Part 6

Charles ja Hal kiistelivät heti kun Mercedes vain antoi heille siihen tilaisuuden. Kukin heistä kuvitteli tekevänsä enemmän työtä kuin oikeastaan olisi pitänyt tulla hänen osalleen, eikä kukaan laiminlyönyt joka tilaisuudessa tuoda esiin tätä vakaumusta. Toisinaan oli Mercedes miehensä kannalla, toisinaan veljensä. Tuloksena oli kiivas, lakkaamaton perheriita. Se saattoi alkaa kiistalla siitä, ken pilkkosi risuja tuleen -- kiista, joka koski vain Charlesia ja Halia -- mutta ennen pitkää se liikkui muidenkin suvun jäsenten keskuudessa, isien, äitien, enojen, serkkujen, joista toiset olivat tuhansien penikulmien päässä, toiset jo kuolleitakin. Mitä tekemistä Halin mielipiteillä taiteesta ja kirjallisuudesta tai senlaatuisista seuranäytelmistä, joita enonsa kirjoitti, saattoi olla polttopuiden halkomisen kanssa, ei ole helppo käsittää, mutta saattoi yhtä hyvin tapahtua, että riita kääntyi Charlesin valtiollisiin mielipiteisiinkin. Ja että hänen sisarensa juoruisella kielellä saattoi olla jotain yhteyttä tulen sytyttämisen kanssa Yukonin luona, sitä saattoi tuskin kukaan muu kuin Mercedes käsittää, mutta hän huojensi sydäntään lausumalla joukottain ajatuksia tästä asiasta vetäen samalla sattumalta päivänvaloon useita epämiellyttäviä luonteenpiirteitä, jotka olivat ominaisia hänen miehensä suvulle. Ja sillä välin tuli jäi sytyttämättä, leiri oli tuskin puolivalmiskaan eivätkä koirat olleet saaneet ruokaa.

Mercedes luuli voivansa täydellä syyllä valittaa sukupuolensa vuoksi. Hän oli kaunis ja hän oli nainen ja kaiken ikänsä oli häntä kohdeltu ritarillisesti. Mutta se tapa, jolla miehensä ja veljensä nyt kohtelivat häntä, oli kaukana ritarillisuudesta. Hän oli tottunut olemaan avuton. He olivat siihen nyt tyytymättömiä. Mutta tällä valituksella, mitä hän piti sukupuolensa tärkeimpänä etuoikeutena, teki hän heidän elämänsä sietämättömäksi. Hän ei enää ollenkaan säälitellyt koiria ja koska oli väsynyt ja helläjalkainen, tahtoi hän itsepäisyydessään ajaa reessä. Hän oli kaunis ja hän oli nainen, mutta painoi yli sadankahdenkymmenen naulan -- raskas lisätaakka kuormaan, jota heikot, nälkäiset eläimet laahasivat eteenpäin. Hän ajoi kuitenkin useita päiviä kunnes koirat kaatuivat ja reki pysähtyi. Charles ja Hal pyysivät ja rukoilivat häntä nousemaan pois ja kävelemään; he koettivat taivuttaa häntä ja anoivat nöyrästi, jolloin hän istui ja itki, vaivaten taivasta syyttämällä heitä armottomuudesta.

Kerran he nostivat väkivallalla hänet reestä. Mutta sitä he eivät koskaan tehneet uudelleen. Ensiksi hän heittäytyi rennoksi kuin hemmoteltu lapsi ja sitten istuutui tielle. Seuralaisensa hoputtivat kulkueen liikkeelle, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan. Kuljettuaan kolme penikulmaa purkivat he kuorman ja kääntyivät häntä hakemaan. Ja niin täytyi heidän väkivallalla asettaa hänet jälleen rekeen.

