Part 24

Odotuspäivistä muodostui vähitellen viikkoja. Ladd parani hyvin hitaasti. Vihdoin voi hän kumminkin kävellä, ja heti kun hän huomasi sen, halusi hän päästä hevosen selkään, sillä hän ei sanonut haluavansa viivyttää enää matkaa Forlorn Riveriin.

Leirissä iloittiin ja suunnitelmia laadittiin innokkaasti. Yaqui sattui olemaan jossakin poissa. Kun hän palasi, ilmoittivat paimenet olevansa nyt valmiit lähtemään takaisin laavan ja kaktuksien yli. Mutta yaqui pudisti päätään, jolloin he selittivät uudelleen tarkoituksensa.

"Ei!" vastasi intiaani, ja hänen syvä ja kaikuva äänensä rikkoi laakson hiljaisuuden. Sitten hän selitti lyhyesti, miksi sellainen oli mahdotonta. He olivat odottaneet liian kauan. Tien varrella olevat pienemmät lähteet olivat jo kuivuneet ja kesä oli kuumimmillaan. Tuolla polttavassa erämaassa odotti heitä vain kuolema, kun täällä sitävastoin oli vettä, ruohoa, risuja ja varjoa auringon säteiltä. Vuoristossa oli sitäpaitsi lampaita ruoaksi. Vesi tulee kyllä riittämään, ellei kesästä muodostu tuollaista meksikolaisten _ano secoa_ [= kuivuuden jälkeen].

"Odottakaa sadetta!" lopetti intiaani puhuen nyt käskevämmin kuin milloinkaan ennen. "Ellei rupea satamaan --" hän kohotti puhuvasti oikean kätensä.

XVI.

VUORISTOLAMPAITA.

Mitä Gale oli luullut kauhistavaksi tilanteeksi, jos sitä verrataan kaukana erämaasta olevaan mukavaan kotiin, muodostuikin nyt, kun hän oli joutunut näiden korkeiden laavajyrkänteitten ja laajojen kuivien tasankojen keskelle, seikaksi, johon hänen oli pakostakin mukauduttava. Hän otaksui toistenkin ajattelevan samoin. Kodista ei puhuttu sanaakaan, ja jokainen muisteli rakkaimpiaan hiljaa itsekseen. Mercedeksen naisellisuudessa ei voitu huomata minkäänlaista muutosta, ehkä senvuoksi, että kaikki, jota hän rakasti, oli hänellä mukanaan erämaassa.

Gale mietti usein tätä mielten samanlaista muutosta. Hän oli totuttaunut taistelemaan erämaan vaikutuksen halvauttavaa voimaa vastaan ja vastustamaan kaikin mahdollisin ajatuksin jonkunlaista salakavalaa alkeellista peräytymistä eräänlaiseen täydelliseen tunnottomuuteen, käyttämään näköään ja kuuloaan kuin intiaani. Hän tunsi tarvitsevansa tuon taidon nyt entistä paremmin, sillä hänen iloisuutensa alkoi hävitä. Unhottaminen oli vielä vaikeampaa kuin muisteleminen. Hän otaksui, että silloin kun ihmistä painoivat suuret surut, intohimot ja vääryydet, oli erämaa sopiva paikka joko muistelemiselle tahi unhottamiselle kunkin sinne vetäytyneen ihmisen mielentilan mukaan, mutta jokainen terve, tavallinen ja järkevä kuolevainen, joka rakasti aavikoiden kirkasta aurinkoa ja humisevaa tuulta, sai olla hyvin varuillaan, ettei hän palannut samaan luonnontilaan, joka vallitsi siellä ennen sivistystä.

Yhteisestä äänettömästä suostumuksesta tuli Laddista jälleen matkueen johtaja. Hän voi ottaa vastuunalaisuuden itselleen silloinkin kun sitä ei hänelle annettu. Epävarmuuden ja vaaran hetkinä turvautuivat Gale ja Lash, vieläpä Beldingkin vaistomaisesti Laddiin, sillä hän oli heistä voimakkain.

