Part 15

"Hukkaamme vain aikaa", keskeytti Ladd lyhyesti. "Voit lyödä vetoa, vaikka kymmenen kertaa, jos vain haluat. Aion ratsastaa Blanco paholaisellasi niin kovasti, ettei sillä ennen milloinkaan ole niin ratsastettu, lukuunottamatta erästä kertaa, jolloin ei muudan minua parempikaan ratsastaja voinut kannustaa sitä Blanco solin edelle."

Tuhlaamatta enemmän sanoja satuloivat miehet ja ratsastivat kukin haaralleen odottamatta yaquia saadakseen varmasti tietää, minne päin Blanco solin jäljet johtivat. Niitä ei varmastikaan näkynyt tasaisen laakson puhtaassa hiekassa, vaikka Gale ratsastelikin sen ristiin rastiin. Kun hän palasi taloon, odottivat Belding ja Lash häntä jo siellä. He eivät puhuneet omasta etsinnästään mitään, vaan totesivat ainoastaan, että yaqui oli löytänyt Blanco solin jäljet Casitaan vievältä tieltä. Heidän neuvoteltuaan hetkisen päätti Belding lähettää Lashin Laddin jälkeen.

Seuraavat äärettömän pitkät tunnit tuottivat Galelle niin paljon huolta, ettei hän juuri enempää olisi voinut kestääkään. Mutta Nellin äidin tyyneys sekä hämmästytti että auttoi häntä suuresti tukahduttamaan suurimman levottomuutensa.

Seuraavan päivän aamuna hyvin varhain näki Gale, joka oli vahtinut yhtämittaa, kolmen valkoisen hevosen ja yhden kimon lähestyvän väsyneesti tietä pitkin. Kun hän kuuli Blanco solin tutun hirnunnan, hyppäsi hän seisoalleen ollen ilosta melkein suunniltaan. Mutta hevosella ei ollutkaan ratsastajaa. Galen nopea ilo katosi äkkiä, mutta palasi jälleen, kun hän näki Jim Lashin pitävän sylissään jotakin hervotonta valkoista. Ladd tuki erästä ratsastajaa, jolla oli sotilaspuku yllään.

Dick huusi ilosta ja juoksi sisään kertomaan näitä hyviä uutisia. Aina ajatteleva ja varovainen rouva Belding esti hänet kumminkin syöksymästä Mercedeksen huoneeseen. Sitten kiiruhti Dick jälleen pihalle ja Beldingit seurasivat hänen kintereillään.

Lash laski repaleisen, matkan uuvuttaman ja väsyttämän tytön Beldingin syliin.

"Isä ja äiti!"

Nell näytti todellakin katuvaiselta, vaikka uhma ei vielä ollutkaan kokonaan häipynyt hänen sinisistä silmistään. Kun hän huomasi Galen, hymyili hän vienosti.

"Halloo, Dick."

"Nell!" Gale tarttui hänen käteensä puristaen sitä lujasti voimatta sanoa sanaakaan.

"Teidän ei tarvitse olla pahoillanne vanhan hevosenne vuoksi", sanoi hän Beldingin kantaessa häntä ovea kohti. "Ah, Dick, Blanco sol on ihmeellinen!"

Gale kääntyi tervehtimään ystäväänsä, joka oli kuin riutunut haamu. Thorne oli joko sairas tahi haavoittunut. Galen tervehdys oli samalla levoton kysymyskin.

Thorne vastasi vain heikosti hymyillen. Hän näytti olevan putoamaisillaan hevosen selästä. Gale auttoi Laddia pitämään Thornea satulassa, kunnes he saapuivat portaitten edustalle. Belding tuli pihalle jälleen. Hän mykistyi nähdessään, millaisessa kunnossa Thorne oli, joka nojautui Dickiin. Hän jaksoi kumminkin seisoa ja kävellä.

"En ole haavoittunut, vaan ainoastaan heikontunut nälästä", sanoi hän. "Onko Mercedes --? Viekää minut hänen luokseen."

