Part 2

"Mene pois, kiusaaja!" toisti hän moneen kertaan ja syventyi lopuksi palavaan rukoukseen.

Se tyynnytti häntä ja palautti sydämeen entisen tasapainon. Päästyään siten voitolle siitä toisesta itsestään, ryhtyi hän tyynesti harkitsemaan, mihin hänen ensiksi oli ryhdyttävä. Pian olikin hän selvillä siitä, että hänen oli mitä pikimmin ilmaistava itsensä äidille sekä saatuaan äidin puolelleen -- seikka, jota hän ei ollenkaan epäillyt -- ryhdyttävä hänen avullaan vaikuttamaan isään.

Ehtoopäivällä toi vangille hiukan syötävää muuan iäkkäämpi mies, nähtävästi yksi talon lukuisista orjista. Pietari koetti päästä hänen kanssaan keskusteluun, mutta mies vastasi lyhyeen ja jurosti sekä poistui heti asiansa toimitettuaan. Seuraavana päivänä pistäytyessään vankikomerossa samalla asialla oli mies kuitenkin hiukan suopeampi ja Pietari pyysi häntä nyt ilmottamaan kahdenkesken talon emännälle, että hänellä olisi tälle jotakin tärkeää sanottavaa.

Tämän jälkeen tarkkasi Pietari jännittyneenä sekä oven takaa että päänsä päältä kuuluvia askelia. Mutta se ja seuraava päivä kuluivat ilman, että hänen vankihuoneeseensa ilmestyi muita kuin tuo harvasanainen ruuantuoja, jolta Pietari ei saanut edes tietää, oliko hän saattanut perille hänen sanansa. Hän alkoi jo käydä levottomaksi, samalla kuin halu saada syleillä äitiään kävi hänessä yhä kiihkeämmäksi.

Vankeutensa neljäntenä päivänä näki hän sitten ruuantuojan takana ovella naisen ääriviivat. Miehen poistuttua astui tämä sisään, sulki oven ja tuohuksella tyrmää valaisten astui Pietaria kohti.

"Äiti!" huudahti Pietari tahtomattaan ja hänen sydämensä alkoi jyskiä kuuluvasti.

Mutta nainen, jolla oli lempeät kasvonpiirteet ja harmaa tukka, silmäili häntä ääneti. Hän laski tuohuksen kädestään ja siirtäen vangin pitkän tukan syrjälle tarkasti hänen otsaansa, ohimoita ja korvia. Sitten huudahti hän äänellä, joka ilmaisi suurta mielenliikutusta:

"Totisesti oletkin sinä oma poikani, minun pieni, poisryöstetty Toivottuni!"

Hän puhkesi kyyneliin ja Pietarin päätä hyväillen toisteli hän tuota hänen alkuperäistä nimeään, jonka kuuleminen yhdessä äidin hyväilyjen kanssa palautti Pietarin hetkiseksi kokonaan lapsuusajan mielikuvamaailmaan. He itkeä nyyhkyttivät yhdessä kyllikseen, kunnes äiti hiukan tyynnyttyään puhui:

"Sydämessäni ailahti niin kummasti, kun kuulin että tänne on suljettu ristitty nuori mies. Minä aioin tulla sinua puhuttelemaan, toivoen saavani kuulla jotain pojastani, sillä koskaan en ole lakannut uskomasta saavani vielä kerran sinut takasin. Äsken tuli sitten luokseni vanha Kuosma metsästäjä, joka oli tavannut sinut saloilla ja kertoi aavistelevansa sinua meidän pojaksemme. Silloin riensin minä suoraa päätä tänne ja löysin täältä vankikellaristamme oman poikani."

Hän puhkesi uudelleen kyyneliin, kysyen hetken kuluttua arasti:

"Mutta onko se totta, että sinä olet ristitty?"

