Part 22

"Kun hän seuraavan kerran tapasi minut, sanoi hän haluavansa selittää. Hän sanoi jokaisen tämän rajaseudun asukkaan jo tietävän, että mies, jota rakastan, oli eksynyt ja kuollut erämaahan. Tulin hyvin pahoilleni, sillä ehkä hän on oikeassa. Usein tuntuu tuo otaksuminen peloittavasti totuudenmukaiselta. Sen jälkeen olen pysynyt kotosalla, ettei hän saisi sanoa minulle tuollaisia ikäviä asioita enää.

"Mutta, isä, sellainen mitätön asia, että olen pysynyt äidin luona ja huoneessani, ei ole voinut pidättää herra Chasea. Ellei hän ole aivan pähkähullu, on hän ainakin parantumaton tyhmeliini. Koetan olla armelias, koska tuo mies vannoo rakastavansa minua, ja ehkä hän sen tekeekin, mutta hän tekee minut levottomaksi. En voi nukkua ja pelkään oleskella huoneessani yksinäni öisin. Olen silloin aina paennut äidin luo. Hän väijyy aina jossakin. Rohkeako? Mitä vielä, herra Chase on jotakin vallan toista. Hänellä ei ole hituistakaan säädyllisyyden tunnetta. Hän lahjoo palvelijamme ja tulee puutarhaamme. Ajattele nyt, millainen konna hän on. Hän tekee mitä naurettavimpia anteeksipyyntöjä ja ikävystyttää äidin kuoliaaksi. Tunnen olevani kuin koiran koloon ajama pieni kaniini. En uskalla edes kurkistaa ulos."

Jotenkin tuntui Beldingistä tämä asia niin hullulta, että hän nauroi. Hän ei ollut nauranut niin pitkään aikaan, että se tuntui hänestä hyvältä. Vasta kun hän huomasi Nellin hämmästyksen ja tuskan, lakkasi hän kiertäen käsivartensa tytön ympärille.

"Älä ole milläsikään, kultaseni. Olen sellainen vanha karhu. Kertomuksesi huvitti minua luullakseni. Toivon, ettei herra Radford Chasella ole ollut hauskaa... Nell, tuo vanha juttu on siis uudistunut jälleen. Miehet rakastuvat sinuun sievän näkösi vuoksi. Millaisen hinnan sellaiset naiset kuin sinä ja Mercedes saavatkaan maksaa kauneudestaan! Parempi olisi olla niin ruma kuin joku likainen aita."

"Mielelläni isä, jos vain Dick sitten vielä rakastaa minua."

"Älä luulekaan, voit lyödä vaikka vetoa siitä, kuten Laddy sanoo... Ensimmäisen kerran, kun tapaan tuon paikkakuntamme Romeon hiiviskelemässä täällä ympäristössä, annan --"

"Isä, sinähän lupasit."

"Kirottua, Nell, lupasin vain olla ampumatta, muuta en. Karkoitan vain tuon miehen täältä hellästi, kuulitko, hyvin hellästi. Lopusta pitäköön sitten Dick Gale huolta."

"Ei, isä!" huudahti Nell painautuen häneen vetoavasti, peloissaan ja vielä jotenkin muutenkin.

"Älä käsitä minua väärin, Nell. Sinulla on tunnetut omat keinosi aina, peität pumpulilla äitisi silmät ja kierrät pikkusormesi ympärille. Mutta et voi sovittaa kumpaakaan menetelmää Dick Galeen. Olet niin helläsydäminen, ettet välitä tuon Chase-roiston tarkoituksista. Mutta kun Dick palaa kotiin, voit olla varma siitä, että Chasein asunnosta muodostuu pieni helvetti vähäksi ajaksi. Kyllä Dick ottaa selvän kaikesta, ja haluan olla silloin katsomassa, kun hän käsittelee herra Radfordia samoin kuin Rojasta."

