Part 12

"Teitä on ammuttu!... Äiti, täällä on Laddy ja häntä on ammuttu!... Voi näitä nykyisiä hirveitä aikoja! En voi kestää enää! Forlorn Riveriä sanottiin niin rauhalliseksi ja turvalliseksi paikaksi. Ja sellainen se ennen olikin, sillä täällä ei tapahtunut tämän taivaallista. Mutta nyt! Jim palaa kotiin verinen reikä olkapäässään, sitten Dick ja nyt te, Laddy...! Voi pelkään sen ajan vielä tulevan, ettette palaa enää ollenkaan!"

* * * * *

Aamu oli valoisa, tyyni ja kirkas kuin kristalli. Kuumuusaallot eivät olleet vielä alkaneet nousta erämaasta. Mainiosti toisiinsa sopivat pehmeän harmaat, valkoiset ja viheriät utupilvet lepäsivät kuin vaipat mesquite-pensaitten, hiekan ja kaktuksien yllä. Kaukaisten vuorien kanjonit näyttivät syviltä ja olivat täynnä sinertävää sumua.

Nell istui karja-aitauksen pisimmän veräjänpylvään nokassa. Dick nojautui aitaan hänen vieressään katsoen joskus Nelliä kasvoihin ja joskus apilapellolle, missä Beldingin jalorotuiset olivat laitumella, keikailivat, leikkivät ja hirnuivat. Nell katseli vain hevosia. Hän piti niistä niin, ettei hän milloinkaan väsynyt vahtimaan niitä. Hänen katseensa karttoi kumminkin nyt niin tietoisesti noita ikävöiviä silmiä, jotka koettivat vangita sen, ettei se tuntunut ollenkaan luonnolliselta.

Suuri aidattu sametinhieno viheriä apilapelto oli mainio tausta tuolle parikymmentä hevosta käsittävälle valkoiselle laumalle. Ja vaikka noita hevosia ei olisi ollutkaan, olisi pelto yksinäänkin muodostanut silmiinpistävän vastakohdan ympäröivälle kuumalle kallioiden ja hiekan välkkyvälle kaaokselle. Belding oli jalostanut Durangosta tuomansa rodun toistasataa jälkeläistä. Hänen huolenpitonsa oli erittäinkin kohdistunut noihin melkein aivan valkoisiin, joita hän hoiti hyvin huolellisesti. Hän ansaitsi hyvin myymällä niitä Texasissa asuville maanomistajaystävilleen. Mikään hinta ei olisi kumminkaan saanut häntä luopumaan niistä suurista valkoisista hevosista, jotka hän oli saanut durangolaisilta hevosten omistajilta. Niiden nimet olivat: Blanco diablo (Valkoinen piru), Blanco sol (Valkoinen aurinko), Blanca reina (Valkoinen kuningatar), Blanca mujer (Valkoinen nainen) ja El gran toro blanco (Suuri valkoinen härkä). Karjanomistajat olivat nauraneet hänelle sen vuoksi, että hän oli säilyttänyt nuo durangolaiset lempinimet ja paimenet olivat ivailleet häntä säälimättömästi. Mutta nimiä ei oltu kumminkaan muutettu.