"On, äiti, minä olen ristitty enkä toivo muuta niin hartaasti kuin että sinäkin ja isä ja koko heimomme tulisitte Kristuksen opetuslapsiksi", vastasi Pietari lämpimällä avomielisyydellä.

"Mutta isäsi vihaa niin katkerasti ristittyjä", sanoi äiti kartellen.

"Siksi että hän ei tunne Kristusta, joka on ainoa maailman valkeus. Uskotko sinä, äiti, sen?"

"Minä niin vähän tunnen ristittyjen jumalaa, mutta miksikä minä en voisi uskoa sitä, jota sinäkin, poikani", vastasi äiti hellällä myötämielisyydellä.

He keskustelivat vielä tovin aikaa ja sopivat siitä, että isä jätetään vielä toistaiseksi tietämättömäksi siitä, kuka hänen vankinsa oikeastaan on. Niin ollen tuli hänen edelleenkin jäädä vankikellariin, joka ei kuitenkaan enää tuntunut pimeältä ja kolkolta, kun häntä ympäröitsi siellä äidin hellyys ja kun hän täst'edes saisi siellä joka päivä opettaa kristinuskon totuuksia omalle kantajalleen. Niinpä hän jälleen polvistui ja kiitti Jumalaa siitä, että hän oli onnistunut ottamaan ensimäisen askeleensa tällä vaikealla tiellä.

VI.

Työt linnamäellä oli pantu käyntiin. Jurva oli mitä parhaimmalla tuulellaan ja hänet nähtiin kaikkialla käskyjä antamassa, ohjaamassa ja neuvomassa. Toiset hänen omista miehistään olivat muiden joukossa vallihautaa kaivamassa, samalla kun toiset pystyttivät asuinrakennuksia paaluaitauksen sisällä. Jurva aikoi näet vielä ennen talven tuloa asettua sinne asumaan, voidakseen äkillisten päällekarkausten sattuessa puolustaa linnaa, kuten hän sanoi. Mutta rönkäläiset sanoivat hänen kiirehtivän sinne, ollakseen täysi "kaikkivalta" ja alistaakseen ikeensä alle muut heimolaisensa.

Eräänä iltana linnamäeltä palatessaan muisti Jurva ristityn vankinsa ja päätti ottaa hänet kuulusteltavakseen. Istuen avarassa isäntätuvassaan pitkän tammipöydän päässä, suopeana ja päivän monista puuhista väsähtäneenä, antoi hän oluthaarikan tyhjennettyään käskyn tuoda vanki sisälle. Hänen vaimonsa säpsähti ja aavisti ratkaisun olevan ovella. Useana iltana oli hän, miehensä kanssa kahden jäätyään, aikonut ottaa puheeksi heidän poikansa kohtalon, mutta peläten sillä asialla karkottavansa Jurvan suopean tuulen, oli hän asian esille ottamisen lykännyt aina tuonnemmaksi. Jännityksissään ja pelosta vavisten asettui hän nyt karsinan puoleen odottamaan, millaiseksi kohtaus oli muodostuva ja oliko Pietari ilmaiseva itsensä isälleen. Tuvassa oli kuitenkin jo onneksi siksi hämärä, että Jurva ei saattanut huomata hänen mielenliikutustaan.

Odottava äänettömyys vallitsi tuvassa, kun Pietari saattajansa kanssa astui kynnyksen yli ja pysähtyi huoneen keskelle. Hänen kasvoillaan ilmenevä tyyneys rauhotti äitiä tuntuvasti.

"Tuota, kuinkas sinun nimesi olikaan?" kysyi Jurva alotteeksi ja äiti pani mielihyvin merkille, että hänen äänessään oli suopea sävy.

"Pietari Kaukovalta."

"Pietari, se on niitä ristittyjen nimiä", sanoi Jurva kuin itsekseen. "Kaukovalta, hm -- ja minua sanovat Kaikkivallaksi. Olemmehan siis hieman kuin kaimaksia."