Ensimmäiseksi työkseen käski Ladd muiden koota kaiken jäljellä olevan ruoan tervavaatteelle. Sitä ei ollut enää paljonkaan jäljellä. Paimen seisoi kauan aikaa mietteissään katsellen sitä. Hän muisteli entisiä kokemuksiaan, joita hän vuosien kuluessa oli hankkinut sekä laitumilla että erämaassa ja punnitsi, mikä niistä olisi suurimmaksi hyödyksi tässä tilanteessa. Laddin kasvojen vakavasta ilmeestä oli mahdoton saada mitään selville, sillä hän näytti vielä aivan kuolleelta mieheltä, mutta hänen hidas päänpudistamisensa ilmaisi Galelle paljon. Mutta merkityksellisessä tavassa, jolla hän kosketti suola-astiaa, oli kumminkin vielä hieman toivoa, ja hän sanoi: "Varmasti menettelimme viisaasti ottaessamme näin paljon suolaa mukaamme."

Sitten hän kääntyi toveriensa puoleen:

"Tuo ruoka ei riitä kuudelle erämaahan vangitulle nälkäiselle ihmiselle. Sen loppuminen ei minua kumminkaan huoleta, sillä yaqui voi ampua lampaita rinteiltä. Toisin on veden laita. Se on meidän tilanteemme alku, keskus ja loppu."

"Laddy, vannon, ettei tämä lähde milloinkaan kuivu", vastasi Jim.

"Kysy intiaanilta."

Kuultuaan kysymyksen toisti intiaani tuon puheensa meksikolaisten pelätystä _ano secosta_. Kuivina vuosina haihtuu vesi tästäkin lähteestä.

"Dick, koeta suopungilla, paljonko reiässä on vettä."

Gale ei voinut löytää pohjaa kolmenkymmenen jalan pituisella nuoralla. Vesi oli niin kylmää, kirkasta ja makeaa kuin sitä olisi säilytetty varjoisassa paikassa olevassa rautasäiliössä.

Ladd hämmästyi ja ilostui kuullessaan tämän ilmoituksen.

"Antakaahan olla. Viimeinen vuosi oli melko kuiva. Ehkä tämä vuosi ei olekaan sellainen ja ehkä meidän hyvä onnemme jatkuu. Kysykää yaquilta, luuleeko hän rupeavan satamaan."

Mercedes puhutteli intiaania.

"Hän sanoo, ettei kukaan ihminen tiedä varmasti, mutta hän luulee kumminkin sateen tulevan."

"Kyllä sitten sataakin varmasti, siitä saatte lyödä vaikka vetoa", lisäsi Ladd. "Kun nyt vain ruoho riittäisi hevosille, sillä niittä emme pääse milloinkaan täältä. Dick, mene intiaanin kanssa tarkastamaan laakso. Näin tänään, että hevoset olivat lihoneet -- lihoneet erämaassa! Mutta ehkä ne ovat jo jyrsineet suuhunsa kaiken ruohon. Mene katsomaan, Dick, ja tuo meille palatessasi hyviä uutisia."

Silloin kun Gale oli sattumalta kuljeskellut laaksossa, ei hän ollut mennyt kauaksi. Yaqui oli sanonut, että siellä oli tarpeeksi ruohoa hevosille eikä kukaan ollut tähän asti kiinnittänyt kysymykseen mitään huomiota. Dick huomasi laakson laajenevan sitä mukaa kuta kauemmaksi he tulivat. Melkein päässä, jossa se oli hyvin kapea, ilmoitti ruoho kuivan joen uoman suunnan, mutta kauempana leveni tuo uoma. Oli melkein varmaa, että sadeaikana vesi peitti koko laakson pohjan. Kuta kauemmaksi Gale meni, sitä tiheämmiksi ja suuremmiksi muuttuivat vääräoksaiset mesquite-pensaat ja _palo verdet_. Kaktukset ja muutkin erämaan kasvit lisäytyivät suuresti. Harmaita ruohotilkkuja oli kaikkialla. Dick alkoi jo ihmetellä, missä hevoset oikeastaan olivatkaan. Vihdoin harvenivat metsä ja pensaikko muuttuen penikulman laajuiseksi harmaaksi ruohoaavikoksi, joka ulottui kauas punaisiin hiekkatöyryihin saakka. Valkoiset hevoset olivat tasangon toisessa laidassa, ja silloin kun Gale huomasi ne, huomasivat Blanco diablo ja Sol hänetkin nostaen päänsä, ja valkoisten harjain liehuessa tuulessa hirnuivat kimakasti. Siellä oli todellakin ruohoa tarpeeksi suurellekin hevoslaumalle. Laakso oli kuin olikin todellinen kosteikko.

