Part 20

"Tuntuu naurettavalta ajatella, miten luoti voi ensin iskeä miehen maahan aiheuttamatta kumminkaan sitten mitään vahinkoa", sanoi Ladd. "Tunsin hieman ilmanpainoa ja sitten jonkunlaisen sysäyksen rinnassani, ennenkuin kaaduin. Nuo pienireikäiset pyssyt teräsluoteineen eivät ole juuri vaaralliset. Niitä ei voida luullakseni verratakaan suureen .405:teen."

"Laddy, pelkään Thornen saaneen tarpeekseen", kuiskasi Gale. "Hän makaa tuolla halkeamassa. Näen hänen selkänsä eikä hän liikahdakaan."

"Arvailin, pitikö minun ilmoittaa se sinulle, Dick. Häneen sattui luullakseni pahasti, sillä hän kaatui kuin tukki. On ikävää, että niin tuli käymään jollekin meistä, mutta minua surettaa kaikista enimmän, että tuon piti sattua juuri Thornen kohdalle."

"Laddy, ehkä hän ei olekaan kuollut!" vastasi Gale huutaen kovasti ystävälleen. Mutta ei kuulunut mitään vastausta.

Ladd nousi seisoalleen ja pitäen tarkasti silmällä laavakumpua riensi hän nopeasti paikan poikki. Halkeamaan, johon Thorne oli kaatunut suulleen, oli vain noin kaksitoista askelta. Ladd kumartui ja polvistui sitten niin, ettei Gale nähnyt muuta kuin hänen päänsä. Sitten hän nousi käsivarret kierrettyinä Thornen ympärille. Hän laahasi soturin kuopan poikki sen suojaisimpaan nurkkaan, jossa ainoastaan voitiin olla turvassa. Ja tuskin hän oli päässyt sinne, kun muudan karbiini paukahti ja luoti raapaisi piikovaa laavaa niin, että säkeniä lenteli, ja jatkoi sitten viheltäen matkaansa.

Thorne oli joko kuollut tahi tainnoksissa, ja Gale otaksui edellistä otaksumaansa varmemmaksi kuristunein kurkuin ja sairain sydämin. Mutta Ladd, joka koetteli Thornen ohimossa olevaa veristä haavaa ja sitten hänen rintaansa, oli toista mieltä.

"Hän on hengissä eikä hän ole pahasti haavoittunutkaan. Tuo luoti on kimmonnut hänen ohimostaan. Nuo teräsluodit ovat meidän onnemme. Dick, sinun ei tarvitse näyttää niin synkältä. Sanon sinulle, ettei hän ole pahasti haavoittunut. Tunnen sormellani, miten hänen valtimonsa sykkii. Ohimossa ei ole reikää. Pese ja sido hänet. Tunsitko tuon äskeisen luodin aiheuttaman ilmanpainon? Se vihelsi niin kauniisti raapaistuaan laavaa. Pidä huolta Thornesta sillä aikaa kuin minä --"

Lauseen täydensi .405:den kumea paukahdus, ja sitten Ladd nauroi töykeästi.

"Varmasti, meksikolainen, siinä sait oikean luodin etkä tuollaista ohutta, teräväkärkistä ja teräskuorista neulaa. Luullakseni hyväksyt sen vaikutuksen, koska et rupea ollenkaan meluamaan."

Gale tuli todellakin iloiseksi huomattuaan, ettei Thornen saama haava ollut kuolettava, vaikka se olikin vakavaa laatua. Hän pesi ja sitoi sen ja nosti sitten toverinsa reunan viettävää laitaa vasten istumaan sellaiseen asentoon, ettei verta enää rupeaisi vuotamaan.

