Part 5

"Minun toimekseni tuli antaa hänelle opetusta ja mieluisampaa tehtävää ei minulla ole koskaan ollut. Hän oppi lukemaan ja kirjottamaan niin keveästi kuin olisi se ollut leikkiä vain. Minä kiinnyin häneen päivä päivältä yhä lujemmin, ja niiltä ajoin jatkui ystävyytemme rikkumatonna läpi elämän. Hän oli aina sävyisä ja tyyni enkä minä koskaan nähnyt häntä vihastuneena tai kuullut hänen käyttävän sopimattomia sanoja. _Ora et labora_ oli se ohje, jota hän noudatti kaiken elinaikansa. Hän ei lyönyt koskaan laimin hartaudenharjotuksiaan ja elämältään oli hän puhdas ja siveä, todellinen Herran nasiri kaikessa vaelluksessaan.

"Hänen hengenlahjansa olivat runsaat ja moninaiset ja opin ammentaminen oli hänelle leikintekoa, kuten jo sanoin. Ennen noviisiaikansa päättymistä oli hän jo siinä määrin perehtynyt latinankieleen, että hän veljeskunnan jäseneksi tullessaan oli lukenut jo läpi kaikki ne kirjat, mitä veljeskunnan kirjastossa siihen aikaan oli. Pyhän kirjan tunsi hän tarkoin ja osasi siitä pitkiä kappaleita ulkoa. Me kehotimme häntä matkustamaan ulkomaille, jossa hänellä olisi parempi tilaisuus laajentaa oppiaan. Hän noudattikin mielellään meidän kehotustamme ja viivyttyään muutamia vuosia Ruotsissa ja Saksassa, palasi hän tänne synnyinmaahansa sekä ryhtyi suuresta opistaan huolimatta nöyrästi saarnaajavirkaansa.

"Minut oli sillä välin valittu tuomiokapitulin jäseneksi. Kun kahden vuoden kuluttua tuli kuoleman kautta jälleen kanungin paikka avonaiseksi, valittiin siihen veli Maunu, joka nuoruudestaan huolimatta oli oppinsa, suuren saarnaajataitonsa ja hurskaan elämänsä takia suuressa maineessa. Siten olimme me taas lähellä toisiamme ja ystävyytemme lujittui yhä.

"Niin kuluivat vuodet, meidän rinnakkain työskennellessämme Herran viinamäessä. Tuli sitten tammikuun viideskolmatta päivä Herran vuonna 1291. Aamumessun päätyttyä tuomiokirkossa kokoonnuimme me tuomiokapitulin kanungit sakaristoon valitsemaan itsellemme ja Suomen seurakunnalle esimiestä, sillä isä Johannes oli siirtynyt Upsalan arkkipiispan istuimelle. Hetken neuvoteltuamme päätimme me noudattaa sitä vaalitapaa, jota kutsutaan nimellä _via kompromissi_, se on: joukostamme oli ensin valittava yksi, joka sitten yksinään saisi valita piispan. Pidettyämme rukouksen löimme arpaa ja niin tapahtui, että piispan valitseminen lankesi minun osalleni. Olisin kyllä tahtonut päästä tuosta edesvastuullisesta tehtävästä, mutta se ei käynyt päinsä ja minun oli mukaannuttava. Palasin siis yksinäni kirkkoon, rukoillakseni siellä valoa ylhäältä.

"Saadessani tämän raskaan tehtävän osalleni, välähti heti mielessäni, että minun oli valittava piispanvirkaan ystäväni Maunu. Mutta koska hän oli nuorin meistä kaikista sekä ollut lyhimmän ajan kanunkina, heräsi minun mielessäni kaikenlaisia epäilyksiä ja pelkoa virkatoverieni tyytymättömyydestä. Menin siis kirkkoon, joka tällä välin oli tyhjentynyt ihmisistä, ja polvistuin Herramme äidille pyhitetyn alttarin eteen ja syvennyin rukoukseen. Mutta tuskin olin ehtinyt kymmentäkään sanaa lausua, kun kuulin vienon äänen, joka tuli korviini kuin kesätuulen kantama kuiskaus, lausuvan sanat: _Elige fratrem Magnum!_ -- Valitse veli Maunu!

