Part 25

Kun hänen raskas kuormansa vähensi hänen jalkojensa varmuutta joskus niin, että hän törmäsi johonkin _choyaan_, tahi kun nuo omituiset, kavalat, ilkeät ja melkein näkymättömät valkoiset piikit tarttuivat häneen pistäen ja raadellen, niin silloin kysyttiin, oliko hänellä voimaa ja kestävyyttä, sillä tuon kaktuksen pistokset kiduttivat hirveästi. Samalla kun se myrkytti veren, niin samalla se myös pisteli, sokaisi, poltti ja aiheutti äärettömiä tuskia. Kun piikit sattuivat jalkaan, pakotti koko ruumista, ja jos hän kaaduttuaan nousi kädet täynnä noita vähäisiä okaita, oli hän aivan avuton ja vapiseva raukka, kunnes yaqui kiskoi ne pois.

Mutta tämä ainoa vaara, joka oli peloittavampi kuin jyrkänteitten huumaavat korkeudet ja auringon aiheuttama sokeus kimaltelevilla huipuilla, ei säikähdyttänyt Galea. Yaqui oli hänen opettajansa, ja Galen silmäin edessä oli aina esimerkki, joka pani hänet ajattelemaan valkoisen miehen kykenemättömyyttä. Väri, rotu, veri, kasvatus -- mitä arvoa niillä olikaan täällä erämaassa. Dick Galen oli todellakin opittava käyttämään käsiään.

Niin hän uurasti tuntikausia laskeutuessaan laavarinteiltä laaksoon, johon hän saapui kuin kuormitettu jättiläinen, likomärkänä hiestä, huohottaen, kirkkain silmin ja ahavoitunein kasvoin, resuisin vaattein ja _choyain_ piikkejä täynnä olevin saappain.

Laiha Ladd nousi varjoiselta penkiltään ottaen piipun hymyilevästä suustaan ja nyökäyttäen päätään Jimille. Sitten hän käänsi katseensa jälleen Galeen.

Kuivan kesän polttava kuumuus lisäytyi vähitellen, eikä sitä muuten kukaan valkoinen ihminen olisi voinut kestääkään Se muutti pakolaisten elintavat tehden heistä osittain yöeläjiä. Yöt olivat niin raittiit kuin keväällä ja niiden kuluessa olisi nukkuminen tuntunut suloiselta, mutta silloin olisivat polttavat päivät muuttuneet sietämättömiksi.

Aurinko nousi kirkkaasti liekehtien. Sen ilmestyttyä näkyviin alkoi erämaasta puhaltaa kuuma tukahduttava tuuli. Punainen utu, joka oli samanlaista kuin aikaisempien auringonlaskujen aikana, näytti tulevan tuulen mukana, joka sitten ulvoi laaksossa, humisi aukossa ja kiisi lopulta raivokkaasti huippujen kimppuun.

Näiden kuumien tuulisien tuntien kuluessa nukkuivat erämaahan vangitut laavarinteen suojaisimmissa onkaloissa, ja jos heidän oli jostakin syystä pakko poistua niistä, eivät he voineet oleskella ulkona pitkää aikaa. Hiekka poltti kenkien läpi ja jos paljas käsi sattui laavaan, kohosi ihoon rakko.

Hieman ennen auringonlaskua meni yaqui sytyttämään nuotiota, ja pian tulivat muutkin ulos kuumuuden uuvuttamina ja puoleksi sokeina kuivin kurkuin ja milloinkaan tyydyttämättömin nälin. Vähäinen liikunto ja raitistuva ilma virkistivät heidät pian, ja kun yö alkoi pimetä, istuivat he mukavasti nuotion ympärillä.

