Part 11

Joku vaisto tahi käheässä kuiskauksessa piilevä voima tahi nuo tummat kasvot sanoivat Galelle, että hänen oli haettava vesisäiliö sinne. Hän nosti intiaanin istumaan antaen tämän juoda, ja jos hän milloinkaan elämässään oli nähnyt kiitollisuutta ihmissilmissä, näki hän ainakin nyt. Sitten hän rupesi kyselemään loukkautuneelta intiaanilta unhottamatta kumminkaan hetkeksikään varovaisuuttaan. Gale ei halunnut tulla yllätetyksi. Intiaanissa oli kolme loukkaumaa: luodinreikä olkapäässä, murskautunut käsivarsi ja pahasti ruhjoutunut reisi. Mikä häntä oli vaivannut, ennenkuin rosvo oli ratsastanut hänen päälleen, ei Gale voinut varmasti sanoa.

Hän ajatteli nopeasti. Tämä yaqui paranisi varmasti, ellei häntä jätetty tänne kuolemaan tahi noiden meksikolaisten murskattavaksi, jotka varmasti jonkun ajan kuluttua rohkaistuaan luontonsa hiipisivät takaisin lähteelle! Galelle ei juolahtanut mieleenkään tämän miesraukan hylkääminen. Siinä ilmeni juuri tuo hänen vanha tottumuksensa, tuo inhimillisyyden korkeampi velvoitus, joka teki mahdottomaksi minkään itsesäilytysvaiston alkeiskehoitusten noudattamisen. Gale tiesi kumminkin, että hän lisäsi uhkaavat vaarat satakertaisiksi ottamalla tämän loukkautuneen intiaanin mukaansa. Hän rupesi kumminkin nopeasti toimimaan, ja pitäen pyssyään aina käden ulottuvilla ja katsahtaen silloin tällöin syrjään työstään hän sitoi intiaanin haavat, ollen kumminkin samalla hyvin varuillaan.

Intiaanien aasit ja rosvojen hevoset olivat kaikki tipotiessään. Aika oli kumminkin Galelle niin arvokas, ettei hän voinut kuluttaa siitä hetkeään ehkä turhaan hakemiseen. Senvuoksi nostikin hän intiaanin heti Solin leveille lautasille ja hyppäsi sitten itse satulaan. Kuultuaan käskyn taivutti Sol kaulansa lähtien kävelemään itäänpäin tietä pitkin nopeasti ja välittämättä kahdenkertaisesta kuormastaan.

Kaukana edellä parin korkean ylätasangon välissä, jossa tie katosi muutamaan solaan, osoitti pitkä jono pieniä tomupilviä, missä aitauksesta karanneet hevoset nyt olivat. Ne niistä, jotka oli varastettu, juoksivat suoraan ja empimättä kotiinsa vieden ehkä toisetkin mukanaan. Rosvot saivat jäädä erämaahan pyssyittä ja ratsuitta.

Blanco sol käveli tahi juosta hölkytteli kuusi penikulmaa tunnissa. Sellainen vauhti ei tavallisesti viidenkäänkymmenen penikulman matkalla kastellut sen kiiltävän valkoista nahkaa eikä pörhöttänyt sen karvoja. Gale, ottaen huomioon aina käsillä olevan mahdollisuuden kohdata toisia rosvoja ja joutua takaa-ajettavaksi, säästi hevosensa voimia. Päästyään niin kauaksi Papago Wellistä, ettei sitä enää näkynyt, laskeutui hän satulasta ja käveli hevosen rinnalla tukien vahvalla kädellään avutonta ja horjahtelevaa intiaania.