"Hämmästyneenä nousin minä paikaltani ja kiersin ympäri kirkon, nähdäkseni, oliko siellä sittekin joku toinen. Mutta ei, kirkko oli typösen tyhjä ja sakariston ovi visusti kiinni. Ihmetellen palasin minä alttarin ääreen ja polvistuin uudelleen. Mutta ehdittyäni lausua ainoastaan muutaman sanan, kuulin jälleen läheltäni sekä äskeistä selvemmin sanat: _Elige fratrem Magnum! elige fratrem Magnum!_

"Minä kohotin nopeasti katseeni pyhän neitsyen kuvaan, joka oli seinässä alttarin yläpuolella. Ja kuinka hämmästyinkään, kun se vaativasti katsoi suoraan minuun ja sen huulet tuntuivat vielä liikkuvan. Samalla muistui mieleeni, kuinka veli Maunu oli jo lapsena luvattu Neitsyt Maarialle, joka ihmeen kautta oli pelastanut hänet kuolemasta. Kiitin hartaasti taivaallista rouvaa ja palasin sen jälkeen sakaristoon. Täällä kerroin nyt, mitä kirkossa oli tapahtunut ja että minä seurakuntamme suojelijattaren tahdosta valitsen korkeasti oppineen veli Maunun kirkkomme ylipaimeneksi. Yksikään läsnäolevista ei osottanut tyytymättömyyttä valintani johdosta, vaan kaikki riensivät tervehtimään esimiehenään veli Maunua."

Tiimalasissa, joka oli kiinnitetty seinään kuolinvuoteen jalkopäässä, tyhjensi ylärivin viimeinen suppilo juuri viimeiset hiekkajyväsensä alempaan suppiloon. Se oli merkki siitä, että keskiyön hetki oli saapunut, sillä isä Laurentius tovereineen oli alottanut valvomisen toisen yövartion kuluessa. Ensinmainittu nousi ja käänsi ajanmittarin ylösalaisin, jolloin hiekka alotti jälleen kiertokulkunsa. Tämän jälkeen polvistui kumpikin ristiinnaulitun kuvan alle, rukoillen vainajan sielulle rauhaa sekä itselleen turvaa kaikkia keskiyön vaaroja vastaan. He lopettivat hartautensa vasta, kun ylärivin ensimäinen suppilo oli tyhjentynyt ja sydänyön hetki siis oli ohi.

"Hän oli ensimäinen piispa, joka oli lähtenyt suomalaisen kansan keskuudesta", jatkoi isä Laurentius. "Seitsemäntoista vuotta on hän kantanut hiippaa ja sauvaa, ja se aika on ollut kultainen ajanjakso seurakuntamme elämässä. Paria ensimäistä vuotta lukuun ottamatta on hänen piispautensa aika ollut rauhan ja siunauksen aikaa. Maa on saanut olla vihollisilta rauhassa ja Herra on siunannut sitä vuodesta vuoteen runsailla sadoilla. Seurakunta on laajentunut, vakaantunut ja järjestynyt ja hänen toimestaan on vihdoinkin lopullisesti valmistunut tuomiokirkkomme, jonka holvien kätköihin hän nyt itse ensimäisenä pääsee lepäämään. Hänen lempeä saarnansa on levittänyt ja juurruttanut ristinuskoa paljon paremmin kuin vallottajan miekka. Kauan tulee kansa tässä maassa häntä kaipaamaan ja köyhät ja vaivaiset siunaavat hänen muistoaan."