Belding piti sitten tarkasti silmällä nuorta Chasea, mutta kuulikin muutamia päiviä myöhemmin, että sekä isä että poika olivat lähteneet usein uudistuvalle matkalleen Casa Grandesiin, jonka läheisyydessä heidän kultakaivoksensa sijaitsivat.

Huhtikuu kului nopeasti ja toukokuu alkoi. Eräänä aamuna oli Beldingin pakko keskeyttää työnsä puutarhassa kuullessaan auton säksytystä ja äänekkään "Halloo!" Hän meni etupihalle ja näki siellä erään auton, jonka hän luuli ennenkin nähneensä Casitassa. Sen ohjaajakin oli tutun näköinen, mutta muut harmaihin nuttuihin ja peitteihin pukeutuneet kolme henkilöä olivat hänelle aivan outoja. Hän oli jo saapunut tielle ja huomasi silloin, että autossa istui pari naista ja muudan mies. Matkustajat irroittivat juuri tomuisia harsoja kasvoiltaan. Belding näki vanhan, kellertäväihoisen ja melko raihnaisen miehen, jota hän ei ollut ennen milloinkaan nähnyt, kauniin tummasilmäisen naisen, jonka hiukset näyttivät harmailta harson läpi, ja solakan nuoren tytön, jonka kasvot panivat Beldingin heti ajattelemaan Dick Galea.

"Oletteko Tom Belding, siirtolaisten tarkastaja?" kysyi autossa oleva herra kohteliaasti.

"Olen, ja nyt tiedän, keitä te olette", vastasi Belding sydämellisesti iloissaan ojentaessaan suuren kätensä. "Olette Dick Galen isä. Olen äärettömästi iloinen saadessani tutustua teihin."

"Kiitoksia. Niin, olen Dickin isä ja tässä, herra Belding, on Dickin äiti ja hänen sisarensa Elsie."

Loistaen ilosta tervehti Belding naisia, jotka eivät yrittäneetkään peittää liikutustaan.

"Herra Belding, olen tullut tänne länteen hakemaan kadonnutta poikaani", sanoi herra Gale. "Hänen sisarensa kirjeihin ei ole vastattu. Emme ole kuulleet hänestä mitään moneen kuukauteen. Onko hän vielä täällä luonanne?"

"No niin, tuota, olen todellakin hyvin pahoillani", aloitti Belding hitaasti. "Dick on matkoilla juuri nyt toimittamassa erästä tärkeää tehtävää. Odotan hänen palaamistaan joka päivä... Ettekö halua tulla huoneeseen? Olette tomuiset, kuumissanne ja väsyneet. Tulkaa sisään ja sallikaa äidin ja Nellin laittaa olonne mukavaksi. Tietysti on teidän oltava luonamme ainakin vähän aikaa. Meillä on kyllä riittävästi tilaa. Teidän on odotettava Dickin paluuta. Ehkä hän tulee piankin, sillä hän on viipynyt matkallaan jo melko kauan... Sallikaa minun pitää huolta matkatavaroista, herra Gale... Tulkaa nyt mukaani... Olen kovin iloinen saadessani tutustua teihin kaikkiin."

Iloisesti, kiihkeästi ja onnellisena jatkoi Belding puhettaan ohjatessaan Galet vierashuoneeseen ja esitellessään heidät sydämellisesti hämmästyneille rouva Beldingille ja Nellille. Hänen vaimonsa ja tyttärensä huumautuivat kokonaan muutamiksi hetkiksi. Belding ei muistanut ainoatakaan tilaisuutta, jolloin muutamien vieraiden tulo olisi näin järkyttänyt heitä. Mutta tietysti olikin tämä tapaus erikoinen. Hän oli hieman kiihtynyt itsekin, ja huomattuaan sen hämmästyi hän suuresti. Kun vieraat oli saatettu huoneihinsa, sai rouva Belding takaisin hetkeksi menetetyn mielenmalttinsa, mutta Nell tuli juosten takaisin villimpänä kuin hirvi ja niin kiihkoissaan ettei sellaista ennen oltu nähty.