Kun Gale suoristautui, mumisi Ladd jotakin partaansa ja suuntasi raskaan pyssynsä vasemmalle. Kaukana rinteellä liikkui joku olento. Ladd alkoi painella winchesterinsä makasiinin vipua ja ampua. Jokainen laukaus pani tuon raskaan pyssyn ponnahtamaan ylös ja potkaisu tärähdytti aina Laddin olkapäätä. Gale näki luotien sattuvan pakenevan meksikolaisen eteen, sivuille ja taakse ja pölähdyttävän ilmaan suuria tomupilviä. Kuudennen laukauksen kajahdettua katosi mies näkyvistä. Häneen oli joko sattunut tahi hyppäsi hän peloissaan johonkin kuoppaan piiloon.

"Dick, luullakseni ei tuolla kummulla ole enää kuin yksi tahi pari jäljellä, mutta heistä ei meidän tarvinne välittää", sanoi Ladd ladatessaan uudestaan pyssyään ja irroittaessaan sormensa nopeasti kuumenneesta piipusta. "Kuuntelehan! Jim ja yaqui ottelevat tulisesti tuolla alhaalla. Aion hiipiä sinne. Sinä jäät tänne ja pidät tarkasti silmällä vuoroin tuota kukkulaa, vuoroin minua."

Ladd meni kuopan poikki, laskeutui tuohon syvään halkeamaan, johon Thorne oli kaatunut, ja jatkoi sitten matkaansa niin kumarruksissa, että pää ainoastaan näkyi reunan takaa. Äkkiä hän katosi kokonaan. Gale, joka ei luullut tarvitsevansa pelätä mitään kummulta päin, kiinnitti huomionsa melkein kokonaan paikkaan, jonka taakse Ladd oli mennyt. Ampuminen muuttui säännöttömäksi paukkinaksi ja heikommat karbiinin paukahdukset suhtautuivat kovempiin luodikon jymähdyksim kuin viisi yhteen. Gale totesi, ettei hän vähään aikaan ollut kuullut Jim Lashin automaattisen pyssyn omalaatuista paukahdusta. Sitten seurasi pitkä väliaika, jonka kuluessa erämaan hiljaisuus tuntui uudistavan otteensa. Mutta .405 rikkoi sen kumminkin vihdoin kumealla pang-pang-pang-äänellään. Gale luuli kuulevansa huutoja, ja tieltä päin kuuluikin todella muutamia sekavia ääniä. Dick aavisti levottomasti, että Rojas miehineen oli pääsemäisillään lähteelle. Sellaisesta suojasta ei muutamiakaan miehiä voitu helposti karkoittaa.

Taistelu näytti keskeytyvän nyt hetkeksi. Gale uskalsi nousta seisoalleen ja piiloutuen _choyain_ taakse tarkasteli hän ympäristöä kaukoputkellaan. Kauempana näki hän hevosia, mutta ei ratsastajia. Alempana oleva aukon ja tien välinen rinne oli paljas, lukuunottamatta sillä kasvavia _choya_-ryhmiä. Hänen rohkeutensa lisäytyi, sillä kaikesta päättäen oli päivä suopea heikäläisille. Sitten veti Thorne, joka vähitellen alkoi palata tajuihinsa, hänen huomionsa puoleensa. Soturi liikahteli ja vaikeroi, pyysi sitten vettä ja huusi Mercedestä luokseen. Gale painoi hänet paikoilleen väkevin käsin ja pian oli Thorne jälleen hiljaa.

Ensimmäisen kerran moneen tuntiin, kuten näytti, alkoi Gale kiinnittää huomiotaan ympäröivään luontoon. Hän rupesi katselemaan sitä, etsimättä jännittynein silmin ryömiviä olentoja, sukeltelevia päitä ja sylkeviä karbiineja. Galen väriaisti ja hänen taitonsa määritellä suuruuksia olivat joko muuttuneet taistelun kuluessa tahi olivat ympäröivä ilma ja erämaa tulleet toisenlaisiksi. Aurinkokin oli muuttunut. Se näytti laskeutuvan soikean muotoisena ja sinipunervana, ja sen pinta kimalteli kuin veden pinnalla kelluva öljy. Sen punaiset säteet paistoivat punaisen udun läpi. Äsken vielä selvästi näkyvät etäisyydet olivat nyt himmeät ja epäselvät. Ammottava tulivuorenaukkokaan ei ollut enää sama, vaan suurempi, punaisempi ja syvempi. Se oli kuin omituinen kammottava helvetin portti. Gale seisoi kuin lumottuna voimatta oikein sanoa, kuinka paljon hänen näkemästään oli todellista ja kuinka paljon ärtyneen mielikuvituksen aiheuttamaa liioittelua. Seudussa ei ollut mitään kaunista, vaan verratonta suurenmoisuutta ja jonkunlaista hävityksen ja autiuden jaloutta, jolla ei ollut vertaistansa muualla kuin palaneessa kuussa. Tunteet, jotka nyt saivat Galessa vallan, lisäsivät synkkään enteeseensä järkkymättömän aavistuksen suuresta onnettomuudesta.