Aurinko sivuutti itäiset harjanteet ja aamun kylmyys katosi kuin taikavoiman vaikutuksesta. Koko erämaa muuttui. Sen harmaus muuttui loistavaksi, mesquite-pensaat kimaltelivat, kaktukset verhoutuivat kuin kuuraan ja kalliot värjäytyivät kullanvärisiksi ja punaisiksi. Sitten kuin kuumuus lisäytyi, rupesi tuulemaan Galen takana olevasta laaksosta, ja kuta kauemmin aurinko paistoi sitä kovemmaksi muuttui tuuli. Etäisyyden ihmeellinen läpinäkyvä auder muutti sinertävän värinsä kellahtavaksi. Lentohiekka kätki vuorten ääriviivat melkein näkyvistä.

Gale pysytteli hevosensa rinnalla. Hän kärsi nurkumatta haavoittuneen kylkensä aiheuttamaa tuskaa, jota jokainen askel vain lisäsi. Hänen katseensa harhaili laajan, savuisen erämaan yli hakien sellaisia maamerkkejä, jotka hän tunsi. Kun Nimettömien vuorien jylhät ja korkeat huiput vilahtivat nopeasti kiitävien hiekkapilvien välistä, tunsi hän olevansa jo lähempänä kotia. Toinen tunti vei hänet erään tumman kohtisuoran patsaan kohdalle, joka seisoi vapaasti muutaman esiin työntyvän jyrkänteen laidalla. Se oli kansainvälinen rajamerkki. Kun hän oli sivuuttanut sen, oli hän saapunut oman maansa kamaralle. Keskipäivän kuumuuden ollessa korkeimmillaan pysähtyi hän erään kallion varjoon, nosti yaquin satulasta maahan ja antoi hänelle vettä. Tarkastettuaan sitten kauan ympäröivää erämaata irroitti hän satulan Solin selästä, jotta se saisi piehtaroida hiekassa, söi hieman ja paneutui sitten itsekin hetkiseksi lepäämään.

Yaqui oli sitkeähenkinen, sillä hän eli vielä. Ensimmäisen kerran katsoi nyt Gale intiaaniin tarkemmin nähdäkseen, minkä näköinen tämä oikeastaan oli. Miehellä oli suuri jalomuotoinen pää ja kasvot, jotka muistuttivat ryppyistä naamiota. Näytti siltä kuin hänen kotiseutunsa, Sonoran, vulkaaninen laava olisi siselöinyt ne tummanpunaisiksi. Intiaaneilla on aina tummat ja salaperäiset silmät, mutta tämän yaquin katseessa oli erämaan koko surullinen autius. Se oli kohdistunut Galeen ja liikkui ainoastaan silloin kun hänkin liikkui, Intiaani oli lyhyt ja harteikas, ja hänen ruumiinsa näytti voimakkaasti kehittyneeltä, vaikka nälkä tai sairaus olivatkin sen nyt kovasti laihduttaneet.

Gale läksi jälleen jatkamaan kotimatkaansa. Kun hän oli päässyt solan toiseen päähän, oli hänellä edessään laaja syvennys, joka oli niin rosopintainen kuin miljoonia suuria nauloja olisi lyöty Thorin vasaralla johonkin säröiseen lattiaan. Sitä sanottiin Altar Valleyksi. Se oli puronuomien, kanjonien, kallioiden ja harjanteiden loppumaton kaaos, kaktuksien luvattu kotimaa, jonka itäinen pää ulottui Forlorn Riveriin asti ja imi sen veden kuiviin silloin kun siinä sattui sellaista olemaan.

Tämä erämaan okainen ja kuiva kohta oli melkein mahdoton kuljettavaksi satulassa huojuvan haavoittuneen ja avuttoman miehen kanssa. Kumminkin läksi Gale sinne pelkäämättä. Hän halusi kuljettaa yaquin niin kauas kuin suinkin tahi kunnes kuolema vapauttaisi hänet velvollisuudesta, ja Blanco sol kahlasi vierivässä hiekassa, kiipesi mutakuoppien reunoja ylös ja alas, pujotteli kallioiden ja valkopiikkisten _choyain_ välitse.