"Ah, Dickin äiti ja sisar!" kuiskasi hän.

Belding huomasi, ettei Nell onnellisessa huumauksessaan muistanutkaan mainita isää.

"Hänen äitinsä!" jatkoi Nell. "Voi, tiesin sen, olen aina sen tiennyt! Dickin omaiset ovat ylpeitä ja rikkaita, he ovat, suoraan sanoen, jotakin. Luulin pyörtyväni, kun rouva Gale katsoi minuun. Hän näytti kyllä hieman uteliaalta, mutta hän oli niin jäykkä ja ylpeä. Hän arvaili varmasti, kuka olen. Dick ei ole milloinkaan kirjoittanut hänelle olevansa kihloissa kanssani. Minulla on Dickin sormus, joka on kuulemma kuulunut hänen äidilleen ennen. En tahdo enkä voikaan ottaa sitä sormestani. Olen niin peloissani... Mutta hänen sisarensa on rakastettava ja suloinen, ja ylpeä myöskin. Ruumistani poltti, kun hän katsoi minuun. Halusin niin mielelläni suudella häntä. Dick oli aivan hänen näköisensä silloin, kun hän tuli luoksemme. Mutta nyt on Dick muuttunut niin, etteivät hänen omaisensa häntä tunnekaan... Ajatelkaahan nyt, että he ovat tulleet! Minua harmittaa, että näytin pelästyneeltä, vaikka en milloinkaan maailmassa ole halunnut näyttää niin suloiselta kun nyt."

Nell juoksi hengästyneenä tiehensä laittamaan itseään sellaiseen kuntoon kuin tilanne hänen mielestään vaati. Kun rouva poistui huoneesta, huomasi Belding, että hänen kasvonsa olivat surulliset, omituiset ja levottomat. Belding jäi saliin ajattelemaan vaimonsa ja tyttärensä omituista kiihtymystä, jota hän ei ymmärtänyt. Naiset ovat niin tunteellisia olentoja. Belding ymmärsi kyllä, että Dickin omaisten tulosta voitiin iloita, mutta mitään levottomuutta herättävää ei hän ainakaan vielä siinä huomannut.

Galet palasivat pian vierashuoneeseen ollen aivan erinäköiset nyt, kun he olivat riisuneet yltään pitkät harmaat kaavut ja hunnut. Belding näki merkityksellisyyttä ja komeutta. Herra Gale näytti vakavalta, huolien painamalta ja ystävälliseltä mieheltä, jonka sekä sielu että ruumis olivat sairaat. Belding oli huomaavinaan hänessä samanlaista voimaa kuin Ben Chasessakin, mutta töykeys ja kovuus puuttuivat. Hän totesi, että herra Gale oli vaikutusvaltainen mies. Rouva Gale säikähdytti melkein Beldingiä, mutta hän ei osannut sanoa, miten. Tyttö muistutti joka suhteessa Dickistä.

Beldingin mielestä puhuivatkin he aivan samoin kuin Dick. He kertoivat ratsastuksestaan Ash Forkista rajalle, rumasta ja hävitetystä Casitasta ja matkalla kärsimästään kuumuudesta, tomusta ja kaktuksista. Nell palasi pian huoneeseen, ollen nyt tyyni ja suloinen valkoisessa puvussaan, jonka rintaan hän oli kiinnittänyt punaisen ruusun. Belding ei ollut milloinkaan ollut niin ylpeä hänestä. Hän huomasi tytön haluavan esiytyä edukseen Dickin omaisten silmissä ja alkoi hieman käsittää, miten vaikealta tämä koe tytöstä mahtoikaan tuntua. Belding kuvitteli, että kuta pikemmin Galet saivat tietää Dickin aikomuksesta mennä naimisiin Nellin kanssa, sitä parempi oli se kaikille ja erittäinkin Nellille. Keskustelun kuluessa koetti hän etsiä tilaisuutta ilmoittaakseen tämän merkityksellisen uutisen, mutta hänen oli niin ahkerasti vastattava kysymyksiin, jotka koskivat hänen virkaansa rajalla, ja selitettävä, millainen paikka Forlorn River oli, miksi sinne oli pystytetty niin paljon telttoja ja muita samanlaisia asioita, ettei hän voinut.

