Part 4

Mutta Pietari ei tähän kaikkeen kiinnittänyt huomiotaan eikä hän myöskään kuullut sitä hillittyä äänten sorinaa, joka tuli hänen takaansa rantatörmältä. Siellä oli satoihin nouseva väkijoukko, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka useampiin ryhmiin jakaantuneina istuivat tai seisoskelivat avonaisella rinteellä. Siellä ja täällä liikkui asestettuja sotilaita sekä pappeja ja munkkeja. Kansanjoukko oli hämäläispukuista ja useimpien pitkä tukka tai parta kiilsi vielä märkyydestä, sillä rannalla oli äsken suoritettu joukkokastaminen. Syrjempänä siitä, missä Pietari seisoi, oli vielä siirrettävä alttari sekä sen kummallakin puolen muutamia maahan pystytettyjä viiriä, joissa näkyi kömpelötekoisia Neitsyt Maarian ja pyhimysten kuvia. Viimemainittujen joukossa näkyi Henrik piispakin tallaamassa jaloillaan Lallia, joka paljaine päineen kiemurteli omantunnon vaivoissa. Munkit olivat vahvasti värittäen selittäneet vasta kastetuille kuvan merkitystä ja siten ajaneet heihin terveellistä pelkoa ja kunnioitusta uuden uskon edustajia kohtaan.

Rinne kansanjoukon takana kohosi jyrkäksi vuoreksi, jonka laella näkyi tuolta ja täältä maahan sortuneita varustuksia sekä niiden takaa muutamia rakennuksia. Alempana vuoren kupeella oli pengermä, jolle pystytetty luja hakuli oli niinikään muutamista kohti murrettu. Vuoren laelle, keskelle varustuksia, oli pystytetty lippu, jossa näkyi Pyhä Eerik kirvestä kantaen. Kaikkialla hääri siellä sotilaita, jotka kantoivat kaatuneita ulos varustuksista, haudattaviksi vuoren juurelle.

Tänään aamusella oli vasta päättynyt se kaksiviikkoinen taistelu, mihin Birger Jaarli ruotsalaisine ristijoukkoineen oli joutunut, hyökätessään Hakoisten linnan kimppuun, jonka vallikaivosten, hakulien ja rintavarustusten turviin sisähämäläiset olivat vetäytyneet. Ylivoimaiset ja paremmin aseistetut ruotsalaiset olivat nyt vihdoinkin, kärsittyään suuren mieshukan, onnistuneet murtautumaan varustukseen ja saamaan sen verisen taistelun jälkeen haltuunsa. Naiset, lapset ja vanhukset, jotka ruotsalaisten lähestyessä olivat ympäristön kylistä paenneet linnan suojaan, sekä ne asekuntoisista miehistä, jotka taisteluiden kestäessä oli vangiksi saatu, olivat äsken miekan ja vankeuden uhalla pakotetut kasteeseen.

Linnan sortuessa oli Pietari Kaukovalta, joka lähes kuukauden päivät oli ollut pakanallisten heimolaistensa vankina varustuksessa, päässyt jälleen vapauteen.

Niinä muutamina vuosina, jotka olivat kuluneet Pietarin isän kuolemasta, oli hän suuresti vanhentunut. Tukka oli kauttaaltaan harmaantunut ja entinen ryhdikäs vartalo painunut kokoon. Mutta sen sijaan oli hänen kasvoilleen pysyvästi asettunut tyyni rauha, tuloksena pitkäaikaisista, mutta onnella loppuun suoritetuista sielun taisteluista.

Palattuaan isänsä sortuneen elämäntyön ääreltä takaisin Rantamäelle, oli Pietari polvistunut piispa Tuomaan eteen, tunnustanut rikoksensa ja tarjoutunut nöyrästi kärsimään siitä tulevan rangaistuksen. Piispa oli katsonut häntä kauan ääneti ja raskasilmeisesti.

"Minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin, poikani", oli hän vihdoin vastannut, "enkä niin ollen katso itseäni soveliaaksi sinua rankaisemaan. Kaikki me olemme rikkoneet, koettaessamme käännyttää tätä kovapintaista kansaa. Minä olen pyhältä isältä pyytänyt eroa piispanvirastani ja lähden oitis sen saatuani toivioretkelle Herramme haudalle."

Silloin oli Pietari määrännyt itse itselleen rangaistuksen: ankaria katumustöitä ja paastoja, joiden päätyttyä hän oli jouhipaitaan pukeutuneena lähtenyt taivaltamaan Jerusalemiin. Hän oli tämän pitkän ja vaivaloisen taipaleen suorittanut suurimmalta osalta jalkaisin, kokien kyllälti nälkää ja vilua ja moninaisia vaaroja. Mutta tällä matkalla oli hänen sisäinen ihmisensä päässyt vihdoinkin tasapainoon. Entistä elävämmin oli hän nyt tullut käsittämään, että ristinusko oli ainoa pelastus sille pienelle kansanheimolle kaukana Pohjolassa, jonka keskuudesta hänkin oli lähtenyt. Voitokkaana tunki ristinusko eteenpäin ja ainoastaan niillä kansoilla oli tulevaisuutta, jotka sen olivat ajoissa itselleen omaksuneet, kun sen sijaan kaikki se, mikä oli rakennettu vanhan pakanuuden pohjalle, oli häviöön tuomittu. Niin oli hänen isänsä suuri unelma rauennut ja niin tulisi kaikkien muidenkin yritysten käymään, elleivät ne rakentuneet uudelle pohjalle. Tämän asian entistä syvempi tajuaminen oli hänessä uudelleen herättänyt henkiin voimakkaan halun päästä saarnaamaan ristinuskon totuutta omalle kansalleen. Yhtä paljon kuin uskonintonsa yllytti häntä siihen myöskin halu saada kansansa maallisessakin suhteessa menestymään ja kehittymään eteenpäin sekä siten säilyttämään olemassaolonsa vastaisten aikojen varalle. Täten oli häneen itsensä tietämättä varustautunut jotakin isänsä aatteista, vaikka ne hänessä olivatkin pukeutuneet uusiin, olosuhteiden vaatimiin muotoihin.

Entistä ehyempänä ja lujempana sekä samalla tyyntyneenä ja tasaantuneena palasi hän pitkältä matkaltaan takaisin kotimaahan. Mutta ehdittyään Auran rannoille oli häntä vastassa sanoma, että Birger, Ruotsinmaan jaarli, hankkiusi parasta aikaa suurelle ristiretkelle hämäläisiä vastaan ja että hän oli kutsunut kaikkia suomenkieltä taitavia pappeja ja munkkeja vastaansa Kokemäenjoen suulle. Tämä tieto ei ollenkaan ollut Pietarin mieleen, sillä tuntien heimolaistensa itsepintaisuuden ei hän odottanut mitään hyvää sellaisesta retkestä. Hän olisi tahtonut tuoda heimolaisilleen rauhan sanomaa rauhallista tietä, ja vaikka evankeliumin saarna siten edistyikin ihmissilmälle nähden vitkallisemmin, jätti se sillä tavoin kuitenkin syvemmät ja luotettavammat jälet. Sitäpaitsi hänestä oli jo se itsessään vastenmielistä, että meren takaa tulleet muukalaiset samosivat miekka kourassa hänen omien heimolaistensa luo, varsinkin kun hän tiesi, että siitä välttämättä aiheutui taisteluita ja verenvuodatusta.

Mutta kun sellainen retki nyt kuitenkin kerran oli tekeillä, niin päätti hän noudattaa kutsua. Itse mukana ollen saattoi hän parhaiten vaikuttaa heimolaistensa hyväksi, koettaen sanankylvöllä lievittää miekan valtaa. Hän saapui siis kutsutulle kohtauspaikalle ja liittyi ristiretkeläisiin. Mutta kun ristiarmeijan kulku Hämeen sydäntä kohti kävi kovin hitaasti, sen kun oli taistellen otettava miltei jokainen askel, päätti Pietari lähteä yksin edellä ja taivuttaa heimolaisensa ottamaan ristinuskon suosiolla vastaan, joten vallottajan miekalta olisi tutkain katkennut.