Aurinko alkoi jo laskeutua länttä kohti vähentäen suurinta kuumuuttaan vähitellen ja vastahakoisesti. Tuulikin tyyntyi ja tomu lakkasi kiitämästä. Nimettömien vuorten jylhä odottava seinämä muuttui punertavaksi ja sitten kullanväriseksi. Gale pysytteli itsepintaisesti väsymättömän hevosensa rinnalla tukien yaquia ja kestäen valittamatta terävien piikkien pistokset. Lopulta muuttui kulku vaivalloiseksi uurastamiseksi. Hänen raskaat säärystimensä uhkasivat usein kaataa hänet kumoon, mutta hän ei uskaltanut kulkea niittä, sillä vaikka ne olivatkin paksut ja kankeat, pistivät kumminkin choyain terävät peloittavat pistinmäiset piikit niidenkin läpi.

Aina viimeiselle penikulmalle asti jaksoi Gale seurata Blanco solia ja pitää tarkasti silmällä edessä olevaa tietä, mutta sitten kuin Forlorn Riverin litteät talot ilmestyivät näkyviin loistaen punaisilta auringon valossa, rupesi hän horjumaan ja väsyi nopeasti. Yaquikin putosi satulasta ja jäi liikkumatonna hiekalle makaamaan. Gale ei jaksanut enää nousta hevosensa selkäänkään, vaan tarttui lujasti Solin pitkään häntään horjuen siten eteenpäin.

Blanco sol hirnui kimakasti. Se vainusi kylmää vettä ja makeata apilasruohoa. Edestäpäin näkyvät lepattavat valot merkitsivät lepoa. Erämaan surullinen hämärä seurasi nopeasti auringonlaskua. Se korosti tuon harmaan hiekan läpi kiemurtelevan joen ja sen tummempien törmien yksinäisyyttä. Yön varjot alkoivat laskeutua laaksoon mustilta, kaukaa häämöittäviltä vuorilta.

VII.

VALKOISIA HEVOSIA.

"Loukkautunut yaqui! Miten hemmetissä tulit ottaneeksi hänet mukaasi?" jyrisi Belding laskiessaan Galen vuoteelle.

Beldingin luonne oli kovettunut näiden viimeisten onnettomien viikkojen kuluessa.

"Senvuoksi, etten voinut muuta", kuiskasi Gale vastaukseksi. "Menkää noutamaan hänet tänne -- hän putosi tielle -- joen toiselle puolelle -- ensimmäisen suuren _saguaron_ luokse."

Belding alkoi kiroilla hapuillessaan tulitikkuja voidakseen sytyttää lampun palamaan, mutta kun valo rupesi loistamaan, keskeytti hän äkkiä lausumatta edes aloittamaansa sanaa loppuun.

"Sanoit olevasi vahingoittumaton", sanoi hän tiukasti, kumartuessaan hyvin huolissaan Galen puoleen.

"Olen vain hieman väsynyt. Mene nyt tahi lähetä joku toinen hakemaan yaquia."

"Varmasti, Dick", vastasi Belding hieman lempeämmin. Sitten hän tömisteli ulos, hänen askeleensa kaikuivat käytävän kiviltä, sitten hän aukaisi jonkun oven ja huusi. "Äiti -- tytöt, Dick on palannut kotiin! Hän on aivan lopussa... No, ei, ei, ei hän ole haavoittunut eikä muutenkaan loukkaantunut. Te naiset olette nyt aina sellaisia...! Tehkää mitä voitte hänen mukavuudekseen. Minulla on nyt hieman muuta tekemistä."

Kuului nopeita kysymyksiä ja vastauksia, joita eivät Galen uneliaat korvat enää kyenneet erottamaan. Sitten hänestä tuntui kuin rouva Belding olisi kumartunut hänen puoleensa. Rouvan paljas läsnäolokin tyynnytti, rauhoitti ja auttoi häntä. Mercedes ja Nell hyörivät hänen ympärillään valkeina myötämielisyydestä ja jäykin katsein. Dick joi paljon, mutta ei halunnut ruokaa. Hän halusi vain nukkua. Ja tuntiessaan, miten heidän kasvonsa häipyivät jonkunlaiseen utuun samalla kun heidän ystävälliset kätensä hoivasivat häntä, menetti hän tajuntansa.