Hän naurahti hyväntuulisesti, mutta Pietarin kasvoilla värähti mielenliikutus. Hetken vaiettuaan kysyi Jurva:

"Mutta mitä varten sinä tulit tänne meidän luoksemme? Jos tunnustat sen suoraan, niin minä lasken sinut kaikessa rauhassa takaisin."

"Vilpittömän totuuden sanoakseni, minulla ei ollut mitään muuta asiaa, kuin saada julistaa teille, pimeydessä eläville heimolaisilleni, hyvää sanomaa maailman vapahtajasta Jeesuksesta Kristuksesta", vastasi Pietari vakuuttavalla äänellä, jonka liikutus sai hieman värähtelemään.

Hänen sanansa ja se vilpitön tapa, millä ne lausuttiin, tekivät nähtävästi vaikutuksensa Jurvaan, sillä niitä seurasi pitempi äänettömyys. Pietari katsoi hetken otolliseksi ja jatkoi äitiinsä katsahtaen:

"Sinä vertasit äsken minun liikanimeäni omaasi, päällikkö. Jos tahdot kuulla, niin kerron sinulle oman nimeni alkuperän."

"Hm, annahan sitten kuulua", hymähti Jurva.

Pietari silmäsi ympärilleen ja lausui:

"Kertoisin sen mieluimmin kahdenkesken sinulle ja vaimollesi."

Nyt hymähti Jurva vieläkin kummastuneempana, mutta antoi kuitenkin hetken emmittyään tuvassa olijoille merkin poistua.

Kun he olivat jääneet kolmisin, lausui Pietari:

"Minunkin nimeni on ollut alkuaan Kaikkivalta, mutta tultuani tuntemaan Kristuksen, en minä katsonut syntisenä ihmisenä voivani pitää sellaista nimeä. Sillä kaikkivalta voi olla yksin Jumala. Sen sijaan aloin minä kutsua itseäni Kaukovallaksi, koska se Kristuksen valtakunta, jonka tuloa minä julistan, on ulottuva niin kauas tulevaisuuteen kuin tämä maailmakin sekä jatkuva vielä senkin jälkeen taivaassa."

"Sinä sanot nimesi olleen alkuaan Kaikkivalta", puhkesi Jurva kummastuneena lausumaan. "Mistä sinä sitten oikein olet kotoisin?"

Näitä sanoja seurasi jännittynyt äänettömyys, jota keskeytti vain nyyhkytyksen kaltainen ääni karsinasta, missä Pietarin äiti istui hämyn suojassa. Vihdoin kuului Pietarin ääni liikutettuna:

"Minä olen syntynyt tämän saman kurkihirren alla, missä nyt seison, ja sinä olet minun isäni. Muistat kai vielä poikasi, jota te nimititte Toivotuksi ja jonka muukalaiset kaksikymmentä vuotta sitten veivät pois?"

Syntyi hetken kestävä syvä hiljaisuus. Pietari astui muutaman askeleen isäänsä kohti, mutta pysähtyi äkkiä, kun Jurva kumealla äänellä tiuskasi:

"Vai minun pojakseni sinä ristittyjen lähetti uskallat tekeytyä!"

"Mutta hän on meidän poikamme!" huudahti yhtäkkiä Pietarin äiti, nousten karsinasta ja lähestyen poikaansa. Hän työnsi tätä isäänsä kohti ja jatkoi: "Katso, etkö tunne hänessä omaa, kadoksissa ollutta poikaamme."

Vaimonsa odottamaton sekaantuminen asiaan sai Jurvan hämmästyksestä sanattomaksi. Näkyi selvään, että hän kävi itsekseen ankaraa taistelua, mikä tuntui hänen särkyneessä äänessäänkin, kun hän Pietarille lausui:

"Mutta sinähän olet ristitty?"

"Niin olen, isäni, ja nyt olen tullut tekemään teitäkin osallisiksi samasta valkeudesta", vastasi Pietari hiljaa.