"Tämä on mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista", sanoi herra Gale. "Jossakin toisessa tilaisuudessa on teidän kerrottava minulle kaikki tietonne lännestä, sillä tämä kaikki on aivan uutta minulle. Olen hämmästynyt ja ihastunut, herra Belding, en voi muuta sanoa... Mutta kaikista enimmän haluan kumminkin kuulla jotakin pojastani. Terveyteni on murtunut. Olen surrut itseni sairaaksi hänen vuokseen. En halua salata teiltä, että riitelimme. Nauroin hänen uhkauksilleen ja hän matkusti pois. Olen sen jälkeen huomannut, etten tuntenutkaan Richardia. Olin väärässä ärsyttäessäni häntä. Kului vuosi, ennenkuin kuulimme hänestä, ja nyt on kulunut kuusi kuukautta jälleen meidän saamatta sanaakaan häneltä. Suoraan sanoen, herra Belding, lauhduin vihdoin ja nyt olen tullut häntä hakemaan. Olen vain pahoillani, etten lähtenyt heti. Poikani joutuu vaikutusvaltaiseen asemaan jonakin päivänä, ehkä jo hyvinkin pian. En olisi sallinut hänen oleskella täällä villissä maassa niin pitkää aikaa, ellen olisi toivonut hänen vihdoinkin tulevan järkiinsä, jota olen suuresti epäillyt. Nyt pelkään hänen --"

Herra Gale keskeytti ja kohotettu valkoinen käsi tutisi hieman.

Belding ei ollut niin tietämätön miesten välisistä asioista, ettei hän olisi ymmärtänyt isän ja pojan nykyistä suhdetta toisiinsa.

"Niin, herra Gale, useinkin joutuvat idästä tulleet nuorukaiset täällä huonoon asemaan", sanoi hän lyhyesti.

"Olen kuullut sen", vastas herra Gale varjon levitessä hänen kuihtuneille kasvoilleen.

"Kun heidän rahansa loppuvat, rupeavat he paimeniksi ja alkavat juoda."

"Aivan niin", vastasi herra Gale nyökäyttäen väsyneesti päätään.

"Sitten he alkavat pelata ja menettävät paikkansa", jatkoi Belding.

Herra Gale katsoi häneen surullisin silmin.

"Nyt ei heillä ole muuta neuvoa kun kerjätä ja kuljeskella paikasta paikkaan, ja loppu on tavallisesti huono." Belding levitti käsivartensa ja kun toinen sattui puristautumaan Nellin ympärille, puristi tyttö sitä lujasti. "Niin, sellainen on heidän tavallinen kohtalonsa", lopetti hän iloisesti.

Nähdessään herra Galen toivottomuuden tunsi Belding jonkunlaista iloa ja rouva Galen huomautus: "Johan minä sinulle sanoin", ei liikuttanut häntä ollenkaan, mutta Dickin sisaren suurien tummien silmien katsetta ei hän voinut sietää.

Hän rykäisi tavanmukaisen kirouksensa asemesta ja sanoa tokaisi kiihkeästi: "Mutta _Dick Gale_ ei joutunut milloinkaan huonoille jäljille! Kuunnelkaa, niin kerron!"