Hän taisteli lumousta kuin ruumiillista vihollista vastaan. Järki ja tunteet koettivat saada hänen mielensä tasapainoon, mutta tämä hetki ei ollut sellainen, että niillä olisi ollut täydellinen määräämisvalta. Hän tunsi elämän sykkivän voimakkaasti rinnassaan, mutta syvemmällä vaani kumminkin uhkaava, huutava, sumuinen ja punainen kuolema. Tämä hetki ja tunti olivat kuin luodut jollekin villille, joka oli syntynyt, kasvanut ja kehittynyt tässä pykälöityjen syvyyksien, punaisten etäisyyksien ja milloinkaan rikkomattomaksi aiotun hiljaisuuden karussa ja poltetussa paikassa. Mutta koska Gale ei ollut villi, taisteli hän tuon punaisen aineen kutsua vastaan, aineen, joka muutti hänen vaistonsa vuosisatain takaisiksi alkuperäisiksi intohimoiksi. Hänen järkensä taisteli näön aiheuttamia harhakuvia ja kuulon valheellisia ilmoituksia vastaan, mutta järki ei päässyt kumminkaan kokonaan voitolle. Jotakin kohtalokasta oli tulossa ja se riippui vaa'assa kuin punainen utu tämän helvetin kuilun autioilla rinteillä.

Äkkiä pakottivat käheät pitkät huudot hänet seisoalleen ja harhakuvat hävisivät. Kaukana tiellä, paikassa, jossa aukon laidat sulkivat väliinsä tuon syvän kuilun, näki hän liikkuvia olentoja. Niitä oli kaikkiaan kolme. Kaksi juoksi ketterästi laavasillan yli, mutta kolmas horjui kaukana jäljessä. Takaa-ajaja oli Ladd. Hän näytti haavoittuneen pahasti ja veti raskasta pyssyään, jota hän ei jaksanut enää kohottaa, perässään, samalla kun hän huusi kovasti yaquia.

Galen sydän lakkasi hetkeksi sykkimästä. Tuollainen siis olikin hänen aavistamansa onnettomuus! Hän ei oikein uskaltanut katsoakaan kuilua kaukoputkellaan. Nuo pari pakenevaa olentoa pysähtyivät ja alkoivat ampua Laddia. Gale tunsi ensimmäisen -- tuon pienen, tukevan ja korean Rojaksen. Roiston käsivarsi suoristui. Näkyi pieniä savupilviä ja kuului monta paukahdusta. Kun Ladd kaatui, heitti Rojas pistoolinsa menemään ja syöksyi hurjasti huutaen eteenpäin. Hänen toverinsa seurasi.

