Part 1

ERÄMAAN LAPSET

Historiallisia kertomuksia V

Kirj.

KUSTAA WILKUNA

WSOY, Porvoo, 1915.

SISÄLLYS.

Pietari Kaukovalta. Katso, vanhat ovat kadonneet... Kuolinvalvojaisissa. Isä ja poika. Nuijapäällikkö. Poikki hakatut kädet. Kesken aseiden melskeen. Kun kansa näytti itsensä. Jouluyönä.

Pietari Kaukovalta.

I.

Kuulaassa syysilmassa loistelivat avarat salot värikylläisinä ja hiljalleen liipottelivat kuihtuneet lehdet alas polulle, jota pitkin saarnaajamunkki Pietari Kaukovalta vaelsi kohti synnyinseutuaan eteläisessä Hämeessä. Kuta kauemmaksi hän ehti Aurajoen suulta, sitä koskemattomampina laajenivat erämaat hänen ympärillään ja sitä useammin kohtasi hän tiellään hirviä ja peuroja. Eilen oli hän jättänyt viimeisen ristityn kylän suomalaisheimon alueella ja nyt vaelsi hän Salpausselän saloilla, toivoen viimeistään huomenna ehtivänsä ensimäisiin hämäläiskyliin.

Kuta lähemmäs päämaaliaan hän ehti, sitä elävämpinä kohosivat hänen mieleensä lapsuusajan muistot. Hän oli syntynyt alisen Linnajoen varrella, jossa hänen isänsä Jurva, liialta nimeltä Kaikkivalta, oli ollut rikas ja mahtava mies sekä eteläisten hämäläisten heimopäällikkö. Mutta kaksikymmentä vuotta sitten olivat ristisoturit hyökänneet Etelä-Hämeeseen, hänen isänsä oli joutunut taistelussa tappiolle ja hänet, joka silloin oli vasta kymmenvuotias poikanen, olivat he muiden vankien mukana vieneet pois. Hänet oli kuletettu Ruotsin maalle Lundin kaupunkiin saakka, missä munkit olivat sitten kasvattaneet häntä ja opettaneet ristinoppia, saadakseen hänestä lähetyssaarnaajan omien heimolaistensa pariin.

Niin oli häneen vuosien kuluessa vähitellen juurtunut uusi usko uusine tapoineen ja hänestä oli kasvanut hurskas saarnaajamunkki, samalla kuin lapsuusaikaiset mielikuvat olivat häipyneet jonnekin kauas. Hän oli täydentänyt opinnoitaan Riian kaupungissa sekä saarnannut sen jälkeen kymmenen vuoden aikana ristinuskoa virolaisten maassa. Kotiaan ja omaisiaan ei hän kuitenkaan ollut unhottanut, vaan hänen palavana halunaan oli ollut päästä levittämään valkeutta omille, pimeydessä vaeltaville heimolaisilleen.

Kuluneena kesänä, kun käännytystyön Virossa oli vihdoinkin katsottu päättyneen, oli hän saanut tilaisuuden palata synnyinmaahansa. Turkuun tultuaan oli hän saanut kuulla, että hämäläiset olivat joukottain luopuneet ristinuskosta, johon heidät väkipakolla oli käännytetty, karkottaneet tai surmanneet papit ja palanneet entiseen pakanuuteensa. Isänsä oli hän saanut kuulla olevan vielä elossa sekä pakanain päällikkönä.

Piispa Tuomas oli ottanut hänen käännytystarjouksensa mielihyvin vastaan, huomaten hänet syntyperänsä perusteella mitä soveliaimmaksi mieheksi suostuttelemaan uppiniskaisia hämäläisiä kirkon kuuliaisuuteen. Niin oli saarnaajaveli Pietari, joka oli alkanut käyttää vertauskuvallista nimeä Kaukovalta, koska hän nöyryydessään oli pitänyt ihmiselle sopimattomana käyttää isänsä nimeä Kaikkivalta, lähtenyt yksinään vaeltamaan syntymätienoitaan kohti, hyljäten piispan tarjouksen aseellisesta saattueesta ja jättäen itsensä herransa Vapahtajan turviin.