Isä Laurentius istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten kohotti hän päätään ja lopetti kertomuksensa sanoilla:

"Minusta tuntui aina, että hänessä ovat yhtyneet kaikki ne hyvät avut, mitkä piilevät siinä kansassa, jonka lapsi hän itsekin oli. Ja niinpä varmasti tämä erämaiden kansa, joka on synnyttänyt sellaisen pojan, on ajan ja Herramme muovailemana vielä kerran kykenevä paljoon hyvään."

Hän vaikeni ja kumpikin käänsi hiljalleen katseensa vainajaan, joka lepäsi suorana valkoisen peitteen alla, ristiinnaulitunkuva rinnalleen painettuna. Hänen selkeäpiirteiset kasvonsa olivat näkyvissä. Viikatemiehen saapuessa ei vanhuuden lakastuneisuus ollut ehtinyt niille vielä leimaansa painaa. Ne olivat hymyilevän tyynet, ikäänkuin hän olisi nukkunut ja nukkuessaan nähnyt kaunista unta.

Isä ja poika.

Kesäpäivän suuri hiljaisuus vallitsi Kuusiston salmen rantamilla. Ne kaksi huovia, toinen parinkymmenen vuotias reipas nuorukainen, toinen jo harmaapartainen ukko, jotka vartioina käyskelivät linnan vallilla, katsoivat tarpeettomaksi paahtua siinä avonaisen taivaan alla, varsinkin kun he tiesivät voudin tähän aikaan kuorsaavan päivällisunessaan ja torninvartian mistään piittaamatta torkkuvan rintavarustuksen varjossa. Itse linnanherra taas, iäkäs Maunu-piispa, työskenteli tapansa mukaan kammiossaan, ja jos hän sattumalta lähtisikin ulos kävelylle ja huomaisi vartiain etsineen itselleen hieman viileämmän olinpaikan, niin ei hän ainakaan hirteen heitä tuomitseisi, tuskinpa katsoisi asiaa edes moitteenkaan arvoiseksi, sillä olihan tätä nykyä rauha maassa eikä linnan vartioimisella keskellä kirkasta kesäpäivää ollut niin suurta väliä. He jättivät siis hilporit käsistään ja vierittäysivät jyrkkää vallinkuvetta alas. Päästyään rantaleppien siimekseen riisuivat he saappaat jaloistaan ja upottivat ne polvia myöten jokeen.

"Ihanaapa olisi kokonaankin heittäytyä tuonne veteen", puhkesi nuorempi sanomaan. "Joko ma viskaan vaatteet päältäni ja lähden halkomaan salmen pintaa?"

"Elähän huoli", varotti vanhempi, "hyväpä tässä on näinkin istua."

Vastapäinen ranta lehtoineen ja ruohikoineen sekä joukko lehmiä, jotka siellä kävivät laitumella, kuvastuivat kahtena, sillä lahdenpinta oli rasvatyyni. Oikealla souti linnankalastaja nuottaa ja taampaa samalta suunnalta, lahden ja niittyjen takaa näkyi Piikkiön kirkontorni. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan kiurun liverrys, joka ehtymättömänä hopeavirtana kumpusi ylhäältä sinilaesta, sekä vedenloiske vasemmalta, jossa linnan naispalvelijat pesivät poukkuja.

"Onpa nyt paratiisillinen rauha", keskeytti nuorempi hiljaisuuden, johon vaipuneina he olivat hetkisen istuneet.

"Tämmöisenä päivänä sitä ei viitsisi muuta kuin olla", lisäsi vanhempi.

"Kunpa olisikin vielä paratiisi maan päällä, niin silloin saisi aina vain loikoa puiden siimeksessä ja syödä kyllältään saksanpähkinöitä ja omenoita ja ... ja hunajaa."

"Ja juoda olutta, johon sinä olet niin mestari."

"Olisikohan tuolla saanut olutta?" kysyi nuorempi yksinkertaiseksi tekeytyen.

