sittenkin ... niin, yksinkertaisesti sanoen: Herramme ei ole kutsunut minua siihen toimeen, sillä minä en ole sellaista rakennetta kuin oli esimerkiksi Huss ja jommoisia uudistajain tulee olla. Jos tämä caelibati-laitos on ihmisistä lähtenyt ja väärä, niin Herra on kyllä löytävä aseen särkeäksensä sen."

Tässä keskeytti piispan puheen emännöitsijä, joka tuli ilmottamaan, että ateria on valmiina. Kun he nousivat lähteäkseen ruokahuoneeseen, jätti mestari Olavi tuon vakavan keskusteluaiheen ja virkkoi iloisesti:

"Käynpä tosiaankin suurella halulla kotoiseen pöytään, päästäkseni käsiksi oikeaan Suomen ruisleipään ja voimakkaaseen Turun olueen. Kun saa vuosikaudet nauttia vehnäleipää ja viinejä, syntyy ikäänkuin kova hiuka kaiken kotoisen puoleen."

Aterialta noustua lähtivät he kävelemään linnan ympäristöön. Aurinko alkoi jo laskea ja ilta oli harvinaisen ihana. Kuin peilissä kuvastuivat salmen pinnassa kukkeat rantalehdot ja mannermaan puolelta kaikuivat karjankellot ja paimenten huhuilut. Pysähtyessään vallinharjalle ihailemaan kesäillan armautta, puhkesi mestari Olavi lausumaan:

"Niin ihanaksi kuin ranskalaiset maataan kehuvatkin, ja kieltämättähän se onkin ihana, niin en kuitenkaan vaihettaisi siihen Suomeamme. Tämä on sittekin paras ja ihanin kolkka maailmassa."

"Kai sinä nyt jäätkin ainaiseksi tänne meidän luoksemme", virkkoi siihen piispa, "sillä isänmaa kaipaa jo kovin sinun lahjojasi ja suurta oppiasi."

"En ihan vielä, isäni," vastasi mestari Olavi, "sillä teologian baccalario-tutkinto on vielä suorittamatta, jota paitsi minun syksyn kuluessa on luennoitava Aristoteleen etiikasta. Mutta jo ensi vuoden kuluessa palaan minä ainaiseksi synnyinmaan helmaan."

He kävelivät eteenpäin pitkin vallinharjaa, mestari Olavin ryhtyessä kertomaan uutisia parasta aikaa koolla olevasta Baselin kirkolliskokouksesta, jossa hän itsekin oli jonkun aikaa ollut saapuvilla Parisin yliopiston edustajana.

Jooni toverineen loikoi huoletonna vallin kupeella, sillä äsken olivat he päässeet vartiatoimesta vapaiksi.

"Huomasitteko, että mestari Olavi kutsui piispaa isäkseen?" kuiskasi nuorempi.

"No entä sitte", vastasi Jooni, "mitä ihmettä siinä on, sillä onhan hänen armonsa piispa meidän kaikkien isä."

"Niin, mutta...", yritti nuorempi, vaan vaikeni kesken lauseen, tähystäen kävelevien jälkeen ja puhjeten sitten kokonaan toisesta asiasta: "Arvaatteko, mitä minulla nyt tuli mieleen?"

"Ainakaan se ei mitään järjellä pilattua ole", arveli siihen Jooni.

"Ajattelin, että jos hänen armonsa piispa olisi meidän kuninkaamme ja mestari Olavi hänen perintöprinssinsä, niin meidän olisi hyvä olla."

"Onpas sillä tänään päähänpistoja", murahti Jooni ja päästi sen päälle leveän naurun. "Ensin hän tahtoo panna paratiisin kokoon joistakin sirpaleista ja sitten tehdä piispasta kuninkaan. Ja onkos sinulla sitten näin ollen paha ollaksesi, sillä hänen armonsahan se kuitenkin hallitsee meitä ja koko meidän maatamme ja mestari Olavista tulee varmastikin hänen seuraajansa."

"Mutta katsokaapas, kuinka he näyttävät komeilta!" kehotti nuorempi kokonaan omaan ajatusjuoksuunsa vaipuneena.

Jooni käänsi hitaasti katseensa vallinpäätä kohti, jossa isä ja poika seisoivat rinnatusten, kuvastuen iltataivasta vasten kookkaina ja muhkeina.

