Part 28

"Kerroin sen heille. Vannoin sen valheeksi, mutta käskin heitä määräämään kantansa niinkuin se olisi totta. Elsien taivuttamiseksi ei minun tarvinnut tuhlata minuuttiakaan. Hän rakastaa sinua, Nell, ja isäni on kiintynyt sinuun äärettömästi. Sain hänetkin puolelleni parissa minuutissa, mutta äidin kanssa tuhlautui melko paljon aikaa. Hän halusi tietää asian perinpohjin. Hän on ylpeä, niin, mutta sinun olisi pitänyt olla katsomassa, miten hän suhtautui tähän asiaan. Hän itki säälistä, muistamatta minua pitkään aikaan. Hän rakastaa sinua myöskin, Nell, kuten kaikki muutkin. Miten hauskaa onkaan kertoa sinulle tämä! Luullakseni äiti ymmärtää, millainen osa sinulla on -- miten sen nyt sanoisinkaan -- Dick Galen uudestasyntymisessä. Eikö se kuulostakin hienolta? Kultaseni, äiti ei ainoastaan suostu, vaan haluaa, että tulet vaimokseni niin pian kuin suinkin. Kuulitko, mitä sanoin? Hän talutti minut muutamaan nurkkaan ja koska hän on äitini, puristi hän minut sinne kuin ruuvipihteihin. Hän pani minut lupaamaan, että asumme idässä toisen puolen vuodesta. Se tahtoo sanoa: Chicagossa, Cape Mayssa ja New Yorkissa. Katsohan, en ole enää mikään hylätty poika. Nell, kultaseni, silloin opit tietämään, kuka Dick Gale oikeastaan on. Mutta haluan kumminkin pysyä uudisasukkaana, jollaiseksi autoit minua kehittymään, ratsastaa Blanco solilla ja katsella hieman erämaata. Älä ajattele noita suuria kaupunkeja niin paljon, että rupeat niitä pelkäämään, sillä me molemmat rakastamme kumminkin aukeita kenttiä enemmän. Sano nyt, Nell, että olet unhottanut nämä ikävyydet. Tiedän kaiken muuttuvan hyväksi. Lupaa, että menet pian naimisiin kanssani... No mutta, kultaseni, miksi itket?... Nell!"

"Sydämeni murtuu", nyyhkytti Nell, "sillä en voi tulla vaimoksesi."

Poikamainen iloisuus katosi Galen kasvoista. Belding näki tässä ankaran todellisuuden tekevän tyhjäksi hänen unelmansa.

"Tuo pirullinen Radford Chase julistaa varmasti salaisuuteni koko maailmalle", huohotti Nell. "Hän vannoi, että jos tulet takaisin ja menet kanssani naimisiin, seuraa hän meitä avaraan maailmaan kertoakseen sen kaikille."

Belding huomasi Galen muuttuvan kuoleman kalpeaksi ja jäykistyvän kuin naulattu paikoilleen.

"Chase uhkasi sinua siis?" kysyi Dick, ja hänen äänensä luonnoton tyyneys peloitti Beldingiä.

"Uhkasiko? Hän ahdisti minua kuin painajainen", vastasi Nell voimatta hillitä itseään. "Ensin arvailin, miten hän menetteli kiusatessaan äidin melkein sairaaksi, mutta äiti ei ruvennut kertomaan minulle. Hänen matkustamisensa jälkeen alkoi Chase kumminkin vihjailla, ja vihani häntä kohtaan vain kiihtyi. Mutta kun hän kertoi minulle, pelästyin ja häpesin, antautumatta kumminkaan. Kun hän oli selvä, oli hän hyvin huomaavainen, mutta kun hän oli nousuhumalassa, käyttäytyi hän kuin piru. Hän nauroi niin minulle ja ylpeydelleni. En uskaltanut ajaa häntä poiskaan. Jonkun ajan kuluttua huomasi hän, että äitisi rakastaa minua ja minä häntä. Silloin alkoi hän uhata minua sanoen, että jollen suostu, ilmoittaa hän asian äidillesikin. Se lannisti minut ja oli minut melkein tappaa. En yksinkertaisesti voinut sietää ajatustakaan, että rouva Gale saisi sen tietää. En kumminkaan voinut mennä hänen kanssaan naimisiin. Siten hän jatkoi päivät pitkät ja kun hän oli juovuksissa, ei hän kysynytkään minulta, haluanko tulla hänen vaimokseen. Olin jo joutumaisillani aivan toivottomaksi ja tulemaisillani hulluksi, kun sinä palasit."

