Part 1

Produced by Tapio Riikonen

ERÄMAAN KULTAA

Kirj.

Zane Grey

Englannin kielestä ("Desert Gold") suomensi

Väinö Nyman

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

SISÄLLYS:

Esipuhe. I. Vanhat ystävät. II. Mercedes Castañeda. III. Pako erämaahan. IV. Forlorn River. V. Erämaan ruusu. VI. Yaqui. VII. Valkoisia hevosia. VIII. Blanco Sol juoksee. IX. Keskeytetty lepohetki. X. Rojas. XI. Laavan ja kaktustasankojen poikki. XII. Helvetinkuilu. XIII. Forlorn Riverissä tapahtuneita muutoksia. XIV. Kadonnut poika. XV. Erämaahan vangitut. XVI. Vuoristolampaita. XVII. Merkityksellinen hevosen hirnunta. XVIII. Todellisuus unien asemesta. XIX. Forlorn Riverin salaisuus. XX. Erämaan kultaa.

ESIPUHE.

Kasvot kummittelivat Cameronin silmissä -- erään naisen kasvot. Ne näkyivät hänelle sammuvan kenttätulen valkeassa sydämessä, ne kurkistelivat häntä varjoista, jotka liehuivat välkkyvän valon yläpuolella, ne seurasivat aavemaisesti hämärässä hänen ympärillään.

Tänä hetkenä, kun aurinko oli jo laskeutunut mailleen ja kuolon hiljaisuus vallitsi luonnossa, muistui Cameronin mieleen eräs tapahtuma, josta jo oli kulunut pitkä aika. Se oli sattunut hänelle eräässä kodissa Peoriassa; siellä oli hän loukannut erästä naishenkilöä ja menettänyt hänet, sillä hän oli rakastanut tätä liian myöhään. Cameron oli kullanetsijä, yksinäisyyttä tavoitteleva ja synkkiä kallioisia erämaita rakastava henkilö senvuoksi, että hän halusi oleskella yksinään muistellakseen entistä elämäänsä.

Ääni häiritsi Cameronin mietteitä. Hän kohautti päätään kuunnellakseen. Vieno tuuli lietsoi sammumaisillaan olevaa hiillosta, puhalsi kipinöitä ja valkoista tuhkaa sekä ohutta savua ympäröivään pimeyteen. Hänen aasinsa ei näyttänyt kumminkaan pelkäävän. Äkkiä rikkoi hiljaisuuden murmelin karjunta. Se oli omituista, villiä murinaa, ei mitään tavallista haukuntaa, vaan kovaäänistä suden ulvontaa, jossa oli kuin kaipaavaa valitusta. Kun se taukosi, valtasi Cameronin kauhea yksinäisyyden tunnelma. Ääni tuntui kaikuvan edelleen hänen mielessään. Hän ja tämä kuljeskeleva susi olivatkin veljeksiä.

Terävä-ääninen metallin kilinä kiviä vasten ja kavioiden pehmeä narina hiekassa aiheuttivat, että Cameron tarttui pyssyynsä ja läksi liikkeelle sammuvan kenttätulen äärestä. Hän oli jossakin asumattomalla rajaseudulla Sonoran ja Arizonan välillä, ja kullanetsijä, joka kesti tämän seudun kuumuuden ja hedelmättömyyden, joutui usein monenlaisiin vaaroihin.

Pari olentoa, jotka olivat ympäröivää pimeyttäkin tummemmat, lähestyi, muutti muotoaan ja päästyään nuotion valopiiriin osoittautuikin erääksi valkoiseksi mieheksi raskaasti kuormitettuine aaseineen.

"Hyvää iltaa!" huudahti tulija pysähtyessään katsoen Cameroniin. "Näin tulenne. Saanko leiriytyä tänne?"

Cameron tuli esille varjosta tervehtien vierastaan, jota hän luuli samanlaiseksi kullanetsijäksi kuin hän itsekin oli.