Ladd ja toiset odottivat Galen kertomusta, johon he suhtautuivat tyynesti, mutta kumminkin iloisin mielin, joka ei ollut vähemmän huomattava senvuoksi, että se oli hillittyä. Gale, joka oli pitänyt tarkasti silmällä hetken vaikutusta muihin, huomasi miten hän itse ja muutkin kääntyivät seurueen naisen puoleen iloisin silmin.

"Herra Laddy, te luulette -- te uskotte, että me --" hän rupesi änkyttämään ja sitten hänen äänensä murtui. Hänessä elävä nainen heltyi nyt todellisen toivon ja nyt mahdollisen näiden erämaan muurien takana koittavan onnen kirkastaessa hänen mieltään.

"Mercedes, kukaan valkoinen mies ei voi sanoa, mitä täällä voi tapahtua", sanoi Ladd vakavasti. "Mutta varmasti toivon nyt enemmän kuin olen uskaltanut uneksiakaan. Olin melkein kuollut mies, mutta intiaani pelasti henkeni. Katsoessani yaquiin hiipii mieleeni omituisia ajatuksia, joita en ymmärrä. Kun katsotte häneen, näyttää hän teistä vain likaiselta, synkältä ja kostonhimoiselta villiltä. Mutta Jumalani, mikään ei voi olla suurempi erehdys! Ehkä yaqui eroaakin suuresti muista intiaaneista, vaikka hän näöltään on niiden kaltainen. Ehkä me valkoiset emme ollenkaan käsitä heitä. Belding oli kumminkin oikeassa, sillä yaqui on Jumalan lähettämä. Puhuaksemme tulevaisuudesta haluan tietää yhtä kiihkeästi kuin tekin, pääsemmekö joskus kotiin, mutta koska en ole muuta kuin mikä olen, sanon vain: _Quién sabe?_ [= kuka tietää?] Mutta jokin sanoo minulle, että yaqui tietää. Kysykää häneltä, Mercedes. Pakottakaa hänet kertomaan, sillä meidän kaikkien olisi hyvä saada se tietää. Voisimme kärsivällisemmin odottaa, jos meillä olisi muutakin kuin luottamuksemme häneen. Hän on kyllä vaitelias intiaani, mutta pakottakaa hänet puhumaan."

Mercedes huusi yaquin luokseen. Aina kun intiaani kuuli hänen käskynsä, tuli hänen liikkeihinsä jotakin nopeutta, jota ei milloinkaan muulloin voitu huomata hänen toimissaan. Mercedes laski kätensä yaquin jäntevälle käsivarrelle ja alkoi puhua hänelle espanjan kielellä. Hänen äänensä oli matala, kiihkeä ja värähtelevä, suloinen kuin hopeatiun kilinä. Se lumosi Galenkin, vaikka hän ei ymmärtänytkään monta sanaa. Mutta hän ei tarvinnut tulkkia tietääkseen, että tässä puhui nainen ikävöidessään elämää, rakkautta ja kotia, jotka naissydämelle ovat kalleinta kaikesta.