Ennätettyään juuri aloittaa kertomuksensa Dick Galen vaiheista huomasi hän, ettei hänellä milloinkaan ennen elämässään ollut ollut niin tarkkaavaisia ja jännittyneitä kuulijoita. He näyttivät heti pelästyvän ja kertomuksen loppuun asti istuivat he sitten kalpeina, hiljaa ja sanattomina hämmästyksestä. Dick Galen seikkailu Casitassa, Mercedeksen pelastaminen ja hänen myöhemmät vaiheensa rajavartijana eivät varmastikaan menettäneet mitään värikkäisyydestään, rohkeudestaan eikä jaloista erikoispiirteistään Beldingin kertoessa niistä. Hän ei salannut muuta kuin nykyiset epäilyksensä Dickin turvallisuudesta.

Noista kolmesta tyyntyi Dickin sisar ensimmäiseksi.

"Voi, isä", huudahti hän säteilevin silmin, "sydämeni sisimmässä olen aina uskonut Dickiä mieheksi."

Herra Gale nousi horjuen tuolistaan. Hänen raihnaisuutensa ilmeni nyt tuskallisesti.

"Herra Belding, tarkoitatteko, että poikani Richard Gale on tehnyt tuon kaiken?" kysyi hän epäillen.

"Varmasti!" vastasi Belding sydämellisesti.

"Martha, kuulitko?" Herra Gale kääntyi kysyäkseen vaimoltaan, mutta tämä ei voinut vastata. Luonnollinen väri ei ollut vielä palannut rouvan kasvoihin.

"Hänkö taisteli tuota roistoa ja hänen miehiään vastaan yksinään ja voitti heidät?" kysyi herra Gale tiukasti ja kovasti.

"Dick lakaisi koko lattian tuolla roistojoukolla."

"Ja pelasti erään espanjalaisen tytön, poistui erämaahan paljain käsin, ruoatta ja aseitta? Tekikö Richard Gale kaiken tuon, hän, jonka kädet olivat ennen aina toimettomat?"

Belding nyökäytti hymyillen päätään.

"Hän on siis vartija nyt -- ratsastaa, taistelee, nukkuu hiekalla ja valmistaa oman ruokansa?"

"Aivan niin."

"Hoitaako hän hevosensakin omin käsin?" Tämä kysymys tuntui ilmaisevan herra Galen totuudennälän huipun. Hän oli kohottanut päänsä hieman pystympään ja hänen silmänsä olivat kirkkaammat.

Hevosen mainitseminen kuumensi Beldingin veren.

"Miks'ei Dick Gale hoitaisi hevostaan? Kuulkaahan, maailmassa ei ole monta ihmistä, joita rakastetaan niin paljon kuin Dick Gale rakastaa hevostaan. Blanco sol on eläimen nimi, herra Gale. Se on sama kuin valkoinen aurinko. Odottakaa, kunnes näette sen. Sellaisia ei ole monta, se on valkoisin, suurin, vahvin, nopein ja komein hevonen täällä lounaassa!"

"Vai rakastaa hän niin hevostaan. En tunne enää omaa poikaani... Herra Belding, kerroitte Richardin työskentelevän teille. Voitteko ilmoittaa hänen palkkansa suuruuden?"

"Hän saa neljäkymmentä dollaria, ylöspidon ja varusteet", vastasi Belding ylpeästi.

"Neljäkymmentä dollaria", toisti isä. "Päivältäkö vai viikolta?"

"Tietysti kuukaudelta", sanoi Belding hieman nolostuen.

"Neljäkymmentä dollaria kuukaudelta nuorukaiselle, joka yliopistossa ollessaan tuhlasi viisisataa samassa ajassa ja tultuaan sieltä pani menemään tuhansia!"

Herra Gale nauroi nyt ensimmäisen kerran, ja se oli sellaisen miehen naurua, joka haluaa uskoa kuulemansa, mutta ei oikein tiedä, uskaltaako hän.

"Mitä hän tekee noin paljolla rahalla, jonka hän on ansainnut vaaroissa ja työssä hiellään ja verellään? Neljäkymmentä dollaria kuukaudessa!"