"Tyttö paranee heti, kun hän vain näkee sulhasensa", kuiskasi Belding Galelle heidän taluttaessaan Thornea Mercedeksen huoneeseen. He jättivät hänet sinne, ja Gale kuuli lopultakin korvissaan tytön katkonaisen ilohuudon.

Kun Belding ja Gale kiiruhtivat paikalle jälleen, hoitivat paimenet juuri väsyneitä hevosia. Heidän palatessaan taloon sytytti Jim tyynesti piippunsa ja Ladd selitti kertovansa tapahtumat ensin, vaikka hän olikin nälissään.

"Kuulehan, Belding", aloitti hän, "oli naurettavaa ajatellakin, että Diablo tavoittaisi Blanco solin. Naurettavaa ei ole oikea sana, sillä olin vallan pakahtua. No niin, ratsastin Solin jäljessä Casitaan saakka näkemättä ainoatakaan vallankumouksellista tahi rosvoa, ennenkuin tulin kaupunkiin. Luullakseni Nell suoritti tuon matkan viidessä tunnissa. Menin suoraan amerikkalaisten leiriin ja tapasin heidät tyynnyttämästä ja hoitamasta hevosiaan jonkun, kuten minusta näytti, pitkän ratsastuksen jälkeen. Saavuin sinne liian myöhään, sillä kaikki oli jo ohi.

"Muudan sotilas vei minut erään upseerin telttaan. Nell oli siellä hieman kalpeana tosin, mutta kumminkin kunnossa. Nähtyään minut sanoi hän vain 'Laddy'! Thorne oli siellä myöskin, ja lääkäri oli juuri hänen kimpussaan. En ruvennut kyselemään mitään, sillä huomasin heti, että siinä teltassa oli oltava hiljaa. Saatuani varmuuden, että Nell voi hyvin, ja kuultuani, ettei Thornenkaan tila ollut vaarallinen, poistuin sieltä.

"Siellä oli niin paljon miehiä, jotka kaikki halusivat kertoa minulle, mitä oli tapahtunut, etten luullut ikinä saavani sitä selville. Mutta pala palalta se kumminkin onnistui. Ja näin se kuulemma tapahtui:

"Nell oli tullut ratsastaen täyttä vauhtia leiriin kooten heti ympärilleen suuren miesjoukon. Hän oli sanonut nimensä, ilmoittanut mistä hän oli tullut ja mitä varten. Kuulosti siltä, että juuri päivää ennen Nellin saapumista olivat sotilaat saaneet selville, missä Thorne oleskeli. Katsokaas, Thorne oli nimittäin poistunut leiristä muutamia päiviä ennen saatuaan lomaa. Hän oli ollut hyvin salaperäinen eikä ollut ilmoittanut kenellekään, minne hän aikoi lähteä. Noin viikon kuluttua hänen poistumisestaan leiristä olivat muutamat meksikolaiset ilmoittaneet, että Rojas säilytti erästä vankia muutamassa tiilimajassa leirinsä läheisyydessä. Miehet eivät olleet kumminkaan kiinnittäneet sen suurempaa huomiota meksikolaisten puheeseen, sillä he luulivat heidän vain haluavan rahaa mescaliin, ja tavallista oli sitäpaitsi, että Rojaksella oli aina joku vanki. Mutta muutamien päivien kuluttua oli puhuttu melko varmasti, että Rojas piti jostakin syystä Thornea vankeudessa.

"Nyt oli sattunut, että kun nämä uutiset saapuivat, oli eversti Weede ollut Nogalesissa esikuntineen, eikä joukkojen tilapäinen johtaja ollut tiennyt, miten menetellä, sillä Rojaksen leiri oli rajan toisella puolella Meksikon alueella ja hyökkääminen sinne olisi ollut vakava asia. Se olisi ollut jotakin aivan toista kuin jonkun meksikolaisen leirin hävittäminen. Nämä olosuhteet ovat kuulemma kiusanneet useampaa kuin yhtä rajalla oleskelevaa everstiä. Thornen toverit olisivat mielellään pelastaneet hänet tukalasta asemasta, mutta he eivät olleet uskaltaneet tehdä sitä määräyksettä.