Blanco diablo oli lauman ainoa hevonen, joka ei saanut harhailla mielinmäärin eikä syödä ruohoa mistä se vain halusi. Rautakankiin kiinnitetty liekaköysi piti sen paikoillaan muutamassa nurkassa, jonne eivät muut hevoset menneet likimaillekaan. Se ei pitänyt tällaisesta eristämisestä, sillä se ei ollut onnellinen, ellei se saanut juosta tahi tapella jonkun kilpailijan kanssa. Ja jos se sai valita, tappeli se mieluummin. Jos nyt jokin valkoinen voi muistuttaa pirusta, niin tämä hevonen ainakin. Siinä ei ollut oikeastaan mitään kaunista, mutta kumminkin kiinnitti se heti katsojan huomion itseensä kokonaan. Se oli tyytymättömän, vihaisen, kapinallisen ja vikurin näköinen. Ellei se jyrsinyt ruohoa tai keikaillut, ojensi se solakan pitkän kaulansa suoraksi ja näytteli hampaitaan. Tämä Beldingin lemmikki oli melkein hänen koko maailmansa, ja hän vannoi, että Diablo voi kärsiä enemmän kuumuutta, janoa ja kaktuksien pistoja kuin mikään toinen hänen omistamansa hevonen ja tokaisi, että se voi voittaa juoksussa ja tappaa jokaisen lounaassa elävän hevosen. Se seikka, ettei Ladd ollut samaa mieltä Beldingin kanssa näistä silmiinpistävistä ominaisuuksista, oli suuri pettymys ja alituinen kinan aihe. Ladd ja Lash vihasivat Diabloa, ja Dick Gale, pelastuttuaan pari kertaa töin tuskin sen hyökkäyksiltä, oli yhtynyt paimenten mielipiteeseen.

El gran toro blanco oli nimensä veroinen. Se oli suuri, voimakas ja pitkäkylkinen ori, kiiltelevän jalomuotoisen seuralaisensa, Blanca reinan, kuninkaallinen toveri. Toinen tamma, Blanca mujer, oli niin loistavan valkoinen, ettei siinä ollut muun väristä pilkkuakaan, komea ruumiinen, nopea, miellyttävä ja siro, mutta kumminkin niin tukeva, voimakaslihaksinen ja kestävä, että se loistavasti edusti esi-isiään.

Paimenet myönsivät Beldingin olevan muutamissa suhteissa oikeassa Diabloon nähden, mutta muuten he olivat lojaalisia ja järkkymättömiä Blanco solin kannattajia, puhumattakaan Dickistä, joka ei uskaltanut ruvetakaan todistelemaan, sillä hän kuvitteli joskus olevansa aivan järjetön ajatellessaan hevostaan. Vaikka hän ei voinut ymmärtääkään tunteitaan, tiesi hän rakastavansa Solia samoin kuin mies rakastaa ystäväänsä tahi veljeään. Ollessaan raskaatta satulattaan ja kömpelöittä suojuskilvittään tyydytti Blanco sol jollakin tavoin kaikki hevostuntijain vaatimukset. Vaikka Diablo olikin pitkä ja suuri oli Blanco sol vieläkin suurempi ja pitempi. Sitten se oli korkeampikin ja voimakkaampi. Se näytti kykenevän tehokkaampaan toimintaan ja olevan nopeampi. Näin kaukaa katsottuina eivät sen kunnioittavat arvet ja pakurat, jotka rumensivat sen voimakkaita jalkoja, näkyneet ollenkaan. Se jyrsi ruohoa erillään muista laukkailematta ja leikkimättä, mutta kun se kohotti päänsä hirnuakseen, kuinka hurjalta, ylpeältä ja loistavalta se näyttikään! Erämaan auringon huikaiseva valkoisuus loisti sen pinnasta, sillä oli päässään sen tulta ja henkeä ja sen ehtymätöntä voimaa suuressa ruumiissaan.

"Belding vannoo, ettei Sol milloinkaan voita Diabloa juoksussa", sanoi Dick.

"Hän uskoo sen", vastasi Nell. "Isä on järkkymätön mielipiteessään tuohon hevoseen nähden."

"Mutta Ladd oli ratsastanut kerran Solilla voittaen Diablon. Jim oli ollut katsomassa kilpailua."

Nell nauroi. "Minäkin sen näin. Näin sivumennen sanoen, olen minäkin pannut pistämään Solin turpansa isän lemmikistä edelle."

"Sitä olisin minäkin halunnut katsella. Nell, ettekö aio milloinkaan tulla ratsastamaan kanssani?"

"Kyllä jonakin päivänä, kun voimme tehdä sen vaaratta."

"Vaaratta!"

"Tarkoitan, sitten kuin rosvot ovat poistuneet rajalta."