Heidän omat ylenmääräiset vastuksensa tekivät heidät välinpitämättömiksi koirain kärsimyksille. Halilla oli mielipide, jota hänen oli tapana sovittaa toisiin, ja se kuului: "täytyy karaistua". Alussa oli hän saarnannut tätä oppia sisarelleen ja langolleen ja kun hänen ei onnistunut saada heitä sitä käsittämään, mätki hän sitä koiriin karttuineen. Five Fingersissä loppui koiranruoka ja muuan hampaaton, vanha intiaaniakka tarjoutui myymään heille muutamia nauloja jäätynyttä hevosnahkaa suuresta revolverista, joka metsästyspuukon ohella riippui Halin kupeella. Kehnoa ruoan vastiketta oli tämä nahka, joka kuusi kuukautta sitten oli nyljetty erään karjankuljettajan nälkään nääntyneistä hevosista. Jäätyneessä tilassa se muistutti galvanoituja raudankaistaleita ja kun koirat olivat saaneet sitä vatsaansa, suli se siellä ohuiksi, ravinnottomiksi nahkahihnoiksi, lyhyine karvoineen, jotka vaikuttivat ärsyttävästi ja olivat sulamattomia.

Kaiken tämän kestäessä hoippuroi Buck kuin ilkeässä unessa toisten etunenässä eteenpäin. Hän veti niinkauan kuin jaksoi, ja kun ei enää voinut, kaatui kumoon maaten hiljaa kunnes piiskanläiskäykset tai kartuniskut pakoittivat hänet jälleen jaloilleen. Kaikki joustavuus ja kiilto oli kadonnut hänen kauniista, tuuheasta turkistaan. Karvat riippuivat löyhinä ja kankeina tai kuivuneesta verestä takkuisina niissä kohdin, missä Halin karttu oli häntä haavoittanut. Hänen lihaksensa olivat kutistuneet luiseviksi kyhmyiksi ja lihakerros oli kadonnut, niin että jok'ikinen ruumiinsa luu selvästi kuvastui irtaimena riippuvan nahan alta, joka kaikkialla tyhjyydessään ryppyisenä ja poimuisena verhosi häntä. Se oli todellakin sydäntävihlovaa. Mutta Buckin uljuus ei murtunut. Sen oli kohtaus punanaapukkaisen miehen kanssa osoittanut.

Sama oli Buckin toverienkin laita. Kaikki he olivat vaeltavia luurankoja. Ja nyt oli heitä kaikkiaan seitsemän. Äärimmäisessä kurjuudessaan olivat he käyneet tunnottomiksi niin piiskansivalluksille kuin kartuniskuillekin. Lyöntien tuottama tuska tuntui heistä tukahutetulta ja kaukaiselta. Tuskin elivät he puolinaista tai edes neljännes-elämää. He olivat aivan yksinkertaisesti seitsemän kappaletta nahkapusseja, kukin sisältäen luurangon, jossa elonkipinä heikosti lepatti. Niin pian kuin pysähdyttiin, luhistuivat he valjaineen läjään kuin kuolleet, heikko elonkipinä himmeni, näyttäen olevan sammumaisillaan. Ja kun sitten karttu tai piiska kosketti heitä, lehahti kipinä taas heikosti ja he kohottautuivat vaivaloisesti ja horjuivat taas eteenpäin.

Tulipa päivä, jona hyväluontoinen Billee kaatui eikä enää voinut kohottautua. Hal, joka oli myynyt revolverinsa, otti kirveen ja iski sillä Billeetä päähän koiran maatessa vetohihnan välissä. Sitten leikkasi hän hihnat, joten ruumis irroittui valjaista ja laahasi sen tien sivuun. Buck näki sen ja hänen toverinsa näkivät sen ja tiesivät, että sama oli oleva ennen pitkää heidänkin kohtalonsa. Seuraavana päivänä kaatui Koona ja nyt oli vain viisi jäljellä -- Joe, perin kulunut voidakseen enää olla ilkeäsisuinen; Pike, ontuva rampa, vain puoliksi tunnoissaan, mikä ei sallinut hänen enää teeskennellä tai laiskotella; toissilmäinen Sol-leks, yhä uskollisena paikallaan ja surren vähiä työvoimiansa; Teck, joka ei ollut karaistunut tekemään talvisin niin pitkiä matkoja kuin toiset, oli nyt uupunein joukosta; ja vihdoin Buck, joka yhä kulki matkueen etunenässä, välittämättä enää kurista sekä koettamatta teroittaa sitä tovereihinsa, ollen pitkät ajat kuin sokea heikkoudesta, nähden tien vain häämöittävän edessään ja löytäen sen vain jalkojensa heikon tunnon avulla.