Ilokseen huomasi hän sanainsa tapaavan vastakaikua, ja tuolla ja täällä sai hän ihmiset suostumaan kasteeseen. Mutta kuta syvemmälle sisämaahan hän kulki, sitä kylmäkiskoisemmiksi ja itsepintaisemmiksi muuttuivat ihmiset. Ja kun hän saapui sisä-hämäläisten pääpaikkaan, Hakoisten linnaan, tapasi hän sinne kokoontuneina kaikista jäykimmät ja kovapintaisimmat miehet, joista hänen sanansa kilpistyivät takaisin kuin kallionkyljestä. Niissä oli kaikissa jotakin hänen omasta isästään ja vanha pakanuus uhreineen ja loitsuineen eli heissä syvään juurtuneena ja elinvoimaisena. Ristinuskon käsittivät he samaksi kuin muukalaisvallan ja he olivat suunnattoman arkoja vanhasta vapaudestaan. He keskeyttivät hänen puheensa vihaisin huudoin, sitoivat hänet ja uhkasivat surmata siinä paikassa. Mutta joukossa oli useita hänen isänsä entisiä miehiä Linnajoelta. He ilmottivat, kenen poika hän oli ja kuinka hän Linnajoella oli taistellut muukalaisia ristityitä vastaan. Täten saivat he hänet pelastetuksi surmansuusta, mutta vapautensa hän menetti ja sai astua pimeään vankikomeroon.

Siellä oli hän sitten virunut tähän päivään saakka, saamatta vaihettaa sanaa kenenkään kanssa. Vihdoin oli hän ulkoa kuuluvasta taistelun melskeestä arvannut ristiarmeijan saapuneen perille. Kyyröttäessään pimeässä komerossaan oli hän kahden viikon ajan saanut arvailla taistelun vaiheita ja vanha ristiriita hänen sielussaan oli tuon tuostakin uhannut riehahtaa ilmituleen. Mutta hän oli onnistunut säilyttämään vaivalla saavuttamansa tasapainon ja varustuksen sortuessa oli hän voitokkaana astunut jälleen Jumalan vapaan taivaan alle. --

Kun voitetut olivat ryhmittyneet rantaäyräälle vuoren juurella, oli Pietari astunut heidän keskelleen ja saarnannut apostolin sanoilla: "Katso, vanhat ovat kadonneet ja kaikki ovat uusiksi tulleet." Hän oli osottanut heimolaisilleen, kuinka heidän vanha pakanuutensa oli häviöön tuomittu ja kuinka ristinusko yksinään kykeni tarjoamaan heille menestyksen sekä ajallisissa että iankaikkisissa asioissa. Tämä saarna oli selvinnyt hänelle vankikomeron pimeydessä, ja voimallisina sekä uutta elämän rohkeutta herättävinä kumpusivat sanat hänen suustaan.

Voitetut hämäläiset olivat alussa katsoneet ihmetellen tuota harmaatukkaista miestä vankeuden kalventamine kasvoineen, miestä, joka puhui murtamatta heidän omaa kieltään ja jonka katseesta loisti niin vakuuttavana tyyni rauha. Heidän mielenkiintonsa oli kasvanut väkisinkin ja Pietari oli huomannut sanainsa tekevän vaikutuksen. Ja kun hän saarnansa lopussa oli polvistuen pitänyt hartaan rukouksen, oli liikutuksen humaus käynyt läpi joukon ja suuri osa heistä oli vapaehtoisesti suostunut kasteeseen.