Hän nukkui kaksikymmentä tuntia. Sitten hän nousi janoissaan, nälissään, kankein jäsenin ja vieläkin perin uuvuksissa ja meni heti hakemaan Beldingiä ryhtyäkseen jälleen työhön.

"Sinun yaquisi oli jo puolikuollut, mutta luullakseni saamme hänet paranemaan", sanoi Belding. "Dick, tämä on toinen kerta, kun tämä intiaani tulee tänne New Orleansista jalkaisin, ratsain ja Jumala ties' miten. Hän puhuu englannin kieltä paremmin kuin useimmat intiaanit ja minä osaan hieman yaquien kieltä. Olen kuullut vähän hänen elämästään ja arvannut loput. Meksikon hallitus koettaa hävittää nuo yaquit sukupuuttoon. Noin vuosi sitten joutui tämän miehen heimo vangiksi eräässä Meksikon satamakaupungissa. Isät, äidit ja lapset erotettiin toisistaan ja lähetettiin laivoissa Yucataniin työskentelemään orjina suurilla riisiviljelyksillä. Heitä vainottiin, lyötiin ja kiusattiin nälällä. Jokainen orja sai ruoakseen päivää kohti hieman hapanta taikinaa eikä muuta. Yucatan on matalaa, soista, sumuista ja kuumaa seutua, ja yaquit ovat syntyneet ja kasvaneet korkealla ja kuivalla Sonoran ylätasangolla, jossa ilma on ohut kuin veitsen terä. He kuolivat noille riisipelloille toinen toisensa jälkeen, mutta heidän sijalleen tuotiin jälleen uusia. Katsohan, meksikolaiset eivät halua tappaa heitä heti hävittäessään noita yaqueja sukupuuttoon, vaan tahtovat hyötyä heistä ensin. Tämä on hirveätä julmuutta... No niin, tämä yaqui, jonka toit tänne, pääsi pakenemaan, nousi laivaan ja saapui lopulta New Orleansiin. Jollakin tavoin matkusti hän sitten tänne. Annoin hänelle evästä ja hän poistui erään papagolaisen kanssa. Hän oli jo sairas silloin ja sitten on hän varmaankin joutunut rosvojen käsiin."

Gale kertoi hänelle seikkailunsa Papago Wellin luona.

"Tuo rosvo, joka koetti murskata yaquin hevosensa kavioiden alle, oli todellinen hyena", lopetti Gale väristen. "Olen jo nähnyt vuodatettavan verta ja hieman muutakin hermoihin koskevaa, mutta tuollaista pirullisuutta en voinut katsella. Ammuin kumminkin sivu, kuten jo sinulle sanoin, vaikka matka oli tuskin pariakymmentä askelta pitempi."

"Dick, sellaisissa tapauksissa kuin tämä on sitä parempi kuta nopeammasti suoriudut rosvoista", sanoi Belding julmasti. "Ja mitä hermoihin koskeviin näkyihin tulee, niin odota kunnes näet jonkun yaquin meksikolaisen kimpussa. Suoraan sanoen mitään hirveämpää ei ole enää olemassa. Sellainen verenhimo ja sukuviha ovat syvää kuin elämä ja yhtä peloittavia. Espanjalaiset kukistivat azteekit noin neljä- tahi viisisataa vuotta sitten. Tuolla vihalla on ollut aikaa juurtua yhtä kauan kuin kaktuksilla. Yaquit ovat vuoristossa asuvia azteekkejä. Henkilökohtainen käsitykseni on, että he ovat jaloa ja ymmärtäväistä kansaa, joka, jos se vain saisi elää rauhassa, olisi rauhaa rakastavaa ja työteliästä. Pidän noista muutamista, jotka tunnen. Mutta he ovat tuomitut kuolemaan sukupuuttoon. Onko sinulla aavistustakaan, mikä tätä yaquia vaivasi, ennenkuin roisto aloitti julmuutensa?"