Oli kaunis kevätilma, mutta eivät koirat eivätkä niiden omistajat huomanneet sitä. Päivä päivältä nousi aurinko aikaisemmin ja laski myöhemmin. Päivä alkoi sarastaa jo kello kolmelta aamuisin ja hämärää kesti yhdeksän tienoille iltasin. Ja kaiket pitkät päivät oli yhtä ainoata leimuvaa auringonpaistetta. Aaveentapainen talvihiljaisuus oli väistynyt heräävän elämän äänekkään kevätsolinan tieltä. Ja tämä porina nousi elämäniloa värisevästä maasta. Se tuli esineistä, jotka heräsivät uuteen eloon ja taas liikkuivat -- esineistä, jotka olivat olleet kuin kuolleita ja maanneet liikkumattomina pitkien kuukausien pakkasessa. Mahla nousi mäntyihin. Raidat ja haavat silmukoivat. Pensaat ja viiniköynnökset verhosi uusi, viheriöivä juhlavaippa. Sirkat lauloivat öisin ja päivisin kihisivät kaikenlaiset ryömivät ja matelevat pikku-elävät auringossa. Peltopyyt ja tikat kurisivat ja nakuttelivat metsässä. Oravat koputtelivat, linnut visersivät ja korkealla ilmassa kiisivät villit linnut kiilanmuotoisissa parvissa etelämaista pohjoista kohti.

Joka kukkularinteeltä kuului virtaavan veden lirinä, salalähteiden kohina. Kaikki elpyi, paisui, liikehti. Yukon ponnisteli murtaakseen jäitään, jotka vangitsivat sitä. Virta söi sisältä ja aurinko kalvoi päältä. Siinä syntyi ilmarakoja ja halkeamia, jotka laajenivat kevyiden jäälohkareiden painuessa jokeen. Ja keskellä kaikkea tätä puhkeavaa, uhkuvaa ja porisevaa vastaherännyttä elämää, leimuavan auringon paisteessa kevättuulien hyväileminä, vaelsivat molemmat miehet, nainen ja vetokoirat ikäänkuin kuolemaa kohti.

Koirien alinomaa hoiperrellessa ja kaatuillessa, Mercedesen ajaessa ja itkiessä, Halin kiroillessa ja Charlesin silmäin kaihoisasti vettyessä, saapuivat he vihdoin John Thorntonin leiriin White Riverin suulle. Charles istuutui hirrelle lepäämään, mutta istuutui hitaasti ja suurella vaivalla, sillä hänen jäsenensä olivat aivan jäykät. Hal ei virkkanut sanaakaan. John Thornton oli juuri viimeistelemässä koivupuun palasesta vuoleskelemaansa kirvesvartta. Vuoleskellessaan hän kuunteli, vastaili lyhyesti ja antoi selviä neuvoja, kun sellaisia pyydettiin. Mutta hän tunsi väen ja antoi neuvonsa täysin vakuutettuna, ettei niitä seurattaisi.

"Jo aikoja ennen tätä ovat ne meille hokeneet, että tie alkaa olla epävarmaa ja että tekisimme parhaiten, jos majoittuisimme", vastasi Hal, kun John Thornton varoitti heitä jatkamasta matkaa epävarmaa jäätä pitkin. "Ne ovat sanoneet, ettemme me koskaan saapuisi White Riveriin ja tässä me nyt olemme joka tapauksessa." Viimeinen lause sanottiin ivallisella ja voitonriemuisella äänellä.