Hän oli pahoillaan, että hänen yksinäinen yövalvomisensa kenttätulen ääressä häiriytyi, mutta siitä huolimatta hän piti arvossa erämaan lakia.

Vieras kiitti häntä ja irroitti senjälkeen kantamuksen aasin selästä. Sitten avasi hän matkalaukkunsa ja alkoi valmistella itselleen ateriaa. Hänen liikkeensä olivat hitaat, mutta kumminkin hyvin täsmälliset.

Cameron katseli häntä vielä hieman vihaisesti, vaikkakin samalla myös uteliain ja kasvavin mielenkiinnoin. Nuotio alkoi palaa kirkkaasti ja sen valossa Cameron huomasi, ettei hänen vieraansa harmaasta tukasta huolimatta näyttänyt vanhalta, ja vaikka hänen hartiansa tosin olivatkin jo kumarassa, näytti hän vielä hyvin voimakkaalta.

"Oletteko löytänyt kultaa?" kysyi Cameron häneltä ensimmäiseksi kysymyksekseen.

Vieras katsahti häneen nopeasti kuin säikähtäen ihmisäänen kaikua. Hän vastasi Cameronin kysymykseen ja niin syntyi heidän välillään lyhyt keskustelu. Mutta vieras tahtoi silminnähtävästi välttää joutumasta pitempiin puheluihin. Cameron kyllä ymmärsi sen. Hän nauroi pilkallisesti ja tuijotti terävästi vieraansa ryppyisiin kasvoihin. Tässäpä oli totta totisesti toinen omituinen erämaan kävijä, jota kannusti jokin muukin voima kuin kullan himo! Cameronista tuntui, että hänen ja tämän miehen välillä oli jotakin "hienoa sukulaisuutta", jotakin epämääräistä ja selittämätöntä, joka kenties johtui tunteesta, että vieras oli samanlainen yksinäinen vaeltaja kuin hänkin, tahi aiheutuiko se jostakin syvemmästä käsittämättömästä sukulaisuudesta, jonka alku oli menneisyydessä? Cameronin rinnassa alkoivat myllertää kauan sitten unhottuneet tunteet, jotka olivat olleet jo niin kauan poissa mielestä, ettei hän tahtonut niitä muistaakaan. Mutta ne kiusasivat häntä kumminkin.

* * * * *

Kun hän heräsi, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen, että hänen seuralaisensa oli jo lähtenyt. Jäljet hiekassa osoittivat pohjoista kohti. Sillä suunnalla ei ollut ollenkaan vettä. Cameron kohautti olkapäitään, se ei ollut hänen asiansa, hänellä oli omat tehtävänsä. Ja samassa hän unhotti omituisen vieraansa.

Cameron alkoi päivähommansa kiitollisena yksinäisyydestä, jota ei nyt mikään häirinnyt, sillä ympäröivässä kuilujen kyntämässä ja kaktuksia kasvavassa seudussa ei näkynyt mitään elämää. Hän kulki lounaaseen päin milloinkaan poikkeamatta kauaksi kuivasta virranuomasta, ja välinpitämättömästi erikoisetta innostuksetta hän haeskeli kullan merkkejä.

Työ oli hyvin vaivalloista, mutta lepohetket, joita hän soi itselleen silloin tällöin, eivät johtuneet väsymyksestä. Hän pysähtyi katselemaan, kuuntelemaan ja tunnustelemaan. Tämän laajan hiljaisen maailman merkitys hänelle oli aina ollut jonkunlainen salaperäisyys, jonka hän vain tunsi sen kaikessa mahtavassa voimassaan, mutta ei milloinkaan ymmärtänyt.

Kun hän sinä päivänä ennen hämärää kaivoi kosteaa valkeareunaista liejua, saadakseen vettä, hän äkkiä kuuli kovaa jalkojen kolinaa kiviä vasten. Solasta lähestyi häntä mies aaseineen. Cameron tunsi hänet.