Tämä oli ensimäinen suurempi voitto, jonka Pietari oli saavuttanut omassa synnyinmaassaan. Mutta voitto ei kumminkaan ollut läheskään täydellinen. Hän oli saarnansa aikana huomannut joukon miehiä, jotka suhtautuivat hänen sanoihinsa kylmäkiskoisesti ja vihamielisesti ja joista jäätävä vastavaikutus oli uhannut levitä muihinkin. Ne olivat kaikki iäkkäitä, rustottuneita miehiä omine pitämyksineen, oikeita häviävän ajan juurevia tervaskantoja, joita ei mikään mahti maailmassa kyennyt kääntämään uusille urille. He olivat ryhmittyneet erään valkopartaisen ja jylhän näköisen ukon ympärille, joka linnassa oli toiminut heidän tietäjänään ja joka jyrkimmin oli vaatinut Pietaria surmattavaksi. Pietari oli tuntenut, kuinka hänen saarnansa lopulta muuttui taisteluksi tästä ukosta huokuvaa kylmyyttä vastaan ja kuinka tuo kylmyys hänen sanojensa lämmöstä huolimatta hyyti osan kuulijoita. Hänen lopettaessaan oli ukko lausunut jyrkeästi:

"Sinä puhut paljon kauniita sanoja Jumalan valtakunnasta ja rakkaudesta lähimmäistä kohtaan, mutta ryöväreinäpä te kuitenkin miekka kourassa karkaatte meidän päällemme!"

Nämä sanat olivat satuttaneet Pietaria arkaan kohtaan ja hänen oli täytynyt vaieta niiden edessä. Nuo samat sanat oli usein ennenkin, sekä Virossa että täällä kotimaassa, katkeralla ivalla sinkautettu häntä vastaan ja aina oli hän tuntenut itsensä sanattomaksi niiden edessä. Kun munkit olivat ryhtyneet kastetoimitukseen, oli hän yksinään siirtynyt syrjemmäs rannalle, seuloen mielessään tuota kiusallista kysymystä, pitääkö miekan käydä edellä ja sanan seurata vasta perässä...

Selin seisoessaankin tunsi Pietari tuon taipumattoman miesryhmän läsnäolon. Omituinen halu veti häntä heidän puoleensa ja seisottuaan vielä muutaman hetken ajatuksiaan järjestellen alallaan, kääntyi hän hitaasti ja alkoi nousta rinnettä ylös. Tietäjä istui yhä miesjoukon keskellä, jurona ja katse maahan luotuna. Kaikki olivat ääneti ja ikäänkuin odottivat jotakin.

Kun Pietari ehti heidän luokseen, kuului ylhäältä pari rämeätä korpinkoikausta. Kaikki nostivat katseensa ja näkivät aukean halki raskain siivenlyönnein lentävän suurikokoisen ja iäkkään korpin, jonka musta höyhenpuku oli pään puolesta jo kokonaan vaalentunut. Se teki miesjoukon kohdalla kierroksen ilmassa ja asettui sitten kuuseen, joka yksinäisenä kasvoi rinteen keskellä. Terävillä silmillään tähysti se päätään käännellen alas kuin lukien maassa kyyröttäviä miehiä.

"Lintusi tuli, Yrö!" huudahti tietäjään kääntyen eräs miehistä.