Kuten Ladd oli sanonut, oli heidän suurin vaikeutensa saada aika kulumaan. Yöt olivat sanomattoman pitkät, mutta ne oli kulutettava työskennellen, leikkien ja haaveksien, mutta ei nukkuen. Tämä oli Laddin mitä jyrkin määräys, vaikka hän ei ilmaissutkaan sen syytä. Mutta paimen ajatteli nähtävästi, että nukkuminen päivän peloittavimman kuumuuden kestäessä vähensi vaivoja ja jännitystä ja ehkäpä vielä hulluksitulemisen vaaraakin.

Tämän pienen ryhmän askareet olivat tietysti monet ja monenlaiset. He työskentelivät kuin heillä olisi ollut jotakin tärkeätäkin tehtävää koettaen keksiä jonkun tekosyyn työlleen. He kertoivat ja toistivat tarinoita, kunnes ne alkoivat väsyttää kaikkia. He lauloivat. Mercedes opetti heille espanjan kieltä. He pelasivat kaikkia pelejä, jotka he vain tunsivat. He keksivät uusia, jotka olivat niin yksinkertaiset, että tuskin lapsetkaan olisivat niihin ihastuneet, mutta he syventyivät niihin vakavasti. Lyhyesti sanoen, he taistelivat järjen ja tunteitten, kaiken sivistyneisyyden ja ihmisellisyyden avulla tuota alituisesti vaanivaa yksinäisyydentunnetta ja heidän ympäristönsä villiä autiutta vastaan.

Mutta heidänkin keinonsa olivat rajoitetut. Ei voitu toivoakaan, että he olisivat täydellisesti voittaneet tuon mahtavan luonnon ja tuon kuoleman, autiuden ja riutumisen uhkaavan taivaanrannan. Heidän kiihkonsa ja kiihkoinen työhalunsa lamautuivat vähitellen, kunnes koitti aika, jolloin hiljaisuutta oli melkein mahdoton rikkoa.

Gale luuli olevansa ryhmän vilkkain ja ajattelevin jäsen, ja hän tarkasteli erämaan vaikutusta muihin. Hän kuvitteli Laddin vanhenevan heidän istuessaan leirinuotion ääressä. Kenties johtui se siitä, että paimenen harmaa tukka oli muuttunut valkoiseksi. Mikä hänessä ennen oli ollut kylmää, kovaa ja julmaa, oli omituisesti muuttunut hyväluontoisuudeksi ja jatkuvaksi muistamattomuudeksi, joka muuttui sitä merkityksellisemmäksi kuta useampia päiviä kului. Hän näytti voivan istua tuntikausia shakkilautansa ääressä liikauttamatta jäsentäänkään. Oli aivan sama nyt, oliko hänellä pelitoveria vai ei. Hän oli aina iloinen, kun häntä puhuteltiin, ikäänkuin hänet olisi kutsuttu takaisin jostakin muistojen autiosta seudusta. Jim Lash, tuo tyynin, kylmin, välinpitämättömin ja iloisin lännen asukas, mitä Gale milloinkaan oli tavannut, oli vähitellen menettänyt tuon iloisen luonteensa, joka olisi ollut niin suureksi hyödyksi hänen tovereilleen. Hän istui nyt aina ajatuksissaan tekemättä mitään. Jimillä ei ollut omaisia eikä juuri muistojakaan, ja erämaa vaati häntä yhä enemmän omakseen.

Thorne ja Mercedes olivat kumminkin ihmeelliset näytteet siitä, että luonne, järki ja sydän voivat säilyä vapaina ikävyydestä ja uhmata tämän peloittavan laavavankilan hirveätä autiutta, hiljaisuutta ja tyhjyyttä. He olivat nuoria ja rakastivat toisiaan. He voivat olla yhdessä ja tämä kosteikko oli heille melkein kuin paratiisi. Gale uskoi auttavansa itseään tarkastelemalla heitä. Kuvittelu ei ollut milloinkaan kyennyt näyttämään hänelle oikeata onnellisuutta. Thorne ja Mercedes olivat unhottaneet muun maailman. Jos he olisivat oleskelleet palaneessa, autiossa kuussa, olisivat he tuskin olleet jylhemmässä, julmemmassa ja yksinäisemmässä paikassa kuin tässä punaisten vuorien ympäröimässä laaksossa. Mutta sittenkin olisi siitä muodostunut kauniimpi paratiisi kuin maailman ensimmäisestä ja viimeisestä.