"Hyvää päivää, ystävä!" huudahti mies pysähtyessään. "Tiemme yhtyivät jälleen, mikä mielestäni olikin hyvä."

"Päivää, päivää", vastasi Cameron hitaasti. "Oletteko löytänyt joitakin kullanmerkkejä tänään?"

"Ei, en kerrassaan mitään."

He leiriytyivät yhdessä, söivät vähäisen kasvisateriansa, polttivat piipullisen tupakkaa ja kääriytyivät peitteihinsä nukkumaan vaihtamatta montakaan sanaa keskenään. Aamulla vallitsi heidän kesken yhtäläinen vaiteliaisuus, yhtäläinen toistensa vieroilu kuin ennenkin. Mutta sälytettyään tavaransa aasin selkään Cameronin seuralainen loi katseensa Cameroniin ja lausui:

"Mehän voisimme ruveta yhteishommiin, jos vain se teille sopii."

"En ota milloinkaan osakasta hommiini", vastasi Cameron kylmäkiskoisesti.

"Olette yksin, kuten minäkin", lausui toinen lempeästi. "Tämähän on äärettömän laaja seutu, ja jos me löydämme kultaa, on sitä kylliksi meille molemmille."

"En ole tullut tänne erämaahan yksistään kullan tähden", vastasi Cameron nopeasti kylmin äänensävyin.

Hänen seuralaisensa syvälle painuneet, mutta siitä huolimatta kirkkaat silmät välähtivät äkkiä. Se pani Cameronin tunnustamaan, ettei hän monien vaellusvuosiensa kestäessä ollut tavannut ketään, joka hänen rinnallaan olisi voinut kestää erämaan paahtavaa kuumuutta, sokaisevia hiekkamyrskyjä ja erämaan kaameata hiljaisuutta ja kolkkoutta. Cameron viittasi kädellään laajaa erämaan avaruutta kohti lausuen samalla: "Minähän voin kulkea Sonoran erämaan läpi tahi samota vaikka Pinacateen tahi pohjoiseen Coloradoon asti. Olette liian vanha mies seuraamaan minua."

"En tunne maata, mutta minusta on toinen seutu yhtä hyvä kuin toinenkin", vastasi hänen seuralaisensa. Hän näytti hetkiseksi unhottavan itsensä luodessaan kaukokantoisen katseen hiekkaista ja kivistä erämaata kohti. Sitten hän pienellä, kevyellä lyönnillä ajoi aasinsa Cameronin taakse. "Niin, olen tosin vanha. Yksinäinen olen myöskin. Sellaiseksi jouduin vasta äskettäin. Mutta, hyvä ystävä, vielä sentään kykenen kulkemaan, ja muutamia päiviä kestävä toveruuteni ei tule loukkaamaan teitä."

"Samoin on minunkin laitani", lausui Cameron.

He alkoivat yhdessä hiljalleen kulkea erämaata kohti. Auringon laskeuduttua he pystyttivät leirin matalan pensaston suojaan. Cameron oli iloinen, että hänen toverinsa noudatti intiaanin tapaa olla mahdollisimman vaitelias. Seuraavana päivänä olivat kullanetsijät saapuneet jo kauas synkkään erämaahan. Nyt alkoi heidän vaiteliaisuutensa vähitellen murtua; ensin mursi sen vanhempi mies ja sitten aivan huomaamattaan myöskin Cameron. Heikosti palavan leiritulen ääressä tämä harmaakasvoinen, ajatuksiinsa vaipunut vanha kullanetsijä otti mustan piippunsa suustaan voidakseen sanoa jotakin. Cameron taas kuunteli vain ukon puhetta, joskus sentään lausuen hänkin vastaukseksi jonkun sanan. Ja niin vähitellen, kun Cameronista alkoi erämaan vaikutus tuntua vähemmän synkältä, alkoi hän kiinnittää enemmän huomiota toveriinsa ja huomasi, että tämä vanhus erosi suuresti kaikista muista, jotka hän aikaisemmin oli kohdannut erämaassa. Tämä mies ei milloinkaan valitellut kuumuutta eikä näyttänyt kärsivän lentohiekasta, huonomakuisesta vedestä eikä niukasta ravinnosta. Päivisin hän harvoin oli jouten. Öisin hän istui unisen näköisenä leiritulen ääressä tahi käyskenteli edestakaisin puolihämärässä. Hän nukkui sangen vähän ja kävi levolle paljon myöhemmin kuin Cameron. Hän oli väsymätön, kärsivällinen ja mietiskelevä.