Kiihkeä viha, joka oli ensin kuumaa kuin tuli, mutta sitten kylmää kuin jää, järkytti Galea, kun hän näki Rojaksen suuntaavan kulkunsa Mercedeksen piilopaikkaa kohti. Tuo pieni rosvo näytti olevan yhtä varmajalkainen kuin vuoristolammas. Hänen toverinsa ei ollut niin nopea eikä varma ja senvuoksi kääntyikin hän ehkä takaisin. Gale kuuli silloin .405:den terävän pamahduksen. Ladd oli polvillaan ja ampui yhtämittaa. Takaisin palaava rosvo näytti juoksevan täyttä vauhtia jotakin näkymätöntä estettä vastaan, mutta kaatui sitten rentonaan, hitaasti ja hengetönnä. Rojas riensi kumminkin vain eteenpäin välittämättä vieriltään pölähtelevistä tomupilvistä. Yaqui, joka oli jossakin korkeammalla kuin Ladd, ampui siis myöskin roistoa. Mutta patruunat loppuivat kummastakin pyssystä ja Rojas kääntyi erääseen syvään halkeamaan. Hän pudisti uhmaavasti nyrkkiään ja hänen hurjat huutonsa kantautuivat heikosti Galen korviin. Hänessä oli jotakin toivotonta ja suurenmoista. Sitten hän alkoi kiivetä tielle.

Ladd laski pyssynsä maahan, tempasi pistoolin vyöstään ja horjui laavasiltaa kohti. Mutta ennenkuin hän ehti kulkea sen poikki, tuli yaqui täyttä vauhtia rinnettä alas ja hyppäsi epäröimättä kuilun yli. Sitten hän juoksi tien yli ja katosi ylemmälle laavarinteelle. Rojas ei huomannut tätä intiaanin nopeata ja rohkeaa tekoa.

Gale tunsi katkerasti olevansa aivan voimaton yhtymään tuohon takaa-ajoon. Hän voi ainoastaan katsoa. Hän arvaili levottomasti, mihin Lash oli joutunut. Pian, kun Rojas vain ilmestyy näkyviin laavan muodostamista kuiluista ja uurteista, luuli Gale saavansa tilaisuuden tehdä hänet vaarattomaksi kauas tähdätyllä luodilla. Roiston kulku oli nyt muuttunut hitaaksi, mutta se oli kumminkin suunnattu suoraan Mercedeksen piilopaikkaa kohti. Mikä opasti häntä sinne, kotkan näkökö, vihako vai vaisto? Miksi hän meni sinne, kun hän ei kumminkaan voinut palata samaa tietä takaisin? Ladd horjui hitaasti ja vaivalloisesti eteenpäin, mutta kumminkin taipumattomasti. Ainoastaan kuolema voi pysähdyttää paimenen nyt. Varmasti oli Rojaskin sen tiennyt valitessaan tuon tien. Silloin tällöin näki Gale vilahdukselta yaquin tumman vartalon, kun tämä hiipi eteenpäin aukon ylintä reunaa pitkin. Intiaani koetti päästä johonkin rosvoa korkeammalle paikalle.

Hetkiä, jotka tuntuivat pitemmiltä kuin iankaikkisuus, kului. Laskeutuva aurinko punasi ainoastaan aukon ylimmäisen osan. Kaukana alempana olevat syvyydet olivat tummansiniset. Jälleen tunsi Gale tuon sietämättömän hiljaisuuden alkavan. Punainen utu muodosti kuin läpinäkyvän verhon hänen silmäinsä eteen. Tuo ammottava kuilu näytti pahaaennustavalta, ilkeältä, synkältä ja odottavalta. Ladd horjui tiellä, kulkien joskus eteenpäin ryömimälläkin. Yaqui tavoitti rosvoa tavoittamistaan ikäänkuin hänellä olisi ollut siivet. Hän hyppeli penkereeltä penkereelle ja hänen varmajalkaisuutensa oli ihmeellinen.

Mikä tämän loppumattoman vahtikauden kuluessa Galea kumminkin enimmän ihmetytti, oli tuon Rojas-roiston tarkoitus. Hänellä ei ollut minkäänlaista asetta, sen huomasi Gale kaukoputkellaan. Kuolema vaani häntä takaapäin, alempaa, edestäpäin ja vaikka hän ei ehkä tiennytkään sitä, myöskin ylhäältä. Mutta hän ei epäröinyt hetkeäkään eikä astunut milloinkaan harhaan kapealla piikovalla tiellä. Kun hän saapui tasaisen penkereen alimpaan päähän, muuttui Galen tuskallinen epäily varmuudeksi. Rojas oli huomannut Mercedeksen. Se oli kummallista, mutta Gale uskoi kumminkin sen. Silloin, sydämen sykkiessä kuin se olisi ollut jäätymäisillään, Gale työnsi remingtoninsa reunan yli ja polvistuttuaan alkoi ampua. Hän tyhjensi koko makasiinin. Mutta Rojaksen vierestä nousevat tomupilvet eivät saaneet tätä kääntymäänkään.