"Mutta minun poikani ei voi olla ristitty!" huusi Jurva ja hänen äänestään kajahti jälleen kylmä horjumattomuus. "Sinun kanssasi minulla ei ole mitään tekemistä, ennenkuin annat uhrimiestemme pestä itsesi pyhässä lähteessä ja siten julkisesti palaat isäisi uskoon. Siihen saakka on sinun paikkasi vankihuoneessa."

"Isäni", lausui Pietari murtuneella äänellä, "koska et kuitenkaan kiellä, että minä olen syntynyt sinun pojaksesi, niin minä pyydän sinulta yhtä ainoata armonosotusta: että nimittäin sallit minun edes yhden kerran saarnata Kristuksen evankeliumia kokoontuneelle kylänväelle. Tai ellet siihen suostu, niin salli minun edes tässä laajemmin puhua Jeesuksesta sinulle ja äidilleni. Päätä sitten itse, onko se oppi niin paha ja vihattava, että sen saarnaaminen on estettävä".

"Salli hänen puhua, Jurva, sillä onhan hän meidän poikamme!" yhtyi hänen pyyntöönsä äitikin nyyhkytysten katkomalla äänellä.

Mutta Jurva kutsui sisälle käskyläisensä, jotka hän äsken oli viitannut poistumaan, ja sanoi heille:

"Viekää vanki takaisin kellariin. Saarnatkoon siellä seinäkiville ristinuskoa niin paljon kuin mielii. Ennen saa hän ne kääntymään kuin Jurva Kaikkivallan."

"Jurva, Jurva, kuinka saatat sinä olla niin sydämetön, että oman poikasi suljet vankikomeroon!" huusi hänen vaimonsa itkien, kun palvelijat olivat vieneet Pietarin pois.

"Minun poikani ei ole vielä palannut", vastasi Jurva ontolla äänellä.

Hän istui entiselle paikalleen pöydän päähän ja nojasi päätään käteen. Pimenevässä tuvassa ei kuulunut muuta kuin hänen vaimonsa tukahtunut nyyhkytys.

VII.

Seuraavana aamuna ei Jurvassa saattanut huomata mitään jälkiä illallisesta kohtauksesta. Vangista hän ei puhunut mitään ja ryhtyi tavallisiin toimiinsa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Työpaikalla panivat linnanrakentajat kuitenkin merkille, että hän jäi toisinaan eteensä tuijottamaan sekä oli muutoin tavallista ärtyisempi. Vaimonsa kanssa ei hän kotona antautunut pitempiin keskusteluihin, vaan oleskeli etupäässä työpaikalla.

Kun hän eräänä aamuna saapui linnanrakennukselle, huomasi hän miehiä olevan työssä noin kolmatta osaa vähemmän kuin tavallista.

"Mitä tämä on?" kysyi hän äreästi läsnäolevilta. "Missä ne muut viipyvät?"

Kun miehet mitään vastaamatta vilkuivat toisiinsa, astui hän erään oman miehensä eteen ja tiuskasi:

"Sano paikalla, miksi kaikki eivät ole saapuneet työhön!"

"En minä mitään varmaa tiedä", vastasi mies, ottaen surkean muodon, "mutta minä luulen rönkäläisten yllyttäneen heitä jäämään pois työstä".

"Sitä minä jo aavistinkin", sanoi Jurva hammastensa välitse.

Hän tuijotti hetkisen mietteisiinsä vaipuneena eteensä, korotti sitten äänensä, niin että kaikki saattoivat sen kuulla, sekä lausui:

"Jos teidän joukossanne on vielä sellaisia, jotka epäilevät, että nämä työt eivät tapahdu meidän yhteiseksi hyväksemme ja jotka eripuraisuuden luulevat olevan suuremmaksi siunaukseksi heimollemme kuin yksimielisyyden, niin jättäkööt työpaikan ja lähtekööt heti kotiinsa. Minä en tahdo asettua heidän tielleen, vaan pidän parempana, että ne, jotka täällä tekevät työtä, tekevät sitä yksimielisyydellä ja luottamuksella."