II.

Ilta pimeni ja alangoista nouseva sumu kietoi puut kosteaan verhoon. Kuinka täällä olikaan yksinäistä ja autiota! Korpien iäistä hiljaisuutta häiritsi vain huuhkajan käheä huuto tai metsäpuron solina. Mutta veli Pietari ei ollut majapaikasta huolissaan, sillä usein oli hän Vironmaalla vaeltaessaan saanut yöpyä taivasalle.

Hän katseli jo soveliasta kuusta, jonka alle rakentaisi nuotionsa, kun hän samassa huomasi tulen pilkottavan etäämpänä pienen lammen rannalla. Kuinka ihanalta tuntuikaan tuo ystävällisesti vilkuttava tuli tässä erämaan autiudessa! Rohkeasti lähti Pietari pyrkimään sitä kohti.

Tervasnuotion ääressä istui vanha ukko, käännellen vartaassa äsken kynittyä lihavaa metsoa, jonka höyhenet näkyivät kasassa vaarin kapineiden, keihään, jousen ja nuolikotelon luona. Vaari oli kookas ja tuuheapartainen sekä puettu hämäläisen metsänkävijän asuun. Kun hän ääneti ja liikkumatonna istui siinä nuotion punertavassa loisteessa, tuuheiden kuusten siimeksessä, ympärillään vahva pihkan ja veren tuoksu, olisi häntä saattanut luulla joksikin metsän jumalaksi.

Pietarin lähestyessä ei vaari osottanut mitään hämmästyksen merkkiä. Asentoaan muuttamatta tähtäsi hän tulijaan terävän katseen tuuheiden kulmainsa alta sekä vastasi äänettömällä päännyökkäyksellä Pietarin tervehdykseen. Samalla tavoin antoi hän myöskin suostumuksensa vieraan pyyntöön saada viettää yönsä hänen nuotiollaan.

Laskien matkarepun selästään istui Pietari tulen ääreen. Ukon olemus vaikutti häneen omituisen tenhoovasti eikä hän uskaltanut häiritä häntä puhuttelullaan. Mutta kun ukko oli saanut metson paistetuksi ja ryhtyi aterioimaan, leikkasi hän siitä mehevän palan ja ojensi Pietarille lausuen:

"Syö tuo terveydeksesi. Näytät kulkeneen pitkän matkan. Ehkä olet hyvinkin kaukaa kotoisin?"

"Minä tulen Turusta", vastasi Pietari, "mutta kotoisin minä en ole sieltä, vaan siltä suunnalta, jonne nyt matkani pitää."

"Olet siis hämäläisiä?" kysyi ukko, tarkastaen häntä uudelleen kiireestä kantapäähän.

"Olen syntynyt Linnajoen varrella, vaikka olenkin kauan ollut poissa kotiseudultani", vastasi Pietari, ryhtymättä vielä sen tarkemmin tekemään selkoa olosuhteistaan.

Ukko hymähteli jotakin itsekseen ja jatkoi ääneti ateriaansa. Pietarin teki mieli tiedustella häneltä lähemmin kotiseutunsa oloista sekä ennen kaikkea, oliko hän ristitty, mutta hän ei tietänyt oikein, miten päästä lähemmäs tuota metsänjumalaa. Niin aterioivat he hetkisen ääneti, kunnes ukko siirtyi itsestään tuohon asiaan kysymällä:

"Taidat olla ristitty?"

Pietari, joka matkalle lähtiessään oli varovaisuudesta jättänyt munkinpuvun sekä ottanut tavallisen suomalaisasun, vastasi myöntäen ja odotti jännityksellä, mitä se vaikuttaisi hänen yötoveriinsa.

"Ristitty ja matkalla Linnajoelle!" huudahti ukko hämmästyneenä ja pudisti päätään.