Hän lopetti kuiskaten ja katsoi toivovasti ja surullisesti Galeen. Belding oli kuin tulinen pätsi sisältä, mutta tyyni muuten. Hän katseli Galea luullen arvaavansa, millaiseksi nuorukaisen käytös hetken kuluttua muuttuu. Dick puristi Nellin syliinsä laskematta häntä vapaaksi pitkään aikaan.

"Rakas Nell, olen varma, että pahin aika on jo ollut ja mennyt", sanoi hän lämpimästi. "En aio luopua sinusta. Nyt on sinun mentävä lepäämään ja rauhoittumaan. Älä ole pahoillasi enää, sillä tämä asia ei ole niin kauhea kuin luulottelet. Luota minuun, sillä minä voin kyllä tukkia herra Radford Chasen suun."

Kun hän laski tytön vapaaksi, katsoi tämä nopeasti häneen ja kohotti sitten rukoilevasti kätensä.

"Dick, et suinkaan aio ahdistaa häntä, mennä häntä hakemaan?"

Gale nauroi niin että Belding säpsähti.

"Dick, rukoilen sinua, älä aiheuta ikävyyksiä. Chaset ovat olleet jo tarpeeksi pahoja meille. He ovat rikkaita ja vaikutusvaltaisia. Dick, lupaa, ettet pahenna enää asioita. Lupaa, ettet mene hakemaan häntä."

"Pyydätkö tuota minulta?" kysyi Dick tiukasti.

"Pyydän, ah, pyydän!"

"Mutta sinähän ymmärrät sen olevan hyödytöntä. Millaiseksi mieheksi minua oikeastaan luuletkaan?"

"Pelkään vain niin äärettömästi. Ah, Dick, hän ampuu sinua selkään!"

"Ei, Nell, hänenlaisensa mies ei kykene edes sellaiseen tekoon."

"Aiot siis mennä?" huudahti Nell hurjasti.

Gale hymyili niin, että Beldingiä värisytti.

"Dick, enkö voi taivuttaa sinua?"

"Et!"

Silloin ilmeni nainen Nellissä vaistomaisesta pelosta huolimatta. Tummin silmin ja kalpein kasvoin ojensi hän raollaan olevat vapisevat huulensa ja suuteli Dickiä.

Gale poistui puutarhasta ja Belding seurasi hänen kintereillään. He menivät arkihuoneen läpi. Kuistilla sen edustalla istuivat paimenet, herra Gale ja Thorne. Dick meni kumminkin huoneeseensa sanomatta sanaakaan.

"Nyt on varmasti jotakin tekeillä", sanoi Ladd vakavasti ja suoristautui tuolissaan rypistäen silmiään.

Belding sanoi muutamia sanoja, ja muistaen päätöksensä vaikuttaa ratkaisevasti herra Galeen ei hän siekaillut, vaan sanoi sanansa julmin tyydytyksin.

"Olisi parasta hillitä tuota poikaa", lopetti hän katsoen herra Galeen. "Hän aiheuttaa varmasti jonkun onnettomuuden, sillä hän on hirveästi vihoissaan."

"Hillitäkö häntä? No varmasti", vastasi herra Gale nousten hermostuneesti ja nopeasti.

Dick sattui juuri silloin tulemaan huoneestaan. Belding katsoi häneen terävästi, mutta ei voinut huomata hänessä muuta muutosta kuin että hän oli pannut hatun päähänsä ja vetänyt paksut sormikkaat käsiinsä.