"En tiedä, mahtoiko sitä olla siellä kaikkein saatavana, mutta kaiketi sinä olisit sitä jostakin nurkasta löytänyt ja juonut itsesi samanlaiseen tukkihumalaan kuin viime Heikinmessun aikana, mistä taasen olisi seurannut, että sinut olisi kiiruunkaupalla toimitettu paratiisin porttien ulkopuolelle, ennenkuin olisit ehtinyt niitä ihania yrttitarhoja ryvettää."

"Kylläpä te osaatte", arveli nuorempi pahastumatta. "Teidän olisi pitänyt ruveta saarnaajamunkiksi, niin olisitte päässyt paljon helpommalla maailman läpi."

"No, eipä tämä nykyinen toimemmekaan juuri luita riko."

"Niin että on parasta tyytyä tähän huovin kutsumukseemme sekä olla onnellinen tässä piikkiöläisessä paratiisissa. Mutta munkeista ja paratiisista puheen ollen, niin muistuupa elävästi mieleeni erään liukaskielisen mustaveljeksen pitämä saarna, jonka pikku poikasena kuulin Turussa. Hän puhui paratiisin ihanuudesta niin kauniisti, että minulla on siitä pitäin tehnyt sinne aina vähin mieli. Puhuessaan pyöräytti hän kaapunsa hihasta korean lasipallon, näytti sitä kuulijoille ja sanoi, että maailma on alussa ollut yhtä ehyt ja ihana kuin se pallo, mutta syntiinlankeemuksessa on se särkynyt pirstaleiksi, aivan samoin kuin kävisi pallon, jos hän pudottaisi sen kiveen. Sen tähden kaikki kauneus, mitä maailmassa tavataan, on vajanaista, se kun on vain sen alkuperäisen paratiisimaailman pirstaleita. Nyt minä sen munkin vertauksen vasta oikein ymmärrän. Tämäkin suven ihanuus tässä ympärillämme on sellainen paratiisin pirstale. Ja meidän velvollisuutemme sanoi munkki olevan koettaa niistä pirstaleista panna jälleen paratiisi kokoon."

"Hm, panepas se tosiaankin kokoon, niin minä sanon sinua mestariksi", jorisi vanhempi ja haukotteli penseästi.

Nuorempi ei katsonut tätä vartiakumppaninsa huomautusta vastauksen arvoiseksi, hän oli käynyt tunteelliseksi ja silmät puoli ummessa tuijotti etäisyyteen. Äkkiä havahtui hän kuitenkin haaveistaan, rävähytti silmänsä auki ja huudahti:

"Saammepas vieraita."

Vanhempikin käänsi päänsä samalle suunnalle ja näki linnaa kohti lähenevän venheen, jota kaksi soutajaa kiskoi eteenpäin. Kolmas istui melaa pidellen perässä.

"Taitaapa olla parasta korjautua tästä takaisin vallille", sanoi hän, "sillä pian törähyttää Hookana tulomerkin torvellaan."

"Niin, ellei se torviniekka ole nukahtanut, mikä muutoin olisikin hänelle parahiksi."

He vetivät saappaat jalkaansa ja nousivat äskeiselle paikalleen, alkaen hilporeihinsa nojaten uteliaasti tähytä lähenevää venettä.

"Olen valmis syömään pääni, jos vain osaatte sanoa, kuka tuo perässä istuva herra on", lupasi nuorempi, "sillä herrasmieheksi minä ainakin hänet erotan, vaikken sen enempää pystykään hänestä sanomaan."

Tällä välin läheni vene lähenemistään. Vähää ennen kuin se laski laiturin ääreen, virkkoi vanhempi:

"No, olehan valmiina haukkaamaan pääsi, sillä ellei veneen perässä istuva herra ole Olavi-mestari, niin saat vuorostaan syödä minun pääni."

"Mitä, ukon poikako?"

"Kenen ukon, sinä viisastelija?"

"Ka, tietenkin piispan, ettekö te tarkottanut Olavi Maununpoikaa?"