Gale epäili omia päätelmiään. Tuntui kuin yaqui olisi ymmärtänyt Mercedeksen ikävän. Dickistä näytti kuin intiaanin järkkymätön tyyneys, hänen tutkimattomuutensa ja hänen kasvojensa laavamainen kovuus olisivat muuttuneet tietämykseksi, ystävällisyydeksi ja tasapuolisuudeksi, vaikka hänen olennossaan ei näennäisesti voitu huomatakaan mitään muutosta. Gale oli hetkisen näkevinään näyn, joka kumminkin hälveni heti, hänen voimatta painaa mieleensä tuota kaunista harhaanjohtavaa kuvaa.

"_Si!_" kuului intiaanin voimakas ja äänekäs vastaus.

Mercedes huokaisi syvään ja hänen kätensä tarttui Thornen käteen.

"Hän vastasi myöntävästi", kuiskasi hän. "Hän lupaa suojella meitä ja opastaa meidät takaisin. Hän tietää sen mahdolliseksi."

Intiaani palasi töihinsä, ja äänettömyyden, joka oli vallannut tuon pienen joukon, keskeytti vihdoin Ladd.

"Varmasti on asia niin. Meidän ei tarvitse tehdä nyt muuta kuin käyttää järkeämme. Ystävät, olen tämän matkueen toimeenpaneva johtaja ja minua on ehdottomasti toteltava. Saatte syödä vain silloin kun lupaan. Ehkä ei terveytemme säilyttäminen muodostukaan vaikeaksi, sillä nälkiintyneet kerjäläiset eivät useinkaan sairastu. Mutta kuumuus lisäytyy, ja kuten tiedätte, voi se meidät tappaa ikävään. Jumalani, suurin vaikeutemme on tuon ajan sivuuttaminen. Kunpa teillä vain olisi halua pelata shakkia. Valmistan varmasti laudan ja nappulat, ja opetan teidät pelaamaan. Thorne, sinä olet meistä onnellisin. Sinulla on armaasi mukanasi ja tästä voi muodostua teidän kuherruskuukautenne. Koeta nyt, millaisen kauniin majan voit rakentaa vaimollesi mitättömin välinein ja pienin rakennustarpein. Dick, sinä saat myöskin kiittää onneasi. Sinä pidät metsästyksestä ja noilta rinteiltä voit ampua hienoimmat suursarvet, mitä milloinkaan on elänyt lännessä. Ota yaqui mukaasi ja tartu .405:teen. Tarvitsemme lihaa ja hankkiessasi sitä saat samalla urheilla. Tällaista tilaisuutta ei sinulla tule enää ikinä olemaan. Toivoisin, että me kaikki voisimme lähteä, mutta raajarikkoiset miehet eivät voi kiipeillä laavalla. Ja sitten voit noilta korkeilta huipuilta katsella ympäröivää seutua, jonka vertaista hedelmättömyydessä ei löydy luullakseni muualta kuin napojen läheltä. Ja kun tulet vanhemmaksi, sinä ja Nell, ja teillä on jo pari reipasta poikaa, niin ajattele, miten hauskalta sinusta tuntuukaan kertoa heille tästä olostamme täällä laavan keskellä olevassa laaksossa ja vuoristolampaiden metsästyksestäsi yaquin kanssa. Varmasti olen sen keksinyt. Voit kuluttaa aikasi metsästellen ja ajatellen. Jos minulla vain olisi sellainen morsian kuin Nell, en milloinkaan joutuisi toivottomaksi. Sellainen on sinun tehtäväsi, Dick. Metsästele ja muistele Nelliä ja kuvittele, miten vielä joskus kerrot reippaille pojillesi tästä kaikesta ja tuntemastasi vanhasta paimenesta, Laddysta, joka silloin on jo oleva kaukana rajan tuolla puolen. Kiiruhda nyt, poikaseni. Koeta innostua, sillä varmasti on se tarpeen sekä itsesi että meidänkin takia."