Nuijapäällikkö.

Vuoden 1596 viimeinen päivä alkoi hämärtyä illaksi. Taistelun melske Viholan ja Tyrkkölän talojen pelloilla oli vaiennut ja Nokian kosken kumea pauhina pääsi jälleen kuuluville.

Oli kireä pakkanen ja taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen.

Taistelu oli kestänyt koko lyhyen talvisen päivän. Marski oli joukkoineen edellisenä iltana saapunut Pirkkalan kirkolle ja yön levättyään hyökännyt heti aamulla kapean Pyhäjärven selän yli Nokian puolelle, missä edellä mainittujen talojen tienoilla oli nuijamiesten leiri. Koko päivän olivat marskin tuomat tykit jyrähdelleet, huovien hevoset korskuen tallanneet lumisia peltoja, nuijamiesten nuolet suhisseet ilmassa ja heidän raskaat, rautapiikkiset nuijansa rämähdelleet ratsumiesten haarniskoita vasten. Äsken oli marski vetäytynyt järven yli takaisin majapaikkaansa ja taistelukenttä oli jäänyt nuijamiesten haltuun. Mutta ratkaisevaa voittoa eivät he olleet saaneet ja taistelu oli todennäköisesti uusiintuva huomenna.

Satojen kaatuneiden veri punasi vainioiden ja rantaniityn lumivaippaa, mutta kylmän kangistamat ruumiit makasivat vielä sikin sokin ympäri taistelukenttää. Niiden välissä loimusi kymmenittäin nuotiotulia ja toisia tulia näkyi järven takaa, jossa marskin soturit olivat leiriin käyneet. Niin seisoivat tässä vastakkain herravalta ja talonpoikavalta, vaanien toisiaan tulisin silmin tähtikiiluisena uuden vuoden yönä.

Eräältä nuijamiesten nuotiolta, johon eväskompeineen oli sijottunut kymmenkunta Jalasjärven miestä, kuului laulunrenkutusta ja äänekästä, rentoilevaa keskustelua. Miehet olivat taistelun päätyttyä murtautuneet Nokian kartanon kellariin ja kulettaneet sieltä oluttynnyrin nuotiolleen. Kun nuijajoukko tänne saapuessaan ryösti kartanoa, oli Ilkka antanut miehistölle ainoastaan osan oluttynnyreistä ja sulkenut loput kellariin, estääkseen siten liiallisen juopottelun ja epäjärjestyksen. Mutta tämänpäiväisellä taistelulla katsoivat Jalasjärven miehet ansainneensa tynnyrin olutta ja niin he, taistelukuumeen vielä suonissa palaessa, olivat ilman päällikön lupaa tunkeutuneet kellariin.

"Saapas tästä!" sanoi tynnyriä lähinnä istuva, ojentaen tuopin seuraavalle. "Se ei olekaan mitään renkiolutta, vaan oikeata herrain väkiolutta."

Kun toinen oli siemassut osansa tuopista ja lähettänyt sen edelleen kiertämään, jatkoi ensimäinen:

"Mutta osuitkos sinä päivällä näkemään, kun minä tuolla pellolla hyppäsin korkean kiven päälle ja huusin huoveille kukkokiekaa! ja kun yksi ajaa karahutti kiven luo, niin minä linttasin nuijalla päähän, niin että olkapäiden väliin ei jäänyt muuta kuin märkä pläsi."

"Märkä pläsikö?" kertasi toinen tahkealla humalaisen äänellä. "Jopa laskit oikein emävaleen!"

"Väitätkö sinä minun valehtelevan, häh?" karjui ensimäinen, mutta toinen nauroi kohti kurkkuaan ja vatkutti:

"Märkä pläsi! Voi sun seitsemän huovinsorkkaa, mikä mestarilyöjä sinä olet! Lyödä miehen pää niin Iittiin, että kypäristäkään ei jää jälelle muuta kuin märkää, ha, ha, haa!"

"Kyllä minä, kuule, opetan sinut konstailemaan kanssani!" tiuskasi ensimäinen, kavahti ylös ja tarttui toveriaan rinnuksista.

"Mitä meteliä te täällä pidätte?" kuului samassa tiukka ja käskevä ääni.