"Täytyy sanoa: hänen armonsa piispan, sillä ukko tuolla sisällä on hiukan enemmän kuin minä ja sinä", ojensi vanhempi. "Mutta milloin sinä olet kuullut, että jollakin piispalla olisi poika? Piispoilla ei saa olla poikia paremmin kuin tyttäriäkään ja sinun tulee tietää, että mestari Olavi on piispan sisaren poika --"

"Hänen armonsa piispan kai tarkotitte sanoa."

-- "Ja hänen armoansa piispaa kutsuu hän enokseen. Paina se visusti mieleesi, ettet vasta erehdy joutavia leksottelemaan."

"Mutta kaikkihan sen tietävät, että..."

"Vaiti nyt siinä, he lähenevät jo ja minä tahdon mennä näkemään, vieläkö Olavi-mestari tuntee minua."

Kun vieras, nuori, muhkeavartaloinen mies, jolla oli tavallista kallisarvoisempi pappispuku ja päässä mustasamettinen pyöreä maisteribaretti, saapui kohdalle, laskeusi vanhempi huovi muutaman askeleen alas vallin kuvetta ja tervehti häntä kunnioittavasti.

"Kas, Herran rauha teille, Jooni-vanhus, näyttepä olevan vielä yhtä hyvissä voimissa kuin viime käynnilläni."

"Niin, Jumalan kiitos, vielähän tuota jaksaa täällä vallilla käyskennellä ja hilporia kantaa. Mutta ... teidän arvoisuutennehan tulee kuin taivaasta pudoten, emme ole täällä linnassa, ainakaan me yhteinen väki, tienneet mitään tulostanne."

"Ei siitä ole enollanikaan ollut tietoa, sillä lähdin kotimatkalle edeltäpäin ilmottamatta. Mutta onko täällä kaikki ennallaan ja kuinka voi hänen arvoisuutensa? Pelkäsin jo linnaa lähestyessämme, että se on jätetty autioksi, kun ei kuulunut tavallista torventoitotusta eikä valleilla näkynyt ristinsielua."

"Hookana on nukahtanut torvensa ääreen", sanoi Jooni ja heitti moittivan katseen ylös porttitorniin, "ja sitten me..."

Hän aikoi selittää omaa ja toverinsa poistumista vartiopaikalta, mutta kun hän venytteli sanojaan, keskeytti Olavi-mestari hänet:

"Oli parempi, että minä pääsin huomaamatta linnaan ja voin siten ihan odottamatta ilmestyä enoni eteen. Kai hän on kotona ja voi hyvin."

"Hänen armonsa voi erinomaisesti ja istuu kaiketi kammiossaan oppineiden kirjojensa parissa. Kyllä hän hämmästyy ja ihastuu, nähdessään teidän arvoisuutenne yhtäkkiä edessään."

"Sen minä kyllä uskon", vakuutti mestari Olavi ja lähti astelemaan edelleen.

Kun Jooni kääntyi vallinharjalle noustakseen, tölmäsi hän nuorempaan toveriinsa, joka oli hiipinyt hänen selkänsä taakse ja sieltä uteliaasti tarkastellut mestari Olavia.

"Vai siihen jo kerkesit töllistelemään!" ärähti hän.

"Oletteko tullut ajatelleeksi?" kysyi nuorempi rauhallisesti, "että jos ukolta tuolla sisällä ... tarkotan hänen armoltaan piispalta otettaisiin hartioilta kolmisenkymmentä vuotta ja asetettaisiin sitten mestari Olavin rinnalle, niin he olisivat aivan toistensa näköiset?"

"No entä sitten! Vai onko se sinusta suurikin ihme, että sisarenpoika on enonsa näköinen."

Jooni lähti kävelemään pitkin vallinharjaa, haluamatta niistä asioista antautua pitempään sananvaihtoon kärkkään kumppaninsa kanssa.