Cameronin yhä lisääntyvä mielenkiinto toveriinsa pani hänet lopultakin tunnustamaan, että hän jo monet vuodet oli tahtonut välttää seuraa. Näinä vuosina oli ainoastaan kolme miestä samonnut erämaahan hänen kanssaan ja kaikki nämä kolme olivat jättäneet luunsa valkenemaan erämaan hiekkaan. Cameron ei ollut välittänyt ottaa selville heidän salaisuuksiaan. Mutta kuta enemmän hän tutustui tähän nykyiseen toveriinsa, sitä enemmän hän alkoi epäillä, että hän oli menettänyt jotakin noissa toisissa. Tämä nykyinen vaitelias toveri muistutti jotenkin heistä.

Eräänä iltapäivänä myöhään, taivallettuaan yli valkoisen ja mutkikkaan hiekka- ja sora-aavikon, he tulivat kuivalle vesikuopalle. Cameron kaivoi syvän kuopan hiekkaan, mutta hänen työnsä ei tuottanut mitään tulosta. Hän oli juuri lähtemäisillään väsynein askelin viimeiselle vesipaikalle, kun hänen toverinsa pyysi häntä odottamaan. Cameron huomasi hänen haeskelevan jotakin laukustaan ja ottavan esille esineen, joka muistutti pientä, haaraista persikkapuun oksaa. Hän tarttui haaroihin pitäen oksaa edessään siten, että tyvipää viittasi suoraan eteenpäin. Senjälkeen hän läksi kulkemaan pitkin joen uomaa. Cameron hämmästyi ensin, ihmetteli sitten, sääli ja seurasi lopulta paljaasta uteliaisuudesta vanhusta. Hän huomasi, että hänen toverinsa jännitti voimakkaasti ranteitaan, kuin taistellen jotakin huomattavan suurta voimaa vastaan. Persikkapuun oksan toinen pää alkoi vapista ja kääntyä. Cameron ojensi kätensä koskien siihen ja hämmästyi tuntiessaan, että jokin ääretön väräjävä voima veti oksan päätä maata kohti. Hän tunsi sen ruumiissaan kuin magneettisen sysäyksen, oksa kääntyi kääntymistään viitaten lopulta maata kohti.

"Kaivakaa tästä!" lausui ukko.

"Mitä!" huudahti Cameron. Hän luuli miehen menettäneen järkensä.

Hän jäi kumminkin katselemaan, kun hänen toverinsa kaivoi kuoppaa hiekkaan. Kolme jalkaa hän kaivoi, sitten neljännen ja viidennenkin, jolloin hiekka alkoi muuttua tummemmaksi ja kosteaksi. Kun kuoppa oli kuusi jalkaa syvä, alkoi vesi jo pursuta esille.

"Tuokaa minulle pikku astia laukustani", virkkoi ukko.

Cameron täytti ukon pyynnön ja näki tämän asettavan astian syvälle kaivamaansa kuoppaan niin, että se esti seinien vyörymisen, mutta salli kumminkin veden tihkua lävitse. Cameronin odottaessa täyttyi astia. Kaikista merkillisistä tapauksista, joita hän oli nähnyt erämaassa olonsa aikana, oli tämä hänen mielestään ihmeellisin. Uteliaana hän otti maasta persikkapuun oksan ja piti sitä käsissään samoin kuin hän oli nähnyt toverinsakin tekevän. Mutta ihme ja kumma, esine ei liikahtanutkaan hänen käsissään.