Miehet jättivät toisensa rauhaan ja kääntyivät puhujaan, joka juuri oli astunut heidän nuotiotulensa piiriin. Se oli pitkä ja jänteväliikkeinen mies, parraton, teräväilmeinen ja kalpeanko sekä iältään noin neljänkymmenen korvilla. Päässään hänellä oli karhunnahkalakki, jonka suppilomainen pohja oli ommeltu sinisestä verasta. Hänen lyhyt turkkinsa oli keskeä vyötetty punaisella villavyöllä ja jalassa hänellä oli pitkävartiset, punakirjaillut kallokkaat, joilla hän liikkui lumessa niin pehmeästi, että miehet eivät olleet kuulleet hänen askeleitaan.

"Ja mistä te olette tuon oluttynnyrin saaneet?" jatkoi tulija kyselyään, äänessään vieläkin tiukempi sävy.

Kun kukaan miehistä ei kiirehtinyt vastaamaan, astui hän ihan ensimäisen eteen ja tiuskasi:

"Häh, mistä tuo oluttynnyri on tänne tullut? Vai onko se taivaasta tipahtanut?"

"Eihän se nyt ihan taivaastakaan ole tainnut siihen tipahtaa", vastasi mies hitaasti ja kyräten.

"Nokian kellarista me sen noudimme", kuului nyt toisten joukosta röyhkeä ääni.

"Ja kenen luvalla?" tivasi vieras ja hänen harmaat silmänsä alkoivat kipinöidä.

"Ei me olla enää mitään sylivauvoja, että meidän olisi tarvis muilta lupia kysyä silloin kun kurkkumme kaipaa kostuketta", vastasi sama röyhkeä ääni.

Mitään puhumatta läheni vieras oluttynnyriä ja potkasi toisen pohjan sisään, niin että kuohuva neste huljahti ulos ja muodosti lumelle pian haihtuvan, vaahtoisen lätäkön.

"Mitä p----lettä sinä, Ilkka, luulet olevasi, kun sinä aina pyrit meitä muita kuranssaamaan!" äsähti röyhkeä-ääninen mies ja käsi nyrkissä astui puhutellun eteen. "Et sinä ole rahtuakaan parempi kuin me muutkaan!"

Vieläkään mitään puhumatta tarttui Ilkka miestä rinnuksista ja heitti hänet päistikkaa kinokseen. Hänen leukansa vapisi ja katsoen uhkaavasti toisia lausui hän:

"En ole, enkä tahdokaan olla teitä toisia parempi. Mutta minä olen teidän päällikkönne, te itse olette minut siksi valinneet ja luvanneet minulle kuuliaisuutta niin kauan kuin tätä retkeä kestää. Sen tähden teidän on toteltava minua. Minä lukitsin kellarin, koska meillä ei ollut aikaa oluen ääressä reuhata. Vai luuletteko, että me olisimme tänä päivänä kestäneet, jos marski kanuunoineen ja rautapukuisine ratsureineen olisi kohdannut täällä juovuksissa räyhäävän joukon?"

Hän osotti toisella rannalla näkyviä tulia ja jatkoi:

"Tuossa aivan edessämme on vihollinen ja tämänpäiväinen leikki on uudistuva huomenna, kenties vieläkin ankarampana. Karhu on vain kömpinyt pesäänsä levähtämään. Sen tähden nyt on entistäkin sopimattomampi aika remuamiseen. Tämä yö on käytettävä lepäämiseen, sillä huomenna ratkaistaan, saako suomalainen talonpoika pitää vanhan vapautensa, vai onko sen kannettava marskin iestä."

Kukaan miehistä ei puhunut mitään. Kurituksen saanut kömpi ylös kinoksesta ja asettui kyräten nuotion ääreen. Ilkka jatkoi matkaansa ja poikkesi vielä parille nuotiolle sekä asetti rähinän muutamalla kiivaalla sanalla. Sitten kiersi hän suksille nousten ympäri koko niemen, tarkastaen olivatko vartijat valppaina asemillaan. Sen tehtyään palasi hän omalle nuotiolleen saadakseen hiukan levähtää.