"Ei. Huomasin vain, että intiaani oli huonossa kunnossa, mutta en voinut saada selville, mikä häntä vaivasi."

"Niin, minulla on taasen omat mielipiteeni asiasta, enkä ole varma, liioittelenko luulossani. Ajattelen nimittäin, että tuo yaqui oli tahi on kuolemaisillaan surusta. Hänen ainoa toivomus oli päästä takaisin vuorille kuolemaan. Siinä Sonoran osassa, jonne hän oli matkalla, ei ole enää ainoatakaan yaquia."

"Hänen silmissään oli todellakin hyvin omituinen ilme", sanoi Gale miettiväisesti.

"Niin oli, minäkin huomasin sen. Mutta kaikki yaquit ovat villin näköisiä. Ellen suuresti erehdy, on tämä mies ollut päällikkö. Suojellessasi häntä ja tuodessasi hänet tänne tuhlasit voimiasi ja antauduit tarpeettomaan vaaraan, mutta, vieköön piru kaikki nuo meksikolaiset rosvot, olen kumminkin iloinen, että toit hänet!"

Gale ilmoitti nyt olevansa huolissaan Laddin vuoksi.

"Ladd ei lähtenytkään sinua tapaamaan", vastasi Belding. "Tiesin sinun palaavan tänne piakkoin, ja koska meidän ja Casitan välillä sattui selkkauksia, lähetin hänet sinne. Sitten lähtösi on ystävämme Carter menettänyt lauman hevosia ja muutamia nuoria härkiä. Katsoitko tarkasti noita hevosia, jotka rosvot olivat kuljettaneet lähteelle?"

Sen jälkeen kuin Dick oli ruvennut vartijaksi, oli hän oppinut katsomaan kaikkea terävin, varmoin, valokuvaavin silmin, ja joutuessaan nytkin antamaan varman lausuntonsa, kuten usein ennenkin, kertoi hän laumassa olleen enimmäkseen tummia hevosia, muutamia kimoja ja yksi laikullinen raudikko.

"Carterin omaisuutta, yhtä varmasti kuin sinä olet olemassa!" huudahti Belding. "Hänen laumansa on hajoitettu ja jaettu monien varasjoukkueiden kesken. Carterilla on tuolla Three Mile Arroyossa suuri karjakartano. Se on niin kaukana Yhdysvaltain puolella, että sieltä on pitkä matka rajalle."

"Nuo näkemäni hevoset menevät varmasti kotiinsa, eivätkö menekin?" kysyi Dick.

"Varmasti! Niitä ei voida ottaa kiinni eikä pysähdyttää."

"No niin, millaiseen työhön minä nyt ryhdyn?"

"Jää tänne lepäämään", vastasi Belding suoraan. "Olet levon tarpeessa. Alistu naisten hemmoitteluun ja salli heidän lääkitä sinua hieman. Kun Jim palaa Sonoytasta, tiedän paremmin, mitä meidän on tehtävä. Näyttää siltä, hitto vieköön, että meillä on nyt muutakin tekemistä kuin estää japanilaisia ja kiinalaisia pääsemästä Yhdysvaltoihin. Meillä on täysi työ suojellaksemme omaisuuttamme joutumasta meksikolaisten käsiin."

"Onko minulle tullut kirjeitä?" kysyi Gale.

"Kirjeitäkö? Kuulehan, poikaseni, sellaista asiaa ei juuri olekaan, joka saisi minut tahi jonkun muun lähtemään Casitaan nyt. Vaikka kaupungissa olisikin turvallista nyt, on ainakin matka sinne vaarallinen. Kukaan ei ole käynyt Casitassa kuukauden päiviin."