Kun Gale alkoi jälleen ladata, kauhistui hän kuullessaan Thornen huudahtavan hiljaa. Soturi oli palannut tajuihinsa. Hän oli puoleksi seisovassa asennossa ja viittasi vastakkaiselle penkereelle. Hänen laajentuneet silmänsä tuijottivat Rojakseen, ja hän koetti saada sanotuksi jotakin, mutta ei onnistunut.

Gale kääntyi tyynnyttyään ja karaisi luontoaan viimeisellä hauraalla toivolla, että Mercedes voisi puolustaa itseään, sillä olihan hänellä pyssy. Hän epäili kumminkin, käyttäisikö Mercedes sitä vai ei, ja muistaen, miten äärettömästi Mercedes pelkäsi tuota rosvoa, pelkäsi hän tytön puolesta.

Rojas saapui penkereen korkeudelle, pysähtyi hetkeksi ja rupesi sitten ryömimään. Hän toimi kuin pantteri, sillä ilmeisesti näki hän syvennyksessä olevan Mercedeksen. Silloin kuului kaukaisia laukauksia, joiden kaiku palasi nopeasti takaisin vuorista. Rojas luhistui maahan kuin raskaasta lyönnistä. Häneen oli osunut. Mutta juuri kun Gale huusi melkein mielettömästi, hyppäsi roisto jälleen seisoalleen. Hän tuntui olevan liian nopea ja ketterä tullakseen pahasti haavoittuneeksi. Syvänteestä syöksyi esille solakka tumma olento, Mercedes, ja peräytyi seinämää vasten. Gale näki valkoisen savupilven ja kuuli paukahduksen, mutta rosvo hyökkäsi kumminkin häntä kohti. Mercedes juoksi, ei koettaakseen päästä hänen ohitseen, vaan suoraan jyrkännettä kohti. Hänen tarkoituksensa oli selvä, mutta Rojas sai hänet kiinni juuri kun Mercedes pääsi reunalle. Silloin kuului aukon toiselle puolelle kimeä, toivoton huuto.

Gale sulki silmänsä, sillä hän ei voinut katsella enää.

Thorne toisti Mercedeksen huudon. Gale katsahti taakseen juuri ajoissa ennättääkseen hypätä ja tarttua toveriinsa, joka horjui aivan jyrkännettä kohti. Ja silloin, kun Gale laahasi häntä takaisin, kaatuivat molemmat. Dick pelasti ystävänsä, mutta horjahti samalla erästä _choyaa_ vasten. Kun hän vetäisi kätensä takaisin, oli se täynnä kimaltelevia okaisia piikkejä.

"Jumalan nimessä, Gale, ammu! Ammu! _Tapa vaimoni!_ Etkö huomaa Rojasta?"

Thorne pyörtyi.

Mykistyen hetkeksi seisoi Gale kohotetuin käsivarsin ja siirsi katseensa Thornesta aukon toiselle puolelle. Rojas ei ollut tappanut Mercedestä, mutta hän alkoi jo voittaa tämän vastustuksen. Roiston liikkeet näyttivät hitailta, väsyttäviltä ja tarkoituksellisilta, mutta Mercedes liikkui nopeasti. Hän taisteli kuin vangittu naarassusi, kynsien, tempoen ja vääntelehtien.

Rojaksen tarkoitus oli peloittavan selvä.