Mercedes laihtui, kunnes hän oli entisen minänsä solakka varjo. Hänestä tuli kova ja ruskea kuin paimenista ja yhtä vikkelä ja nopea kuin pantterista. Hän näytti elävän vain vedellä ja ilmalla, ja ehkä rakkaudella, sillä heidän niukkoihin ruokavaroihinsa, joista aina parhaat palat koetettiin valita hänelle, ei hän juuri koskenutkaan. Hän muistutti Galen mielestä noita villejä ruskeita eläimiä, jotka olivat yhtä vapaat kuin laavarinteitä sivelevä tuuli. Mutta vaikka nämä suuret muutokset otettaisiinkin huomioon, ei hänen kauneutensa kumminkaan vähentynyt. Hänen silmänsä, jotka näyttivät vain suuremmilta hänen laihtuneissa kasvoissaan, olivat kuin kimmeltävät lähteet. Hän oli leirin elähdyttävä voima. Hänen hymynsä ja nopea puheensa, hänen hiljainen naurunsa ja nopeat liikkeensä, hänen kujeilemisensa paimenten kanssa, hänen tumma ja intohimoinen katseensa, jonka hän niin usein kohdisti mieheensä, ja hänen kuiskauksensa hämärässä, kun he käsi kädessä kulkivat nuotion valossa -- auttoivat Galea lujittamaan höltyvän otteensa todellisuuteen ja vastustamaan omituisen houkuttelevan elämän viettelyjä, elämän, jossa ihminen oli yksinään kultaisessa autiudessa, jossa ei ollut mielenliikutuksia, ei suruja eikä sairautta, vaan ainoastaan villin lepoa, unta, toimintaa ja haaveilua.

Vaikka yaqui kulkikin hänen kintereillään kuin varjo, näytti Gale kumminkin löytävän paikan, jossa hän sai kulkea yksinään hämärässä, yöllä ja auringon noustessa. Kaukana laaksossa, punaisen hämärän pimentyessä, kun hitaasti tyyntyvä tuuli haihdutti kuumuuden, kohotti Blanco sol jalomuotoisen päänsä ja hirnui isännälleen. Gale moitti itseään, että hän oli niin voinut unhottaa uskollisen hevosensa. Blanco sol ei ollut ollenkaan muuttunut. Se rakasti isäntäänsä, vapaata laidunta ja nopeaa juoksua ja oli tyytyväinen, kun se sai kyllikseen juoda kylmää vettä. Gale ajatteli, etteivät aika ja paikka merkinneet sille mitään, kunhan se vain sai nuo haluansa täytetyiksi. Hän kiersi käsivartensa sen kaarevan kaulan ympärille ja painoi poskensa sen valkoista harjaa vasten. Mutta vaikka hän olikin niin lähellä hevostaan, unhotti hän sen. Mikä oli tuo musta, punaiselta vivahtava ja koko taivaanrannan levyinen viitta, joka ryömi rinnettä ylös? Sen läpi hehkui kuparinvärinen aurinko, vaaleni ja vihdoin katosi. Oliko se vain hämärää, vai pimeyskö sieltä hiipi? Kun hän sitä ajatteli, tuntui hänestä, että se oli yön ilmoittaja, yön, jonka pituutta ajatellessa häntä värisytti.