"Sitäpä olenkin tässä odottanut", vastasi ukko, jonka jähmettyneet kasvot olivat äkkiä elostuneet. "Se on vanha lintu ja viisas lintu", jatkoi hän sitten odottamattomalla puheliaisuudella. "Se on jo yli sadan vuoden vanha, näettehän sen noista kaulahöyhenistäkin. Minun ukkovaarini sen oli pienenä poikasena tuonut kotiinsa ja kesyttänyt. Kun sitten ristinkoirat olivat ensi kerran tulleet meren takaa tähän maahan ja esi-isämme olivat taistelleet heitä vastaan Rantamäen kukkuloilla, oli se taistelujen aikana koikkunut ilmassa hänen päänsä kohdalla ja kerran oli se pelastanut hänen henkensäkin. Kun hän oli juuri ollut saamaisillaan surmaniskun viholliselta, oli se pudottautunut ilmasta suoraan ristityn silmille. Siitä oli tämä tyrmistynyt, niin että isku oli jäänyt antamatta. Ja kun ristityt lopulta olivat vallottaneet Turun maan ja alkaneet sinne kirkkojaan rakentaa, oli se lentänyt sieltä pois ja näyttänyt ukkovaarilleni tietä sinne, missä hän saattoi rauhassa palvella vanhoja haltioitaan. Kuollessaan oli vaari kehottanut isääni pysymään vanhassa esi-isäin uskossa, ja jollei hän sillä asuinsijallaan saisi sitä rauhassa pitää, niin tuo lintu kyllä näyttäisi hänelle tien uuteen paikkaan. Isäni sai kuitenkin elää ja kuolla samalla paikalla ja vasta minun aikanani tunkivat ristityt meidän kyläämme. Silloin lähti korppimme sieltä pois ja minä seurasin sitä tänne Hakoisiin. Nyt on meidän lähdettävä täältäkin. Vai kuinka, lintuseni, minnepäin nyt on kulettava?"

Aivankuin olisi ymmärtänyt hänen kysymyksensä, päästi korppi pitkän: k-lonk! ja levittäen siipensä lähti lentoon. Se kulki viistoon järven pohjoispään yli ja metsän kohdalle päästyään teki kierroksen ilmassa, jonka jälkeen se lähti suoraan lentämään itäpohjoista kohti, kadoten pian kokonaan näkyvistä.

"Sinne se nyt tie vetää", sanoi ukko, joka kädellä silmiään varjoten oli seurannut korpin lentoa. "Joka teistä tahtoo elää vapaana miehenä ja uhrata Ukolle vanhalla tavalla, se seuratkoon minua. Siellä suuren Päijänteen takana on tilaa yllinkyllin metsästää ja kaskia polttaa. Sinne menemme ja ensimäisessä lähteessä, jonka tiellämme kohtaamme, pesemme itsemme puhtaiksi ristittyjen kastevesistä."

"Etkö pelkää ristittyjen kastelukujen tehonneen itseesi?" kysyi eräs miehistä puoliksi leikillään.

"En, sillä koko ajan rukoilin Ukkoa ja luin loitsuja", vastasi ukko lyhyesti.

Hän nousi seisoalleen ja toistakymmentä jäykkää miestä hankkiusi seuraamaan häntä, vaeltamaan erämaihin ja pestyään itsestään ristinuskon tartunnaisen elämään ja kuolemaan vanhalla pohjalla. Äsken, Pietarin seistessä vielä rannalla, oli jaarlin kuuluttaja julistanut kansanjoukolle, että kaikki, jotka olivat ottaneet vastaan kasteen, saisivat rauhassa lähteä koteihinsa, joten he nyt olivat vapaita menemään, minne halusivat.

"Luuletteko te voivanne paeta Jumalan edestä?" kysyi nyt Pietari miehiltä. "Kyllä me ristinuskon sanansaattajat löydämme erämaahankin."

Ukko ei vastannut mitään, vaan heitti kylmän ja halveksivan katseen Pietariin. Sen sijaan sanoi eräs hänen seuralaisistaan:

"Ne me nuijaamme hengiltä ja silloin ei säästetä Jurvankaan poikaa, jos hän vielä kerran tulee meille tyrkyttämään muukalaisten oppia."

"Kaikista vähimmän säästämme me juuri häntä, luopiota ja petturia", lisäsi toinen.

"Ja jos he tulevat ylivoimalla meitä kääntämään", jatkoi ensimäinen, "niin silloin näyttää meille Yrön lintu jälleen tietä."

"Te poloiset pidätte siis korppia jumalananne", yritti Pietari heitä ivalla masentaa.

"Emme jumalana, vaan jumalan lintuna", vastasi mies järkkymättä.