Tuntien sekä sielullisia että ruumiillisia tuskia ja ollen kipeä ja heikko tarttui Gale vapisten pyssyynsä ja tähtäsi noihin penkereellä taisteleviin olentoihin painaen lopulta liipasinta. Luoti sattui tappelevan parin viereen pölähdyttäen punaista tomua. Jälleen hän ampui toivoen osaavansa Rojakseen ja rukoillen voivansa tappaa Mercedeksen, mutta luoti osui korkealle. Remington paukahti heti kolmannen, neljännen ja viidennenkin kerran, mutta aina turhaan. Pyssy putosi Galen loukkaantuneesta kädestä.

Kuinka peloittavan selvät tuon roiston aikeet olivatkaan! Gale koetti sulkea silmänsä, mutta ei voinut. Hän rukoili hurjasti jonkunlaista nopeata sokeutta tahi armoa saada pyörtyä, kuten Thorne, mutta hän oli kuin naulattu siihen paikkaan voimatta muuta kuin tuijottaa punaiseen valoon.

Mercedes alkoi väsyä ja näytti olevan kaatumaisillaan.

"Voi, Jim Lash, oletko kuollut?" huusi Gale. "Voi, Laddy ja yaqui!"

Äkkiä putosi muudan tumma olento kirjaimellisesti sen penkereen takaiselle reunalle, jossa Rojas taisteli tytön kanssa. Ensin hän vajosi kokoon, mutta suoristautui sitten nopeasti.

"_Yaqui_!" huusi Gale heiluttaen vertavuotavaa kättään niin, että veri räiskyi hänen kasvoilleen. Sitten rupesi häntä niin ryittämään, ettei hän voinut sanoa mitään.

Intiaani hyökkäsi Rojaksen kimppuun ja heitti hänet seinämää vasten. Mercedes vaipui maahan liikahduttamatta jäsentäkään. Kun Rojas nousi, oli intiaani hänen ja penkereen välissä, joten pakeneminen oli mahdotonta. Rojas perääntyi nyt toiselle suunnalle kapenevalle laavakielekkeelle. Hänen liikkeensä olivat toivottomat ja epäröivät, kun hän hitaasti vetäytyi taaksepäin.

Silloin vasta Gale huomasi veitsen kimaltelevan yaquin kädessä. Rojas kääntyi ja juoksi. Hän kiersi erään nurkkauksen, jossa ei ollut juuri ollenkaan jalansijaa. Yaqui seurasi häntä hitaasti. Hänen olentonsa oli tumma ja uhkaava, mutta hän ei kiiruhtanut. Kun hän sivuutti pengermän, tunkeutui Rojas yhä kauemmaksi kielekkeelle. Hän oli takertunut nyt laavaan kiinni ryömien etemmäksi tuuma tuumalta. Ehkä hän oli luullut voivansa kiertää seinämän tahi kiivetä sen yli. Hän oli kumminkin mennyt jo niin kauaksi kuin suinkin ja pysytteli nyt vain kiinni jyrkän seinämän kohotessa hänen viereltään ja kuilun ammottaessa toisella puolella.

Yaquin tulo oli kuin hitaan synkän varjon lähestymistä. Kun se kerran kauhistuneesta Galestakin tuntui siltä -- niin miltä se sitten Rojaksesta mahtoikaan tuntua! Hän näytti painautuvan niin likelle seinämää kuin suinkin. Mutta yaqui lähestyi vain lähestymistään. Hän oli paljas villi nyt ja hänelle mahtoi hetki muodostua unhottumattomaksi tilaisuudeksi. Gale huomasi hänen katsovan aukon laajoihin kiertäviin seinämiin ja sitten syvyyteen. Ehkä tuo hänen ympärillään leijaileva punainen utu tahi aukon purppurainen sumu ja laavan syvät uurteet olivat yaquin mielestä erämaan henkien ja hänen jumaliensa asuntoja, jumalien, joihin hän turvautui. Ehkä hän huusi avukseen rakastettunsa haamua ja kansansa henkiä, vedoten niihin tänä koston hetkenä.

Gale kuuli tahi oli kuulevinaan tuon hurjan ja omituisen yaquin huudon.