"Huomaan, ettei teille ole suotu tuota voimaa", huomautti hänen toverinsa. "Harvat ihmiset sen sitäpaitsi omistavatkin."

"Omistavat minkä?" kysyi Cameron.

"Voiman löytää vettä tällä tavalla kuin minäkin. Illinoisin valtiossa oli eräs vanha saksalainen ukko, joka tällä tavalla määräsi kaivon paikan. Hän neuvoi minua huomattuaan minun omistavan saman voiman. En voi sitä selittää. Mutta teidän ei tarvitse näyttää niin ällistyneeltä. Siinä ei ole mitään yliluonnollista."

"Te siis tarkoitatte sen olevan aivan päivänselvää, että muutamilla ihmisillä on magnetismia tahi joku voima tahi keino, jonka avulla he voivat löytää vettä, kuten tekin nyt."

"Aivan niin. Se ei ole mitään harvinaista Illinoisissa, Ohiossa eikä Pennsylvaniassa. Tuo vanha saksalainen, josta puhuin, ansaitsi rahaa kulkien paikasta paikkaan persikan oksa mukanaan."

"Mikä Jumalan lahja erämaassa vaeltajalle!"

Cameronin toveri hymyili -- toisen kerran näiden päivien kuluessa.

He saapuivat nyt seutuun, joka oli rikas mineraaleista, joten heidän kulkunsa muuttui hitaammaksi. Tavallisesti he kulkivat siten, että toinen kulki jonkun kuivuneen jokiuoman toista puolta ja toinen toista, antaen aasiensa kulkea hitaasti eteenpäin ja nykkiä kuivuneen ruohon vaalenneita korsia, salviaruohoja ja kaktuksia, sillä aikaa kuin he etsivät kuiluista ja pengermäin alta kullan merkkejä. Kun he löysivät jonkun kiven, jossa hiukankaan näkyi kullan merkkejä, irroittivat he siitä palasen, jota he käsittelivät kemiallisesti. Etsiminen oli kerrassaan jännittävää. Työ keskeytyi kumminkin joskus pitkiksi heille lepoa suoviksi hetkiksi, jolloin he loivat katseensa kauas autioon erämaahan tahi silmäilivät sakean sumun lävitse heijastavia vuorenhuippuja. Joku vastustamaton vetovoima, joka ei johtunut ainoastaan kullan etsimisen halusta, houkutteli heidät joskus vuorien huipuille ja rinteille. Siellä he sitten, kaivettuaan ja kuokittuaan ensin tarpeekseen, levähtelivät katsellen laajaa näköalaa, ja illalla, kun aurinko menetti kuumuutensa alkaen laskeutua ja piilottaa punaista kehäänsä kaukaisten huippujen taakse, pysähtyivät he johonkin varjoiseen kuiluun tahi hauskaan kuivuneeseen virran uomaan ja rupesivat etsimään vettä. Löydettyään sitä irroittivat he kuormat aasien selästä, juottivat eläimet ja laskivat ne laitumelle. Sitten valmistivat he leiritulen kuivaneista pensaista. Kun kummallinen hämärä muuttui vähitellen synkäksi yöksi, istuivat he nojautuen kiviä vasten ja katselivat sammuvaa hiillosta. Sitten hetken kuluttua vaipuivat he nukkumaan hiekalle kirkkaiden tähtien valaistessa heidän tummia kasvojaan.