Miehet silmäilivät toisiaan, mutta kukaan ei liikahtanut.

"Te tahdotte siis kaikki pysyä työssä", sanoi Jurva. "No hyvä, meitä on vielä kylliksi paljon saadaksemme työt suoritetuiksi. Mutta muistakoon nyt jokainen teistä pysyä lujana rönkäläisten houkutuksille."

Tästä huolimatta tapasi Jurva parin päivän kuluttua miesjoukon muutamia kymmeniä pienempänä. Rönkäläiset olivat jälleen olleet liikkeessä sekä onnistuneet hyvin myyräntyössään. Jälellä olivat enää ainoastaan Jurvan oman kylän miehet, ja hän tiesi, että ainakin he pysyivät työssä, tehden sen joko pelosta tai uskollisuudesta. Mutta heitä oli nyt liian vähän, saadakseen varustukset ennen talven tuloa valmiiksi.

Jurva oli koko päivän harvapuheinen, synkkä ja äreä. Illalla kotiin tultuaan otti hän tulta tuohukseen ja lähti vankikellariin. Huolestuneena hiipi hänen vaimonsa perässä ja asettui oven luo kuuntelemaan. Hän kuuli miehensä puhuvan, äänessään masentunut sävy:

"En epäile, ettetkö sinä synnyltäsi ole minun poikani ja tunnenhan sinussa nyt, näin läheltä tarkastellessani, pienen, pois ryöstetyn perilliseni piirteet. Et käsitä, kuinka tuo ryöstö koski minuun, sillä kaikki minun puuhani näyttivät hukkaan menneiltä. Mutta minä en masentunut, vaan toivoen saavani joko toisen pojan tai sinut takaisin jatkoin minä työtäni. Toista poikaa en ole saanut, mutta sinä olet tullut takaisin. Iloitsin sydämestäni tultuani vakuutetuksi, että sinä olet kadonnut poikani. Sylini on sinulle aina avoinna, kun vain riisut päältäsi muukalaisuuden verhon. Tällä hetkellä tarvitsen poikaa, auttajaa, enemmän kuin koskaan, sillä vihamiesteni salavehkeet uhkaavat tehdä työni tyhjäksi. Tule pojakseni ja auta minua! Yhdessä me saamme aikaan sen, mikä minulta yksin jää keskeneräiseksi. Me kukistamme Röngän ja rakennamme linnan valmiiksi. Sitten yhdistämme me eri heimokunnat, karkotamme Turusta ristityn piispan pappeineen ja vallotamme muukalaisten pystyttämän linnan Aurajoen suusta. Ja sitten ... niin, sitten saat sinä kaiken vallan minun jälkeeni, sinä olet koko maan valtias, suomalaisten kuningas. Jätä siis, poikani, muukalaisuutesi, palaa heimosi uskoon ja rupea julkisesti Jurva Kaikkivallan pojaksi."

Lopussa oli Jurvan ääni käynyt hellän pyytäväksi ja henkeä pidättäen kuunteli äiti, mitä Pietari oli vastaava tähän isän intomieliseen esitykseen.

Hetken kuluttua kuuli hän poikansa äänen kuin maan alta vastaavan:

"Isäni, minä olen valmis auttamaan sinua kaikessa, mikä ei sodi omaatuntoani vastaan. Mutta uskostani minä en voi luopua. Vaan etkö voi minua ristittynäkin omaksua pojaksesi ja auttajaksesi?"