"Ne ovat tehneet oikein varoittaessaan teitä", sanoi John Thornton. "Tie voi pettää koska tahansa. Täytyy olla hullu ja hullun sokea onni, jotta sellainen uhkapeli onnistuisi. Sanon teille suoraan, etten tahtoisi jättää elämääni tuon jään varaan kaikesta Alaskan kullasta."

"Siksi, ettette ole hullu, luulenpa vain", sanoi Hal. "Mutta samantekevää, me jatkamme matkaa Dawsoniin". Hän kiersi auki piiskansa. "Kas niin -- ylös sieltä, Buck! Hei! Ylös kaikki! Hei!"

Thornton jatkoi vuolemistaan. Hän tiesi turhaksi asettua hullun ja hänen päähänpistonsa väliin -- ja pari, kolme mielipuolta enemmän tai vähemmän ei millään tavoin häiritsisi maailman menoa.

Mutta koirat eivät nousseet käskemällä. Ne olivat jo kauvan sitten ennättäneet sille asteelle, etteivät totelleet selkäsaunatta. Ja nyt alkoi piiska armottoman tehtävänsä. John Thornton puri huuliaan. Sol-leks oli ensimäinen, joka kompuroi jaloilleen. Teck seurasi esimerkkiä. Sitten Joe, vaikka tuskasta ulisten. Pike ponnisteli epätoivoisesti. Kahdesti kaatui se takaisin noustuaan puolitiehen, mutta kolmannella kerralla onnistui sen päästä ylös. Buck ei koettanutkaan, vaan makasi rauhallisena minne oli kaatunut. Piiska sattui häneen ehtimiseen, mutta hän ei valittanut eikä liikahtanutkaan. Useita kertoja näytti Thornton tahtovan sanoa jotain, mutta kuitenkin hillitsi itsensä. Kostea sumu levisi hänen silmiinsä ja piiskan yhä viuhuessa alkoi hän epäröiden kävellä edes takaisin.

Ensi kerran laiminlöi Buck tottelemisen ja siinä oli kylliksi syytä Halin raivostumiseen. Hän heitti pois piiskan ja tarttui karttuun. Mutta Buck ei liikahtanut, vaikka raskaita iskuja satoi hänen päälleen. Samoin kuin toverinsakin, hän tuskin kykeni nousemaan, mutta ero oli siinä, että hän oli päättänyt olla tekemättä sitä. Hän aavisti epämääräisesti uhkaavan perikadon. Hän oli tuntenut sen jo saapuessaan joen rannalle ja sen jälkeen ei tämä tunne ollut jättänyt häntä. Joka askeleella, minkä hän koko tänä päivänä oli ottanut ohuella, hauraalla jäällä, arveli hän vainuavansa onnettomuuden yhä lähenevän ja tuolla ulompana jäällä hänen edessään, minne isäntänsä tahtoi ajaa hänet, vaani varma perikato. Hän ei liikahtanut paikaltaankaan. Niin paljon oli hän kärsinyt ja niin pitkälle oli hän päässyt, etteivät lyönnit enää tuntuneet niin raskailta. Ja Halin yhä jatkaessa lyömistänsä, alkoi Buckin hervoton elonliekki lepattaa sammuakseen. Hän oli kuolemaisillaan. Hän tunsi itsensä niin merkillisen tylsistyneeksi. Oli kuin olisi hän kaukaa etäältä huomannut, että häntä lyötiin. Mitään tuskaa ei hän enää tuntenut. Oikeastaan ei hän tuntenut yhtään mitään, hyvin heikosti vain tajusi jysähdyksen kartun kohdatessa hänen ruumistaan. Mutta varmaankaan ei ruumis enää ollut hänen, se tuntui olevan jossain niin etäällä...