"Ah, olen niin iloinen, että myönnyitte", sanoi Dick nauraen. "Olen usein ihmetellyt, miten Belding tuli antaneeksi Blanco solin minulle."

"Hän on mustasukkainen. Luullakseni hän haluaa päästä Solista."

"Eihän? Kuulkaahan, Nell, hän on valmis antamaan Laddille ja Jimille myöskin valkoiset hevoset milloin tahansa."

"Onko? Ei kumminkaan Deviliä, White womania eikä Reinaa. Ei iki maailmassa! Mutta isällä on paljon muitakin nopeita hevosia, joiden joukosta pojat saisivat valita. Dick, sanon teille isän haluavan, että Blanco sol juoksisi itsensä loppuun, menettäisi nopeutensa erämaassa. Hän on niin mustasukkainen Diablon vuoksi."

"Ehkä. Hän on totisesti omituisesti kiintynyt hevosiin. Ymmärrän sen nyt paremmin kuin ennen. Omistin pari juoksijaa ennen maailmassa. Luullakseni nuo eläimet sopivat minulle siihen aikaan. Mutta Blanco sol --!"

"Pidättekö siitä?" kysyi Nell katsahtaen lämpimästi sinisin silmin Dickiä kasvoihin.

"Pidänkö? Luullakseni."

"Olen niin iloinen. Solista on kehittynyt hienompi ja parempi hevonen sitten kuin saitte sen haltuunne. Se rakastaa teitä, Dick, sillä se katsoo aina teidän jälkeenne. Katsokaa, miten se kohottaa päätään. Se ikävöi teitä. Ymmärrän yhtä paljon hevosista kuin isä ja Laddykin. Sol on aina vihannut Diabloa eikä isällä ole siitä ollut juuri mitään hyötyä."

Dick katsoi tyttöön.

"Kun lähden täältä, tulee Solista eroaminen olemaan hyvin vaikeata."

Nell ei liikahtanutkaan.

"Aiotteko lähteä pois?" kysyi hän sitten nopeasti hieman värisevin äänin.

"Kyllä. Joskus kun olen alakuloinen, kuten tänäänkin, aion lähteä. Ja sanoakseni totuuden, Nell, niin tuskinpa sellainen on toivottavaakaan, että vietän lopun elämästäni täällä."

Tyttö ei vastannut tähän mitään. Dick laski hellästi kätensä tytön kädelle ja huolimatta tämän puolinaisista ponnistuksista vapauttaa se ei hän laskenut sitä irti.

"Nell!"

Tyttö kalpeni ja Dick näki hänen huulensa eroavan toisistaan. Mutta sitten keskeyttivät hänen aikeensa hiekoitetulta käytävältä kuuluvat raskaat askeleet ja iloinen, moittiva ääni. Gale päästi Nellin vapaaksi ja vetäytyi takaisin. Belding tuli näkyviin tiilistä rakennetun majan takaa.

"Kuulehan, Dick, tuota paikattua yaquia ei voida karkoittaa, ei lahjoa eikä suostutella poistumaan Forlorn Riveristä. Hän on jo niin terve, että hän voisi matkustaa. Lupasin antaa hänelle hevosen, pyssyn, huopapeitteen ja evästä, mutta ei sittenkään."

"Onpa se todellakin naurettavaa", vastasi Dick hymyillen. "Anna hänen jäädä tänne ja pane hänet työhön."

"Minusta se ei ole ollenkaan naurettavaa. Kerron sinulle mielipiteeni. Tuo köyhä, koditon ja murtunut intiaani on kiintynyt sinuun, Dick. Nuo erämaan yaquit ovat omituisia ihmisiä. Olen kuullut heistä kummallisia kertomuksia. Uskon ne empimättä toisiksi. Hänen suhtautumisestaan sinuun on minulla seuraavat ajatukset. Sinä pelastit hänen henkensä. Tuollaista tekoa pitää jokainen intiaani suuressa arvossa, apachikin. Mutta tälle yaquille on sillä ehkä vielä suurempi merkitys. Kuulin kerran erään yaquin sanovan, ettei hänen heimonsa ole jättänyt milloinkaan maksamatta velkaansa ystävälle eikä viholliselle. Ehkä tämäkin mies ajattelee samoin."