"Richard, minne olet menossa?" kysyi hänen isänsä.

"Menen puhuttelemaan erästä miestä."

"Et menekään! Tahdon, että pysyt kotona. Kiellän sinua menemästä", sanoi herra Gale laskien kätensä poikansa olalle.

Dick työnsi isänsä syrjään hiljaa ja kunnioittavasti, mutta kumminkin tiukasti. Vanhus hämmästyi.

"Isä, olen säilyttänyt pahan tapani olla tottelematta sinua joskus. Olen pahoillani, mutta pyydän: älä sekaudu hommiini nyt äläkä seuraa minua. Voi nimittäin sattua, että saat katsella jotakin vastenmielistä."

"Mutta, poikani, mihin aiot ryhtyä?"

"Menen antamaan selkään eräälle koiralle."

Herra Gale siirsi katseensa toivottomasti tuosta omituisesta ja tyynestä pojasta levottomaan Beldingiin. Dick jatkoi matkaansa portaille.

"Odota!" Laddin ääni olisi voinut pysähdyttää minkä miehen hyvänsä. "Dick, oliko aikomuksesi lähteä minutta?"

"Oli, mutta en joutanut sitä ajattelemaan juuri nyt, Laddy."

"Siltä näyttää. Odota kumminkin hetkinen, Dick. Olen kyllä sairas mies, mutta luullakseni ei täällä kumminkaan ryhdytä mihinkään minutta."

Hän nilkutti kuistin poikki huoneeseensa. Jim Lash kopisti porot piipustaan ja hyräillen omaa tanssisäveltään seurasi Laddia. Hetken kuluttua ilmestyivät paimenet takaisin kummallakin pistooli kupeellaan.

Beldingin julma jännitys kasvoi, kun hän tarkasteli herra Galea. Kun vanhus näki paimenet ja pistoolit, kalpeni hän ja alkoi vapista.

"Meidän on parasta pysytellä syrjässä", kuiskasi Belding. "Dick menee antamaan selkään tuolle kaksijalkaiselle koiralle, ja kun pojat kiinnittävät pistoolin kupeelleen, muuttuu heidän luontonsa kokonaan."

"En halua jäädä tänne", sanoi herra Gale rohkeasti. "Tahdon tulla mukaan katsomaan. Belding, tiedän sen nyt. Richard menee puhuttelemaan noita Chaseja, noita rosvoja, jotka ovat köyhdyttäneet teidät."

"No niin, en rupea takaamaan, kykenevätkö Chaset ollenkaan vastustamaan", vastasi Belding kuivasti. "Mutta ehkä siellä on pistooleilla varustettuja meksikolaisia."

Belding läksi tavoittamaan Dickiä ja herra Gale tallusteli jäljessä Thornen kanssa.

"Mistä meidän on etsittävä noita Chaseja?" kysyi Dick Beldingiltä.

"He ovat rakennuttaneet jonkinlaisen kasvihuoneiston tuonne ravintolan viereen. Tähän aikaan on Radford siellä varmasti, mutta vanhuksesta en voi sanoa mitään varmaa. Tuossa tien toisella puolella on kumminkin hänen konttorinsa."

He sivuuttivat useita taloja, kääntyivät erään nurkkauksen ympäri valtakadulle ja pysähtyivät muutaman matalan tiilirakennuksen edustalle. Useita satuloituja hevosia oli kiinnitetty seinässä oleviin renkaihin, ja meksikolaisia vetelehti suuren oven edustalla.

"Ben Chase näkyy istuvan tuolla nurkassa", sanoi Belding Dickille. "Kai näet tuon valkohapsisen pitkän miehen, jonka hatussa on nahkanauha? Hän on huomannut meidät jo ja näyttää aavistavan jotakin. Hänellä näyttää olevan miehiä mukanaan, mutta heidät me kyllä saamme taipumaan. Olemme tulleet hakemaan tuota nuorta pukkia, ja varmasti on hänkin täällä."