"En!" kuului Jurvan vastaus ja hänen äänensä, joka äsken oli ollut pyytävä, muuttui yhtäkkiä jyrkäksi. "Minä käyn taistelua ristittyjä vastaan ja sen vuoksi ei auttajani ja vielä vähemmän oma poikani saa olla ristitty. Vielä kerran kysyn siis sinulta, etkö tahdo luopua tuosta muukalaisten uskosta ja ryhtyä auttamaan isääsi hänen raskaassa taistelussaan?"

"Voi isä, isä, miksi asetat minun eteeni tämän ristiriidan!" huudahti Pietari syvän tuskan vallassa, lisäten hetken kuluttua kuin itsensä kanssa taistellen: "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä!"

"Et siis suostu?" kuului nyt isän kysymys pahaa ennustavalla äänensävyllä.

"En voi, isäni, en voi, mutta poikasi..."

Tässä keskeytti hänet Jurvan jyrähtävä ääni:

"Poikani et sinä ole, mokoma ristittyjen äpärä! Seuratkoon kiroukseni kantapäilläsi elämäsi loppuun!"

Seuraavassa hetkessä astui Jurva ulos kellarista ja ovi hänen jälessään paukahti jymähtäen kiinni. Hädintuskin ehti äiti väistyä syrjään ja kätkeytyä miehensä katseelta.

VIII.

Pietari oli taistellut sydämessään nopean, mutta sitä ankaramman taistelun ja selviytynyt siitä voittajana. Kiusaaja oli näyttänyt hänelle kaiken maailman kunnian ja huikaissut lyhyeksi hetkeksi hänen silmänsä, niin että se toinen, vanha minä, oli vähällä ollut päästä ylivaltaan. Mutta Herra oli rientänyt hänen avukseen ja kiusaajan oli täytynyt jättää hänet. Ensi hetkinä isänsä mentyä tunsi hän sulaa voittajan riemua ja näki silmissään kimaltelevan marttyyrikruunun, ja sen kimmellys oli paljon kirkkaampi kuin sen maallisen kruunun, jonka toiveilla isä oli häntä häikäissyt.

Hän oli täynnä palavata uskonintoa ja toivoi hartaasti, että äiti olisi mitä pikimmin tullut hänen luokseen, saadakseen täydentää työnsä ja liittää hänet pyhän kasteen kautta Kristuksen seurakuntaan. Joka päivä oli hän opettanut äidille ristinopin totuuksia, ja nyt tunsi hän hetken otolliseksi kasteen antamiseen.

Aika kului kuitenkin seuraavaan aamupäivään, ennenkuin äiti hiipi poikansa vankikomeroon.

"Voi, rakas poikani, hänhän kirosi sinua!" lausui äiti itkuun purskahtaen ja tapansa mukaan hyväillen hänen päätään.

"Elä ole siitä murheissasi, sillä minun herrani ja vapahtajani on tekevä sen tyhjäksi", lohdutti häntä Pietari.

"Hän ei ole nukkunut koko yönä ja aamulla linnamäelle lähtiessään oli hän niin synkkä ja alakuloinen. Kovasti sen on täytynyt häneen koskea ja minun käy häntä niin säälikseni."

"Kyllä se koskee minuunkin, äiti", vastasi Pietari, "mutta toisin ei se voi olla, ja minä toivon kaiken vielä muuttuvan hyväksi. Minä olen koko yön viettänyt rukouksissa isäni puolesta ja olen vakuutettu, että hän käsittää vielä totisen valkeuden."

"Kunpa niin kävisi", sanoi äiti ilahtuneena. "Minä en kuitenkaan jaksa uskoa ennenkuin näen, sillä minä tunnen hänen jäykkyytensä."

"Nyt, äiti", alotti Pietari hetken kuluttua, "on tullut hetki, jolloin sinun on otettava viimeinen askel ja päästävä osalliseksi pyhästä kasteesta".

"Minä en tahdo mitään niin hartaasti kuin päästä osalliseksi samasta uskosta, joka sinutkin on tehnyt niin lujaksi", vastasi äiti. "Mutta olenko minä siihen mahdollinen?"