"Eikö sitten ristitty voi mennä Linnajoelle?" kysyi Pietari kummastusta teeskennellen.

"Miksikäs sinne ei voisi mennä", vastasi ukko, "mutta takaisin paluun voi olla niin ja näin. Saat kiittää onneasi, ellei sinua juoksuteta kuoliaaksi pyhien puiden ympärillä. Kaikkivalta ei säästä ketään ristittyä."

"Kaikkivalta", huudahti Pietari hämmästyneenä.

"Niin, meidän hämäläisten päällikkö", selitti ukko. "Jurva hänen nimensä oikeastaan on, mutta ihmiset ovat alkaneet jo aikoja sitten kutsua häntä Kaikkivallaksi, kun hän tahtoisi kaikki alistaa valtansa alle. En tiedä, mutta ainakin hänen vihamiehensä väittävät hänen pyrkivän kuninkaaksi, sellaiseksi kuin ruotsalaisillakin on. Ruhtinaaksi häntä omat orjansa jo sanovatkin. Ristityitä hän on kovin vihannut siitä pitäin kun ne veivät häneltä ainoan pojan. Niin että kolmiyhteisen jumalan palvelijan ei ole hyvä mennä hänen kätensä ulottuville."

Omituiset tunteet täyttivät Pietarin mielen hänen kuunnellessaan ukon juttelua. Jos hän onnistuisi käännyttämään isänsä ristinuskoon, niin samalla suostuisi varmaankin suurin osa hämäläisiä kasteeseen ja hän olisi tehnyt Jumalalle sangen otollisen työn. Hänestä tuntui merkilliseltä Jumalan johdatukselta, että ristiretkeläiset olivat vieneet mukanaan juuri hänet, päällikön pojan, ja että hän siten oli saanut tilaisuuden päästä osalliseksi taivaallisesta valkeudesta. Varmaan oli Jumala siten valinnut hänet oman heimonsa apostoliksi.

Sitten siirtyivät Pietarin ajatukset hänen äitiinsä, jonka kuva näinä kuluneina vuosina oli aina säilynyt hänen mielessään ja jonka hän ennen muita oli sulkenut esirukouksiinsa. Ukkoon kääntyen kysyi hän:

"Entäs äitini ... tuota, Kaikkivallan vaimo tarkotin sanoa, elääkö hän vielä?"

Ukko katsoi häneen pitkään ja kummastuneena, mutta omia ajatuksiaan ilmaisematta vastasi hän:

"Elää kyllä, vaikka hänen tukkansa onkin poikaansa murehtiessa käynyt aikaisin harmaaksi."

Pietari ei voinut täydellisesti hillitä liikutustaan, vaikka hän huomasikin ukon jälleen tarkastelevan itseään. Hänen silmänsä kostuivat väkisinkin muistellessaan äitiään, jonka heleään kehtolauluun hän pienokaisena oli niin usein nukahtanut. Kuin verhon alta kohosi hänen sisäisen näkemyksensä eteen joukko kotoisia kuvia. Hän näki tavattoman avaran pirtin, jonka permannolla äiti liikkui toimeliaana emäntänä, vyöllään helisevä avainkimppu. Karsinassa kolkkivat jauhinkivet, joita orjat väänsivät, ja seinillä kiiltelivät isän sota-aseet. Pitkän honkapöydän ääressä tarinoivat miehet olutta juoden ja vanha, pitkäpartainen vaari, kiertelevä runoseppä, näppäili kanteletta.

Mutta hetken kuluttua irtausi Pietari näistä mielikuvista, lausuen itsekseen: "Se on kansa, joka vielä pimeydessä vaeltaa, suokoon Jumala, että sille pian koittaisi oikea valkeus ja että se virittäisi kanteleensa ristiinnaulitun ylistykseksi."

Hän tarkasteli nyt vuorostaan ukkoa, joka mietteisiinsä vaipuneena tuijotti nuotioon. Mahtoiko hän olla ristitty? Ehkä hyvinkin, koskapa hän oli varottanut häntä menemästä Linnajoelle.

