Part 7

"Tjaah!"

"Hm..."

Nimismies sytyttää savukkeen.

"Miltäs nyt on tuntunut?" kysyy hän.

"No jaa, erinomaiselta. Mikäpäs tässä oikeastaan olisikaan. Vaikka ainahan sitä sattuu erinäisiä lapsellisia ajatuksia..."

Nyt metsäherrakin sytyttää savukkeen ja pikarit täytetään toistamiseen.

"Niin, mistä ajatuksista veli puhuikaan?" tiedustelee nimismies ja täyttää lasit kolmannen kerran.

"Niin, ajatuksista! Sattuu aina tulemaan mieleen yhtä ja toista... Tapahtuuhan elämässä aina jotain, josta saa loppuiäkseen miettimisen aihetta..."

"Aivan oikein!"

"Kun on nuori ja kokematon, tulee tehneeksi kaikenlaisia tyhmyyksiä, joita sitten saa parsia... Mutta pysyä gentlemannina viimeiseen asti -- siinä hyvä periaate."

Nimismies tyhjentää lasinsa.

"Minäkin tahdoin nuorempana olla niin äkkipikainen luonteeltani", sanoi hän, "enkä oikein ymmärtänyt asemaani virkamiehenä... hm... ja aviomiehenä..."

"Pitää aina muistaa, ettei syytön joudu kärsimään. Tuntuu minustakin toisinaan hiukan ontolta ja yksinäiseltä... Ka terve! Minulta taisi äsken jäädä lasi koskematta... Mutta ajattelen, että hyvä on niinkuin on... Mutta joskus odottaisi saavansa vähän enemmän ymmärtämystä osakseen, ja kun Elsa sitten sanoa paukauttaa oikein kenraalityperyyden ja minä kiitän Herraani, ettei kukaan vieras ole kuulemassa, niin tahtoo väkisinkin tulla lausutuksi karvas sana..."

"Sepä se minuakin alkuaikoina riivasi, veli hyvä", keskeyttää nimismies ja kaataa taas laseihin, tällä kertaa puolilleen. "Mutta sinä et kuitenkaan lausu sitä karvasta sanaa?"

"En. Miksi minä sen lausuisin? Omahan on vikani. Ja minä rupean sitten miettimään sitä kesää, ennenkuin mentiin naimisiin -- ei sitä siihen aikaan paljon ajatellut kulttuurieroa eikä muutakaan..."

"Eipä totisesti. Terve sitten taas!"

"Ja sitten tulen sellaiseen mielentilaan, ettei tee mieli mitään eikä minnekään... Jos sanoisin yhdenkään ymmärtämättömän sanan, niin sitä seuraisi..."

"Mikä?"

"Maallinen helvetti. Minne me toisistamme pääsemme? Paras lunastaa vekselinsä ja olla ajattelematta..."

Metsäherran kasvoille nousee puna, ja hänen silmissään saattaa huomata pienen, ehkä veitikkamaisen kimmellyksen.

"Mutta joskus sitä kernaasti ajatteleekin", jatkaa hän, "ja silloinkin tulee siihen johtopäätökseen, että paras on niinkuin on. Olisi näet voinut saada sellaisenkin, joka pyrkisi pistämään nenänsä sellaisiin asioihin, joita hän ei parhaimmalla sivistykselläänkään kykene ymmärtämään, ja siitä tulisi tietysti kalabaliikki..."

"Sehän minuakin nykyisin lohduttaa", huokaa nimismies ja tipauttaa vähän kummankin lasin pohjalle, sulkee huolellisesti pullon ja vie sen kaappiin.

"Kyllä Elsa on paras, minkä olen voinut saada", päättää metsänhoitaja, "ja sitä paitsi -- oma vika... Kah, onpa se aika taas kulunut. No näkemiin."

Ja hän ottaa lakkinsa ja katoaa yhtä hiljaa kuin on tullutkin.

Puustellista vilkkuvat vielä tulet ja rouva tulee miestään portaille vastaan.

"Kauanpa siellä taas oltiin!"

Metsäherra naurahtaa.

"Tietysti niitä elämän suuria kysymyksiä", naurahtaa rouvakin.

"No niitä..."

"Eiköhän tässä jo ala olla elämänkysymykset selvillä, kun on koti, perhe ja virka huollettavanaan..."

Rouva astuu miehensä edellä sisälle ja sytyttää lampun.

"Ruokasalissa on illallista..."

Mies toivottaa vaimolleen hyvää yötä suutelemalla häntä poskelle. Niin on hän tehnyt aina. Ja rouva tuntee nenässään konjakin hajua, mutt'ei ole sitä huomaavinaan. Tarvitseehan nimismieskin jotain seuraa.

Mies istuutuu pöydän ääreen. Hänen ollennossaan on jotain raskasta ja alakuloista, ja häntä luulisi kymmentä vuotta vanhemmaksi kuin hän itse asiassa on. Hän ei ole onnellinen, ellei ole onnetonkaan, hän on vain väsähtänyt ennen aikojaan, harrastusten puutteessa, jota ei kukaan ole kyennyt virittämään.

Syystaivaalla vilkkuvat tähdet. Mies sammuttaa lampun ja katselee niitä kauan ja hartaasti. Sitten hän huokaa ja käy levolle.

Elämän ratas kulkee tasaisesti ja säännöllisesti. Ulkoapäin ei sitä mikään ole kovertanut.