"Dick, älkää naurako", sanoi Nell. "Olen tarkastanut tuota yaquia. On liikuttavaa katsella, miten hänen suuret surulliset silmänsä seuraavat teitä."

"Olet saanut ystävän itsellesi", lisäsi Belding. "Tässä erämaassa voi yaquista muodostuakin todellinen sellainen. Jos hän vain palaa entisiin voimiinsa, on hän oleva sinulle suureksi hyödyksi, älä käsitä minua väärin. Hän on tervetullut tänne. Mutta saat vastata hänestä ja luultavasti tulee sinulla olemaan täysi työ estäessäsi häntä silpomasta kaikkia Forlorn Riverissä asuvia meksikolaisia."

* * * * *

Rosvojen vierailemisen aiheuttama pelko ja muudan rohkeampi hyökkäys kuin minkään kartanon laitaosia vastaan tavallisesti tehdään vaikuttivat, että Belding rakensi uuden aitauksen. Se ei ollut kyllä mikään kaunis, mutta se oli korkea ja verraten vahva. Portti erittäinkin oli lujaa tekoa. Se riippui suurien saranain varassa ja lukittiin raskailla ketjuilla ja munalukoilla. Ulkopuolelta peitettiin aitaus täydellisesti piikkilangoilla, joten sen särkeminen pimeässä ei juuri voinut tulla kysymykseenkään.

Belding lukitsi valkoiset hevosensa tuohon aitaukseen öiksi. Papagolainen paimen nukkui läheisyydessä olevassa tiilimajassa. Belding ei kuvitellut kumminkaan, että mikään puuaitaus, vaikka se olisi ollut miten vahvasti rakennettu tahansa, voisi estää päättäväisiä rosvoja särkemästä sitä. Mutta se veisi kumminkin aikaa ja aiheuttaisi melkoisesti melua, ja näihin seikkoihin Belding luotti. Hän ei uskonut, että öisin toimiva rosvojoukko voi kestää kovaa ampumista, ja tuli lopulta niin huolettomaksi, että hän alkoi nukkua öisin, kuten ennenkin. On kumminkin muistettava, ettei Ladd pitänyt näitä Beldingin valoisia toiveita oikeutettuina.

Jim Lash ratsasti kotiin ilmoittaen, että kaikki oli hyvin rajan kummallakin puolella Sonoyta-kosteikkoon päin. Päivät kuluivat ja Belding piti vain vartijoitaan kotona. Rosvoja ei tuntunut olevan läheisyydessä. Useat vastatulleet, sekä amerikkalaiset että meksikolaiset, jotka tulivat vaunuilla ja kuormavankkureilla Casitasta, totesivat, että omaisuus ja ihmishenget olivat nyt halpaa tavaraa tuossa vallankumouksellisten miehittämässä kaupungissa.

Eräänä tammikuun aamuna Dick Gale heräsi johonkin kimeään uhkaavaan huutoon. Hän hyppäsi vuoteestaan ymmällään ja peloissaan. Hän kuuli Beldingin jyrisevän äänen vastaavan huutoon ja sitten nopeita askelia käytävän kivitykseltä. Mutta niihin ei hän ollut herännyt. Hänen ovensa takaa kuului kuin raskaita huokauksia, melkeinpä kuin nyyhkytyksiä. Dick näki kylmässä ja harmaassa hämärässä jotakin valkoista. Pyssy kädessään hyökkäsi hän huoneensa poikki ovelle. Blanco sol seisoi juuri sen ulkopuolella.