"Entä sinä, vanhus, oletko sinä ristitty?" kysyi hän hetkisen kuluttua vuorostaan.

Ukko nosti katseensa nuotiosta, hymähti omituisesti ja lausui sitten;

"Onhan minut kyllä kerran kastettu, mutta tokkopa ristittyjen jumala minua silti omaksensa tunnustaisi."

"Miksi niin, jos sinut kerran on kastettu kolmiyhteisen Jumalan nimeen?" ihmetteli Pietari.

"Minut kastettiin väkipakolla, mutta pappien ja sotilasten mentyä pesin minä itseni uhrilähteessä jälleen puhtaaksi", vastasi ukko rauhallisesti.

"Sinua onnetonta!" huudahti Pietari, jonka uskoninto heräsi. "Tiedätkö, että sinä sillä teollasi olet tuominnut itsesi helvettiin?"

"Jospa lienenkin, niin sielläpä kai ovat vanhempani ja koko sukunikin ja heidän seurassaan minä kuitenkin viihdyn paremmin kuin outojen ristittyjen kera taivaassa", selitti ukko yhtä rauhallisena. "Minä olen lapsuudestani saakka rukoillut Ukkoa sekä uhrannut Tapiolle ja Mielikille eivätkä ne ole minua koskaan hätään jättäneet. Mitä syytä minulla silloin olisi luopua heistä ja ruveta palvelemaan muukalaisten jumalia?"

Tämän sanottuaan korjasi ukko nuotiota ja laskeusi sitten havujen päälle pitkäkseen, vaipuen kohta uneen. Niin kuohuksiin kuin Pietari oli hänen sanojensa johdosta joutunutkin ja niin paljon sanottavaa kuin hänellä olisikin ollut tuolle pakanalliselle heimolaiselleen, täytyi hänen kuitenkin ukon välinpitämättömyyden tyrehyttämänä hillitä itsensä.

Nyt vasta aavisti hän täydelleen ne vaikeudet, jotka häntä kohtaisivat koettaessaan käännyttää omia jäykkäpintaisia heimolaisiaan. Kauan makasi hän havuvuoteellaan avoimin silmin, miettien elämäntehtäväänsä ja rukoillen sille Jumalan siunausta.

III.

Vietettyään vielä yhden yön metsässä saapui Pietari sitä seuraavana päivänä Linnajoelle. Syvä liikutus valtasi hänet, kun hän eräältä kunnaalta näki edessään laajenevan Linnajoen kylän peltojen ja niittyjen, joiden halki joki luikerteli, laajeten etäämpänä suojaisaksi merenlahdeksi. Joen rannalla linnamäen suojassa oli kylä ja sen keskellä kohosi korkeimpana ja uhkeimpana hänen syntymäkotinsa. Mutta niiden kirkkaiden muistojen yli, joita lapsuuden leikkikenttien näkeminen palautti hänen mieleensä, loi synkän varjonsa kylän laidassa kohoava uhrilehto sinne ripustettuine hevosen- ja karhunpäineen. Nopeasti palautti sen näkeminen hänet muistojen maailmasta todellisuuteen, muistuttaen häntä edessään olevasta tehtävästä. Hän tunsi jälleen raskaan velvollisuuden taakan ja voimattomuutensa tunnossa polvistui hän nöyrästi ja rukoili uutta voimaa ja rohkeutta työhönsä.

"Ristitty!" kuului hänen takaansa vihainen ääni, kun hän oli vielä rukoukseensa syventyneenä, ja lujat kourat tempasivat hänet samalla seisoalleen.

Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan huomasi Pietari olevansa tekemisissä kahden nuoren, asestetun miehen kanssa. Siinä paikassa yhtyi kaksi polkua, se, jota myöten hän oli lännestä käsin vaeltanut sekä toinen ylempää jokivarrelta tuleva. Tätä viime mainittua pitkin olivat nuoret miehet nähtävästi saapuneet ja yllättäneet hänet rukoukseensa syventyneenä.