Sitten meni intiaani aivan Rojaksen viereen kumartuen syvään, mutta menemättä kumminkaan käden ulottuville. Kuinka hitaat hänen liikkeensä olivatkaan! Eikö hän milloinkaan lopettaisi tehtäväänsä?... Vihdoin kantautui huuto aukon poikki Galen korviin.

Rojas kaatui taaksepäin ja putosi kohtisuorasti. Muudan valkoisia _choya_-ryhmiä kasvava penger sieppasi hänet ilmasta ja tunki häneen teräskovat piikkinsä. Kuinka kauan oli huumautuneen Galen katseltava Rojaksen hurjaa suonenvedontapaista kiemurtelemista ja vääntelemistä! Roisto näytti nyt haluavan kiihkeästi kuolla niin pian kuin suinkin.

Kun hän pääsi irti, oli hän vain valkoisia läikkiä täynnä oleva esine eikä mikään ihminen, jonkunlainen _choyan_ piikkejä täynnä oleva pallo. Vihdoin liukui hän pengermältä ja putosi putoamistaan tulivuoren aukon purppuraisiin syvyyksiin.

XIII.

FORLORN RIVERISSÄ TAPAHTUNEITA MUUTOKSIA.

Maaliskuun ensimmäisenä päivänä valloittivat liittolaisten sotajoukot Casitan. Lyhyen kovan taistelun jälkeen hajoitettiin vallankumouksellisten voimat pieniksi osastoiksi ja karkoitettiin itään Nogalesiin päin pitkin valtakuntain välistä rajaa.

Onneksi Forlorn Riverille ei se kumminkaan enää milloinkaan palannut entisiin uneliaihin oloihinsa. Beldingin ennustukset toteutuivat. Kodinetsijäin epäsäännöllinen jono oli vain todellisen Altar Valleyhin hyökkäävän joukon edelläkävijä. Meksikosta ja Casitasta paenneet ihmiset levittivät tietoja, että vettä, puita, ruohoa ja maata oli saatavissa Forlorn Riverissä, ja kuin taikavoimin kohosivat valkoiset teltat ja tiilirakennukset kimaltelemaan auringonpaisteeseen.

Belding oli onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Hän uskoi, että Forlorn Riverin pahat päivät ja vastenmielisyys suuriin yrityksiin kuuluivat nyt menneisyyteen. Hän palkkasi pari luotettavaa meksikolaista vartioimaan valtakuntain välistä rajaa ja alkoi itse rauhassa suunnitella karjan jalostamista, laakson kastelemista ja kaivoksia. Joka aamu toivoi hän saavansa joitakin tietoja Sonoytasta tahi Yamasta, että yaqui oli opastanut pakolaiset turvallisesti erämaan poikki.

Belding oli herkkäuskoinen mies, taipuvainen enemmän toimimaan kuin ajattelemaan. Kun elämä moninaisine vaiheineen ahdisti häntä, hapuili hän jotenkin pois sen sokkeloista milloinkaan täydellisesti sitä ymmärtämättä. Vaimoaan ei hän ollut ikinä käsittänyt. Nell oli paljasta auringonpaistetta melkein aina, mutta kuten tuo auringon hallitsema erämaa oli hänkin joskus omituisen oikullinen, itsepäinen, pikavihainen ja hillitön. Beldingistä oli nyt mieluisempaa katsella vaimoaan, joka oli nyt iloisempi ja onnellisempi kuin pitkiin aikoihin, kuin Nelliä, joka haaveksivasti pyöritteli vasemman kätensä nimettömässä olevaa sormusta ja katsoi vain katsomistaan länttä kohti. Sekä äiti että tytär näyttivät nyt päivä päivältä yhä enemmän unhottavan menneet synkät ja uhkaavat ajat. Belding oli sydämellinen ja myötätuntoinen, mutta hiljainen. Jos hänen muistoissaan oli hiemankaan tunteellisuutta, ilmeni se vain hänen puheissaan Blanco diablosta ja ikävässään saada nähdä hevonen jälleen. Usein keskeytti Belding työnsä katsoessaan erämaahan länttä kohti. Kun hän ajatteli vartijoitaan, Thornea ja Mercedestä, ei hän varmaankaan ikinä unhottanut hevostaan. Hän arvaili, juoksiko Diablo, kävelikö vai levähti ja löysikö yaqui ruohoa ja vettä.