Jokaisen seuraavan päivän ja yön kuluttua huomasi Cameron yhä enemmän kiintyvänsä omituiseen toveriinsa. Hän huomasi, että muutamien tuntien helteisen työn jälkeen hän oli huomaamattaan tullut lähemmäksi toveriaan. Hänen täytyi tunnustaa, että muutamien viikkojen oleskelu erämaassa oli muuttanut hänet melkein toiseksi mieheksi. Niin hyvin sivistyneiden keskuudessa kuin myöskin yksinkertaisissa kaivosleireissä oli hänen mielensä aina ollut levoton ja synkkä. Mutta päästyään nyt tämän aution maan aaltoilevalle pinnalla hän saattoi katkeruudetta katsella rauhattomaan sieluunsa. Vaikuttaako erämaa jalostavasti ihmiseen? Cameron uskoi, että asumattomissa seuduissa elävät hurjat miehet taistellessaan kylmää, kuumuutta, janoa, nälkää ja kaikenlaisia muita puutteita vastaan ja saadessaan usein katsella luonnonvoimien hurjinta raivoa, tavallisesti rappeutuvat, muuttuvat eläimellisen julmiksi, menettävät kaiken sydämellisyytensä ja sielukkuutensa ja raaistuvat joka suhteessa. Hän uskoi kumminkin senkin, että ihmiset kuljeskellessaan erämaassa tahi eksyttyään sinne saattoivat usein luopua entisistä raakamaisista elämäntavoistaan ja muuttua jaloiksi, ihmeellisiksi, vieläpä yliluonnollisiksikin ihmisiksi. Siksipä hän ei nyt kummeksinutkaan tunnetta, joka lämmitti hänen vertaan eikä ennakkoarvoitusta, että ehkä hän ja tuo mies, heidän ollessaan nyt kahden täällä erämaassa, jonne elämän salaperäiset ja säälimättömät vaikuttimet olivat heidät karkoittaneet, tulisivatkin katselemaan toisiaan Jumalan silmillä.

Hänen toverinsa oli sellainen, joka viimeiseksi ajattelee itseään. Cameronia nöyryytti, ettei hän, kaikista ponnistuksistaan huolimatta voinut estää toveriaan työskentelemästä enemmän kuin kunkin työpäivän osalle tuli. Vaikka tämä mies olikin lempeä, jalosydäminen, levollinen ja hyvin hiljainen, näytti hän kumminkin kaikesta mukautuvaisuudestaan huolimatta olevan kuin teräksestä. Cameron ei voinut missään suhteessa kilpailla hänen kanssaan. Ja se oli vielä merkillisempää, että hän näytti haluavan etsiä kultaa Cameronille eikä itselleen. Cameronin kädet vapisivat aina, kun hän käänsi kiveä, jonka hän arveli sisältävän kultaa, mutta hänen toverinsa oli aina yhtä levollinen.

Eräänä iltana olivat he leiriytyneet erään kuilun äärimmäiseen päähän. Päivä oli ollut hirveän kuuma ja vielä kauan aikaa auringonlaskun jälkeen säteili kivistä kuumuutta. Yksinäinen erämaan lintu viserteli surunvoittoisesti synkkien jyrkänteiden välissä ja joku murmeli vihelsi surullisesti etäisyydessä. Tähdet kimaltelivat valkoisina, kunnes suuri kuu nousi verkalleen taivaalle vaalentaen kokonaan niiden kirkkauden. Ja sinä iltana vahti Cameron toveriaan osoittaen ennen näkymätöntä mielenkiintoa tätä kohtaan.

"Toveri, mikä on karkoittanut teidät tänne erämaahan?"

"Näytänkö minä sitten niin karkoitetulta mieheltä?"

"Ei, mutta minusta tuntuu. Haetteko unhotusta?"

"Haen."

"Ah!" huudahti Cameron lempeästi. Hänestä tuntui kuin hän olisi tiennyt tämän aina. Hän ei lausunut sen enempää. Hän huomasi ukon nousevan ja alkavan yöllisen kävelynsä edestakaisin. Hitain ja kuulumattomin askelin, edestakaisin, väsymättä ja lakkaamatta hän vain jatkoi tätä kävelyään. Hän ei luonut katsettaan tähtiin eikä seurannut kuun kiertoa taivaalla, vaan katsoi koko ajan maahan. Hän näytti elävän ikäänkuin toisessa maailmassa, jonka tuo yksinäinen erämaa teki todelliseksi. Hän näytti synkältä, surulliselta ja rähnistyneeltä olennolta, joka jollakin tavoin pani Cameronin ajattelemaan ihmisten onnettomuutta.