"Miksi te käytte minun kimppuuni, vaikka minä tulen aseettomana ja lisäksi teidän ystävänänne?" lausui Pietari sävyisästi nuhdellen.

"Vai ystävänä!" vastasi toinen hänen vangitsijoistaan ivallisesti. "Kyllä me kuulimme, minkälaista sinun ystävyytesi on, kun rukoilit ristittyjen jumalaa hävittämään meidän uhrilehtomme."

"Mutta teidän omaa parastanne minä sillä tarkotin", väitti Pietari. "Minä en tule luoksenne hävittävänä vihollisena, vaan hyvän sanoman saattajana."

"Hyvän tai pahan, niin siitä saa Kaikkivalta päättää. Viemme sinut mennessämme hänen luokseen käräjäpaikalle."

He sitoivat hänen kätensä ja lähtivät sitten keskellään kulettamaan kylää kohti.

Linnamäki oli joesta kohoava hietikkokumpu, jonka laella oli jo vanhastaan ollut jonkunlainen suojavarustus sekä yhteinen käräjäpaikka. Lähemmäs tultua huomasi Pietari, että kumpu oli ympäröity syvällä ja leveällä vallikaivannolla, jota hänen lapsuutensa aikana ei vielä ollut. Ympäri kummun lakea oli niinikään rakennettu vankka paaluaita ja sen sisäpuolella oli muutamia rakennuksen alkuja.

Varustuksen sisällä, jonne kulettiin kaivannon yli johtavaa nostosiltaa myöten, oli koolla suuri joukko kansaa, etupäässä miehiä. Ne olivat syyskäräjille kokoontuneita etelähämäläisiä.

Ensimäiseksi kiintyi Pietarin katse isäänsä, joka istui kivellä kansanjoukon keskellä. Hänen ympärillään istui kehään asetetuilla kivillä kymmenen käräjävanhinta, jotka yhdessä päällikön kanssa ratkasivat riitoja ja muita asioita. Puettuna kalliiseen verkaviittaan, uumallaan hopeasolkinen vyö ja kaulassaan raskaat hopeaketjut sekä sivulla miekka, jonka ponsi ja huotra olivat moninaisesti kirjaillut, näytti Jurva sangen uhkealta. Hän oli useimpia muita kookkaampi, kuten päällikön tulikin, ryhdiltään arvokas ja katseeltaan päättävä. Koko hänen olemuksensa todisti todeksi sen, mitä metsästäjäukko oli Pietarille kertonut tämän heimoruhtinaan salaisista valtaunelmista.

Hän oli niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka Pietari oli viettänyt vierailla mailla, suuresti vanhentunut. Tuuhea parta, joka lainehti hänen leveällä rinnallaan, muistutti väriltään kuusennaavaa ja harmaantunut oli myöskin olkapäillä riippuva, alkuaan sysimusta tukka. Mutta hartiat eivät olleet vuosien eikä mielimurteiden painosta köyristyneet, vaan hänen ryhtinsä oli yhtä pysty ja käskevä kuin ennenkin.

Nähdessään isänsä sellaisena käräjäkivellä heimolaisiaan tuomitsemassa, unhotti Pietari hetkeksi sen kaksikymmenvuotisen, sisältörikkaan ajanjakson, jonka kuluessa hän oli isästään ja heimolaisistaan niin kauas etääntynyt. Hän tunsi hetkisen samaa kunnianhimon sekaista ihailua voimakasta isäänsä kohtaan kuin ennen pikku poikana, sekä unhotti kuuluvansa nykyään yksinomaan taivaalliselle herralleen, Kristukselle.

Kohta kun Pietari saattajineen oli ilmestynyt paalutuksen sisään, kiintyi Jurvan katse häneen. Omituista väristystä tuntien tarkkasi Pietari ilmettä isän kasvoilla ja odotti, tuntisiko tämä häntä. Mutta isän katse oli kylmä ja vaaniva, ja kun esillä oleva asia oli ratkaistu, lausui hän:

"Hoi, te siellä! Mitä varten tuotte sen sidottuna käräjäpaikalle? Onko hänet tavattu pahanteosta?"