Gale kiipesi laavarinteelle uoman oikealle puolelle eräälle vanhalle tielle, jonka yaqui ilmoitti papagojen tehneen ennenkuin hänen heimonsa oli tullut sinne metsästelemään. Joskus kulki tie niin piikkisten, särmäisten ja kuoppaisten laavakenttien poikki, että sitä olisi ollut melkein mahdoton kulkea sittenkin, vaikka sillä ei olisi kasvanutkaan noita hopeanvärisiä _choya_-kaktuksia. Paljaat kielekkeet, pengermät ja harjanteet kimaltelivat auringonpaisteessa. Niiden huipuilta etsi yaquin haukankatse kaukaa ja läheltä vuoristolampaita, ja Gale tarkasteli kaukoputkellaan jyrkkiä rosoisille vuortenhuipuille päin yleneviä laavarinteitä ja laaksoon päin viettäviä loppumattomia kallioisia punaisia laavamäkiä. Laava säteili kuumuutta, ja sen punainen väri yhdessä kiiltelevien _choyain_ kanssa muodosti maailman, joka oli kuin savuavaa tulta.

Kun he saapuivat kauemmaksi rinteelle, pysähtyi yaqui ja ryömi eräällä ulkonemalla olevien kivien taakse, josta oli laaja näköala erittäin kummalliselle seudulle. Vuorten huiput olivat vasemmalla ja edessä, oli kuiluja, harjanteita, kanjoneja ja uomia, joissa kaikissa kimalteli _choya_-kaktuksia ja jonkunlaisia muita valkoisia pensaita, joiden välistä näkyi muutamia viheriöitäkin kasveja. Tuo seutu oli vain vulkaanisen rinteen eristetty ja autio paikka, mutta se oli kumminkin penikulmien laajuinen. Yaqui kurkisti muutaman suuren laavalohkareen takaa tuonne epätasaiseen erämaahan ja tarttui nopeasti Galen käsivarteen viitaten samalla erään leveän kuilun toiselle reunalle.

Kaukoputkensa avulla näki Gale viisi lammasta. Ne olivat paljon suurempia kuin hän oli odottanutkaan, tummanruskeita väriltään, ja niiden joukossa oli pari käyräsarvista pässiäkin. Ne katsoivat ulkonemalle päin. Muistaen mitä hän oli kuullut puhuttavan noiden vuoristoeläimien ihmeellisestä näöstä, voi Gale ainoastaan todeta, että eläimet olivat huomanneet heidät.

Sitten alkoivat yaquin liikkeet kiinnittää hänen huomiotaan. Intiaani oli tuonut mukanaan punaisen huivin ja mesquite-pensaan oksan. Hän sitoi huivin oksaan ja pisti sen muutaman kallion rakoon. Huivi heilui tuulessa. Kun se oli tehty, pyysi intiaani Galea odottamaan.

Tämän tästä tarkasteli hän lampaita kaukoputkellaan. Kaikki viisi seisoivat nyt niin liikkumattomina kuin kuvapatsaat katsellen kuilun yli. Ne olivat enemmän kuin penikulman päässä tähystyspaikasta. Kun Gale koetti katsoa niihin kaukoputketta, sulautuivat ne niin laavan rosoiseen pintaan, ettei hän voinut niitä erottaa. Hän oli kumminkin hyvin utelias. Näkivätkö lampaat tuon punaisen huivin? Se tuntui kyllä uskomattomalta, mutta mikään muukaan ei voinut selittää niiden patsasmaista valppautta. Lampaat pysyivät tuossa asennossa ehkä noin viisitoista minuuttia. Sitten alkoi johtava oinas lähestyä ja muut seurasivat. Se astui muutamia askelia, mutta pysähtyi sitten pitäen kumminkin aina päätään pystyssä kuono kielekkeelle päin käännettynä.

"Katso sen vietäviä, nyt ne tulevat!" huudahti Gale. "Ne näkevät tuon huivin ja ovat vainunneet meidät. Kylläpä ne ovat uteliaita! Tämä on todellakin jotakin."

Intiaani ymmärsi nähtävästi hänen sanansa, koska hän murahti jotakin.