"Kun Nell oli kuullut, että Thorne oli vankeudessa ja nälissään muutamassa tiilimajassa parin penikulman päässä rajalta, oli hän pannut koko leirin liikkeelle. Niin juuri! Hän oli kertonut heille, että Rojas piti Thornea vankeudessa ja kidutti häntä saadakseen selville, missä Mercedes oleskeli. Hän oli kertonut heille Mercedeksestä, miten kaunis hän on, miten Rojas oli tappanut Mercedeksen isän, kuinka roisto oli häntä ahdistellut ja kuinka sairas ja surullinen hän on odottaessaan sulhastaan. Ja hän oli rukoillut sotilaita pelastamaan Thornen.

"Tavasta, jolla tämä kerrottiin minulle, käsitin, että sotilaat olivat kovasti innostuneet asiaan. Ja arvaahan sen, että tuollainen reipas nuorukaisjoukko haluaa joskus tapellakin. Mutta sijaispäällikkö, vaikka hän oli joutunutkin näin pulmalliseen asemaan, ei ollut suostunut lähtemään korkeammitta määräyksittä.

"Silloin oli Nell menettänyt malttinsa. Tiedättehän kaikki, että Nellin kieli voi joskus olla pistävä kuin _choyan_ piikki. Olisin antanut paljonkin, jos olisin saanut olla katselemassa, kun hän yllytti tuota soturijoukkoa. Nell on vihoissaan ollessaan sanomattoman kaunis. Ja tämä hänen viimeinen suuttumuksensa ei ollut mitään tyttömäistä pahaa tuulta, kuten Belding sitä nimittää, vaan hän oli raivonnut niin kovasti kuin nainen ikinä vain voi. Ettekö voi kuvitella häntä Blanco solin selässä tummine, säihkyvine silmineen?"

Ladd kuivasi hikiset kasvonsa tomuiseen kaulaliinaansa. Hän aivan loisti ja kiihtyi kiihtymistään kuta pitemmälle hän pääsi kertomuksessaan.

"Suoraan sanoen, Nell oli vannonut lähtevänsä yksinään hakemaan Thornea. Hän oli sanonut, että elleivät sotilaat halua lähteä lännen tytön kanssa pelastamaan amerikkalaista toveriaan, niin olkoot lähtemättä. Muudan soturi oli käskystä koettanut pidättää Blanco solia, mutta hänet oli kuulemma sitten saatu kantaa sairaalaan. Ja sittenkö sotilaille oli tullutkin vasta kiire satuloida hevosensa! Ehkä Nellin käyttäytyminen olikin vain kettumaista naisellista viekkautta. Mutta luullakseni, jos vain käsitän oikein hänen tunteensa, pani hän Blanco solin ravaamaan suoraan Rojaksen leiriä kohti, joka, unhotin sen sanoa, oli selvästi näkyvissä.

"Luullakseni ei ainoankaan tuossa leirissä olevan soturin tarvinnut kauan miettiä ymmärtääkseen, mitä oli tulossa. He hurjistuivat varmaankin aivan kokonaan ja syöksyivät täyttä vauhtia Nellin jälkeen.

"Haluaisin, että tekin olisitte saanut nähdä tuon hevosjoukon kaktuksiin uurtaman vaon. Se näytti aivan siltä kuin suuri karjalauma olisi paennut hurjaa vauhtia erämaan poikki... Voitte lyödä vetoa, että Blanco sol pysyi edellä kiitäen suoraan Rojaksen leiriä kohti. Ymmärrättekö, suoraan sinne? Herra Jumala, minulla ei ole ollut milloinkaan niin suurta surua kuin tämä, etten saanut olla näkemässä Nellin huikeata ratsastusta Solilla!