"Hän säästää sen", vastasi Belding.

Ilmeisesti tuntui tämä Dick Galen isästä mahdottomalta ja hän katsoi vaimoonsa mykkänä hämmästyksestä. Dickin sisar taputti käsiään kuin pieni tyttö.

Belding huomasi, että hetki oli edullinen.

"Varmasti säästää hän sen. Dick on kihloissa Nellin kanssa, kasvattityttäreni Nell Burtonin kanssa."

"Ah, isä!" änkytti Nell ja nousi ollen niin kalpea kuin valkoinen puku hänen yllään.

Tuntui omituiselta, että Dickin äiti ja sisarkin nousivat ja kääntyivät Nelliin päin tummin, ylpein ja tutkivin katsein. Belding tunsi epämääräisesti tehneensä jonkun virheen. Nellin kalvenneet, kauhistuneet kasvot säikähdyttivät häntä. Mitä hän olikaan tehnyt! Varmasti oli Dickin omaisten saatava kuulla hänen suhteensa Nelliin. Syntyi vaitiolo, jonka kuluessa Belding hermostui.

Silloin Elsie Gale meni aivan Nellin viereen.

"Neiti Burton, oletteko todellakin Dickin morsian?"

Nellin vapisevat huulet muodostivat myöntävän vastauksen, mutta eivät lausuneet sitä ääneen. Hän ojensi vain kätensä näyttäen sormusta, jonka Dick oli antanut hänelle. Neiti Gale tunsi sen heti ja hänen vastauksensa oli lämmin, suloinen ja miellyttävä.

"Olen todella äärettömästi iloinen", sanoi hän suudellen Nelliä.

"Neiti Burton, olemme saaneet kuulla Richardista ihmeellisiä asioita", lisäsi herra Gale vakavin, vaikkakin vapisevin äänin. "Jos olette ollut osallinen hänen mieheksi muodostamisessaan -- ja nyt alan sen jo huomata ja uskoakin -- siunatkoon Jumala teitä!... Rakas tyttöseni, en ole vielä sinua oikein katsellutkaan. Olet siis Richardin morsian!... Äiti, emme ole löytäneet häntä vielä, mutta olemme luullakseni saaneet selville hänen salaisuutensa. Luulimme poikamme kadonneen jäljettömiin. Mutta tässä on hänen lemmittynsä."

Siilon vasta muuttui rouva Galen kasvojen ylpeä ja kopea ilme samalla kertaa sekä tuskalliseksi että iloiseksi. Hän levitti käsivartensa. Nell huudahti omituisesti ja riensi hänen syliinsä.

Belding huomasi äkkiä jotakin selittämätöntä näköähimmentävää silmissään. Hän ei voinut nähdä selvästi eikä senvuoksi ollut ollenkaan varma, olivatko hänen huoneeseen tulleen vaimonsa kasvot niin surulliset ja kalpeat kuin hänestä näytti.

XV.

ERÄMAAHAN VANGITUT.

Kaukana Forlorn Riveristä istui Dick Gale mykistyneenä katsoen tuonne purppuraiseen syvyyteen, jonne Rojas oli kadonnut kuollessaan. Yaqui seisoi liikkumatonna jyrkällä punaisella laavapenkereellä, josta hän oli irroittanut rosvon otteen. Mercedes makasi vielä rauhallisesti paikalla, johon hän oli kaatunut. Syvyyden yli kantautui Galen korviin intiaanin omituinen hurja huuto.

Sitten kietoi hiljaisuus, perinpohjainen, eloton ja kivettynyt hiljaisuus, tuon äärettömän kuilun ja sen korkeat seinämät vaippaansa. Aurinko alkoi laskeutua, ja utu tuli punaisemmaksi ja sakeammaksi joka hetki.