Gale ei tahtonut mitenkään voida malttaa mieltään, sillä lampaat lähestyivät hyvin hitaasti. Johtajan eteneminen ja pysähtyminen vuorottelivat säännöllisesti. Se toimi kuin kone. Gale seurasi sitä katseellaan sen laskeutuessa vastakkaista rinnettä ja kiertäessä reikiä, kuiluja ja harjanteita. Sitten siirsi Dick kaukoputkeaan saadakseen selville toisten aseman. Ne olivat myöskin tulossa pysähtyen ja edeten, aivan samoin kuin niiden johtajakin. Millaisia hyppääjiä ne olivatkaan ja miten varmajalkaisia! Millaisia loikkauksia ne tekivätkään! Oli oikein lumoavaa katsella niitä. Gale unhotti pyssynsäkin kokonaan, ja yaqui laski raskaan kätensä hänen olalleen, sillä heidän oli pysyteltävä hyvin piilossa ja hiljaa. Hän käsitti nopeasti suunnitelman, että lampaat tulisivat suoraan yli tutkimaan tuota kummallista tuulessa liehuvaa punaista huivia. Se tuntui todellakin omituiselta, kun ajateltiin, että eläimet olivat maailman villeimpiä.

Suuri oinas opasti muita samoin säännöllisin pysähdyksin, ja puolen tunnin kuluttua oli se kulkenut tuon leveän kuilun pohjan poikki alkaen nyt nousta rinnettä. Silloin ymmärsi Gale, että tuo houkutteleva huivi oli lumonnut sen. Dickinkään ei enää tarvinnut käyttää kaukoputkeaan. Seurasi lyhyt väliaika, jolloin muudan välissä oleva laavaharjanne peitti lampaat näkyvistä. Sen jälkeen olivat nuo pari oinasta ja niiden pienemmät toverit näkyvissä noin neljännestunnin, kadotakseen sitten jälleen toisen harjanteen taakse. Gale vahti kärsivällisesti, sillä varmaankin lähestyisivät ne vielä. Kului jännittävä hetki, ja sitten yaquin käden innostava kosketus pani Galen vapisemaan kiihkosta.

Hän muutti asentoaan hyvin varovaisesti. Tuolla noin viidenkymmenen jalan päässä olevalla laavakummulla seisoi lampaiden johtaja. Sen koko hämmästytti Galea eikä hän aluksi kiinnittänyt huomiotaan muuhun kuin sen sarviin. Mutta niiden suuruus ei kyennyt vangitsemaan hänen katsettaan pitkäksi ajaksi ja hän rupesi tarkastelemaan eläintä muutenkin. Se oli kaunis, jäntevä, solakka, voimakkaasti kehittynyt ja sen asento oli suurenmoinen. Galen katsoessa lumottuna hyppäsi toinenkin oinas keveästi kummulle ja pian saapuivat sinne muutkin kolme.

Silloin voivat Galen silmät todellakin hekumoida tästä metsästäjälle niin erinomaisesta näystä. Hänestä tuntui äkkiä siltä kuin hän olisi odottanut näkevänsä noissa Kalliovuorten suursarvissa jotakin, jota niissä ei ollutkaan. Ne olivat kyllä kauniit ja ihmeelliset, kuten hän Laddin ylistyspuheista oli käsittänytkin, mutta nuo notkeat, solakat, lyhytvillaiset ja miellyttävät eläimet eivät olleet kumminkaan sellaisia kuin hän oli otaksunut näiden paljaiden peloittavien laavavuorien voivan kehittää.

Komea johtaja tuli lähemmäksi ja sen pyöreät, esiintyöntyvät, ambranväriset silmät, jotka Gale nyt selvästi näki, tuijottivat vain tuohon kohtalokkaaseen punaiseen huiviin. Muut neljä seurasivat koneellisesti sitä. Astuttuaan hitaasti muutamia askelia pysähtyi johtaja jälleen.