Mitään tavatonta ei ollut, että Blanco sol tuli ja tukki päänsä Dickin huoneeseen päivän aikaan, mutta sen tulo näin aikaisin aamulla, vaikka se illalla oli suljettu aitaukseen, merkitsi rosvoja, ei mitään sen vähempää. Dick tyynnytteli hellin sanoin korskuvaa hevostaan, pukeutui niin nopeasti kuin suinkin ja syöksyi pihalle pyssy kummassakin kädessään. Solin jokainen jäsen vapisi. Kuin koira seurasi se Dickiä talon ympäri. Kuultuaan huutoja aitauksesta päin suuntasi Gale kulkunsa nopeasti sinne.

Hän kohtasi äkkiä Jim Lashin, joka myöskin talutti valkoista hevosta.

"Halloo, Jim! Arvaan, että kaikki on jo ohi, paitsi takaa-ajo", sanoi Dick.

"En voi vielä sanoa, mitä oikeastaan on tapahtunut", vastasi Jim. "Tämä on Bull. Löysin sen juoksemasta pihalta."

Kun he saapuivat aitaukselle, tapasivat he siellä Beldingin, joka vapisi ja raivosi kuin hullu. Portti oli auki ja aitaus tyhjä. Ladd oli kumartunut tutkimaan maata löytääkseen jälkiä.

"Mielestäni voimme mennä hieman rauhoittumaan ja odottamaan päivää", ehdotti Jim.

"Varmasti. Ne ovat jo kaukana, saatte olla varmat siitä. Tom, missä papago on?" sanoi Ladd.

"Hän on mennyt, Ladd, mennyt!"

"Hän on siis pettänyt meidät, vai mitä? Täällä portin pylvään vieressä on muudan sulkarauta. Intiaani on varmaankin hakenut sen pajasta. Sitä käytettiin vipuamaan pois nauloja ja piikkejä. Tom, luullakseni ei tuon portin avaamiseen tuhlattu juuri aikaa."

Belding, joka oli paitahihasillaan ja avojaloin, puhkui raivosta. Hän sanoi kuulleensa hevosten laukkaavan silloin, kun hän hyppäsi vuoteestaan.

"Mikä sinut herätti?" kysyi Ladd.

"Sol. Se tuli hirnumaan Dickin oven taakse. Etkö sinä sitten kuullut sitä, ennenkuin huusin?"

"Kuullutko? Se tuli tömistelemään suoraan ikkunani alle. Nousin istumaan vuoteelleni ja kun se poistui, makasi Jim poikittain lattialla ja minä olin säikähtynyt aivan jäykäksi. Mitä sinä, Dick, ajattelit, kun se tuli hirnumaan ovesi taakse?"

"En mitään. Vapisen vieläkin, Laddy."

"Pojat, lyön vetoa, että Sol olisi tappanut muutamia rosvoja, jos ne vain olisivat koettaneet ottaa sitä kiinni", sanoi Jim. "Istuutukaamme nyt odottamaan päivää. Luulen, että löydämme ainakin muutamia hevosia juoksemasta vapaina. Tom, sinun on mentävä pukemaan enemmän vaatteita yllesi. Nyt on tavattoman kylmä. Muista samalla sanoa naisille, ettei meistä ole kukaan vahingoittunut."

Auringon noustua saatiin selville muutamia ryöstön erikoiskohtia. Paimenet löysivät kahdeksan rosvon jäljet, jotka johtivat joen uomaan, minne hevoset oli jätetty. Papago oli selvästi ollut petturi. Hänen muutamat mitättömät kapineensa olivat kadonneet. Lashin ennustus toteutui, sillä kentiltä löydettiin enemmän irtonaisia hevosia. Miehet kiersivät pian yksitoista valkoista, jotka olivat enemmän tahi vähemmän säikähtyneitä. Niiden joukossa olivat Reina ja Blanca mujerkin. Rosvot eivät olleet voineet kuljettaa muuta kuin hevosen mieheen. Oli suoraan sanoen kohtalon katkeraa ivaa, että Belding oli menettänyt lemmikkinsä, hevosen, josta hän piti enemmän kuin muista yhteensä. Jossakin tuolla tiellä tappeli juuri joku rosvo kovasuisen Blanco diablon kanssa.