"Rojas pakeni miehineen ampumatta laukaustakaan, jota ei voida ihmetelläkään. Kummaltakaan puolelta ei ammuttu luotiakaan. Sotilaat löysivät pian Thornen ja kiiruhtivat hänen kanssaan takaisin setä Samin maahan. Thorne oli ollut puolialaston, täynnä mustelmia ja ohut kuin ratakisko. Kun näin hänet heti päivällisen jälkeen, oli hän hyvin sairaan näköinen. Hänelle annettiin silloin ruokaa ja juomaa. Jokainen voi helposti huomata, että hän oli ollut kuolemaisillaan nälkään. Mutta hän virkistyi ihmeellisen nopeasti, ja silloin kun Jim tuli sinne, halusi hän kiihkeästi lähteä heti Forlorn Riveriin. Mutta pakottamalla ja taivuttamalla saimme heidät kumminkin pysymään aloillaan seuraavaan iltaan asti."

Kun Ladd lopetti kertomuksensa, alkoi Belding änkyttää ja vihdoin hän räjähti. Hänen pontevissa lauseissaan ei ollut kumminkaan mitään yhtenäisyyttä. Mutta viha itsepäistä tyttöä kohtaan oli selvästi haihtunut. Gale oli liiaksi innostunut voidakseen sanoa sanaakaan.

"Vannon, että hämmästyisitte kaikki, jos vain saisitte nyt nähdä Casitan", jatkoi Ladd. "Se on puoleksi palanut ja puoleksi luhistunut. Ja kapinalliset elävät komeasti. Huhuttiin toisen liittolaisarmeijan tulosta Casa Grandesta päin. Puhuttelin useaa amerikkalaista, jotka ovat paenneet Meksikon sisäosista, ja heidän kertomuksensa nostaisivat hiuksenne pystyyn. Heillä oli kaikilla pistoolit, ja he taistelevat tarpeen vaatiessa hurjasti meksikolaisia vastaan Yhdysvaltain puolesta. He olivat kumminkin suuresti iloissaan päästyään rajan tälle puolelle. Toiset odottivat junia, jotka eivät kuulemma kulje enää säännöllisesti ja toiset olivat valmiit lähtemään ratsain pohjoiseen päin."

"Laddy, tuo kauhistuttaa minua, että Rojas otti Thornen vangiksi saadakseen selville, mihin Mercedes on kätketty", sanoi Belding.

"Kummako tuo nyt on? Sellainen kauhistuttaa jokaista."

"Tuo roisto on rakastunut silmittömästi häneen. Sellaisia ne espanjalaiset ovat", sanoi Belding jyrisevin äänin. "Rojas on vain työläinen. Hän on ollut tuon ylpeän castilialaisen orja. Hän rakastaa Mercedestä yhtä paljon kuin hän vihaakin häntä. Oleskellessani Durangossa näin hieman, miten intohimoisia ja irstaita meksikolaiset ovat. Rojas haluaa vain saada tytön raiskatakseen ja sitten tappaakseen hänet. Se on kirotun omituista, pojat, ja nyt kun Thorne on tullut tänne, alkavat vasta vaikeutemme."

"Tom, puhut kerrankin järkeä", sanoi Jim Lash tyynesti.

"En aio ilmaista ajatuksiani", lisäsi siihen Ladd. Mutta hänen katseensa ei ilmaissut tyyntä optimismia.

Thornelle tehtiin vuode Galen huoneeseen. Hän oli hyvin heikko, mutta kumminkin hän halusi pitää Mercedeksen kättä omassaan ja katsoa häneen ihmettelevin silmin. Mercedeksen toiveiden ja voimien väheneminen näytti olleen mielikuvitusta, sillä hän oli jälleen vilkas, puoleensavetävä ja kaunis tyttö, jota into ja sykkäilevä elämä värisyttivät. Hän taivutti Thornen syömään ja juomaan. Sitten, taisteltuaan unta vastaan viimeisine voimineen, nukkui hän kumminkin vihdoin.