Silloin kiinnitti yaqui Galen lampaihin kohdistuneen huomion pyssyyn ja samalla heidän matkansa tarkoitukseen. Hänen tuntemansa huvi väheni melkoisesti ja samalla selveni hänelle, miksi hän oli luullut noista eläimistä jotakin puuttuvan. Ne eivät olleet ollenkaan villin näköisiä. Tuo niin sanottu eläimistä villein näytti kesymmältä kuin tavallinen lammas kotona maatilalla. Hän tunsi tekevänsä murhan, jos hän ampuisi jonkun niistä, ja oli pahoillaan, että se kumminkin oli välttämätöntä. Hän ei voinut kumminkaan tukahduttaa haluaan näyttäytyä niille saadakseen selville, kuinka kesyjä ne todellakin olivat.

Kun hän tarttui pyssyynsä ja työnsi patruunan pesään, säikähtivät lampaat heikkoa metallin kilinää niin, että ne hyppäsivät. Sitten nousi Gale nopeasti seisoalleen.

Komea oinas ja sen toverit kumminkin vain katsoivat Galeen. Ne eivät olleet milloinkaan ennen nähneet ihmistä eivätkä näyttäneet aavistavankaan uhkaavaa vaaraa. Uteliaisuus, hämmästys ja ystävällisyys olivat niiden tarkkaavaisen asennon huomattavimmat ominaisuudet. Galesta näytti, että ne aikoivat tulla vieläkin lähemmäksi, mutta hän ei ruvennut odottamaan, toteutuisiko hänen otaksumisensa, sillä nytkin jo oli hänen ponnistettava tahtoaan voidakseen kohottaa raskaan pyssynsä tähtäysasentoon.

Hänen ampumansa luoti kaatoi tuon suuren oinaan. Muut läksivät pakoon kauhean nopeasti ja ketterästi. Gale tuhlasi jäljellä olevat neljä patruunaa toisenkin oinaan tappamiseen, mutta kun hän sitten sai pyssynsä jälleen latinkiin, olivat muut jo niin kaukana, ettei niitä voitu enää ampua.

Yaquin keino oli varma, kuolettava ja voimia säästävä, mutta Gale ei halunnut turvautua siihen enää milloinkaan. Hän halusi lähestyä eläimiä väijymällä, vaikka se kysyikin äärettömiä ponnistuksia, vuorillekiipeilijän silmiä ja keuhkoja ja, kuten Gale sanoi Laddille, myöskin seitsemän penikulman saappaita. Sitten kuin lampaita oli ahdisteltu ja ammuttu muutamia kertoja, oli niitä äärettömän vaikea lähestyä. Gale tuli huomaamaan, ettei siinä ollenkaan liioiteltu, kun niitä sanottiin maailman teräväsilmäisimmiksi eläimiksi. Jos hän koetti hiipiä suoraan jotakin laumaa kohti ryömien särmäisen laavan yli, huomasi vahtiva oinas hänet kumminkin ennenkuin hän pääsi ampumamatkalle. Hän huomasi, että hänen onnistuakseen oli ensin otettava kaukoputkellaan selville lampaiden asema, ryömittävä sitten tuulen alle niistä ja lähestyttävä niitä jonkun rinteen tahi kummun suojassa hiljaa kuin sisilisko, päästäkseen jonnekin edulliselle paikalle. Mutta hän epäonnistui usein. Niiden väijymiseen sai hän käyttää kaiken kestävyytensä, viekkautensa ja nopeutensa. Kun päivät tulivat kuumemmiksi, metsästeli hän aikaisin aamulla tahi juuri auringonlaskun edellä. Useamman kuin yhden yön nukkui hän jossakin onkalossa suurien tähtien tuikkiessa taivaalta ja äärettömän tyhjyyden ammottaessa hänen vierellään. Hän rupesi pitämään näistä retkistä, sillä noilla hedelmättömillä ja kuumilla rinteillä sai hän päästää hurjan luontonsa valloilleen. -- Uskollinen yaqui seurasi häntä joka paikkaan kuin varjo.