"Ja miksi et olisi?" ihmetteli Pietari, "sillä olethan sinä nyt selvillä pyhän uskomme perustotuuksista ja sydämesi on muutoin valmis ottamaan vastaan kasteen".

"Mutta illalla, kun isäsi houkutteli sinua luopumaan ristinuskosta, toivoin minä alussa, että sinä suostuisit hänen pyyntöönsä", tunnusti äiti arasti.

"Mutta Herramme on auttanut sinua, kuten minuakin, voittamaan kiusauksen", rohkaisi häntä Pietari.

Niin tapahtui hetken kuluttua, kun äiti oli toimittanut paikalle tarvittavat välikappaleet, Jurva Kaikkivallan vankikellarissa pyhä toimitus, jonka kautta pakanallisen ja jäykän heimopäällikön puoliso oman poikansa kastamana liittyi ristittyihin. Oudoksuen ja ihmeissään kuulivat talon naisorjat permannon alta kaikuvan ristittyjen virren, jota heidän oma emäntänsä veisasi yhdessä vangin kanssa.

Kun Pietarin äiti palasi kellarista, kohtasi hän ensimäiseksi vanhan Kuosman, joka kiireisestä kulusta hengästyneenä juuri saapui pihaan ja hänet nähdessään kysyi päällikköä.

"Missäpäs muualla kuin linnamäellä", vastasi hän. "Siellä hän on miehineen. Mutta mihin sellainen kiire?" lisäsi hän nähdessään Kuosman lähtevän saman tien linnamäkeä kohti.

"Kiire on!" huusi ukko solalta mennessään, "sillä ristisoturit ovat tulossa tänne. Kastavat parhaillaan kansaa Rönkälässä."

Kuosma kiiruhti matkaansa, niin että hiekka priiskui hänen virsujensa alla. Mutta päällikönvaimo palasi kiiruusti takaisin poikansa luo ja ilmotti hänelle Kuosman tuoman uutisen. "Mitä meidän nyt on tehtävä?" kysyi hän hätääntyneenä ja neuvotonna.

Hetken mietittyään vastasi Pietari:

"Minä luulen, että piispa Turussa on jotenkuten saanut kuulla minun vankeudestani sekä lähettänyt ristiretkeläisiä minua vapauttamaan. Niin ollen olisi mielestäni viisainta, että minä menisin heitä vastaan Rönkälään ja estäisin heidät ryhtymästä taisteluun isäni kanssa. Uskallatko laskea minut vapauteen, äiti?"

"Sitähän sinun ei pidä kysyäkään. Lähde siis kiiruusti matkaan, ennenkuin isäsi palaa linnamäeltä, ja Jumala olkoon kanssasi!"

Kun Pietari muutaman hetken kuluttua oli solalla menossa, palasi hän yhtäkkiä äitinsä luo pihan keskelle ja lausui:

"Mutta voinko minä näin jättää sinut, äiti? Tietysti isä minun häviämisestäni purkaa vihansa sinuun. Ei, kyllä minun on jäätävä tänne."

"Ei, ei, vaan sinun on mentävä ristisotureita vastaan ja estettävä heidät taistelusta!" vastasi äiti lujasti.

"Mutta silloin on sinunkin seurattava minua, sillä en voi sinua jättää isäni vihan uhriksi", väitti Pietari.

"Ei, ei, vaan minun on oltava isäsi luona, ja Herra on minua kyllä suojeleva. Elä ole siis minusta huolissasi, vaan riennä matkaasi", ja äiti työnsi häntä hellästi solaa kohti.

Hetken kuluttua oli Pietari ulkona pihasta, äidin katsoessa kyynelsilmin hänen jälkeensä sekä lukiessa hiljaa vasta oppimiansa rukouksia.

IX.