Cameron oli tuskallisesti tietoinen omassa rinnassaan riehuvasta kivusta, sydämensä poltosta ja intohimojen viskelemän sielunsa taisteluista ja kidutuksista. Hän oli tullut erämaahan muistelemaan erästä naista. Hän oli näkevinään tytön sellaisena kuin tyttö ensikerran ilmestyi hänen elämäänsä, kultakiharaisena, sinisilmäisenä, vaaleaihoisena, punahuulisena, solakkana, hentona ja suloisena. Hän ei ollut milloinkaan unhottanut häntä, ja vanhat sairaaksi tekevät muistot jäytivät hänen sydäntään. Hän nousi ja kapusi erään harjanteen huipulle, missä hän käyskenteli edestakaisin katsellen yliluonnollisiin ja salaperäisiin varjoihin, jotka olivat yhtä mustat kuin hänen intohimonsakin, ja edelleen taivaalla kiertävään kuuhun ja kimalteleviin valojuoviin, jotka katosivat kylmän, sinisen taivaanrannan taakse. Kuu loisti taivaalta kirkkaasti ja kylmästi, ja valkeat tähdet näkyivät selvästi. Taivaankansi näytti rajattomalta ja jumalalliselta. Erämaa ympäröi hänet, hopeajuovainen ja mustaverhoinen erämaa, oikea kivi- ja hiekkakaaos, hiljainen, jylhä ja vanha ja aina odottava. Se puhui Cameronille, ollen kuin alaston ruumis, mutta omaten kumminkin sielun. Tässä äärettömässä hiljaisuudessa näyttivät tähdetkin katselevan häntä säälimättömästi ja pahoitellen. Ne olivat paistaneet tähän erämaahan, jossa kerran ehkä oli ollut elämää, mutta joka nyt oli kuollut ja joka ehkä taasen alkaa elää vain jälleen kuollakseen. Hänestä tuntui kauhealta olla siinä yksinään ja todeta, että hän oli vain iäisyyttä kohti pyrkivä ihminen. Mutta tämä se juuri antoikin hänelle voimaa kestämään. Jollakin tavoin oli hän osa tuosta kaikesta, joku atomi tuossa äärettömyydessä, jollakin tavoin tarpeellinen väline johonkin käsittämättömään tarkoitukseen, jotakin häviämätöntä tässä perikadon, kuoleman ja hävityksen eristetyssä maailmassa, jotakin katoavaista, muuttuvaista ja lisäytyvää taivaan kiinteän kannen alla. Tässä erämaan äärettömässä hiljaisuudessa oli henkiä, ja Cameronista tuntui, että hänen läheisyydessään liehui jotakin, jota hän kuvitteli rauhan harhakuvaksi.

Hän palasi leiriin ja etsi toverinsa käsiinsä.

"Luulen, että meitä on täällä pari samanlaista", virkkoi hän. "Nainen karkoitti minut tänne erämaahan. Mutta minä tulin tänne muistelemaan häntä. Erämaa on ainoa paikka, missä voin sen tehdä."

"Oliko hän teidän vaimonne?" kysyi vanhempi mies.

"Ei."

Seurasi pitkä vaitiolo. Kylmä tuuli puhalteli joen uomasta seuloen hiekkaa kuivien salviapensasten läpi ja haihduttaen viimeisenkin kuumuuden tähteen. Kenttätuli paloi punertavaksi tuhkakasaksi.