Tällä välin oli mestari Olavi ketään kohtaamatta tullut linnan sisäpihalle, missä hän hetkiseksi pysähtyi tuuhean jalavan siimekseen. Se kasvoi yksinäisenä keskellä pihaa ja sen juurella oli sammaltunut kivipenkki. Siinä oli hän poikavuosinaan usein istunut kirja polvillaan, unelmien sulautuessa vanhan jalavan suhinaan, jalavan, jonka tarina tiesi ensimäisen suomalaissyntyisen piispan, Maunu I:sen, istuttamaksi ja joka oli nähnyt ympärillään milloin hävitystyössä riehuvia novgorodilaisia, milloin uljaita ritareita ja kirkkoruhtinaita. Ylhäällä tornin komeroissa vikisivät naakat niin tutunomaisesti ja harmaiden muurien kyljestä tirkistelivät pienet, lyijypuitteiset ikkunat kuin ystävällisen vanhuksen silmät.

Lapsuusmuistojen tulviessa joka haaralta mieleen astui mestari Olavi jykeitä kiviportaita ylös ja kohtasi heti kynnyksen takana enonsa vanhan emännöitsijän, joka hänet nähdessään löi hämmästyksestä kätensä yhteen. Hän tervehti ystävällisesti vanhusta ja kieltäen häntä panemasta toimeen mitään hälytystä jatkoi hän kapeita kiviportaita myöten matkaansa toiseen kerrokseen.

Ovi piispansaliin, joka vastasi maallikkolinnojen ritarisalia, oli raollaan ja hän pujahti siitä ääneti sisälle. Salissa ei ollut ketään ja muuan auki vedetty ikkuna narahteli ilmanvedosta. Mestari Olavi pysähtyi keskelle lattiaa ja silmäili mieli herkkyneenä ympärilleen. Mitä herttaisia muistoja kätkeysikään täällä joka soppeen! Noissa syvissä ikkunakomeroissa oli hän talvi-iltain hämyssä unelmoiden istuskellut. Leveät penkit nahka- ja samettityynyineen, kallisarvoiset seinämatot, jykevät nojatuolit ja pöydät -- kaikki olivat ennallaan ja samassa järjestyksessä kuin kolme vuotta sitten, jolloin hän, päästyään rehtorin toimesta Parisin yliopistossa, oli tullut kotimaassa käymään.

Salin perälle astuessaan pysähtyi hänen katseensa hetkeksi leveään uuniin, jonka otsikossa näkyi kiveen hakattuna Tavastien vaakuna: rautaan puettu koukistunut käsivarsi. Se toi aina mieleen hänen oman vaakunansa ja samalla hänen eräänlaiseen salaperäisyyteen verhotun syntyperänsä. Hänen vaakunassaan oli samanlainen haarniskoitu käsivarsi, se vain eroa, että käsi hänen vaakunassaan piteli ruusua. Kun hän oli tuosta ruususta kerran poikasena kysynyt enoltaan, oli eno luvannut kertoa sen historian myöhemmin, kun hän on täysi mies ja maisteri. Nyt hän oli sitä ollut jo monet vuodet ja nytpä hän vihdoinkin vaatisi enon kertomaan siitä.

Hiljaa työnsi hän oven piispan kirjastohuoneeseen auki ja astui kynnyksen yli. Vanhus istui nojatuolissa, pää taapäin painuneena, polvillaan avattuna Thomas Lombarduksen _Liber Sententiarum_. Hän oli uinahtanut ja liikutettuna katsoi mestari Olavi noita jaloja kasvoja korkeine otsineen ja älykkäine piirteineen. Tonsuuria peitti musta kalotti ja ohimoilta alkoi tukka jo vaalentua. Korkea vartalo ja tasaisesti huokuva rinta sekä poskipäille kohonnut nuorekas punerrus todisti kuitenkin vielä täyttä miehuuden voimaa. Lukupulpetilla hänen vieressään oli niinikään avattuna Vulgata, jota vanhus oli nähtävästi käyttänyt Lombardusta tutkiessaan.

Vanhus havahtui ilmanvedosta. Hän siristi silmiään ja ilonhohde levisi hänen kasvoilleen.