Kun Kuosma oli kertonut sanomansa Jurvalle, ei tämä osottanut mitään hämmästyksen merkkejä. Synkän päättävästi lausui hän ainoastaan:

"Tulkoot, miekkani kaipaakin jo verta!"

Tarmokkaasti ja nopeasti ryhtyi hän varustautumaan vihollisen varalle. Lähikukkuloilla sytytettiin merkkitulet ja varmemmaksi vakuudeksi pantiin lähikyliä kiertämään kapula ilmotuksen kera, että kaikki ne, jotka tahtoivat puolustaa vanhaa vapauttaan sekä pysyä uskollisina isien uskolle ja tavoille, kätkekööt kiiruusti omaisuutensa ja rientäkööt itse aseilla varustettuina linnamäelle. Pari miestä lähetettiin jokivartta ylös vakoilemaan vihollisen liikkeitä, ja osa naisista sekä aseisiin pystymättömät miehet toimitettiin karjan kanssa etäisiin metsiin. Kaikki muonavarat sekä kalleudet kuletettiin kylästä linnamäelle varustuksen turviin.

Illan hämärtäessä alkoi kaikki olla jo valmiina vihollisten vastaanottamiseksi. Sisempi vallikaivanto, joka oli jo aiemmin saatu valmiiksi, oli laskettu vettä täyteen, ja ulomman, vielä keskeneräisen kaivannon reunoihin oli pystytetty teräväkärkisiä seipäitä tiheäksi piikkimetsäksi. Paaluaitauksen sisällä oli suuret pinot myrkytettyjä nuolia sekä heittokeihäitä ja kiviä, joita viimemainittuja saattoivat naisetkin viskellä varustukseen pyrkivän vihollisen päälle. Miehet koettelivat jousiaan ja niiden jänteitä, toisten terottaessa miekkoja ja sotakirveitä. Jurvan uudet rakennukset eivät vielä olleet täysin valmiit, mutta saivat nyt siitä huolimatta tarjota suojaa niin monelle kuin seinien sisälle mahtui. Loput saivat viettää yönsä ulkona nuotiotulien ääressä.

Kun päällikön vanha talo oli tyhjennetty kaikista arvokkaammista tavaroista ja koko kylä päivän laskiessa seisoi autiona ja hyljättynä, lähti Jurva, joka vaimonsa ja yhden miesorjan kanssa viipyi vielä paikalla, vankikellariin. Pian palasi hän takaisin ja astuen pelon vallassa odottavan vaimonsa eteen sanoi:

"Sinäkö sen olet tehnyt?"

"Minä", vastasi vaimo, koettaen katsoa miestään lujasti silmiin sekä lisäten hetken kuluttua: "Sillä poikamme tahtoi mennä vihollisia vastaan, estääkseen heitä hyökkäämästä sinun kimppuusi."

Jurva mitteli häntä hetken katseillaan, mutta kääntyi sitten mitään puhumatta ympäri ja viitaten toisia mukaansa lähti astumaan linnamäkeä kohti.

Tällä välin oli Pietari ehtinyt kulkea Röngän kylään. Siellä tapasi hän useihin satoihin nousevan ristiretkeläisjoukon sekä muutamia munkkeja, jotka parasta aikaa kastoivat kansaa ristinuskoon. Hän sai kuulla, että Rönkä puoluelaisineen ei ollut tehnyt mitään vastarintaa, vaan taipunut mielisuosiolla kasteeseen. Pian huomasi hän kuitenkin asianomaisia puhutellessaan, että Rönkä oli ottanut kasteen ainoastaan siitä syystä, ettei hänen tarvitsisi yhdessä Jurvan kanssa taistella ristinsotureita vastaan. Saipa Pietari myöskin selville, että Rönkä aikoi yhdessä ristiretkeläisten kanssa lähteä vallottamaan Jurvan linnaa sekä toivoi Jurvan kukistuttua pääsevänsä ristittyjen avulla suurempaan vaikutusvaltaan.