He menivät sisään. Huone oli suuri eikä sieltä puuttunut muuta kuin tarjoilupöytä, jotta se olisi ollut todellinen kapakka. Sen keskellä oli pari huojuvaa biljardia. Chase oli nähtävästi rakennuttanut tämän talon yhtä paljon työmiehiensä kuin insinööriensä ja apulaistensa huviksi, koska joukossa oli sekä meksikolaisia että amerikkalaisia. Muutaman ikkunan ääressä olevan suuren pöydän ympärillä rähisi tupakoivia, korttiapelaavia ja juopottevia miehiä.

"Näytä tuo Radford Chase minulle", sanoi Gale.

"Tuolla, tuo suuri punakka mies. Hänen silmänsä ovat hieman pullistuneet. Katso, hän on pudottanut korttinsa eikä hänen naamansa enää punoita."

Dick meni huoneen poikki.

Belding tarttui herra Galea käsivarteen ja kuiskasi käheästi: "Seuratkaa nyt tarkasti kaikkea. Tästä tulee jotakin suurenmoista. Katsokaa Dickiä ja Laddya. Kun kuulette pistoolin pamahtavan, kyyristykää taakseni."

Belding hymyili julmasti ja tyytyväisesti huomatessaan herra Galen kalpenevan.

Dick pysähtyi pöydän viereen. Hänen raskas saappaansa vilahti ja pöytä halkesi rysähtäen lennättäen lasit, kortit ja lakit menemään. Kun ne putoilivat lattialle ja hämmästyneet pelaajat alkoivat siirtyä sivulle, karjaisi Gale: "Nimeni on Gale! Haluan tavata herra Radford Chasea!"

Eräs pitkä, hartiakas mies nousi melko rohkeasti ja horjahdellen katsoen Galeen.

"Olen Radford Chase", sanoi hän. Hänen äänensä ilmaisi kumminkin hänen rohkeutensa laadun.

Siihen ei tuhlautunut monta minuuttia. Pöydät ja tuolit olivat hujan hajan kumollaan nurkissa, toinen biljardi oli siirtynyt paikoiltaan ja eräs lamppu oli mennyt sirpaleiksi ja öljy valui lattialle. Ladd nojautui ovenpieleen savuava pistooli kädessään. Muudan meksikolainen vaikeroi seinän vieressä heilutellen haavoittunutta kättään. Kaukaisimmassa nurkassa voivotteli eräs toinen toveriensa tukema haavoitettu meksikolainen. Nuo molemmat olivat yrittäneet ampua Galea ja Ladd oli merkinnyt heidät.

Huoneen keskellä makasi Radford Chase liikkumatonna, revittynä ja verissään. Hän ei ollut kumminkaan vaikeasti loukkautunut, vaan ainoastaan avuton, kovasti selkäänsäsaanut raukka, joka tiesi tilansa ja tunsi, miten häneen katseltiin. Hän nyyhkytti, vaikeroi ja ulisi, mutta ei kukaan tullut auttamaan häntä jaloilleen.

Ben Chase nojautui huoneen takaoveen ollen kerrankin vailla kaikkea vaikutusvaltaa, luottamusta ja rohkeutta. Gale asettui häntä vastapäätä, ja nyt olivat hänen kasvonsa aivan toisennäköiset kuin hänen tullessaan paikalle. Vaikka hiki tippuikin hänen otsastaan, olivat hänen kasvonsa kumminkin kalmankalpeat. Hänen silmänsä näyttivät leimuavan ja lepattavan kuin tummanpunaiset liekit. Hänen laiha leukansa työntyi eteenpäin ja vapisi kiukusta, kun hän pudisti suurta nyrkkiään Chasen nenän edessä.

"Harmaat hiuksenne suojelevat teitä nyt, mutta älkää tulko milloinkaan enää tielleni. Ja sitten kun tuo poikanne virkoaa, sanokaa hänelle, että joka kerta, kun hänet tapaan, lisään hieman siihen, mitä hän äsken sai!"