Äkkiä, ilman edelläkäypää varoitusta, epäselvästi kiljaisten -- se tuntui kuin eläimen karjunnalta -- hyökkäsi John Thornton karttua käyttelevän miehen kimppuun. Hal lensi maahan kuin olisi kaatuva puu sattunut häneen. Mercedes huusi täyttä kurkkua. Charles katseli levottomasti ympärilleen, kuivasi vetiset silmänsä, muttei voinut ojentaa jäykistyneitä jäseniään.

John Thornton kumartui Buckin yli ankarasti koettaen hillitä itseään. Hän oli liian raivoissaan kyetäkseen puhumaan.

"Jos vielä kerran lyötte sitä, tapan minä teidät," sähisi hän vihdoin tukahtuneella äänellä.

"Se on minun koirani", vastasi Hal kuivaten suutaan verestä jälleen pystyyn päästyään. "Pois tieltä tai muuten näytän minä teille. Minä jatkan matkaa Dawsoniin."

Thornton seisoi hänen ja Buckin välillä eikä näyttänyt aikovan poistua tieltä. Hal veti pitkän metsästyspuukkonsa vyöltään. Mercedes kirkui, itki, nauroi, osoittaen kaikkia hysteerisen kohtauksen merkkejä. Thornton löi kirvesvarrella Halia rystysiin, niin että veitsi putosi maahan ja kun Hal tahtoi ottaa sen ylös, sai hän uudelleen iskun. Tämän jälkeen kumartui Thornton, otti puukon ylös ja leikkasi parilla vedolla Buckin vetohihnat poikki.

Hal ei ollut enää riidanhaluinen. Ja sitäpaitsi hänellä oli täysi työ sisarensa hoitamisessa ja Buckissa oli hänen mielestään liian vähän eloa jäljellä voidakseen olla miksikään hyödyksi reen edessä. Muutamia minuutteja myöhemmin lähtivät he rannalta jatkaen matkaa jokea alaspäin. Kuullessaan heidän menevän nosti Buck päätänsä nähdäkseen. Nyt kulki Pike etunenässä, Sol-leks lähinnä rekeä, Joe ja Teck välissä. Kaikki koirat ontuivat ja horjuivat. Mercedes ajoi kuormitetussa reessä, Hal piteli ohjaustankoa ja Charles laahusti jäljessä.

Buckin katsellessa heidän jälkeensä, laskeutui Thornton polvilleen hänen viereensä tunnustellen karkeilla, ystävällisillä käsillään, olisiko jokin luu murtunut. Kun Thornton oli lopettanut tutkimisensa ja huomannut, ettei Buckilla ollut muita vikoja kuin joukko haavoja ja että se muuten oli mitä nälkiintyneimmässä tilassa, oli reki ennättänyt noin neljänneksen penikulman päähän. Buck ja Thornton näkivät niiden kömpivän eteenpäin jään yli. Yhtäkkiä he näkivät reen takaosan vaipuvan kuin syvään latuun, ohjaustanko, johon Hal oli takertunut kiinni, kohosi äkkiä ilmaan. Mercedesen huuto tunkeutui heidän korviinsa. He näkivät Charlesin kääntyvän, ottavan askeleen juostakseen takaisin, mutta samassa suuri jäälohkare petti ja niin ihmiset kuin eläimetkin katosivat. Vain ammottava aukko oli enää näkyvissä. Tien pohja oli pudonnut alta pois.

John Thornton ja Buck katsahtivat toisiinsa.

VI.

Isännän rakkauden tähden.

Kun John Thornton palellutti jalkansa viime joulukuussa, hänen toverinsa tekivät hänen olonsa mukavaksi ja jättivät hänet toipumaan, itse jatkaen matkaansa jokea ylös hankkiakseen sahatukeista tehdyn lautan Dawsoniin. Hän ontui yhä lievästi sinä päivänä, jolloin pelasti Buckin, mutta pian lämpimän sään kera ontuminen katosi kokonaan. Ja täällä, maaten joen rannalla kaiket kevätpäivät läpeensä, katsellen juoksevaa vettä, laiskasti kuunnellen lintujen laulua ja luonnon huminaa, Buck sai vähitellen takaisin entisen voimansa.