Iltaisin oli hänelle tullut tavaksi kiivetä laavarinteelle niin kauaksi kuin sileätä tietä riitti, ja siellä olevalla penkereellä hän käveli edestakaisin katsellen tähtiä tahi istui liikkumatonna kuin kivi tuijottaen länteen päin jatkuvan erämaan liikkuviin ja muuttuviin varjoihin. Sieltä näki hän myös sametinsinisen taivaan kaarevan ja pimeän holvin, josta miljoonat kylmät, kaukaiset ja tuikkivat tähdet loistivat. Katsellessaan sitä ymmärsi hän hieman äärettömyyttä. Hän tuijotti varjoihin, jotka, vaikka ne olivatkin mustat ja läpinäkymättömät, käänsivät kumminkin hänen ajatuksensa keskeytymättömään rauhaan.

Entä sitten hiljaisuus! Hän oli mykkä, hän pelkäsi, hän kumarsi päänsä ja vapisi, ja hän ihmetteli erämaan hiljaisuutta, joka tuntui olevan rikkomaton. Silloin kun tuulikin humisi, tuntui hiljaisuus senkin voittavan. Mutta öisin tässä laavan, tuhkan ja kekäleiden maailmassa odotti hän tämän luonnon peloittavimman ominaisuuden ilmaisevan hänelle salaisuutensa. Hän tuntui olevan samalla kertaa sekä pieni poika että suuri voimakas mies ja sitten jotakin hyvin vanhaa. Hän ei käsittänyt, miksi hiljaisuuden piti olla sitä suurempi kuta autiompi paikka oli, ja se kiusasi häntä kovasti. Toisin ajoin tuntui Galesta, että täällä oli vain kuolemaa ja että siinä oli erämaan salaisuus, mutta toisin ajoin oli hän taas kuulevinaan sen mahtavan sydämen sykinnän.

Lopulta hän oppi toteamaan, että erämaa oli opettaja. Hän ei voinut sanoa, mitä kaikkea hän oli oppinut, mutta hän oli nyt kokonaan eri mies. Kun hän huomasi sen, ei hän ajatellut erämaan hidasta varmasti vaikuttavaa tehoa ihmisen alkuperäisiin vaistoihin, vaan mietti sitä, miten erämaa, ainakin niin paljon kuin hän oli oppinut sitä tuntemaan, muuttaa ehdottomasti ihmisen elämän sisäiset arvot, muuttaa hänen vanhat totutut tapansa uusiksi ja uudistaa hänet kokonaan. Gale uskoi, että vielä suuremmat kokemukset erämaasta menisivät yli ymmärryksen. Erämaa ei kasvattanut sivistyneitä ihmisiä, ja tämä seikka toi Galen mieleen omituisen ajatuksen: "Oliko sivistynyt ihminen sittenkin pohjaltaan villi?"

Yaqui oli vastaus tähän kysymykseen. Kun Gale huomasi sen, muisti hän aina nykyisen omituisen ajattelutapansa. Hänen mielensä oli niin tyhjä vanhoista mietteistä kuin tämä erämaa sivistyneistä ihmisistä. Ihmisen oli pakko tuntea villi niin hyvin kuin Gale tunsi yaquin, ennenkuin hän voi sanoa mitään ratkaisevasti, vaietakseen sitten kokonaan jonkun vaikutuksesta. Pitäessään silmällä yaquia oli Gale ensin huomannut hänessä sitkeähenkisyyttä, tyyneyttä, kestävyyttä ja voimaa, noita erämaan suomia ominaisuuksia, mutta mitä oli sanottava myöhemmästä ajasta, jolloin intiaanista oli muodostunut suurenmoinen olento, jolla oli omituiset kunnian, tasapuolisuuden ja rakkauden käsitteet. Gale epäili päätelmiään ja moitti itseään epäilystensä vuoksi.