Sikäli kuin Dick voi huomata, ei hänen ystävänsä sitten liikauttanut silmäluomea eikä sormeakaan seitsemäänkolmatta tuntiin. Kun hän heräsi, oli hän kalpea ja heikko, mutta kumminkin jälleen entinen Thorne.

"Halloo, Dick, en voinut uneksiakaan tällaisesta silloin", sanoi hän. "Siinähän sinä olet ja kultaseni ylpeine tummine silmineen on myöskin kai täällä?"

"Varmasti, sinä epäilevä soturi."

"Kerro, mitä sinulle oikeastaan onkaan tapahtunut? Se ei varmaankaan supistu noihin vaatteihin eikä kasvojen päivettymiseen... Dick, olet vanhentunut ja muuttunut. Et ole enää niin paksukaan. Olet, hitto vieköön, oikein miehen näköinen!"

"Kiitoksia. Olen pahoillani, etten voi sanoa samaa sinusta. Olet raihnaisin ja nälkiintynein mies, mitä milloinkaan olen nähnyt... Kuulehan, vanha veikko, olet nähtävästi saanut kokea hyvin kovaa."

Kuuma ja tumma tuli poltti onnellisuuden pois Thornen silmistä.

"Dick, älä muistuta minua vihastani äläkä johda ajatuksiani Rojakseen!... Olen täällä nyt. Paranen muutamien päivien kuluttua ja sitten!"

Mercedes tuli huoneeseen säteillen ja puhuen hellästi. Hän polvistui Thornen vuoteen viereen eikä kumpainenkaan heistä näyttänyt huomaavan, että Nell tuli sisään kantaen tarjotinta. Sitten Gale ja Nell aiheuttivat tarpeetonta jyrinää siirtäessään pientä pöytää vuoteen luo Mercedes oli unhottanut hetkeksi, että hänen sulhasensa oli ollut vähällä kuolla nälkään, ja jos Thorne muistikin sen, ei hän siitä nyt välittänyt. He puristivat toistensa käsiä ja katsoivat toisiinsa sanomatta sanaakaan.

"Nell, luulin olevani onneton", kuiskasi Dick. "Mutta en --"

"Hsh! Mikään ei voi olla tuon kauniimpaa", vastasi Nell hellästi koettaen houkutella Dickiä pois huoneesta. Dick ajatteli kumminkin velvollisuutensa olevan viipyä huoneessa ainakin niin kauan, että hän voi ilmoittaa Thornelle ruoasta, ja sanoa hänelle, ettei niin huonossa kunnossa oleva mies voi elää ainoastaan rakkaudesta.

Mercedes hyppäsi ylös punastuen katuvaisesti ja näyttäen valkoisilla käsillään kaunopuheliaasti oman tilansa.

"Ah, Mercedes, älä mene!" huudahti Thorne nähdessään tytön lähestyvän ovea.

"Herra Gale jää tänne. Hän ei ole niin mucha malo [= suureksi pahaksi] sinulle kuin minä."

Sitten hän poistui hymyillen.

"Hyvä Jumala!" huudahti Thorne. "Kuinka rakastankaan häntä! Dick, eikö hän olekin kaunein, suloisin ja hienoin --?"

"George, otan osaa innostukseesi", sanoi Dick kuivasti, "mutta Mercedes ei ole ainoa tyttö maailmassa."

Selvästi oli tämä hämmästyttävä väite ja kummastutti Thornea monessa suhteessa.

"George", jatkoi Dick, "satuitko huomaamaan tyttöä, joka pelasti henkesi ja satunnaisesti juuri äsken toi tänne aamiaisesi?"

"Nell Burtoniako? Tietysti. Hän on urhoollinen, ihmeellinen tyttö ja melko sieväkin."