Lepo on todella paikallaan taivallettuaan kolmetuhatta mailia, ja täytyy tunnustaa, että Buckista tuli laiska, kun hänen haavansa paranivat, lihakset pullistuivat ja liha palasi peittämään luut. Itse asiassa he kaikki velttoilivat -- Buck, John Thorntonkin sekä Skeet ja Nig -- odottaessaan hirsilauttaa, jonka tuli viedä heidät Dawsoniin. Skeet oli pieni, irlantilainen setteri, joka heti lyöttäytyi Buckin hyväksi ystäväksi, kun tämä oli puolikuolleessa tilassa liiaksi heikko harmistuakseen sen julkeudesta. Skeetillä oli tohtorinvaistoja, joita usein tapaa koirissa: se nuoli ja pesi Buckin haavoja samalla tavoin kuin kissa pesee poikasiaan. Joka aamu Buckin lopetettua aamiaisensa, toimitti se säännöllisesti tämän omin valloin ottamansa tehtävän ja lopulta kaipasi Buck sen huolenpitoa yhtä paljon kuin Thorntoninkin. Nig oli myöskin ystävällinen, vaikkei niin mielenosoituksellisesti. Se oli suuri ja musta, verikoiran ja hirvikoiran sekoitus, ilosilmäinen ja rajattoman hyväluontoinen.

Buckin suureksi ihmeeksi eivät nämä koirat osoittaneet mitään kateutta häntä kohtaan. Ne näyttivät olevan tyytyväisiä nauttiessaan John Thorntonin ystävyyttä ja anteliaisuutta hänen kerallaan. Buckin voimistuttua houkuttelivat ne häntä kaikenlaisiin mahdollisiin hauskoihin leikkeihin ja kujeisiin, joihin John Thorntonkaan ei voinut olla ottamatta osaa. Tällä tavoin läpäisi Buck toipumisaikansa soluen samalla uuteen olemassaoloon. Ja nyt oppi hän ensi kertaa tuntemaan, mitä mieltymys, todellinen intohimoinen antautuminen merkitsee. Tätä tunnetta ei hän koskaan ollut kokenut siellä alhaalla tuomari Millerin luona Santa Claran aurinkoisessa laaksossa, Tuomarin poikain kanssa oli hän samoillut ympäri ja käynyt metsällä, he olivat työskennelleet yhdessä kuin hyvät toverit; pojanpojille oli hän ollut jonkinlainen mahtava vartija ja tuomarin kanssa ollut arvokkaassa, suurenmoisessa ystävyyssuhteessa. Mutta kuumeentapaisen, polttavan hellyyden, joka lähenteli jumaloimista, melkein mielettömyyttä -- tämän tunteen herättäminen hänessä oli John Thorntonille suotu.

John Thornton oli pelastanut hänen elämänsä sekä oli lisäksi ihanteellinen isäntä. Toiset miehet huolehtivat koiristaan, koska velvollisuudentunne ja kunnollisuus kehoittivat heitä siihen, mutta hän piti huolen omistaan kuin lapsistaan eikä sitäpaitsi voinut menetellä toisin. Ja hän teki vielä enemmän. Hän ei koskaan unhoittanut tervehtiä niitä ystävällisesti ja lausua rohkaisevia sanoja. Ja istuutuessaan pitämään pitkiä keskusteluja heidän kanssaan -- "viettämään pakinahetkeä", kuten hän sitä kutsui -- oli hän tästä itse yhtä ihastunut kuin he. Hänellä oli tapana ottaa Buckin pää karkeitten, kovien käsiensä väliin, nojata siihen omansa ja huojutella Buckia edestakaisin antaen hänelle kaikkia mahdollisia leikillisen soimaaviakin nimityksiä, jotka tämän korvissa kaikuivat kuin hyväily. Buck ei tietänyt mitään ihanampaa koko maailmassa, kuin tämän kovakätisen hyväilyn ja nämä kuiskatut sanat ja joka kerta edestakaisin tuuditettaessa tuntui hänestä kuin tahtoisi sydän hypähtää rinnasta pelkästä ilosta. Ja kun sitten John Thornton päästi taas hänet ja hän nauravin suin, loistavin silmin ja kurkkuunsa tukahutetuin huudahduksin lennähti pystyyn jääden siten liikkumattomana isäntänsä eteen seisomaan, huudahti John Thornton oikealla kunnioituksella: "Totisesti, Buck -- puheenlahja on ainoa, mikä sinulta puuttuu!"