Tuolla pimeässä istui tuo vaitelias, puolueeton ja tutkimaton yaqui. Hänen tummat kasvonsa ja silmänsä näkyivät selvästi tähtien valossa. Hän oli aina Galen läheisyydessä, syrjässä kuin varjo, mutta kumminkin lähettyvillä. Miksi? Gale oli aivan varma siitä, että intiaanilla oli yhtä paljon sydäntä kuin järkeäkin. Yaqui oli heti alussa asettunut Galen ja sattumain, työn ja vaarojen väliin. Hän oli valinnut tuon velvollisuuden vapaaehtoisesti eikä Gale voinut muuttaa eikä estää häntä. Hän ymmärsi intiaanin käsityksen velasta ja täytettävistä velvollisuuksista. Mutta siihen sisältyi jotakin muutakin, joka hämmästytti Galea. Yön tuntien kuluessa, ollessaan yksinään rinteellä, tunsi Gale, samoin kuin hän tunsi erämaan valtasuonen voimakkaan sykinnän, yaquissa olevan jotakin, joka veti häntä vastustamattomasti intiaaniin. Joskus hän katsoi ympärilleen nähdäkseen missä intiaani oli ja karkoittaakseen nuo omituiset painostavat epätodellisuuden ajatukset, eikä hänen milloinkaan tarvinnut hakea turhaan.

Siten kuluivat nämä loppumattoman pitkät yöt, joiden kuluessa Gale taisteli entisen mielentilansa saavuttamiseksi ja tuon äärettömän taivaan ja laajojen varjojen pimeän eristävän pyörteen aiheuttamaa lumousta vastaan, taisteli uskon, toivon ja rukouksiensa toteutumisen puolesta ja tuota alituisesti palaavaa luuloa vastaan, että he olivat vangitut erämaahan auttamattomasti, taisteli kovemmin kuin mitään muuta vastaan tuota salakavalaa, terävää, tyyntä ja tunteetonta itseään vastaan, joka koetti tunkeutua hänen ja hänen muistojensa väliin.

Mutta hän rupesi häviämään taistelussa, rupesi menettämään otteensa olennaisiin esineihin ja voimansa kestää horjumatta erämaan äärettömyyden ja hiljaisuuden raskaan ja säälimättömän painon alla.

Hän totesi sen toivottomasti, ja yön varjot näyttivät hänestä pyöriviltä vihollisilta, jotka huusivat: "Olette hukassa, hukassa, hukassa! Mitä odotatte? Sadettako? Olette vangitut erämaahan auttamattomasti!" Niin tuntuivat varjot ivailevan häntä äänettömästi.

Hän sattui nyt olemaan yksinään jyrkänteellä. Yö oli jo pitkälle kulunut. Kalpea kuu valaisi mustia tulivuorten huippuja ja tuuli alkoi tyyntyä. Oliko hän yksinään? Ei, sillä yaquikin näkyi olevan siellä. Äkkiä tunsi hän mielensä omituisesti tyyntyvän jonkun uuden tunteen vaikutuksesta. Hänestä tuntui kuin joku ihminen olisi ollut aivan hänen läheisyydessään. Kun hän kääntyi katsomaan luullen näkevänsä intiaanin, niin sensijaan huomasikin hän keveän varjon, kalpean, melkein valkoisen, seisovan siinä, ei lähellä eikä kaukanakaan. Se näytti vähitellen kirkastuvan. Silloin hän näki naisen, joka oli suuresti erään tytön näköinen, jonka hän muisti joskus tunteneensa. Tyttö oli kalpea, hänen hiuksensa olivat kullanväriset ja huulensa suloiset, ja hänen silmänsä tummenivat. Nell! Gale oli unhottanut hänet, mutta nyt täyttivät muistot hänen mielensä kokonaan. Noissa suloisissa kasvoissa oli surullinen ilme. Nell piti käsivarsiaan ojennettuina ja huusi hänelle hiekan, kaktuksien ja laavan takaa. Nellillä oli ikävyyksiä ja Gale oli unhottanut hänet.