XIX.

FORLORN RIVERIN SALAISUUS.

Varhain aamulla käveli Gale yksinään hakien yksinäisyyttä voidakseen rauhassa miettiä tilannetta. Hänen oli hyvin vaikea eksyttää yaquia, ja juuri kun hän oli heittäytynyt ruohikkoon muutamassa eristetyssä suojaisessa kulmauksessa, ilmestyi sinne intiaanikin hiljaa kuin varjo ja yhtä salaperäisenä kuin ennenkin.

"_Malo_", sanoi tämä kaikuvasti.

"Kyllä, yaqui, asiat ovat huonosti, hyvin huonosti", vastasi Gale.

Intiaanillekin oli kerrottu Beldingin ja paimenien kärsimistä vahingoista.

"Tulkaa mukaani!" sanoi yaqui viitaten merkitsevästi Nimettömien vuorien sireeninvärisiin huippuihin päin.

Hän näytti samanlaiselta kuin ennenkin, mutta kun Gale katsoi häneen tarkasti hetkisen, tunsi hän intiaanin omituisen voiman vaikutuksen.

"Miksi haluaa veljeni minua kanssaan Nimettömille vuorille?" kysyi Gale.

"_Lluvia d'oro_", vastasi yaqui tehden liikkeitä, joita Galen oli hyvin vaikea tulkita.

"Kullannäyttäjä", käänsi Gale. Yaqui oli antanut Nellille tuollaisen nimen. Mitä hän mahtoikaan tarkoittaa käyttäessään sitä tässä yhteydessä? Tahtoiko hän liikkeillään kiinnittää hänen huomionsa tuosta harvinaisesta ja kauniista puusta putoaviin kellan värisiin kukkiin vai kultasateeseenko? Galen haluttomuus katosi äkkiä, kun hänen mieleensä juolahti muudan asia. Yaqui tarkoitti varmasti kultaa. Kultaa! Hän luuli voivansa korvata valkoisen veljensä menetetyn omaisuuden, veljen, joka oli pelastanut hänen henkensä Papago Wellin luona. Galea huumasi, kun hän katsoi tutkivasti intiaanin ihmeellisiin silmiin. Eikö yaqui milloinkaan oppinut käsittämään, että hänen velkansa oli jo aikoja sitten maksettu?

"Tulkaa mukaani", toisti intiaani viitaten vuorille hänelle ominaisin merkitsevin liikkein.

"Kyllä, yaqui."

Gale riensi huoneeseensa, vaihtoi jalkoihinsa piikkikengät, täytti vesipullonsa ja palasi nopeasti aitaukseen. Yaqui odotti häntä. Intiaanilla oli vyyhdelle kääritty suopunki olallaan ja lyhyt tukeva keppi kädessään. Sanomatta sanaakaan läksi hän kävelemään kujalle päin ja kääntyi sitten joen suuntaan, vuorille. Heidän poistumistaan talosta ei huomannut kukaan.

Mikä ennen oli ollut vain kapea mesquite-pensaitten reunustama polku, oli nyt leveä, kovaksi tallattu tie. Sen vieressä oli syvä ja leveä kasteluoja täynnä mutaista vettä. Gale oli kyllä ollut utelias näkemään, mitä Chaset olivat saaneet aikaan, mutta hänen tuntemansa katkeruus, jota hän ei ollut voinut tukahduttaa, oli estänyt häntä lähtemästä katsomaan. Hän ei hämmästynyt ollenkaan huomatessaan, että insinöörit, jotka olivat rakentaneet ojat ja padon, olivat noudattaneet joka suhteessa hänen suunnitelmiaan. Padotusta solasta oli tullut suurenmoinen säiliö eikä Gale voinut katsella tuota pitkää, kapeaa järveä tuntematta iloa. Tuo meksikolaisten pelkäämä _ano seco_ voi kyllä tulla jälleen ja tuleekin, mutta ei milloinkaan Forlorn Riverin asukkaille. Tuo kiviseinäinen ja -pohjainen säiliö ei vuotaisi milloinkaan, ja nytkin oli siinä jo niin paljon vettä, että sillä parina vuonna voitiin kastella koko Altar Valley sateista huolimatta.