Gale oli saanut monta kirjettä sisareltaan, Elsieltä, mutta viimeiseen ei hän ollut vielä vastannut. Kun hän joskus sattumalta palasi Forlorn Riveriin muutamiksi päiviksi, oli hänellä silloinkin niin paljon työtä, ettei kirjoittamiseen jäänyt juuri aikaa, ja sitäpaitsi oli Elsie kirjoittanut, että isäukko oli raivoissaan luullessaan Dickin joutuneen kokonaan hunningolle.

"Aika rientää", sanoi Dick. "George Thorne pääsee vapaaksi piakkoin ja tulee tänne. Mahtaneeko hän jäädä tänne vai vieneekö hän Mercedeksen johonkin muualle?"

"Hän pysähtyy kauniisti tänne Forlorn Riveriin, jos vain minulla on vielä jotakin sanomista", vastasi Belding. "Haluaisin sitäpaitsi mielelläni tietää, miten hän aikoisi viedä espanjattaren pois maasta nyt, kun kaikki tiet ovat täynnä vallankumouksellisia ja rosvoja. Tyttöä olisi hyvin vaikea pukea sellaiseen valepukuun, ettei häntä tunnettaisi. Kuulehan, Dick, luuletko, että voimme saada Thornen jäämään tänne? Kuultuani suunnitelmasi suuresta vesisäiliöstä olen ruvennut haaveilemaan Forlorn Riverin onnellisesta tulevaisuudesta... Kunpa vain tämä onneton sota loppuisi! Sillä, Dick, sellaista se on, Meksikon pohjoisrajalla tapellaan merestä mereen asti. Mutta olipa se nyt mitä tahansa, ei se kumminkaan ole meidän sotaa. Olemme hieman sen ulkopuolella. Emme voi kumminkaan tehdä mitään Forlorn Riverin hyväksi, ennenkuin se loppuu."

Suunnitelma, josta Belding mainitsi, voi kyllä suotuisimmassa tapauksessa saada aikaan, että Altar Valleysta aikojen kuluessa vielä tulee hedelmällinen maanviljelysseutu. Oleskellessaan yliopistossa oli Gale lukenut insinööriksi, vaikka hän ei sittemmin ollut sytyttänytkään tieteellistä maailmaa tuleen ja liekkeihin keksinnöillään. Eikä hän sitäpaitsi poistuttuaan yliopistosta ollut voinut tyydyttää isänsäkään vaatimuksia mihinkään työhön nähden. Kumminkin kantoivat hänen pintapuoliset tietonsa hedelmää täällä maailman äärimmäisessä kolkassa, erämaassa, jossa sellaista kaikkein vähimmin olisi luullut voivan odottaa. Gale oli alituisesti arvaillut, missä Forlorn Riverin lähteet olivat. Ei ainoakaan valkoinen mies eikä kukaan meksikolainenkaan ollut milloinkaan kiivennyt noille jylhille rosoisille rinteille, joita sanottiin Nimettömiksi vuoriksi ja joilta Forlorn Riverin luultiin alkavan. Gale oli löytänyt erään pitkän ja kaitaisen, louhikkoisen ja kiviseinäisen kuilun, joka voitiin padota räjähdyttämällä dynamiitilla muudan ylempänä oleva esiinpistävä kallionkieleke. Sinne voitaisiin sitten koota haihtumaton vesimäärä. Sitten oli hän vielä suunnitellut kastelujärjestelmän veden johtamiseksi laaksoon kaivostöitä varten ja Yhdysvaltain puolella olevan Altar Valleyn osan muuttamiseksi oikeaksi paratiisiksi. Belding oli taannut, että uomissa ja kuiluissa oli kultaa, tosin ei niin paljon, että se olisi ilahduttanut kullanetsijöitä, mutta kumminkin tarpeeksi, jotta sen huuhtominen tulisi kannattamaan. Ja Altar Valleyn ylemmät penkereet eivät kaivanneet muuta kuin vettä kasvaakseen vaikka mitä vuodet läpeensä. Galekin oli niin muodoin ruvennut haaveilemaan Forlorn Riverin tulevaisuudesta.