"Hän on ristitty ja me tapasimme hänet rukoilemassa ristittyjen Jumalaa hävittämään meidän uhrilehtomme", vastasi toinen Pietarin saattajista.

Päällikön kulmat rypistyivät uhkaavasti. Hän viittasi saattajia astumaan vankineen lähemmäs ja kysyi sitten Pietarilta:

"Kuka sinä olet ja mistä sinä tulet?"

Pietari oli juuri aikeissa vastata kysymyksellä: "etkö tunne minua?" kun hänen katseensa samassa kiintyi erääseen kehässä istuvista käräjävanhimmista. Se oli nimeltään Rönkä, mahtava mies ylempää jokivarrelta ja Pietari muisti hänet isänsä kilpailijaksi ja katkeraksi vihamieheksi. Kuin salamanvälähdyksenä näki hän sen vahingoniloisen ilmeen, mikä kuvastuisi Röngän kasvoilla, jos hän ilmaisisi syntyperänsä ja tässä kaiken kansan kuullen kävisi selväksi, että Jurvan poika on ristitty, joka rukoilee häviötä heidän pyhälle puistolleen.

Sekä myötätunnosta isäänsä kohtaan että eduksi käännytystyölleen päätti hän toistaiseksi salata syntyperänsä ja vastasi sen vuoksi:

"Minun nimeni on Pietari Kaukovalta ja minä tulen Turusta."

"Olet siis ristitty?" kysyi Jurva edelleen.

"Olen syntisten puolesta kuolleen Kristuksen opetuslapsi", vastasi Pietari avoimesti.

"Ja mitä varten olet tullut tänne meidän luoksemme? Muukalaisten vallottajain edelläkävijänä ja vakoilijanako?"

"Minun jälessäni ei seuraa mitään vallottajajoukkoa", vastasi Pietari, "vaan minä olen tullut yksinäni julistamaan teille rauhan sanomaa."

Hän alkoi nyt yksinkertaisesti ja tottuneesti puhua ristiinnaulitusta maailman vapahtajasta, joka ihmisyyden päälleen ottaen oli kuolemallaan hankkinut heillekin ijankaikkisen autuuden. Mutta hän ei ehtinyt pitkälle, kun Jurva keskeytti hänet vihaisesti huudahtaen:

"Suus kiinni, sillä nuo sinun lorusi tunnetaan täällä jo ennestään! Rauhan sanomaa te ristityt sanotte tuovanne, mutta ryöväreinä te itse teossa saavutte."

Pietarin vangitsijoihin kääntyen jatkoi hän:

"Viekää hänet kotiini ja sulkekaa vankikellariin, kunnes ehdin hänestä tarkemmin päättää. Nyt meillä on pohdittavana tärkeämpiä asioita."

Saattajat lähtivät taluttamaan Pietaria kylää kohti, joka oli alempana varustuksen pohjoispuolella. Toinen heistä lausui matkan varrella Pietarille:

"Nyt saat Kaikkivallan kellarissa levätä tarpeeksi, että jaksat Kekrin juhlassa juosta uhrilehtomme ympäri."

IV.

Linnamäkeä ympäröivä kaivanto, jonka saattoi joesta laskea vettä täyteen, oli samoinkuin paaluaitauskin joitakuita aikoja sitten rakennettu Jurvan toimesta. Hän aikoi itse asettua asumaan varustuksen sisään ja sitä varten hän oli ryhtynyt jo rakennuspuuhiin. Mutta näihin hänen suunnitelmiinsa oli väestö suhtautunut hyvin vastahakoisesti, sillä se ei ollut tottunut uhrautumaan yhteisen hyvän eteen. Hitaasti ja suurella vaivalla oli päällikkö saanut työt edistymään sille kannalle, millä ne nyt olivat. Mutta varustukset olivat vielä keskeneräiset ja nyt oli Jurva päättänyt suostutella heimolaisensa lopullisiin valmistustöihin.