Maaliskuussa, kun erämaan lyhyt talvi oli loppunut, alkoivat päivät muuttua lämpimämmiksi. Keskipäivän tunnit olivat kuumat ja tuntuivat ennustavan kesän valkoista kirkkautta ja pian alkavaa polttavaa ja kuumaa tuulta. Pakolaisista ei kuultu sanaakaan. Mutta se ei tuottanut Beldingille ollenkaan huolia, ja hänestä tuntui kuin olisivat saamattomat uutiset olleet hyviä uutisia.

Forlorn Riverissä tapahtuneista monista muutoksista mainittakoon postitoimiston avaaminen ja kapakan rakentaminen. Belding oli toiminut uupumatta postitoimiston puolesta, mutta hänestä tuntui vastenmieliseltä, että kylään sijoitettiin kapakkakin. Se oli kumminkin vielä välttämätön paha, sillä meksikolaiset halusivat mescalia. Belding oli tähän saakka saanut estetyksi tuon tulisen kaktusjuoman polttimon rakentamisen heidän pieneen kyläänsä. Forlorn Riveriin saapui paljon amerikkalaisiakin -- kaivostyömiehiä, paimenia, kullanetsijöitä, lainsuojattomia ja muita epäilyttäviä henkilöitä, ja nämä miehet muodostivat tietysti kapakasta, joka oli samalla ravintolakin, päämajan itselleen. Belding, Carter ja muut vanhat asukkaat huomasivat pian, että Forlorn River oli jo sheriffin tarpeessa.

Eräänä tämän kevätkuukauden alkupuolen aamuna, kun Belding oli matkalla asuinrakennuksesta aitauksille, näki hän Nellin ratsastavan Blanco Josélla kotiin päin niin nopeasti että hän hämmästyi. Tyttö ei poikennut tieltäkään tullakseen pihaan portista, vaan pakotti Josén hyppäämään neljä jalkaa korkean piikkilanka-aidan yli ja lasketti sitten täyttä laukkaa tallin edustalle.

"Nell on vannaankin taasen pahalla tuulella", mumisi Belding. "Mutta hänhän on ollutkin kilttinä monta päivää."

Kuten muutkin valkoiset hevoset, oli Blanco Josékin suuri ja raskas, ja sen suuret kaviot panivat maan kumeasti tömisemään. Nell veti suitsista ja hevonen liukui muutamia askelia pysähtyessään suureen tomupilveen. Nell laskeutui keveästi satulasta.

Beldingin ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa huomatakseen tytön olevan raivoissaan.

"Nell, mitä nyt on tulossa?" kysyi Belding.

"En aio kertoa sitä sinulle", vastasi tyttö lähtien taluttamaan Joséta aitausta kohti.

Belding seurasi häntä hitaasti. Nell meni aitaukseen, irroitti suitset Josén päästä ja vei hevosen juomaan. Beldingkin saapui sinne vihdoin ja rupesi aukomaan Josén satulavöitä puhumatta sanaakaan. Hän katsoi kumminkin salaa Nelliin. Tytön kasvot olivat kalvenneet ja hän hämmästyi huomatessaan Nellin silmissä kyyneliä. Tämä ei nyt varmastikaan ollut noita tavallisia Nellin pahantuulen puuskia. Irroittaessaan Josén satulan ja viedessään sen katokseen ajatteli Belding hitaalla tavallaan. Kun hän tuli takaisin aitaukseen, nojautui Nell porttiin ja itki. Belding kiersi voimakkaan käsivartensa hänen ympärilleen ja odotti. Vaikka se ei usein ilmennytkään, olivat he kumminkin kiintyneet toisiinsa lämpimästi.