"Sinä pitkä, laiha ja nälkäinen kerjäläinen! Niin, hän on juuri tarkoittamani tyttö, joka on luullakseni täydellisesti juuri suustasi päästämäsi hourailevan ylistyspuheen arvoinen. On hyvä, ettei sinulla ole yksinoikeutta rakkauteen."

"Dick, puhutko totta?"

"Varmasti."

"Iloitsen sydämestäni, Dick. Ihmettelinkin sinun muuttunutta näköäsi. Olet aivan kuin toinen mies, veikkoseni. Kutsu tyttö sisään, niin saat olla varma siitä, että tarkastan häntä perinpohjin. Näen paremmin nyt."

"Syö ensin aamiaisesi. Voimme häikäistä sinut sitten jälkeenkinpäin."

Thorne kävi aamiaisensa kimppuun ja pani sen katoamaan taikavauhtia. Hänen syödessään kertoi Dick palasia rajavartijain elämästä.

"Sinun ei tarvitse puhua itseäsi hengästyksiin", sanoi Thorne. "Onhan minullakin toki silmät päässäni. Belding ja nuo paimenet ovat tehneet sinusta miehen, oikean lännen asukkaan. Haluan vain kuulla enemmän tuosta tytöstä."

"No niin, Laddy vannoo, että hän on monta kertaa kauniimpi kuin Mercedes."

"Mahdotonta! Minun on kumminkin kysyttävä Laddylta. Mutta todellinen ihme hän kumminkin mahtaa olla, sillä muuten ei Dick Gale olisi kiintynyt häneen... Eikö tämä olekin ihmeellistä, Dick? Olen täällä ja Mercedes on täällä turvassa. Sinullakin on morsian. Ah!... Mutta, kuulehan, minulla ei ole dollariakaan taskussani. Minulla oli kyllä melkoisesti rahaa, mutta nuo rosvot ryöstivät ne minulta, kelloni ja kaikki. Vieköön piru tuon pienen mustan meksikolaisen! Hän vei Mercedeksen kirjeetkin. Toivon, että olisit saanut nähdä hänet, kun hän koetti lukea niitä. Hän on yksinkertaisesti aivan hullu tytön takia. Olisin kyllä voinut kestää rahani ja arvoesineitteni menetyksen, mutta kun nuo kauniit ja ihmeelliset kirjeetkin menivät, niin se minua harmittaa."

"Rohkaise vain luontosi, sillä onhan tyttö kumminkin vielä jäljellä. Belding ehdottaa sinulle jotakin piakkoin. Tulevaisuus hymyilee meille, vanha veikko. Kunhan vain tämä vallankumous pian loppuisi!"

"Dick, olet pelastajani useammassa kuin yhdessä suhteessa... No niin, kuulehan, kun sanon." Thornen iloinen innostus muuttui syväksi vakavuudeksi. "Haluan naida Mercedeksen heti. Onko täällä pappia?"

"On. Mutta luuletko menetteleväsi viisaasti ilmaistessasi jollekin meksikolaiselle, olkoon hän nyt sitten vaikka pappikin, että Mercedes on piilotettu tänne?"

"Sitä ei kumminkaan voida salata enää pitkää aikaa."

Galen oli pakko tunnustaa tämän väitteen totuus.

"Haluan naida hänet ensin ja sitten katsoa kohtaloani silmiin. Hae pappi vain tänne, Dick, ja pyydä uskollisia ystäviäsi juhlamenojen todistajiksi."

Galen suureksi hämmästykseksi ei Belding eikä Laddykaan vastustaneet papin kutsumista ja siten vihdoinkin tapahtuvaa ilmoitusta meksikolaisille Mercedes Castañedan olosuhteista. Beldingin varovaisuus alkoi muuttua vihaksi rajaseudun jatkuvan rauhattomuuden vuoksi, ja kuta suuremmiksi levottomuuksien mahdollisuudet tulivat, sitä tyynemmäksi ja rauhallisemmaksi muuttui vain Ladd.