"Mielestäni saamme kiittää onneamme", huomautti Jim.

"Onni ei ole tarpeeksi kuvaava sana", vastasi Ladd. "Ryöstö tapahtui luullakseni näin: Muutamat rosvot hyppäsivät aidan yli sillä aikaa kuin toiset työskentelivät portin kimpussa. Ehkä papago seurasi mukana ja näytti heille parhaat hevoset. Mutta ne eivät saaneet kumminkaan kiinni muuta kuin Diablon, mutta miten ne sen vangitsivat, en käsitä ollenkaan. Olisin lyönyt vaikka vetoa, että tarvittaisiin ainakin kahdeksan miestä varastamaan sitä. Mutta meksikolaiset ovatkin parempia hevosmiehiä kuin me."

Belding ei voinut tyyntyä. Hän kiroili ja raivosi ja selitti vihdoin aikovansa lähteä ajamaan takaa rosvoja.

"Tom, sinä et tule tekemään mitään sellaista", sanoi Ladd kylmästi.

Belding huokaisi ja taivutti päänsä.

"Laddy, olet oikeassa", sanoi hän sitten heti. "Minun on kärsittävä tämä vahinko. En voi poistua naisten luota enkä jättää omaisuuttani ryöstettäväksi. Mutta se on katkera ajatus. Olen järkytetty sydänjuuriani myöten eikä mikään muu kuin veri voi minua tyydyttää."

"Jätä tämä asia minun ja Jimin huoleksi", sanoi Ladd.

"Mihin toimenpiteihin aiotte sitten ryhtyä?" kysyi Belding tiukasti.

"En oikein vielä tiedä. Anna ensin tulta piippuuni. Dick, mene sinä hakemaan tuo yaquisi tänne."

VIII.

BLANCO SOL JUOKSEE.

Yaquin omituinen synkkä katse kiersi aitausta, tarkasteli heiluvaa porttia ja sen murrettuja salpoja, tiellä näkyviä jälkiä ja kiintyi lopulta Beldingiin.

"_Malo_" [= paha], sanoi hän ja hänen espanjan kielensä oli selvää.

"Varmasti, yaqui, noin kahdeksan pahaa miestä ja eräs intiaani-petturi", sanoi Ladd.

"Luullakseni hän tarkoittaa paimentani", lisäsi Belding. "Jos hän vain sen tekee, niin silloin on jokainen kohtuullinen epäilys oikeutettu. -- Yaqui -- malo Papago -- Si?"

Yaqui levitti sylensä. Sitten hän kumartui katsomaan tiellä näkyviä jälkiä. Ne olivat aivan sekaisin, mutta vähitellen sai hän kumminkin selville tuosta sekasotkusta, että ne johtivat tielle, jota paimenet olivat kulkeneet virralle asti. Belding vartijoineen pysytteli aivan hänen kintereillään. Dick auttoi silloin tällöin tuota vielä heikkoa intiaania. Yaqui löysi poljetun paikan, johon rosvot olivat jättäneet hevosensa. Siitä läksi syvä ja selvästi näkyvä kapea tie kuivan joen uoman poikki.

Belding kysyi yaquilta, mihin Sonoran erämaan paikkaan hän luuli rosvojen suuntaavan kulkunsa. Vastauksen asemesta läksi intiaani seuraamaan jälkiä kuivan hiekkavirran yli, paju- ja mesquite-pensaikkojen läpi kallionlohkareita ja kaktuksia täynnä olevalle tasangolle. Saavuttuaan sinne pysähtyi hän. Muudan hiekan täyttämä melkein näkymätön tie johti vasemmalle ja selvästi kiersi Nimettömien vuorten itäisen pään. Oikealle haarautuva tie johti Papago Welliin ja Sonoytan kosteikkoon. Rosvojen jäljet läksivät kaakkoon päin tiettömään erämaahan. Yaqui puhui ensin jotakin omalla ja sitten espanjan kielellä.