Kun vanki oli saatettu pois käräjäpaikalta, nousi Jurva istuimeltaan ja lausui:

"Nyt, kun kaikki kesän työt ovat suoritetut, on minusta soveliain aika rakentaa tämä linna täyteen kuntoonsa. Minä ehdotan sen vuoksi, miehet, että kustakin talosta saapuu ylihuomenna yksi mies eväillä ja työaseilla varustettuna tänne. Omasta puolestani panen minä kokonaista kymmenen miestä työhön."

"Vai omin eväin tekemään sinun töitäsi!" lausui tähän Rönkä pilkallisesti ja monelta taholta kuului hyväksyvää naurua.

"Minunko töitäni! Sanotko sinä minun töitäni?" tulistui Jurva ja silmäili niin kiinteästi ympärilleen, että naurajat paikalla vaikenivat. Mutta Rönkä säilytti pilkallisen ilmeensä, vastatessaan:

"Kenenkäs sitten, jollei sinun?"

Hän viittasi rakennusten pohjia ja jatkoi:

"Eikö nämä ole aiotut sinun asunnoksesi, vastaiseksi kuninkaanlinnaksesi?"

Rönkäläiset nauroivat jälleen, mutta yli ääriään suuttuneena huusi Jurva:

"Kyllä minä tunnen sinun koukkusi, sinä ainainen vastahangan soutaja! Enhän minä ole tässä puhunut näistä asuinrakennuksista, sillä ne minä olen itse alottanut ja itse myöskin valmiiksi rakennan, pyytämättä niitä varten syrjäisten apua. Kysymyshän oli yksinomaan paalutuksesta ja vallihaudoista. Tämä linnamme ei ole taattu suoja vihollista vastaan, ennenkuin me rakennamme vielä toisen vallihaudan. Siihen työhön minä ehdotin miehen talosta."

"No, sama asiahan se on niinkin päin, sillä sinun taloasi ja rikkauksiasihan ne vallihaudat joka tapauksessa tulevat suojaamaan", virkkoi tähän Rönkä.

"Niin, ne suojaavat kyllä minua, teidän päällikköänne, ja minun omaisuuttani", huusi Jurva tulipunaisena vihasta, "mutta samalla ne suojaavat myöskin kaikkia teitä ja teidän omaisuuttanne. Turhaan sinä, Rönkä, syytät minua oman edun ajamisesta, sillä tässä on yhteinen hyvä kysymyksessä. Vai onko sinun kallosi liian ahdas käsittämään, että milloin vihollinen pyrkii meidän kimppuumme, on sillä ensimäisenä vastassaan linna ja että meidän kotimme ovat turvassa niin kauan kuin linna kestää. Eikö sinun ja teidän muiden vastahakoisten silmiä ole avannut naapuriemme kohtalo? Lännen viikingit anastivat heidän asuinsijansa meren äärellä ja rakensivat valtansa tueksi linnan siihen kohti jokisuulla, johon heimolaistemme olisi itse tullut jo aikoja ennen rakentaa samanlainen linna.

"Pidättekö parempana heidän tavallaan odottaa, kunnes linnan rakentaminen on myöhäistä ja te olette vapaista miehistä muuttuneet vieraan orjiksi? Minä ainakaan en aio sellaiseen leväperäisyyteen jättäytyä, vaan olen tekevä kaikkeni, jotta me saisimme rauhassa elää täällä isiltä perityllä alueellamme. Mutta aikaa meillä ei ole päivääkään hukattavana, sillä vihollinen voi vielä tämän sulan aikana uudistaa hyökkäyksensä. Siihen viittaa minun mielestäni tuon ristityn ilmestyminen tänne. Varustustyöt on siis viisainta panna vitkastelematta käyntiin ja minä ehdotan, että kaikki ne, joille heimomme yhteinen hyvä on kalliimpi kuin oma mukavuus ja jotka siis ylihuomenna tahtovat tulla työhön, nostavat merkiksi siitä oikean kätensä."