"Entä kun korppinne kerran kuolee?"

"Kaipa Ukko lähettää meille silloin uuden tiennäyttäjän."

"Mutta ettehän voi loppumattomiin paeta ristinuskon edestä, sillä tuolla on teitä vastassa ikuinen lumi ja yö", sanoi Pietari pohjoiseen viitaten.

"Niinpä elämme sitten yön ja lumen keskellä ja ellemme voi elää, niin kuolemme ainakin vapaina miehinä."

Pietari vaikeni, tuntien itsensä voimattomaksi heitä vastaan. Kummallinen raukeus valtasi hänet, kun hän surumielin katsoi miesten jälkeen, heidän painuessaan rinnettä alas ja lähtiessä kiertämään järven pohjoisen poukaman ympäri. Ne olivat jäykimmät ja uljaimmat miehet koko joukosta ja hän arvioi mielessään, kuinka arvokkaan voiton ristinusko olisikaan saavuttanut, jos ne todenteolla olisivat kääntyneet. Hän ei voinut olla mielessään vertailematta meneviä ja niitä, jotka jäivät ja siis omaksuivat ristinuskon. Viimemainittujen joukko oli paljon sekalaisempi ja sen miehet olivat huomattavasti heikompia ja talttuneempia. Ne olivat alistuneet uuden ajan ikeeseen ja kaikkien niiden kasvoilla kuvastui arka odotus.

Pietarin mieleen tuli Mestarin vertaus pidoista, joihin rikkaat eivät saapuneet ja joihin kuningas sen tähden kutsutti kaikenlaiset vaivaiset ja köyhät. Hänen sydäntään herpasi omituinen sääli ja hänen halutti puhua rohkaisun sanoja tuolle neuvottomalle jääneiden joukolle, mutta hän tunsi tällä hetkellä itsensä voimattomaksi ja mykäksi. Ja niin he jokainen, Pietari ja kaikki äsken kastetut, seisoivat alallaan äänettöminä ja tuijottivat sekanaisin tuntein menevien jälkeen. Jäykkinä ja taakseen katsomatta painalsivat ne eteenpäin ja katosivat pian vastarannan puiden alle, joiden latvoilla vielä viivähti iltaruskon haikea punerrus.

Kuolinvalvojaisissa.

"Hänen isoisänsä isä oli vielä pakana ja kaatui siinä suuressa taistelussa, jossa Pyhä Eerik vihdoinkin sai kukistetuksi varsinaissuomalaiset ja pakotetuksi heidät kasteeseen", alotti kertomuksensa isä Laurentius, tuomiokapitulin kanunki, ja hänen ainoa kuulijansa, kuoripoika Stefanus, poimi tarkkaavaisena jokaisen sanan, joka kumpusi hänen kunnianarvoisan ja iäkkään opettajansa huulilta.

Suomen kirkon esipaimen, hänen hurskautensa Maunu ensimäinen, oli aamupäivällä nukahtanut viimeiseen uneensa piispankartanossa Koroisten niemellä. Hänen hyvä ystävänsä aina varhaisimman nuoruuden ajoilta, isä Laurentius, oli tahtonut valvoa ensimäisen yön rakkaan vainajan kuolinhuoneessa. Ruumis lepäsi kapeassa vuoteessa peräseinällä ja sen kummallakin puolen paloi vahakynttilöitä. Isä Laurentius jatkoi kertomustaan. Hän puhui hiljaa kuin peläten nukkuvaa häiritsevänsä. Kuoripoika Stefanus kumartui vieläkin lähemmäs, voidakseen kuulla joka sanan.

"Tältä isoisän isältä jäi leski, joka lapsineen otti vastaan kasteen. Siitä lähtien ovat he isästä poikaan pysyneet kirkon kuuliaisina lapsina. Varsinkin ovat tämän suvun naiset olleet tunnettuja hurskaudestaan ja hyväntekeväisyydestään. Usein muistivat he lahjoillaan myöskin kirkkoa, sillä heidän kotinsa Ruskon Märtälässä on ollut aina varakas ja tuo pakanana kaatunut kantaisä oli ollut kihlakuntansa päällikkö.