Yaquin puoleisella kuilun laidalla alkava toiminta rikkoi lumouksen, joka oli pitänyt Galen yhtä liikkumatonna kuin ympäristökin oli. Intiaani peräytyi pengermää kohti liikkumatta kumminkaan enää yhtä keveästi ja varmasti kuin äsken. Hän ryömi, liukui, veti ruumistaan ja lepäsi usein alkaakseen sitten jälleen. Hän oli haavoittunut. Kun hän vihdoinkin pääsi penkereelle, jolla Mercedes makasi, hyppäsi Gale seisoalleen voimakkaana ja vapisten ja ollen valmis hänen hartioillaan nyt lepäävään vastuunalaisuuteen.

Hän meni nopeasti Thornen luo, joka juuri palaili tajuntaansa. Gale toi vettä ja hautoi hänen kasvojaan samalla kun hän joi. Thornen silmien ilmettä oli mahdoton kestää.

"Thorne, Thorne, kaikki on hyvin!" huusi Gale hänelle kimakasti. "Mercedes on pelastettu! Yaqui pelasti hänet! Rojas sai, mitä hän tarvitsikin! Yaqui hyppäsi penkereelle ja sysäsi rosvon kuiluun. Hän leikkasi Rojaksen irti jalka jalalta, vähitellen. Voitimme taistelun, Thorne."

Thornelle olivat nämä ihmeellisiä, voimistuttavia sanoja. Synkkä kauhu hävisi hänen silmistään, ja ne alkoivat välkkyä ja loistaa. Hän nousi seisomaan horjahdellen, mutta tarvitsematta tukea, ja katsoi aukon yli. Yaqui oli saapunut Mercedeksen viereen ja kumartunut tämän puoleen. Tyttö liikahti ja yaqui auttoi hänet jaloilleen. Mercedes näytti niin heikolta, ettei hän voinut seisoa yksinään, mutta hän katsoi aukon poikki ja heilutti kättään. Hän oli siis vahingoittumaton. Thorne kohotti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle ja huudahti. Se ei ollut mikään kutsu eikä huomautus, ei tervehdys eikä vastaus, vaan jonkunlainen samanlainen tunteitten ilmaus kun yaquinkin kiljahdus, jota ei kukaan voinut selittää. Mutta se oli syvä, käheä, pitkä ja peloittavan inhimillinen kiihkeydessään. Se värisytti Galea ja pani hänen sydämensä sykkimään nopeasti. Mercedes heilutti jälleen valkoista kättään. Yaqui heilutti myöskin ja Gale ymmärsi viittauksen käskevän tarkoituksen.

Ottaen nopeasti vesisäiliön ja pyssyt maasta kiersi Gale toisen käsivartensa Thornen ympärille tukeakseen häntä.

"Tule nyt, vanha veikko. Jaksatko kävellä? Nojaudu vain tukevasti minuun, niin pääsemme kyllä pian täältä. Älä katso kuiluun, vaan suoraan jalkoihisi, mihin astut. Meillä ei ole paljon aikaa, sillä ilta pimenee nopeasti. Voi, Thorne, pelkään Jimin kaatuneen! Ja silloin kun näin Laddyn viimeksi, oli hän pahasti haavoittunut."

Gale oli tapausten johdosta hyvin kiihoittunut ja valpas. Hän näytti olevan valmis vaikka mihin. Ja päästyään kerran särmäiseltä ja kuoppaiselta laavalta tielle voi hän helpommin taluttaa Thornea ja katsoa terävin silmin joka suunnalle, oliko vihollisia vielä missään näkyvissä.

"Kuuntelehan, Thorne! Mitä tuo on?" kysyi hän pysähtyen paikalle, josta tie alkoi laskeutua alemmaksi suuria laavassa olevia halkeamia pitkin. Hiljaisuuden rikkoi omituinen ääni, joka ei sopinut ollenkaan aikaan eikä paikkaan. Kuului nimittäin käheätä laulua: "Pyöritä tyttöä, pyöritä vain! Kaikki miehet ovat vielä jäljellä. Kaikki piiriin! Kieputa tyttöä, kieputa vain!"