Eräänä aamuna tervehti nouseva aurinko häntä juuri kun hän kiipesi tulivuoren korkeimmalle huipulle. Hän näki itäänpäin jatkuvan erämaan loistavan punertavanvalkoisena kuin alituisesti väriään muutteleva hehkuva kekäle. Näin korkealla kävi kova tuuli, joka yhä vieläkin oli kylmää. Läntiset laavarinteet olivat vielä hämärän peitossa, ja koko tuo hiekan ja tasankojen maailma kaukana olevine vuorineen oli kietoutunut etäisyyden salaperäiseen verhoon. Galeenkin oli yhtynyt paljon tuota yksinäisyyden rakkautta, omistamisen tunnetta ja ilmavien huippujen etsimishalua, joita huipuilla elävä suuri kotkakin luultavasti rakasti. Kuten tuolla suurisiipisellä linnulla oli hänelläkin nyt rajoittamaton näköala edessään. Kaikki salaisimmatkin kolkat, joista tuulet puhalsivat, luuli hän näkevänsä.

Yaqui huomasi erään lammaslauman kaukana suurimman aukon ympyränmuotoisen rosoisen laidan alla. He alkoivat hiipiä. Gale oli opettanut yaquin huomaamaan, että nopeudellakin voitiin voittaa yhtä paljon kuin kärsivällisellä viekkaudella. Pysytellen piilossa juoksi Gale särmäisen laavan yli jättäen intiaanin kauas jälkeensä. Hänen jalkansa olivat kuin magneetit, jotka vetivät puoleensa kestäviä siltoja, ja hän riensi niiden yli niin nopeasti, ettei hän ennättänyt pudota. Tuuli, huippujen ohut ilma, punainen laava ja rajaton, ympäröivä sini näyttivät jotenkin lisäävän hänen hurjuuttaan. Sitten lähestyi hän riistaa hiipien, liukuen, ryömien ja kontaten, kunnes pitkä pyssy vakautui hänen käsissään liikkumattomaksi kuin kivi ja kajahtava "pang" rikkoi hiljaisuuden. Kummallinen kaiku jylisi syvälle aukkoon ja kiersi ympäriinsä kuin kumeasti ivaten pakonsa toivottomuutta.

Gale huudahti riemusta vapauttaakseen mielensä jostakin purkautuvasta ilosta ja kutsuakseen hitaamman yaquin luokseen. Hän piti noista omituisista kaiuista. Ääni kiersi hurjasti syvemmälle ja syvemmälle tulivuoren aukon särmäisiä ja penkereisiä laitoja pitkin. Tuntui kuin nuo tuhatvuotiset seinämät olisivat olleet vihoissaan, kun niiden pyhää rauhaa häirittiin. Gale tunsi olevansa ihminen, elävä olento ja jollakin tavoin korkeampi kuin tämä villi, kuollut ja maasta esiin syössyt rautamaailma, jonkunlainen tämän suuruuden ja äärettömyyden hallitsija, koska hänellä oli sielu.

Hän odotti saaliinsa vieressä hengittäen syvään ja katsellen pitkin rinteitä tottunein silmin.

Kun yaqui saapui, ryhtyivät he kaikkein kovimpaan työhön, nimittäin kuljettamaan suuren lampaan parhaimmat palat laaksoon jyrkkiä, rosoisia ja _choyain_ peittämiä laavarinteitä alas. Mutta siitäkin Gale piti. Kuumuus ei tuntunut hänestä miltään, nuo miljoonat pienet kolot, joihin jalka voi tarttua, eivät estäneet hänen kulkuaan, nuo veitsenterävät harjanteet, syvät kuilut, tukahduttavat kanjonit ja nuo surkastuneet sotkeutuneet mesquite-pensaat olivat vain vastuksia, joista kyllä voitiin suoriutua suuremmitta vaikeuksitta. Ainoastaan _choyat_ pysähdyttivät Dick Galen.