Buckilla oli muuan hellyyden ilmaisutapa, joka melkein olisi saattanut merkitä tämän vastakohtaa. Hänellä oli usein tapana tarttua Thorntonin käteen leuoillaan ja purra niin kovaa, että näkyi syviä merkkejä nahassa kauan jälkeenpäin. Mutta niinkuin Buck käsitti Thorntonin soimaukset hyväilynimiksi, niin ymmärsi Thorntonkin, että Buckin tekopuremien piti kuvata hyväilyä.

Enimmäkseen Buck ilmaisi kuitenkin rakkauttaan hiljaisella ihailulla. Hän saattoi aivan villiintyä Thorntonin hyväillessä tai puhutellessa häntä, muttei koskaan kerjännyt tällaista suosiota. Skeetillä oli toisinaan tapana pistää kuononsa Thorntonin käteen ja tyrkkiä ja sysiä kunnes häntä alettiin hyväillä ja Nig tuli ja asetti suuren päänsä Thorntonin polvelle, mutta Buck tyytyi ihailemaan etäältä. Hän saattoi maata tuntikausia isäntänsä jaloissa ja katsella tätä kasvoihin jännitetyllä, kiihkeällä tarkkaavaisuudella, tutkien hänen piirteittensä joka ilmettä, joka vivahdusta. Tai myöskin makasi Buck jonkun matkan päässä hänestä, hänen takanaan tai sivullaan, katsellen yhtä tarkkaavaisena hänen vartalonsa rajaviivoja ja pienintäkin hänen tekemäänsä liikettä. Ja niin läheinen oli heidän suhteensa, että Buck katseillaan sai John Thorntonin vähänväliä kääntämään päätänsä ja äänettömänä vastaamaan hänen silmäykseensä, jolloin sama sydämellinen ilme loisti heissä kummassakin.

Pitkään aikaan pelastuksensa jälkeen ei Buck tahtonut kadottaa John Thorntonia näkyvistään. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin tämä jätti teltan, aina siihen hetkeen, kun hän jälleen palasi sinne, seurasi Buck uskollisesti hänen kintereillänsä. Se asianhaara, että toinen isäntä toisensa jälkeen oli kadonnut hänen elämästään hänen Pohjolassa ollessaan, oli synnyttänyt hänessä pelon, etteivät ne koskaan voisikaan viipyä kauan hänen luonaan. Hän pelkäsi, että Thornton katoisi samalla tavoin kuin Perrault ja François ja skotlantilainen puolirotuinen. Vieläpä yön unissakin vaivasi tämä levottomuus häntä. Sellaisissa tapauksissa hän saattoi karkoittaa unen ja hiipiä kylmässä teltan sisäänkäytävälle, minne pysähtyi kuunnellakseen isäntänsä hengitystä.