"Luullakseni hän tarkoittaa hidasta kulkua", sanoi Belding. "Laddy, nuo jäljet näyttävät, että rosvot ovat helisemässä hevosten kanssa."

"Tom, senhän voi jo lopuksi huomata", vastasi Ladd. "Kysy yaquilta, mihin rosvot ovat matkalla ja onko siellä vettä."

Oli ihmeellistä nähdä yaquin viittaavan. Hänen tumma käsivartensa ojentui ja hän tähtäsi ojennettua sormeaan pitkin erästä matalaa etäisyydestä näkyvää valkoista jyrkännettä kohti. Sitten hän piirsi hiekkaan tikulla viivan ja sen päähän toisen suorakulmaisesti. Hän teki ristejä, merkkejä ja kuoppia, ja täydentäessään tuota karkeata piirustustaan puhui hän sekä yaquin että espanjan kieltä pistäen aina jonkun sanan englannin kieltäkin väliin. Belding tulkitsi hänen puheensa niin hyvin kuin hän vain osasi. Rosvot olivat matkalla kaakkoon rautatietä kohti, joka johti Nogalesista Sonoraan. Matkustaminen sinne vie neljä päivää, mutta tie on huono eikä parin viime päivän kuluessa ole vettä ollenkaan saatavissa. Rosvot ratsastavat hitaasti, sillä niillä on kuljetettavana liian paljon hevosia, eivätkä ne pelkää takaa-ajoa, koska niitä ei tavallisesti milloinkaan ajeta takaa. Heidät voidaan saavuttaa ja heidän kimppuunsa hyökätä vielä tänä iltana ensimmäisen lähteen luona, joka sijaitsee eräässä laaksossa ja muodostaa kuin luonnollisen ansan.

Miehet palasivat taloon. Sitten he söivät ja joivat Beldingin tehdessä kiireellisiä matkavalmistuksia. Blanco sol ja paimenten hevoset syötettiin, juotettiin, ja satuloitiin. Ladd kieltäytyi jälleen ratsastamasta millään Beldingin valkoisella hevosella. Hän toimi nopeasti ja tyynesti.

"Tuo minulle pitkä kauaskantava pyssy ja paljon patruunia. Kiiruhda nyt", sanoi hän Beldingille.

"Laddy, ethän suinkaan halunne kuormittaa hevostasi liiaksi?" vastusteli Belding.

"En, vaan minä haluan kumminkin pyssyn, joka kantaa kauemmaksi kuin noiden roistojen pienet musketti ja karbiinit. Hae sellainen ja nopeasti."

"Minulla on muudan .405, pitkäpiippuinen ja raskas pyssy, jolla voidaan ampua penikulman päähän. Olen käyttänyt sitä metsästäessäni vuoristolampaita. Mutta, Laddy, se katkaisee hevosesi selän painollaan."

"Ei sen selkä katkea niin helposti... Dick, ota mukaasi paljon patruunia Remingtoniisi. Äläkä unhota kiikariasi."

Vähemmän kuin parin tunnin kuluttua varkaudesta läksivät nuo kolme vartijaa hyvin aseistettuina ja mainioilla virkeillä hevosilla seuraamaan rosvojen jälkiä. Kun Gale kääntyi katsomaan taakseen Forlorn Riverin toiselta törmältä, näki hän Nellin huiskuttavan valkoista huivia. Hän nousi seisomaan jalustimille ja heilutti sombreroaan. Sitten peittivät mesquite-pensaat tytön solakan vartalon näkyvistä ja Gale kääntyi vakavin ilmein seuraamaan tovereitaan.