"Herrassa kuollut isämme Maunu oli nelivuotiaana sairastunut ankarasti ja hänen eloon jäämisensä oli näyttänyt jo toivottomalta. Silloin oli hänen äitinsä hädissään rukoillut Neitsyt Maariaa sekä luvannut hänelle poikansa, jos hän paranisi. Ja silloin tapahtui taudissa äkillinen käänne, sairas lapsi alkoi toipua ja parani ennalleen ihmeen nopeasti. Kun poikanen oli täyttänyt kymmenen vuotta, toi hänet äitinsä saarnaajaveljesten priiorin, isä Petruksen luo, kertoen lupauksestaan ja sitä seuranneesta ihmeestä. Nyt tahtoi hän jättää pojan luostariin kasvatettavaksi. Täten jätti Maunun hänen äitinsä ennalta tekemänsä lupauksen mukaan kirkon haltuun aivan niinkuin profeetta Samuelin toi hänen äitinsä Herran majaan. Ja samoin kuin Samuelista, tuli Maunustakin kansansa ylimmäinen pappi."

Oltuaan hetken aikaa vaiti ja niistettyään vahakynttilät kertoi isä Laurentius edelleen:

"Ennenkuin ryhdyn jatkamaan, tahdon hiukan kertoa omasta nuoruudestani. Minun isäni ei ollut suomalainen, vaan oli hän muukalaisena tullut tähän maahan. Hän oli saksalaissyntyinen soturi, joka vieraita maita kierrellessään oli osunut Ruotsiin. Niihin aikoihin lähti herra Birger, Ruotsinmaan jaarli, ristiretkelle pakanallisia hämäläisiä vastaan, joiden kerrotaan kovin vainonneen ristityitä täällä Turun maassa. Isäni seurasi mukana retkelle ja otti osaa kaikkiin taisteluihin. Vallotettuaan hämäläisten päälinnan Hakoisissa rakennutti Birger sen uudestaan ja miehitti ristinsotureilla. Sitäpaitsi rakennutti hän toisen pienemmän linnan Kumojoen suupuoleen, turvaamaan kulkuyhteyttä Hämeenmaan ja Ruotsin välillä. Tämän Kumolan linnan päälliköksi asetti hän isäni ja siellä näin minäkin ensi kerran päivänvalon.

"Äitini oli tämän maan lapsi, Hämeen tyttäriä, ja hän oli hyvin kaunis, lempeä ja hiljainen. Isäni oli tavannut hänet sotaretkellä Hämeessä ja silloin oli hän vasta tullut ristityksi. Oliko hän mielisuosiolla seurannut isääni vai oliko tämä väkisin pakottanut hänet siihen, sillä hän oli kova ja hillitön mies -- Herra hänen sielunsa kiirastulesta pelastakoon! --, sitä en varmuudella tiedä. Äitini ei siitä minulle koskaan puhunut, kai sen tähden, että minä hänen kuollessaan olin vielä kovin nuori. Isästään ja veljistään ei hän pitkiin aikoihin tiennyt mitään, vaan luuli heidän kaatuneen taistelussa ruotsalaisia vastaan. Isä oli kuitenkin elossa. Pakanana pysyen oli hän paennut erämaihin, saadakseen siellä elää ja kuolla rauhassa. Samoin kuin tyttärensä häntä, oli hänkin pitänyt tytärtään kuolleena. Mutta sitten oli hän sattumalta saanut kuulla hänestä ja lähtenyt oitis etsimään häntä.