"Halloo, Jim!" huusi Gale taluttaen Thornen laavan kulmauksen toiselle puolelle. "Missä sinä olet? Ah, sinä vanha ampuja, luulin sinun kaatuneen. Olen niin iloinen nähdessäni sinut elävänä! Oletko haavoittunut?"

Jim Lash seisoi tiellä nojautuen pyssyynsä, jota hän nähtävästi käytti sauvana. Hän oli kalpea, mutta hymyili kumminkin. Kädet olivat veriset, ja vasempaan jalkaan juuri polven yläpuolelle oli hän sitonut tiukasti huivinsa. Jalka oli hervoton ja hän laahasi sitä kulkiessaan.

"Luullakseni en ole pahastikaan haavoittunut", vastasi Jim, "mutta jalkaani pakottaa kumminkin niin riivatusti, jos sen tahdot tietää."

"Laddy, missä hän on?"

"Hän on tuon halkeaman toisella puolella. Koetin juuri päästä hänen luokseen. Meillä oli kuumat paikat täällä. Laddy haavoittui pahasti, ennenkuin hän läksi Rojasta vastaan koettaakseen pysähdyttää hänet... Dick, näitkö, miten yaqui käsitteli Rojasta?"

"Josko minä näin!" huudahti Gale julmasti.

"Loppu säästi minut päistikkaa syöksymästä reunan yli. Katso, minä olin lähempänä Mercedeksen piilopaikkaa kuin sinä. Kun Rojas ja hänen viimeinen miehensä menivät kuilun yli, läksi Laddy heidän jälkeensä, mutta minä en voinut. Hän ampui Rojaksen toverin, mutta kaatui itsekin. Sitten hän kumminkin nousi, horjui eteenpäin, kaatui jälleen, nousi ja kaatui. Hän jatkoi siten, kunnes hän tuuskahti suulleen lopullisesti. Luullakseni on meillä hyvin vähän toivoa löytää häntä hengissä... Sanon teille, pojat, ettei Rojas välittänyt mistään, Mercedes oli suuressa vaarassa. Näin hänen ampuvan Rojasta, mutta luodit eivät voineet pysähdyttää roistoa. Hikoilin melkein verta katsoessani Mercedeksen kamppailua hänen kanssaan penkereellä. Sitten se loppui. Sellaiseen ei olisi kyennyt kukaan muu kuin yaqui... Thorne, näit kai sinäkin sen?"

"En. Pyörryin tuskasta."

"Mikä vahinko! En ole milloinkaan nähnyt sellaista kuolemanhyppyä! Thorne, näytät melko virkeältä. Miten on laitasi? Dick, onko hän pahoinkin haavoittunut?"

"Ei. Hänen päänsä on vain kaatuessa tärähtänyt ja sitten on hänellä haava ohimossa", vastasi Gale. "No, Jim, salli minun auttaa sinut tämän paikan yli."

Askel askeleelta talutti Gale molemmat haavoittuneet toverinsa jyrkännettä alas ja sitten kapeaa laavasiltaa kuilun yli. Saavuttuaan sinne käski hän heidän levähtää sen aikaa kuin hän meni hakemaan Laddya. Dick löysi hänet makaamasta suullaan verisen käden puristaessa vielä pistoolia. Gale luuli häntä ensin kuolleeksi, mutta tutkittuaan häntä tarkemmin huomasi hän Laddin vielä elävän, vaikka hänessä olikin monta haavaa. Hän nosti toverinsa selkäänsä ja kantoi hänet toisten luo.

"Hän elää vielä, mutta siinä onkin kaikki", sanoi Dick laskiessaan Laddin maahan. "Tehkää voitavanne. Pysähdyttäkää verenvuoto. Kuten tiedätte, on hän yhtä sitkeähenkinen kuin kaktus. Minun on kiiruhdettava Mercedeksen ja yaquin luo."