Yaqui käveli nopeasti järven rantaa sen ylimmäiseen päähän, missä virta syöksyi säiliöön tukkimattomasta solasta. Gale ei ollut milloinkaan kiivennyt tämän etemmäksi näille rosoisille alemmille kukkuloille, ja Belding oli sanonut hänelle, ettei kukaan valkoinen mies ollut milloinkaan kiivennyt Nimettömille vuorille lännestä päin.

Mutta valkoinen mies ei ollutkaan mikään intiaani. Edellinen voi kyllä valloittaa laitumet, laaksot ja vuoret, ja ehkä erämaankin, mutta hänen teoissaan ei ole milloinkaan mitään salaperäistä. Mutta tuskin oli Gale katsahtanutkaan tuohon korkeaan, harmaaseen ja uhkaavaan kiviseinään, ennenkuin hänen mielenkiintonsa omituiseen intiaaniin jälleen heräsi. Se muistutti häntä heidän välillään olevasta siteestä, joka oli melkein yhtä luja kuin veriheimolaisuus. Sitten oli hän hyvin innokas ja utelias näkemään, miten intiaani aikoi voittaa nuo näöltään luoksepääsemättömät kivipenkereet.

Yaqui poistui solasta kiiveten erään rapautuneen rinteen laelle ja läksi sitten sitä pitkin kulkemaan noiden korkeiden jyrkänteitten suuntaan. Hän katseli sinne näyttäen valitsevan sopivaa kiipeämispaikkaa, kunnes hän löysi sellaisen. Se oli kumminkin vuorenseinämässä viimeinen, joka Galen mielestä soveltui sellaiseen tarkoitukseen. Seinämä kohosi hänen edessään, nojautui ulospäin, pimitti valon ja piilotti mahtavan vuoriston kokonaan näkyvistä. Lukemattomat halkeamat, urat ja syvennykset lisäsivät vielä tuon pullistuvan, mustan kallioseinän rosoisuutta.

Yaqui sitoi suopungin toisen pään tuohon paksuun, tukevaan ja lyhyeen keppiin, selvitteli nuoran mutkat huolellisesti, pyöritti sitten keppiä pyörittämistään ja heitti sen melkein ensimmäisen noin kolmenkymmenen jalan korkeudella olevan penkereen yli, mutta keppi luiskahti irti. Yaqui koetti uudestaan ja nyt tarttui se muutamaan halkeamaan. Intiaani veti kovasti, mutta keppi ei irtautunut. Sitten tarttui hän suopunkiin ja kiipesi jyrkkää seinää ylös suopunkia pitkin, muutellen vuorotellen käsiään. Saavuttuaan penkereelle viittasi hän Galea seuraamaan, ja Galesta tuntui tällainen kiipeäminen sekä nopealta että helpolta. Intiaani veti suopungin luokseen ja heitti kepin toiseen halkeamaan. Hän kiipesi sitten toiselle penkereelle ja Gale seurasi häntä. Kolmas ponnistus vei heidät eräälle rosoisemmalle, noin sata jalkaa rinnettä korkeammalla olevalle penkereelle. Yaqui suuntasi kulkunsa vasemmalle kääntyen erääseen pimeään kuiluun. Gale pysytteli aivan hänen kintereillään. He saapuivat kumminkin pian valoisampaan paikkaan, mutta niin ahtaaseen, että näköala oli hyvin rajoitettu. Suuria haljenneita kallionlohkareita oli joka suunnalla.