"Olin silloin kuusivuotias ja muistan hyvin, kun tuo jyrkeä hämäläisukko ilmestyi Kumolan linnaan. Hän vaati äitiäni seuraamaan häntä ja lähtemään pois ristittyjen luota. Mutta äidistäni oli ennättänyt tulla hurskas ristitty ja vaikka hän ei ollutkaan onnellinen avioliitossaan, niin kieltäysi hän kuitenkin pakenemasta velvollisuuksiaan. Sen sijaan pyysi hän isäänsä viettämään vanhuuden päivänsä hänen luonaan. Kun ukko oli vielä kaksi kertaa uudistanut vaatimuksensa ja äitini kyynelsilmin kieltäytynyt, vihastui vanhus ja lausui hänen ylitsensä synkeän kirouksen. Juuri silloin tuli saapuville isäni ja huolimatta äitini rukouksista panetti hän ukon vankiholviin. Hänelle luvattiin vapautensa takaisin, jos hän kääntyisi ristinuskoon. Mutta hän ei taipunut, vaan kirosi kaikkia ristittyjä. Silloin antoi isäni kiduttaa häntä, mutta vanhus pysyi taipumatonna. Äitini ei kyennyt häntä auttamaan, niin paljon kuin hän rukoilikin ja vuodatti kyyneliä isänsä puolesta. Isäni pysyi taipumatonna ja samoin ukko vankiholvissa. Minä luulen, että hän lopuksi kuoli nälkään, pysyen viimeiseen saakka lujana esi-isäinsä pakanallisessa uskossa. Jospa me ristitytkin voisimme tarpeen tullessa osottaa sellaista uskallusta!

"Äitini murtui nyt kokonaan eikä hän isänsä kuoleman jälkeen elänyt enää kauan. Puhuttuaan minulle, ainoalle pojalleen, joka hänen täytyi orvoksi jättää, viimeiset neuvon ja kehotuksen sanat sekä uskottuaan minut pyhän äidin huomaan uinahti hän hiljaa pois."

Isä Laurentius vaikeni kostunein silmin ja Stefanus nyyhkytti kuuluvasti. Valo huoneessa oli himmentynyt ja isä Laurentius kiersi jälleen niistämässä kynttilöitä. Asetuttuaan entiselle paikalleen ikkunan pieleen ristiinnaulitun kuvan alle jatkoi hän kertomustaan:

"Kun äitini oli poissa, muuttui isäni entistä tylymmäksi. Hän joi paljon ja kohteli kansaa kovakouraisesti. Moni luopui sen takia ristinuskosta ja palasi jälleen pakanuuteen. Kerran sitten palasi isäni eräältä ratsastusretkeltä nuolenhaava rinnassaan. Muutaman päivän kuluttua kuoli hän haavaansa ja minä seisoin yksin maailmassa -- maailmassa, jota olin oppinut jo varhain kammomaan. Minä päätin nyt kokonaan vetäytyä pois sen pahuuden keskeltä. Kun saarnaajaveljet olivat jo tänne Turkuun rakentaneet luostarin, luovutin minä sille sen omaisuuden, jonka isäni jätti jälkeensä, ja rupesin itse noviisiksi.

"Vähää ennen kuin hänen äitinsä toi luostariin tämän Herrassa nukkuneen vainajamme, päättyi minun noviisiaikani ja minut vihittiin veljeskunnan jäseneksi. Olin muutamien muiden veljien kanssa saapuvilla silloin, kun priiori otti vastaan tuon Neitsyt Maarialle pyhitetyn poikasen. Muistan hyvin, kuinka me kaikki tulimme liikutetuiksi äidin kertomuksesta ja kuinka me samalla heti mielistyimme kirkassilmäiseen ja vakavaan poikaan.

"Vaikka hän ei vielä ollutkaan siinä iässä, jonka veljeskunnan säännöt asettavat noviisiksi pyrkijälle, päätettiin hänet kuitenkin ottaa heti luostariin ja antaa siellä hänelle opetusta. Hän tuli siten ensimäiseksi oppilaaksi luostarikouluun, joka vasta myöhemmin ja juuri hänen toimestaan pantiin säännölliseen käyntiin.