Sinä yönä hän kiipesi korkeimmalle huipulle luiskahtamatta kertaakaan rosoisella laavalla ja koskematta ollenkaan _choyain_ piikkeihin. Muudan ääni oli kutsunut häntä. Hän näki Nellin silmät tähdistä, sametinsiniseltä taivaalta ja ympäröivien varjojen pimeydestä. Tyttö oli hänen rinnallaan, ja tuo muisto oli voimakas, suloinen, järkyttävä ja kaunis. Sillä tuolla kaukana lännessä, jota laskeutuvan kuun valo hienosti kultasi, näki hän pilven, joka muistutti Nellin kasvoja. Pilvi erämaan taivaanrannalla! Hän katsoi siihen katsomistaan. Oliko sekin harhanäky, kuten tämä toinenkin hänen rinnallaan? Ei, hän ei uneksinut.

Eräänä kuumana aurinkoisena aamuna ilmestyi yaqui leiriin oltuaan poissa monta tuntia ja viittasi pitkällä ruskealla käsivarrellaan länttä kohti. Synkkiä pilviä alkoi juuri näkyä vuorten huippujen takaa.

"_Sadetta!_" huusi hän, ja hänen kaikuva äänensä jyrisi laaksossa.

Ne, jotka kuulivat hänen sanansa, olivat kuin haaksirikkoutuneita merimiehiä, jotka juuri ovat huomanneet purjeen taivaanrannalla.

* * * * *

Sanomatta sanaakaan ja ollen kiitollinen sisimpiä sydänjuuriaan myöten seisoi Dick Gale käsi Blanco solin kaulalla ja katseli muuttuvaa länttä, josta kohosi äärettömän suuria ja kummallisen värisiä pilviä toinen toisensa yläpuolelle, kiitäen, tummeten, leviten ja liitäen ylöspäin valkoista ja hehkuvaa aurinkoa kohti.

Kun ne saapuivat keskitaivaalle ja kätkivät tuon tulisen pallon näkyvistä, muuttui maa tumman ja uhkaavan näköiseksi. Hiekan ja laavan punainen väri muuttui teräksen harmaaksi. Suunnattomia varjoja hyökkäsi erämaasta laaksoon hiljaisesti, omituisesti kohisten kuin loiskuvat aallot. Hiljaisuus tuntui kumminkin vielä painostavalta. Erämaa odotti omituista ja vihattua vierasta, myrskyä. Kun jo kaikki nuo loppumattoman pitkät päivät, kuivat ja salaperäiset yöt olivat tuntuneet Galesta epätodellisilta, niin mitä hän mahtoikaan ajatella tästä hämmästyttävästä näytelmästä?

"Voi, tunsin sadepisaran putoavan kasvoilleni!" huudahti Mercedes, ja kuiskaten jonkun pyhimyksen nimen suuteli hän miestään.

Valkotukkainen, laihtunut, vanhentunut ja kumara Ladd katsoi uhkaavia pilviä ja sanoi lempeästi: "Meidän on varmasti haettava hevosemme tänne, laitettava keveitä kuormia ja kuljettava öisin."

Silloin alkoi lännestä puhaltaa kova tuuli, taivas tummeni kokonaan, peloittavat salamat välähtelivät ja kuului niin kovaa jyrinää kuin maailmanloppu olisi alkanut. Erämaan myrsky raivosi, kaikki pimeni ja muuttui sekavaksi kaaokseksi.

XVII.

MERKITYKSELLINEN HEVOSEN HIRNUNTA.

Belding seisoi yksinään Forlorn Riverin päärakennuksessa olevassa huoneessaan. Siellä oli yhtä hiljaista kuin ulkonakin; keskikesän painostava kuumuus painoi taloa kuin kuuma raskas huopapeite.

Hän otti patruunavyön pöydältään ja sitoi sen uumilleen hitain liikkein. Joku tuttu, mukava ja innostava tunne näytti ilahduttavan häntä, kun hän tunsi suuren pistoolin painon kupeellaan. Hän katsoi oveen mennäkseen ulos, mutta epäröi ja alkoikin kävellä edestakaisin huoneensa lattialla. Äkkiä hän pysähtyi pöydän luo ja päättäväisin liikkein irroitti pistoolivyön laskien sen pöydälle.