Täällä alkoi kiipeileminen muuttua vaivalloiseksi. Kun oli kysymyksessä vuorilta laskeutuminen, voi Gale jättää intiaanin jälkeensä, mutta näin huipuille kiivetessä sai hän ponnistaa kaiken tarmonsa pysyäkseen intiaanin kintereillä. Tässä eivät tulleet kysymykseen voimat eikä nopeus, joita Galella oli ehkä enemmän kuin useammalla muulla miehellä, vaan keuhkojen kestävyys, ja yaqui oli viettänyt elämänsä kiipeilemällä erämaan huipuille. Kiipeäminen oli sitäpaitsi äärettömän hidasta, vaikeaa ja vaarallista. Gale oli monta kertaa matkan kestäessä kuulevinaan putoavan veden kumeaa kohinaa. Ääni tuntui kuuluvan joskus hänen ala- ja joskus yläpuoleltaan, joskus taasen oikealta ja joskus vasemmalta. Kun hän luuli voivansa varmasti määrätä suunnan, mistä se kuului, lakkasi se äkkiä kohisemasta, kunnes hän oli päässyt jonkun matkaa. Vähitellen unhotti hän sen kokonaan kiipeämisen aiheuttamien vaikeuksien vuoksi. Hänen polvistaan ja käsistään läksi nahka, hiki vuoti hänestä virtanaan ja hänen päätään huimasi. Hänen sydämensä jyskytti niin että se vaivasi, ja joskus pimenivät hänen silmänsä. Kun hän vihdoin saapui tämän korkean vuoren laelle, jossa yaqui odotti häntä, tapahtui se juuri ajoissa.

Hän heittäytyi selälleen lepäämään hetkeksi välittämättä muusta kuin sinisestä taivaasta. Sitten hän nousi istualleen ja hämmästyi huomatessaan, ettei hän tuon pitkän kiipeämisen jälkeen ollut sen korkeammalla kuin vain noin tuhat jalkaa laakson yläpuolella. Päättäen hänen ponnistustensa kovuudesta olisi hän vaikka vannonut kiivenneensä ainakin penikulman. Kylä lepäsi tuolla alhaalla uusine tiilirakennuksineen, telttoineen ja majoineen, jotka muodostivat jyrkän vastakohdan vanhoille taloille. Hän näki viheriät apilapellot ja Beldingin valkoiset hevoset, jotka näyttivät melko pieniltä ja liikkumattomilta. Häntä huvitti kuvitelmansa, että hän voi erottaa Blanco solin muista. Sitten kiintyi hänen katseensa jokeen.

Nyt hän vihdoinkin käsitti, miksi sitä sanottiin Forlorn Riveriksi. Nytkin, tähän vuoden aikaan, kun se oli täynnä vettä, oli se hyvin hylätyn näköinen. Se oli tuomittu häviämään tuonne erämaahan, tuomittu sellaiseen kohtaloon, ettei se milloinkaan saanut sekoittaa vettänsä meren aaltoihin. Se virtasi laakson pohjassa muuttuen leveämmäksi ja matalammaksi ja väriltäänkin yhä harmaammaksi, kunnes se lopulta katosi surullisella matkallaan Sonoytaa kohti. Tuo autio, kimalteleva ja auringon polttama erämaa tiesi sen olemassaolon ainoastaan näin tulvan aikana ja lipoi nytkin jo kuivunein kielin ja kyllästymättömin mielin sen hyödyttömästi virtaavaa vettä haihduttaakseen sen ilmaan.

Yaqui laski kätensä Galen polvelle. Käsi oli kuparinvärinen, arpinen, voimakas ja aina kaunopuhelias tarkoituksissaan. Intiaani kuunteli. Hänen kumarruksissa oleva päänsä, laajentuneet silmänsä, jäykkä asentonsa ja tuo kovasti puristava käsi muistuttivat elävästi Galea noista kauheista, pitkistä, laavan keskellä vietetyistä öistä.

"Mitä kuuntelet, yaqui?" kysyi Gale. Hän naurahti omalle mielentilalleen, mutta hänen äänensä ei rikkonut hiljaisuutta eikä lumousta. Hän ei halunnut kumminkaan puhua enää, vaan taipui vastustelematta yaquin kummalliseen vaikutusvaltaan. Hän koetti kuunnella, mutta ei erottanut muuta kuin kotkan huudon. Usein hän arvaili, kuuliko intiaani jotakin äänetöntäkin, sillä yaquia ei voinut kukaan ymmärtää.