Seuraavan päivän iltapäivällä palasi Ladd odottamatta taluttaen nilkuttavaa ja vaahtoista hevostaan. Belding ja Gale, jotka sattuivat olemaan työssä pajassa, katsoivat tulijaan sanattomina hämmästyksestä. Hevosen jalat olivat täynnä verisiä haavoja ja muutenkin se näytti olevan aivan kaatumaisillaan. Laddin sombrero oli pudonnut johonkin ja sen asemesta oli hän sitonut päähänsä verisen huivin. Hiki, veri ja tomu olivat jähmettyneet kuivaksi kuoreksi hänen kasvoilleen, pieniä tomupilviä pölähteli hänestä, kun hän käveli, ja hänen naarmuisten säärystimiensä alimmat osat olivat täynnä katkenneita valkoisia piikkejä.

"Päivää, pojat!" huudahti hän. "Olenpa todellakin iloinen nähdessäni teidät jälleen!"

"Mihinkä hiiteen sinä hattusi olet pannut?" kysyi Belding tiukasti. Tervehdys oli naurettava. Mutta Beldingin sanat eivät merkinneet mitään. Hänen kasvoillaan kuvastuvat suru ja levottomuus puhuivat enemmän kuin hänen synkkä hämmästyksensä.

Ladd pysähtyi irroittaen satulan hihnat, katsoi sitten Beldingiin ja nauroi tyynesti.

"Tom, muistat kai tuon _saguaro_-kunnaan Carterin kartanoon vievän tien ja Casitaan johtavan maantien risteyksessä? No niin, kiipesin sen yli ja jätin hattuni erään tikan pesän katoksi."

"Olet paennut jotakin ja ehkäpä taistellutkin?" kysyi Belding, ikäänkuin Ladd ei olisi puhunut vielä sanaakaan.

"Vannon, että asiat selvenevät sinullekin jonkun ajan kuluttua", vastasi Ladd irroittaen satulan.

"Ladd, mene sisälle naisten luo", sanoi Belding. "Minä kyllä hoidan hevosesi."

"Kyllä menen, Tom, minuutin kuluttua. Käväisin rajallakin ja näin siellä sekä hevosten että härkien jälkiä. En nähnyt kumminkaan merkkiäkään rosvoista, ennenkuin tänä aamuna. Nukuin Carterin luona viime yön. Tuo viimeinen ryöstö vei häneltä kaiken. Hän on tulemaisillaan hulluksi. Tänä aamuna ratsastin pahki muutamaan Carterin hevoslaumaan, joka painoi täyttä vauhtia kotiin päin. Muutamat rosvot koettivat pidättää ne ja kääntää ne jälleen rajan toiselle puolelle. Sotkeuduin leikkiin hämmästyttäen heidät kokonaan. Carterin hevoset pääsivät pakoon. Sitten alkoi minun ja rosvojen välillä pieni kilpajuoksu kaktuksien keskellä. Olin väärällä puolella ja minun oli sen vuoksi murtauduttava heidän ketjunsa läpi päästäkseni kotiin. Pelastuin kumminkin vain nipin napin. Ahtaammassa paikassa en ole juuri ollut."

"Ladd, jos vain ottaisit jonkun minun hevosistani, et joutuisi milloinkaan tuollaiseen pulaan", sanoi Belding. "Tuo sinun hevosesi osaa kyllä juosta, ja Jumala tietää, että se on rohkeakin, mutta sinä tarvitset suuren meksikolaisen hevosen, jolla on kaktuksien sitkeyttä veressään. Valitse vain laumasta mieleisesi. Ota joko Bull, White woman tahi Blanco José." [Bull = härkä; White woman = valkoinen nainen; Blanco José = valkoinen José.]