Gale toi tuon pienen, kurttuisen ja pelokkaan papin, joka oli vanha, välinpitämätön ja tyhmä mies. Hän vihki nähtävästi Mercedeksen ja Thornen aivan samoin kuin hän luki ja mumisi rukouksiaan. Ainoastaan rouva Beldingin läsnäolo pelasti tilaisuuden joutumasta naurettavaksi ja hän hillitsi toisiakin kiihoittamasta Thornea. Gale huomasi hänen tavattoman kalpeutensa ja hänen äänensä erikoisesti syvän ja suloisen soinnun.

"Äiti, miksi haluat muuttaa häät hautajaisiksi?" vastusteli Belding "Meillähän on niin harvoin tilaisuuksia mihinkään hauskuuksiin täällä Forlorn Riverissä. Olet sinäkin koko lääkäri. Etkö voi nähdä, ettei Thorne tarvitse muuta kuin tytön parantuakseen? Hän on huomenna aivan terve, älä käsitä minua väärin."

"George, kun olet aivan terve, lisäämme jotakin tämän päiväisiin onnitteluihimme", sanoi Gale.

"Aivan varmasti", pisti Ladd väliin.

Ja laskien pilaa he hymyillen poistuivat nuoren parin luota.

Belding nauroi hieman rakkaan vaimonsa kustannuksella, sillä Thorne ei voinut pysyä vuoteessa ja näytti yhdessä päivässä paranevan kokonaan ja tulevan niin nälkäiseksi, että hänen ystävänsä iloitsivat ja Mercedes aivan loisti onnesta. Hänen heikkoutensa hävisi todellakin muutamissa päivissä niin tyyten, että hän voi kuljeskella kentillä ja tarkastella paikkaa, johon Gale oli suunnitellut tuon vesisäiliön rakennettavaksi. Thorne oli niin innostunut, että hän heti paalutti sadankuudenkymmenen acren [acre, pintamitta = 40,4 aaria] suuruisen alan Beldingin ja tämän vartijain paaluttamien maakappaleiden viereen. Näihin viiteen kappaleeseen sisältyi kaikki maa, jonka he tarvitsivat suunnitelmansa toteuttamiseksi, mutta jos heidän kastelusuunnitelmansa onnistuisi, oli heidän tarkoituksensa lisätä maitaan ostamalla sellaista lisää laaksosta. Forlorn Riveriin oli viime aikoina saapunut ainakin sata perhettä lisäksi ja vielä enemmän oli tulossa, ja Belding vannoikin näkevänsä jo koko Altar Valleyn viheriänä viljelyksistä.

Vähitellen jokainen Beldingin talouteen kuuluva henkilö, lukuunottamatta tyyntä Laddia ja valpasta yaquia, tulivat vapaammiksi ja iloisemmiksi, koska ei rajalla ollut tapahtunut minkäänlaisia selkkauksia pitkiin aikoihin. Heidän levottomuutensa sulautui asteittain nykyisyyden rauhallisuuteen. Jim Lash käväisi Sonoytan kosteikossa ja Ladd samosi rajaa pitkin viisikymmentä penikulmaa itäänpäin näkemättä jälkeäkään rosvoista. Nähtävästi olivat kaikki rajahaukat menneet ryöstämään Casitaa.

Helmikuun yöt olivat kylmät, kuivat, jäiset ja niin läpitunkevan koleat, että lämmin takkavalkea veti kaikkia puoleensa. Talon asukkaat kokoutuivat tavallisesti arkihuoneeseen, jonka avonaisessa takassa halot iloisesti räiskyivät. Beldingin toinen intohimo, paitsi hevosia, oli shakin pelaaminen, johon hän ei milloinkaan kyllästynyt. Nyt hän pelasi Laddin kanssa, joka ei milloinkaan voittanut peliäkään, mutta joka ei kumminkaan ikinä lakannut koettamasta. Rouva Belding ompeli, mutta keskeytti työnsä silloin tällöin katsoen miettiväisesti tuleen. Jim Lash istui takan vieressä tupakoiden ja leikkien sylissään olevan kissan kanssa. Thorne ja Mercedes olivat pöydän luona kynineen ja papereineen, ja Thorne koetti parastaan kääntääkseen tarkkaavaisuutensa vaimonsa kauniista ja ilmehikkäistä kasvoista muualle pitkäksi ajaksi, jotta hän ennättäisi lukea ja kirjoittaa hieman espanjankieltä. Gale ja Nell istuivat eräässä nurkassa katsoen kirkkaaseen tuleen.