Temppu ei tuntunut kumminkaan lopulliselta ja Belding tiesi sen. Hän oli nähnyt rajaelämää Texasissa nuoruudessaan, hän oli ollut sheriffi silloin kun lännen laki oli nopean ranteen määrättävissä ja hän oli nähnyt monen miehen panevan pistoolinsa syrjään ikuisiksi ajoiksi. Hänen oma tekonsa ei ollut lopullinen. Hän oli tehnyt tuon tempun usein ennenkin liian myöhään ja näinä viime aikoina oli se ruvennut tuntumaan yhä vaikeammalta, ikäänkuin hän olisi tullut hentomielisemmäksi. Oli olemassa syitä, miksi pistooli tuntui Beldingistä synkän lumoavalta.

Chaset, nuo uuden voiman ahneet ja häikäilemättömät edustajat lännen kehittämiseksi, olivat päättäneet köyhdyttää Beldingin, ja sikäli kuin hänen varallisuutensa johtui Forlorn Riveristä, olivat he melkein onnistuneetkin. Hän menetti edun edun jälkeen noiden rosvojen hyödyksi. Hän valitti Tucsonin maaherralle paalutettujen maa-, kaivos- ja vesialueiden anastamisesta, mutta hävisi jokaisen jutun. Sen jälkeen menetti hän siirtolaisuuden valvojavirkansa, ja tämä seikka, joka hänen mielestään oli sulaa vääryyttä, oli kova kolahdus. Hänen oli ollut pakko mukautua toiseenkin yhtä suureen nöyryytykseen. Kävi nimittäin selville, että hänen oli maksettava Chaseille vedestä, jolla hän kasteli apilavainioitaan. Hänen maallaan olevassa kuivumattomassa lähteessä riitti vettä talouteen ja hevosille, mutta ei muuhun.

Nämä seikat olivat kyllä vastuksellisia Beldingille mutta eivät millään tavalla oikeuttaneet hänen suruaan, pahaa tuultaan ja kasvavaa vihaansa. Hän uskoi, että Dick Gale ja nuo toiset, jotka yaqui oli opastanut erämaahan, olivat joko tapetut tahi eksyneet. Pari kuukautta sitten oli lauma satuloituja, mutta isännättömiä hevosia tullut Forlorn Riveriin nälissään ja janoissaan. Ne olivat olleet osa Rojakselle kuuluvasta laumasta. Niiden tulo lisäsi vain salaperäisyyttä ja vahvisti otaksumaa, että sekä takaa-ajajat että -ajettavat olivat kuolleet. Beldingin oli pakko tunnustaa, että hän suri itsensä harmaaksi ajatellessaan vartijainsa kohtaloa.

Beldingin suru ei johtunut ollenkaan varallisuuden vähenemisestä. Hän oli ollut rikas ja oli nyt köyhä, mutta tällainen onnen käänne ei voinut tehdä häntä onnettomaksi. Jotakin synkempää, salaperäisempää ja surullisempaa kuin Dick Galen ja tämän ystävien häviäminen oli tullut hänen vaimonsa ja Nellin elämään. Hän oli huomannut tuon muutoksen heti sen jälkeen kuin rouva Belding oli tuntenut vanhemman Chasen entiseksi koulutoverikseen ja hylätyksi kosijakseen. Kului aina aikaa, ennenkuin hidasajatuksinen Belding huomasi kotioloissaan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, erittäinkin kun Dickin omaisten viipyminen siellä esti rouva Beldingin ja Nellin paljastamasta todellisia tunteitaan. Belding oli kumminkin vähitellen tullut huomaamaan, että heidän suruunsa oli joku muu salaperäinen syy kuin Dickin katoaminen. Hän oli varma siitä, kun hänen vaimonsa ilmaisi haluavansa käydä vanhassa kodissaan Peoriassa. Rouva Belding ei ilmoittanut muuta syytä, mutta hän näytti kumminkin miehelleen kirjeen, jonka hän oli saanut vanhoilta ystäviltään. Tuossa kirjeessä oli uutisia, jotka joko olivat tahi eivät olleet tosia, mutta kumminkin sellaisia, ajatteli Belding, että ne kiinnittivät hänen vaimonsa mieltä. Muudan vanha kullanetsijä oli palannut Peoriaan ja kertonut tavanneensa Robert Burtonin Sonoytan kosteikossa noin viisitoista vuotta sitten, jolloin Burton oli lähtenyt erämaahan milloinkaan enää palaamatta. Beldingille ei tämä ollut mitään uutta, sillä hän oli kuullut kerrottavan siitä ennen naimisiin menoaan. Hänen vaimonsa ensimmäisen miehen kuolemaa ei ollut kukaan epäillyt. Oli melkein varmaa, että sekä Nellin isä että äidinisä olivat kuolleet jossakin paikassa Sonoran erämaata.