"Minulla oli muutamia kuukausia sitten suuri ja nopea hevonen, mutta menetin sen", sanoi Ladd. "Tämäkin on jonkunlainen. Varmasti kyllä Bull ja tuo valkoinen piru, jolla on meksikolainen nimikin, voittavat hevoseni nopeudessa ja tappaisivat sen penikulman pituisella kaktustiellä. Mutta, Tom, en voi mitenkään suostua ottamaan ainoatakaan noista komeista valkoisista hevosistasi. Olen ehkä liian hentomielinen ja menettelen ehkä tyhmästi, etten ota yhtä, ennenkuin rosvot puhdistavat Forlorn Riverin."

Belding murahti kirouksen kurkustaan niin, että ääni muistutti kaukaista jyrinää. Hänen kasvojensa levoton ilme muuttui tummaksi hehkuksi ja kiihkoksi. Lukuunottamatta vaimoaan ja tytärtään ei hän rakastanut mitään niin paljon kuin noita valkoisia hevosiaan. Hänen isänsä ja isoisänsä ja kaikki hänen esivanhempansa, joista hän polveutui, olivat pitäneet hevosista. Se oli hänellä verissä.

"Laddy, enkö voi viedä noita valkoisia johonkin muualle, ennenkuin on liian myöhäistä?"

"Aikaa kyllä vielä on, mutta mihin ne sitten vietäisiin?"

"San Felipeen?"

"Ei. Ne ovat paremmassa turvassa täällä."

"Casitaan ja sitten rautateitse etemmäksi?"

"Pelkään sen olevan uskallettua. Kaupunki on täynnä kapinallisia, jotka tarvitsevat hevosia."

"Sitten suoraan pohjoiseen?"

"Mutta, mies, oletko tullut hulluksi? Siellähän on satapenikulmaisia alueita, joissa ei ole ruohonkorttakaan, saati sitten vettä. Sanon sinulle, Tom, että turvallisinta on viedä nuo valkoiset etelään, Sonoraan, johonkin tuntemattomaan laaksoon vuoristossa. Anna niiden sitten olla siellä, kunnes rosvot ovat puikkineet takaisin itään. Koittaa pian sellainen aika, ettei rosvoilla ole täällä enää mitään ryöstämistä. Silloin ratsastavat ne uusille laitumille."

"Laddy, en tunne Sonoraan johtavia teitä. Enkä voi luottaa keneenkään meksikolaiseen enkä papagoon. Näin meidän kesken puhuen, tuota intiaani-paimentani epäilen."

"Sitten on meidän paras pysytellä täällä, Tom. Dick, on hauska tavata sinua jälleen. Mutta sinähän näytät tyyneltä kuin perimä vellissä. Näyt tulevan levollisemmaksi päivä päivältä. Näitkö merkkiäkään Jimistä Sonnytan tiellä?"

Sitten talutti Belding väsyneen hevosen juottopaikalle vartijain mennessä taloa kohti. Dick kertoi juuri seikkailustaan Papago Wellin luona, kun he kiersivät kuistin nurkan. Nell istui kynnyksellä. Hän nousi huudahtaen heikosti ja riensi heitä vastaan.

"Minun on alistuttava kohtalooni", kuiskasi Ladd. "Naiset tulevat hoitamaan minua kuin rintalasta. Ja minä olen todellakin niin huonossa kunnossa, etten voi auttaa itseäni."

"Voi, Laddy, olette varmasti haavoittunut!" huusi Nell juostessaan kalvennein poskin ja kauhistunein katsein häntä vastaan ja tarttuessaan hänen käsivarteensa.

"Nell, juoksin vain niin varomattomasti, että kaktuksen piikki raapaisi korvaani."

"Ah, Laddy, älkää nyt viitsikö valehdella! Te olette huiputtanut minua ennenkin. Tiedän, että olette haavoittunut. Tulkaa nyt äidin luo."

"Varmasti, Nell, se ei ole muuta kuin mitätön naarmu. Hevoseni keikautti minut selästään."

"Laddy, mikään hevonen ei kykene heittämään teitä selästään." Tytön sanat ja moittiva katse kiihoittivat vain Laddya jatkamaan.

"Ehkä sain sen silloin, kun ratsastin nopeasti mesquite-pensaikossa ja eräs terävä oksa --"