Estääkseen Rönkää enempi juonittelemasta antoi Jurva asialle tämän nopean päätöksen. Miesten korvissa kaikuivat vielä hänen voimakkaat sanansa ja käsiä nousi ylös sikäli kuin Jurvan kiinteä katse siirtyi miehestä mieheen. Ainoastaan Rönkä ja hänen ympärillään olevat miehet pysyivät hievahtamatta.

"Muistakaa siis velvollisuutenne kaikki te, jotka nyt olette kätenne nostaneet", lausui Jurva vielä paremmaksi vakuudeksi. "Ylihuomenna pannaan täällä työt alkuun."

Mutta mikäli Jurvan kasvoille levisi tyytyväisyyden ilme saamansa voiton johdosta, sikäli synkkeni Rönkä. Hän nousi sijaltaan ja lausui:

"Syyttäkööt sitten jälestäpäin itseään ne, jotka ehdoin tahdoin haluavat heittäytyä Jurvan orjiksi. Minä ainakaan en ole niin hullu!"

Tämän sanottuaan lähti hän tiehensä käräjäpaikalta ja häntä seurasivat ne miehet, jotka äänestyksessä olivat häneen yhtyneet. Mutta Jurvan äänessä oli jo hyväntuulinen sävy, kun hän huusi heidän jälkeensä:

"Pyristelkää te rönkäläiset vastaan minkä pyristelette, tämä linna nousee sittenkin niin teidän kun meidänkin suojaksemme!"

Käräjät olivat päättyneet ja hetken kuluttua lähti Jurvakin miehineen kulkemaan alas kylää kohti.

V.

Pietari oli tällä välin vankina saatettu syntymäkotiinsa ja istui nyt pimeässä kellarissa, miettien asemaansa. Hänen saattajansa olivat tulkinneet peloksi sen syvän liikutuksen, joka hänet oli vallannut lähestyessä paikkaa, missä joka askeleella heräsi yhä uusia lapsuusajan muistoja. Ja mitä lähemmäs taloa he tulivat, sitä väkevämmäksi kävi hänen liikutuksensa, sillä joka hetki odotti hän saavansa nähdä äitinsä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan ketään kohtaamatta suljettiin hänet vankikellariin.

Ristiriitaiset tunteet täyttivät hänen sydämensä. Hän tajusi nyt selvästi, että hän oli tullut särkemään isänsä työtä ja hän tunsi epäröivänsä. Mutta alistuvaisuus mestarin käskyihin ei sallinut mitään tinkimistä ja pysyäkseen edelleenkin kuuliaisena opetuslapsena oli hänen käytävä vaikka omaa isäänsä vastaan. Tähän saakka oli hän seurannut mestarinsa askelia ja kuuliaisuutensa takia oli hän palannut syntymäkotiinsa saadakseen näissä omituisissa oloissa sykkivin sydämin kuulostella päänsä päällä äidin askelia. Mutta hänen tarvitsi sanoa vain sana ja vankihuone avautuisi ja hän saisi esiintyä rikkaan heimopäällikön poikana ja ainoana perillisenä. Hän tunsi, että hänen isänsä valta-asema ja suuret suunnitelmat olivat kutkuttaneet hänen inhimillistä luontoaan, lisäten osaltaan sitä tunteiden ristiriitaa ja epäröintiä, minkä valtaan hän oli joutunut. Aina siitä aikain, kun hänestä oli todella tullut ristitty, oli hän ikäänkuin jakaantunut kahdeksi ihmiseksi, jotka olivat alituisessa taistelussa keskenään, tehden hänen olemuksensa rikkinäiseksi. Tämä vaivasi häntä toisinaan niin, että hän saattoi tuntea suoranaista kateutta sellaisia ehyitä ja kokonaisia miehiä kohtaan kuin hänen oma isänsäkin, miehiä, jotka horjumatta ja heilahtelematta kulkivat omaa varmaa suuntaansa.