Mitä intiaani oli kuunnellut tahi halunnut kuulla, ei Gale saanut selville, vaikka yaqui näyttikin pian tyytyväiseltä. Murahtaen jotakin, joka ei luultavasti merkinnyt mitään, nousi hän seisoalleen poiketen syrjään harjulta. Gale seurasi häntä nopeasti, sillä hän oli jo levännyt kyllikseen ja halusi innokkaasti jatkaa matkaa. Hän huomasi, että heidän kiipeämänsä jyrkänne oli vain uhkaavan, mustan, ylempänä olevan ylätasangon ensimmäinen porrasaskelma.

Äkkiä kuuli hän putoavan veden kumeata kohinaa. Se tuntui nyt vapautuneen ontoista värisemisistä. Yaqui kiipesi muutamalle harjulle ja pysähtyi. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Gale erään pohjattoman kuilun reunalla, johon vesi syöksyi vaahdoten. Hänen hämmästynyt katseensa kulki tuota nopeaa ja kapeaa virtaa pitkin takaisin päin kiintyen lopulta erääseen mustaan, pyöreään ja kiehuvaan lammikkoon. Lähde oli suuri ja poreileva, ylempänä olevalta autiolta ylätasangolta tulevan maanalaisen joen muodostama aukko.

Yaqui oli vienyt Galen Forlorn Riverin lähteille.

Galen monenlaiset ajatukset eivät olleet nopeammat kuin hänen tuntemansa lumouksen väreet. Hän aikoi paaluttaa palstan täältä ja oli varma, ettei häntä siitä milloinkaan voitaisi häätää. Penkereihin kaivetut ojat ja jyrkkiin seiniin poratut aukot kuljettaisivat vettä laaksoon. Ben Chase oli rakennuttanut suuren säiliön, josta ei olisi mitään hyötyä, jos Gale vain haluaisi muuttaa Forlorn Riverin luonnollisen suunnan. Tuon salaperäisen erämaan joen alkulähde kuului nyt hänelle.

Yaquin kummallinen käyttäytyminen tukahdutti kumminkin hänen innostuksensa ja tyynnytti hänen kiihtyvät tunteensa. Intiaani näytti ihmettelevän, epäröivän ja muuttuvan vastahakoiseksi. Hänen omituiset silmänsä tarkastelivat tuota kiehuvaa lähdettä niinkuin ne eivät olisi uskoneet näkemäänsä todeksi. Gale ymmärsi heti, ettei yaqui ennen milloinkaan ollut nähnytkään Forlorn Riverin lähteitä. Jos hän jolloinkin oli kiivennyt tälle ylätasangolle, oli hän nähtävästi käynyt jossakin sen toisessa kohdassa, sillä tuo lähde oli selvästi hänelle outo. Hän tarkasteli huippuja, vuoren alempia jyrkänteitä ja läheisyydessä olevia maamerkkejä virkistääkseen muistiaan, mutta hän näytti epäröivältä eikä ollut varma, oliko hän oikeassa paikassa.

Sitten hän meni tuon tummaa, kiehuvaa vettä täynnä olevan lammikon sivu ja alkoi kiivetä erästä, muutamalle esiinpistävälle kalliolle johtavaa matalaa rinnettä, mutta silloin pysähdytti taas toinen oudostuttava ilmiö intiaanin. Hänen edessään oli rapautunut ja hajonnut kiviraunio, mutta kumminkin vielä senmuotoinen, että se voitiin todeta ihmisten rakentamaksi. Yaqui kiersi sitä kiertämistään, ja hänen uteliaisuutensa todisti hänen vieläkin epäröivän. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi löytänyt jotakin hämmästyttävää. Galekin ihmetteli tuon kiviraunion tarkoitusta. Oliko tässä joskus maailmassa ollut jonkun kullanetsijän paaluttama palsta?