Mutta huolimatta suuresta rakkaudesta John Thorntoniin, -- seikka, joka osoitti sivistyksen lieventävää vaikutusta, -- oli alkuperäinen, Pohjolassa herännyt luonto hänessä täydessä, vilkkaassa toiminnassa. Uskollisuuden ja hellyyden -- nämä sivistyksen hedelmät -- omisti hän, mutta sen ohessa säilytti hän viileytensä ja kavaluutensa. Pikemmin hän oli olento, joka oli tullut erämaasta istuakseen John Thorntonin lieden luona, kuin lempeän Etelän koira, johon sukupolvien sivistys oli painanut leimansa. Hän rakasti John Thorntonia siksi syvästi, ettei voinut varastaa tältä, mutta jos oli kysymyksessä joku toinen mies jostain toisesta leiristä, ei hän silmänräpäystäkään epäillyt. Ja hän varastikin viekkaudella, joten vältti joutumasta ilmi.

Hän oli aivan täynnä koiranpuremien arpia, tapellen raivoisammin ja harkituimmin kuin koskaan ennen. Skeet ja Nig olivat liian hyväluontoisia riidelläkseen niiden kanssa ja sitäpaitsi ne kuuluivat John Thorntonille. Mutta vieraiden koirien, mitä rotua ja kuinka korskeita tahansa olivatkin, täytyi viipymättä tunnustaa Buckin etevämmyys, tai muuten joutuivat he silmänräpäyksessä taisteluun elämästä ja kuolemasta peloittavan vastustajan kanssa. Ja Buck oli armahtamaton. Hän oli itse saanut oppia tottelemaan väkivallan lakeja eikä milloinkaan laiminlyönyt käyttää hyväkseen etua, samoinkuin ei säästänyt vihollista, jonka kerran oli pakoittanut kuoleman poluille. Hän oli ottanut oppia Spitzistä, postin ja poliisin koirain etevimmistä tappelijoista ja tiesi, ettei mitään keskitietä ollut. Hänen täytyi voittaa tai jäädä voitetuksi -- säälin osoittaminen oli heikkoutta. Varhaisimpina alkuaikoina ei ollut armeliaisuutta olemassakaan. Sitä olisi silloin käsitetty väärin ja pidetty pelkona ja sellaiset väärinkäsitykset tuottivat varman kuoleman. Tappaa tai tulla tapetuksi, syödä tai tulla syödyksi, tämä oli laki, ja Buck totteli tätä harmaan muinaisajan käskyä.

Hän oli vanhempi päiviä, joita oli nähnyt ja hengähdyksiä, joita oli vetänyt. Hän oli menneisyyden ja nykyisyyden välirengas ja hänen taakseen vaipunut ijäisyys virtaili hänessä mahtavin lainein, joihin hän mukaantui. Hän istui John Thorntonin lieden ääressä -- leveärintaisena, valkoisin torahampain ja pitkäkarvaisin turkein -- mutta hänen takanaan häämöitti kaikenlaisten koirain, puolisusien ja villien susien varjoja, vaatien ja uhmaillen, maistellen lihaa, jota hän söi, janoten vettä, jota hän joi, vainuten tuulta ja kuunnellen hänen kerallaan ja kertoen hänelle erämaan ääniä, selvitellen hänen luonnettaan, määräten hänen tekojaan, nukkuen ja uneksien hänen kanssaan ja ilman häntä, sekä itse ollen hänen uniensa esineinä.

Niin valtavasti houkuttelivat häntä nämä varjot, että ihmissuku herruusvaatimuksineen päivä päivältä etääntyi hänestä. Syvältä metsästä kaikui toisinaan huuto ja kun hän vain kuuli tämän houkuttelevan ja hänen sisintään liikuttavan kehoituksen, tunsi hän olevansa pakoitettu kääntämään selkänsä tulelle ja poljetulle maalle sen ympärillä sekä tunkeutumaan metsään yhä syvemmälle, tietämättä minkätähden ja minne kulkisi. Hän ei edes ihmetellyt, mistä tai minkävuoksi houkutteleva huuto metsän syvyydestä kuului. Mutta kun hän sitten oli ehtinyt pehmoiselle, muokkaamattomalle alueelle ja puiden varjoon, ajoi rakkaus John Thorntoniin hänet taas takaisin leiritulen luo.