"_Sic_!" huudahti hän kohoten seisomaan. "_Ubi mater, ibi filius_. Uinahdin hieman ja olin silloin näkevinään Elinan, sinun äitisi, kulkevan editseni, kädessään ruusunkukka. Tiesin silloin saavani kuulla sinusta, rakas nepos, mutta sitä en osannut odottaa, että sinä itse seisoisit ilmielävänä edessäni."

Hän syleili hellästi mestari Olavia ja jatkoi sitten:

"En osannut odottaa sinua ennenkuin syksyllä, sillä viimeksi saapuneessa kirjeessäsihän et puhunut mitään näin pikaisesta lähdöstäsi."

"Koti-ikävä, rakas eno, ajoi minut yhtäkkiä liikkeelle, kun toimeni yliopiston rehtorina päättyi ja muutkin asiat sallivat hieman lähteä tuuluttelemaan."

"Oletko siis toistamiseen ollut rehtorina? Siitäkään minulla ei ole ollut tietoa."

"Taisin unhottaa mainita siitä viime kirjeessäni. Lisäksi sain kunnian kuluneen kevään aikana toimia kolmannen kerran saksalaisen kansakunnan prokuraattorina."

"Saksalaisen kansakunnan? Tarkotat kai englantilaisen."

"Hm, siellä ei nyt enää kernaasti käytetä nimeä _natio anglicana_, vaan sen sijaan _natio allemannica_. Jälkimäinen nimitys alkoi pyrkiä käytäntöön jo viisi vuotta sitten, jolloin englantilaiset roviolla polttivat Orleansin neitsyen, kuten siellä nykyään on Jeanne d'Arcia ruvettu nimittämään. Ja sen jälkeen kuin kuningas Kaarle sai Parisin haltuunsa, on nimitys _natio anglicana_ hävinnyt melkein kokonaan käytännöstä."

"Siellä on, kuulen ma, tapahtunut suuria mullistuksia, joista meillä täällä Europan pohjoisnurkassa on vielä varsin vaillinaiset tiedot. Ranskalaiset ovat siis saaneet pääkaupunkinsa takaisin?"

"Niin, huhtikuun kolmantenatoista päivänä avasivat Parisin porvarit kaupunginportit ranskalaiselle sotajoukolle. Riemu oli yleinen kaupungissa ja koko yliopisto vaelsi juhlakulkueessa, kaikilla palavat vahakynttilät käsissä, Pyhän Katarinan kirkkoon Teinilaaksossa, jossa pidettiin kiitosjumalanpalvelus."

"Yliopisto on siis tehnyt täyskäännöksen, sillä etkös sinä viimeksi luonamme käydessäsi kertonut, että se oli mukana tuomitsemassa kuolemaan sitä ... kuinka häntä nyt kutsuttiinkaan?"

"Orleansin neitsyttä, niin kyllä. Mutta yliopisto yhtyi tuohon tuomioon vasta ankarain kinastelujen jälkeen, sillä lähes toinen puoli yliopistoa piti Jeanne d'Arc'ia Jumalan lähettämänä eikä minään noitana. Näihin kuuluin minäkin, kuten tiedät silloisista keskusteluistamme. Sen vuoksi valittiin minut englantilaisen kansakunnan puolesta siihen lähetyskuntaan, joka sai tehtäväkseen rakentaa sovinnon yliopiston ja kuningas Kaarlen välillä."

"No, ja kuinka onnistui toimenne?"

"Vallan mainiosti. Kuningas otti meidät suopeasti vastaan ja vahvisti kaikki yliopiston vanhat etuoikeudet."

"Yliopisto saa siis rauhassa jatkaa työtään ja Ranska on päässyt pitkäaikaisista vihollisistaan. Kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvä. Mutta haluaisinpa nyt kuulla jotakin yliopiston elämästä. Ovatko tiedonlähteet kummunneet yhtä tasaisesti näinä koettelemusten aikoina?"