Ovelta kuului äkkiä hiljaista naputusta. Se oli kai hyvin tavallista, koska eivät naiset siitä sen enempää välittäneet, mutta Belding ja hänen vartijansa kiinnittivät siihen heti huomionsa aavistaen jotakin ikävää olevan tulossa.

"Kukahan siellä on?" kysyi Belding työntäessään hitaasti tuoliaan taaksepäin ja katsoen Laddiin.

"Yaqui", vastasi paimen

"Sisään!" huusi Belding.

Ovi avautui ja lyhyt, kulmikas ja voimakas intiaani astui huoneeseen. Hänellä oli jalomuotoinen pää, omituiset tummat ja synkkäilmeiset silmät ja hyvin tummat kuparinväriset kasvot. Hän kantoi pyssyä kädessään ja lähestyi miellyttävän arvokkaasti.

"Yaqui, mitä haluat?" kysyi Belding toistaen kysymyksensä espanjankielellä.

"Haluan puhutella herra Galea", vastasi intiaani.

Gale hyppäsi seisoalleen tukahduttaen huudahduksensa ja seuraten yaquia pihalle. Hän tunsi yaquin otteen käsivarressaan ja seurasi tätä kysymättä vielä mitään. Yaquin olemus oli aina synkkä ja nyt hänen vakava toimintansa ennusti onnettomuutta. Kun he olivat saapuneet puutarhan ulkopuolelle, viittasi hän joen toisella puolella olevaan tasaiseen erämaahan, jossa monta leiritulta paloi kirkkaasti pimeässä.

"Rosvoja!" huudahti Gale.

Käskettyään sitten yaquin vahtia tarkasti riensi hän taloon takaisin, kutsui miehet pihalle ja kertoi heille, että joko kapinalliset tahi rosvot olivat leiriytyneet aivan rajan toiselle puolelle.

Ladd ei sanonut sanaakaan. Belding kirosi sammuttaen sikarinsa.

"Tiesin, ettei tämä viimeaikainen rauhallisuus ennustanut hyvää... Dick, sinä ja Jim pysytte tässä niin kauan kuin Laddin kanssa käyn tarkastamassa."

Dick meni kumminkin arkihuoneeseen. Naiset olivat hermostuneet eivätkä sallineet pettää itseään. Dickin oli senvuoksi pakko ilmaista, että yaqui oli huomannut muutamia tulia erämaassa, joita hän epäili leirivalkeiksi. Belding viipyi melko kauan tarkastusmatkallaan palaten sieltä yksinään. Hän sanoi haluavansa neuvotella miesten kanssa ja lähetti rouva Beldingin ja tytöt pois huoneesta. Hänen synkkä levottomuutensa oli palannut.

"Laddy läksi sinne vakoilemaan koettaakseen saada selville, kenen joukkoihin nuo roistot kuuluvat ja kuinka monta heitä on", sanoi Belding.

"Olen varma, että jos ne olisivat pahoin aikein tänne tulleita rosvoja, eivät ne olisi sytyttäneet tulia", huomautti Jim tyynesti.

"Luullakseni on hyödytöntä lähettää hakemaan ratsuväkeäkään tänne", sanoi Gale. "Mikä on tulossa, se tapahtuu, ennenkuin viesti ehtii sotilasten käsiinkään, puhumattakaan heidän ennättämisestään tänne ajoissa."