Edellisinä päivinä oli hän pitänyt kortteeria Nokian kartanossa. Mutta tänään taistelun päätyttyä oli hän renkinsä käskenyt rakentaa nuotion Pyhäjärven rannalle Viholan talojen alle sekä siirtää sinne hevosensa ja rekensä. Siellä saattoi hän paremmin pitää silmällä sekä omaa leiriään että vihollisia. Renki oli löytänyt nuotiolle hyvän paikan muutamien yksinäisten kuusien suojasta, kappaleen matkaa erillään muusta leiristä. Reen ja nuotion välissä oli valmiina havuvuode, mutta itse renki oli nähtävästi pistäytynyt toisille tulille pakinoimaan. Kuusten välissä syödä rouskuttivat molemmat hevoset. Niistä oli toinen kookas ja kiiltävän musta ratsu, jonka hän päivällä oli anastanut eräältä huovipäälliköltä.

Ilkka otti reestä karhuntaljan, levitti sen havujen päälle ja heittäysi pitkäkseen nuotion lämpimään. Hän kävi mielessään läpi viime päivien vaiheet ja tunsi itsensä tyytyväiseksi tähänastisiin tuloksiin. Pari päivää aikaisemmin oli suoritettu ensimäinen taistelu. Laukon herra ja Iivari Tavast olivat Tapaninpäivänä lähteneet parinsadan huovin kanssa Hämeenlinnasta ja kehuneet sinne paenneille herraskartanoiden naisille, että he muutamalla potkulla ajavat ne riivatun nuijapäät takaisin Kyrönkankaan yli. Yhteentörmäys oli tapahtunut tällä samalla niemellä ja lyhyt ottelu oli päättynyt niin, että Laukon herra ja Tavast olivat huoveineen suin päin paenneet Karkkuun. Ja tämänpäiväinen taistelu sitten? Nuijajoukko oli horjumatta iskenyt vastaan ja pitänyt taistelutantereen hallussaan.

Ilkka tunsi suuren unelmansa toteutumistaan toteutuvan: nostaa koko Suomen rahvas aseisiin, marssia Turkuun ja kukistaa Noki-Klaun tyrannivalta. Vähitellen tämä mahtava suunnitelma oli hänessä kasvanut ja kypsynyt. Sen voimalla oli hän, vuosi sitten marskin kynsiin jouduttuaan, paennut Turun linnasta: kiivennyt takista tekemäänsä köyttä myöten huimaavasta korkeudesta alas, pudonnut köyden katketessa alas muurin juurelle ja loukannut itsensä, mutta siitä huolimatta onnistunut monia seikkailuja kokien pääsemään takaisin Pohjanmaalle. Sen jälkeen oli hän kohonnut ylimmäksi kansan johtajaksi ja hänen neuvostaan ja toimellaan olivat nyt pohjalaiset lähteneet liikkeelle kolmena joukkona, kukin tahollaan nostaakseen aseisiin muun Suomen rahvasta.

Mutta saatuaan nämä lumivyöryt liikkeelle, oli hänen mielikuvituksensa suunnitellut yhä rohkeampia. Kuka oli kohoava marskin tilalle, sillä ilman hallitsijaahan maa ei voinut olla? Kuningas oli kaukana Puolassa, eikä piitannut Suomesta mitään. Herttua? Hänen nimensä varjolla ja kannatuksella tämä suuri yritys oli pantu alkuun, mutta olihan hänkin vieras Suomen kansalle, vaikka kylläkin lähempänä sitä kuin kuningas. Mutta olipa vielä eräs, jonka saattoi panna marskin tilalle, jopa tehdä suomalaisten omaksi, erikoiseksi kuninkaaksi. Hän oli kuullut huhuja, että Eerik-kuninkaan ja Liuksialan rouvan poika, maanpakolainen prinssi Kustaa piileskeli täällä Suomessa äitinsä lähettyvillä. Tähän olivat hänen kuningasajatuksensa takertuneet Kyrönkankaan yli kuljettaessa, eivätkä hellittäneet hänestä ennen kuin Liuksialassa, jossa Kaarina kuningatar oli särkenyt tämän osan hänen unelmistaan. No, tärkeintähän oli kuitenkin, että marskin sortovaltius tuli murretuksi, ja sen toteutuminen näytti hänestä tällä hetkellä entistä mahdollisemmalta.