"Kyllä muutoin, paitsi että opiskelijoita on kalliin ajan tähden ollut vähemmän. Melkoinen osa Parisia jäi parina viime vuonna autioksi ja jonkunkerran raivosi köyhemmän väestön keskuudessa todellinen nälänhätä. Ja Parisin ympärillä liikkui laumoittain susia, tunkeusivatpa joskus muurien sisällekin, syöden elävältä muutamia ihmisiä."

"Parisista on siis kaikonnut se iloinen ja keveä elämä, mikä siellä vallitsi vielä parikymmentä vuotta sitten, jolloin minäkin siellä talvikauden viivähdin. Se ei ollut vierasta yliopiston oppineille isillekään, sillä heistähän laulettiin ... kuinkas se nyt mahtoi ollakaan..."

"Madame la Haute science a Paris s'en vint, ce me semble, boir les vins de son celier",

(Rouva Korkia-oppisuus käy Pariisiss' asioitaan: juomassa viinit kellaristaan.)

auttoi hänen muistiaan mestari Olavi.

"Niin juuri, ja myöskin minä kuulin siellä sanottavan, että moni, joka on lähtenyt hakemaan Parisista seitsemää taidetta, on niiden sijasta tavannut siellä seitsemän kuolemansyntiä."

"Seitsemän kuolemansyntiä ovat saaneet kaikota muurien ulkopuolelle, sillä tavernien ja muiden ilopaikkojen lukumäärä väheni viime vuosina puoleen ja entisten iloisten viisujen sijasta laulettiin Parisissa:

Morte nihil melius, vita nil peius iniqva (Ei parempaa kuin kuolema, eik' elämää poloisempaa),

mutta nyt alkaa jo elämä palata ennalleen ja pian ovat nuo seitsemän kuolemansyntiäkin jälleen muurien sisäpuolella."

"Hm, hm, sellaistahan se on. Mutta sinä, nepos, teit otollisen työn, tullessasi tervehtimään minua vanhusta, jonka elämä pian ohjaksistaan jättää. Kuinka luonnistui muutoin matkasi ja tulitko Ruotsin kautta?"

"Ei, vaan suoraan Lyypekistä."

"Aijai, kuinka varomatonta! Eivätkö Lyypekissä kertoneet, että vesillämme risteilee jälleen vitaliveljeksiä. Varsinkin eräs Iivari Fleming liikkuu kaikkialla laivoineen, ryöstäen kauppa-aluksia ja hätyyttäen rantakaupunkeja. Me emme toistaiseksi ole voineet hänelle mitään, sillä Raaseporin herra suojelee häntä julkisesti."

"No miksi häntä ei saateta rangaistukseen sellaisesta teosta?"

"Raaseporin herraako? Kukapa hänet saattaisi, sillä hän hallitsee linnaansa täysin itsenäisesti, piittaamatta kenenkään käskyistä. Sitäpaitsi hän on uuden valtionhoitajamme setä. Meillähän ei nimittäin enää hallitsekaan Eerik-kuningas."

"Kuulin siitä jo tulomatkallani sekä samoin Engelbrektin murhasta. Kamala ja väärä teko!"

"Niin, herra paratkoon" -- ja vanhus ryhtyi seikkaperäisemmin selvittämään kotimaassa sattuneita mullistuksia, joista mestari Olavilla oli yhtä vaillinaiset tiedot kuin hänellä itsellään Ranskan maan asioista.

Kun oli tämän jälkeen kestänyt jonkun aikaa vaitioloa, kummankin istuessa nojatuolissaan omiin mietteisiinsä vaipuneena, kohotti mestari Olavi päätään ja virkkoi hiukan arkaillen:

"Sanoit, eno, minun äsken sisään astuessani uneksuneesi äidistäni, joka näyttäysi sinulle, kädessään ruusu. Tullessani piispansalin halki sattuivat silmäni sinun vaakunaasi, josta ajatukseni johtuivat omaan vaakunaani ja siinä näkyvään ruusuun."