"Minulla oli tytär", lausui Cameronin toveri. "Hän menetti äitinsä syntyessään. Ja minä -- minä en tiennyt, miten tyttöjä kasvatetaan. Hän oli kaunis ja iloinen. Tuo vanha juttu toistui jälleen."

Hänen lausumansa sanat vaikuttivat omituisen merkitsevästi Cameroniin. Ne kiusasivat häntä. Hänen muistonsa olivat virkistyneet. Jos hän joskus menneisyydessä oli ajatellut jotakin, joka liittyi hänen hylkäämäänsä tyttöön, oli hän unhottanut sen jo aikoja sitten. Mutta sellaisen loukkauksen seuraukset ulottuvat kauaksi. Ne iskivät juurensa aina tytön kotikynnykselle saakka. Niin, täällä yksinäisessä erämaassa hän joutui merkillisellä tavalla tekemisiin oivallisen miehen kanssa, isän, joka oli tuhlannut elämänsä senvuoksi, ettei hän voinut unhottaa, ja siksi, ettei hänellä ollut enää mitään jäljellä, jonka vuoksi hänen olisi kannattanut elää. Cameron käsitti nyt paremmin, miksi erämaa oli viehättänyt hänen toveriaan.

"Hyvä, kertokaa minulle lisää", lausui Cameron kiihkeästi.

"Se on tuo vanha juttu. Tyttäreni oli kaunis ja teeskentelemätön. Nuoret miehet kilvoittelivat hänen suosiostaan. Luulen, ettei hänkään karttanut heitä. Itse olin poissa kotoa päivät päästään, työskennellen toisessa kaupungissa. Tyttäreni oli rakastunut erääseen hurjaluontoiseen mieheen. En tiennyt siitä mitään, ennenkuin liian myöhään. Hän oli päättänyt mennä naimisiin tyttäreni kanssa. Mutta hän ei tullutkaan takaisin. Kun tuo häpeä sitten tuli kaikkien tietoon, tyttäreni läksi pois kotoa kauas länteen. Jonkun ajan kuluttua kuulin kerrottavan hänestä. Hän teki työtä -- elättääkseen pikku lapsensa. Kului taas pitkä aika, jolloin en saanut häneltä mitään tietoja. Silloin läksin myös länteen. Tyttäreni rakastaja oli myöskin matkustanut länteen, sillä siihen aikaan matkustivat melkein kaikki ihmiset sinne. Seurasin tuon petturin jälkiä aikoen tappaa hänet. Mutta sitten eksyin jäljiltä enkä saanut selville tyttärenikään asuinpaikkaa. Hän oli muutellut paikasta paikkaan salatakseen entisyyttään. Siitä lähtien olen oleskellut erämaassa etsien kultaa."

"Niin se on tuo vanha, vanha juttu, joskin mielestäni tavallista surullisempi", virkkoi Cameron pingotetusti ja luonnottomin äänin. "Toveri, mistä Illinoisin kaupungista olette kotoisin?"

"Peoriasta."

"Ja teidän nimenne?" jatkoi Cameron käheästi.

"Warren -- Jonas Warren."

Tuo nimi olisi yhtä hyvin voinut olla Cameroniin ammuttu luoti. Hän seisoi jäykkänä ja liikkumattomana, kuten ihminen joskus, kun luoti on lävistänyt hänen sydämensä. Hetkisen, kun ajatukset risteilivät hänen mielessään kuin häikäisevät salamat, horjui ja vapisi hän peläten äärettömästi. Hän soperteli jotain itsekseen ja poistui varjoon. Mutta hänen ei tarvinnut pelätä ilmitulemista. Hänen mielenliikutuksensa olisi varmasti paljastanut hänet, ellei Warren olisi istunut mietiskellen leiritulen ääressä välittämättä toveristaan ja muistellen menneitä aikoja.

Cameron poistui nopeasti hämärään veren jyskyttäessä kovasti hänen korvissaan ja huulten alituisesti mumistessa:

"Laupias Jumala, Nell oli hänen tyttärensä!"

* * * * *