He ratsastivat peräkkäin Ladd edellä. Hän ei seurannut aivan tarkasti rosvojen jälkiä, vaan oikaisi silloin tällöin. Rosvot ratsastivat hitaasti hakien nähtävästi seudun tasaisimpia ja kaktuksista vapaampia kohtia. Mutta Ladd suuntasi kulkunsa suoraan kuin mehiläinen tuota yaquin näyttämää valkoista harjannetta kohti, eivätkä mitkään muut kuin syvät mutakuopat tahi läpitunkemattomat kallioiset tahi kaktuksia kasvavat laikat voineet käännyttää häntä syrjään. Vaikeammin kuljettavilla paikoilla antoi hän hevosen kävellä, mutta kun jälleen saavuttiin tasaiselle ja kovalle maalle, pani hän sen nelistämään. Auringon kuumuus eneni ja tuuli yltyi. Tomupilviä leijaili sinisellä taivaanrannalla. Pyöriviä hiekkapatsaita, jotka olivat kuin vesipilareita, nousi kuivuneista valkoisista lammikoista vierien etemmäksi ja hajaantuen tuuleen. Harju, jonne he olivat matkalla, alkoi kohota, muuttaa väriään ja näytellä kivisten rinteittensä halkeamia.

Joka kerta, kun he saapuivat jonkun harjanteen, kukkulan tahi kummun laelle, käski Ladd ennenkuin he jälleen alkoivat laskeutua rinnettä Galen tarkastaa kiikarillaan edessä olevan erämaan laidasta laitaan. Siellä näkyi valkoisia ja keltaisia tomupilviä, kimaltelevien hiekkatöyryjen harjanteita pitkin liiteleviä hiekkapilviä, mutta ei alituisesti nousevia samanmuotoisia pölähdyksiä, jotka olisivat ilmaisseet erämaassa liikkuvia hevosia.

Keskipäivän aikaan pääsivät vartijat tiheästä kaktuspensaikosta aukeammalle maalle, jolloin sorapohjaiset mutakuopat ja matalat rapautuneesta keltaisesta kivestä muodostuneet hauraat penkereet muuttuivat koviksi hiekkatöyräiksi ja paljaiksi savikummuiksi. Erämaa oli kuin pyöreä, monivärinen kumpumeri. Loistava valkoinen aurinko hallitsi kaikkia sinisiä, punaisia, keltaisia ja sinipunertavia värivivahduksia. Kangastukset kimaltelivat, liehuivat ja hävisivät kuumuuden kimmeltäviin aaltoihin. Väsymättömien kavioiden alta kohosi tomua, joka oli hienoa kuin pöly.

Ratsastajat jatkoivat väsymättä matkaansa ja harjanne alkoi kohota. Erämaa muuttui alituisesti yleneväksi vastamäeksi. Kun Gale saapui paikalle, josta harjanteen rinteet näkyivät selvästi, sai hän heti selville, missä rosvot ja hevoset olivat. Kuljettuaan vielä tunnin voivat vartijat jo paljain silminkin nähdä pitkän mustista ja valkoisista pilkuista muodostuneen kapean liikkuvan viivan.

"Ne näyttävät suuntaavan kulkunsa tuohon keltaiseen solaan", sanoi Ladd viitaten harjanteen itäisessä päässä olevaan halkeamaan. "Kun ne häipyvät näkyvistämme, kiiruhdamme kulkuamme. Luullakseni on tuo yaquin mainitsema lähde tuolla solassa."

He ratsastivat nopeasti viimeiset tasaisen erämaan penikulmat harjanteen juurelle. Kun he saapuivat solan suuhun, oli aurinko jo laskeutumaisillaan länteen. Kallioiden välissä kasvoi surkastuneita mesquite-pensaita. Ladd määräsi, että hevoset oli kiinnitettävä liekaan ja etäännyttävä jalkaisin.

Solan kapea kannas leveni ja lakeutui noin puolen penikulman levyiseen ja ehkä parin penikulman pituiseen laaksoon. Sen rapautuneita kallioista esiintyöntyville jyrkänteille johtavia rinteitä näytti olevan mahdoton kiivetä. Paljaine, kovine ja valkoisine pohjineen, jossa ei ollut muuta viheriää kuin sen toisessa päässä kasvava pieni mesquite-pensaikko, oli se synkkä ja eristetty paikka, oikea erämaan syvennyksen hedelmätön pohja.