Belding ei vastustanut vaimonsa halua käydä vanhassa kodissaan. Hän ajatteli päinvastoin, että matka luultavasti virkistäisi paljonkin häntä ja teki kaikkensa saadakseen Nellinkin lähtemään mukaan. Mutta Nell ei halunnut.

Rouva Beldingin lähdön jälkeen huomasi Belding Nellin mielen niin muuttuneen, että se hämmästytti ja huolestutti häntä. Hänestä oli äkkiä tullut niin omituisesti onneton, ettei hän voinut salata sitä Galeiltakaan, jotka, kuten Belding kuvitteli, erittäinkin tekivät Nellin ylpeäksi. Tyttö ei ruvennut kertomaan hänelle mitään. Mutta jonkun ajan kuluttua, kun hän oli ajatellut asiaa tarpeeksi, huomasi hän tämän toisen ja surkuteltavan muutoksen alkaneen heti sen jälkeen kuin hän oli tavannut Nellin Radford Chasen seurasta. Tämä väsymätön kosija ei ollut hituistakaan muuttanut käytöstään. Tuossa miehessä oli jotakin, joka vaikutti Beldingiin niin, että hän nähdessään Chasen puri hampaitaan. Mutta Nell ei ollut ainoastaan kiihkeä, vaan myöskin omituisesti innokas taivuttamaan Beldingiä, ettei tämä loukkaisi eikä tekisi mitään pahaa nuorelle Chaselle. Tämä oli estänyt Beldingiä näin kauan, mutta hän oli ajatellut ja vahtinut sitä enemmän. Hän ei ollut milloinkaan ennenkään sekautunut naisten asioihin. He saivat tehdä, kuten he halusivat, ja tavallisesti tyytyi hän siihen. Mutta häntä alkoi hämmästyttää yhä enemmän, kun hän huomasi, että Nell selvästi hyväksyi nuoren Chasen huomaavaisuudet. Lopulta näytti hän tämän Beldingille suoraan. Belding ei voinut ymmärtää sitä, sillä hän oli varma, että Nell todellisuudessa sydämestään halveksi Chasea. Viime aikoina alkoi hän uskoa, vaikka hän ei sitä varmasti tiennytkään, että Chaseilla oli Nelliin joku omituinen vaikutusvalta, jota he käyttivät hyväkseen. Tämä kiihdytti Beldingin vihaa, jota hän oli tuntenut heti alussa ja jota vastaan hän oli koettanut taistella kaikin voimin. Nyt se synnytti hänen aivoissaan synkkiä ajatuksia.

Sivuutettiin juhannus, ja myrskyt alkoivat myöhään. Mutta kun ne tulivat, olivat ne sitä kovemmat. Belding ei muistanut milloinkaan nähneensä niin kovaa myrskyä, tuulta ja sadetta kuin ensimmäinen kesän kuivuuden jälkeen.