Part 5

"Se on Annalle osoitettu ja Annan täytyy se kuitata", vastasi hän. "Niin sanoo asetus."

"Vai sanoo asetus niin", toisti Matti mietteissään. Sitten hän kääntyi Annaan ja karjaisi:

"Joudu siitä vetelehtimästä. Ei kai sinua voida koko päivää odottaa."

"No kyllähän tässä ehditään", lohdutti postimies sävyisästi ja otti esille kuittauskirjansa.

* * * * *

Jos "Iso" hyväntahtoisuudessaan olisi tiennyt, mikä seuraus hänen kirjeellään tulisi olemaan, niin varmaan hän olisi toista tietä toimittanut sen asianomaiselle. Kun posti oli poistunut ja isä näki kirjeestä kolme sadanmarkan seteliä vedettävän esille, selvisi hänelle, ettei Anna ollut millään tavalla rahoja ansainnut, repi kirjeen häneltä pois ja yltyi pieksämään, kun Anna alkoi itkeä. Sinä iltana kuului Räiskön Matin pirtistä vain itkua ja kiroilua ja valitusta, ja sen jälkeen alkoi Anna yskiä verta.

Anna-raukka! Hän olisi vain toimittanut Antti-veljensä kirkonkylään lääkärille ja sitä varten pyytänyt yhtä noista suurista, komeista rahoista. Olisipahan saanut Antti edes hiukan katsella ympärilleen, ja sitä paitsi hän olisi kernaasti ostanut maitokamarin ikkunaan uutimet ja uuden vuodepeitteen. Mutta tätä ei hänen sallittu tehdä omilla rahoillaan.

Kaksi viikkoa sen jälkeen kuin posti oli pistäytynyt Räiskön Matin uutistalossa, kaatui Anna tuvan lattialle eikä enää kyennyt nousemaan. Silloin äiti päätteli, että Anna oli sairas, ja esitti isälle, että samalla kun tämä käypi viinannounnissa kirkolla, puhuisi asiasta herra tohtorin kanssa.

"Saattaahan tuosta puhua", arveli Räiskön Matti. "Etenkin kun se sillä joenperkkauksella sai rahaa, että on varaa hoitonsa maksaa. Vaikka joutavia se taitaa tuskitella."

Tietysti Räiskön Matti unohti käydä lääkärin luona, ja niin sai Anna virua tuvan loukossa, tietämättä edes syytä sairauteensa ja miten, voisi itseään hoitaa, jos olisi siihen tilaisuutta. Turhaan hän myös yritti päästä jalkeille. Joka kerran kun yritti, pettivät jalat ja hän lysähti siihen paikkaan. Lopuksi alkoivat vanhemmat melkein uskoa, että Annan sairaus ei ollut laiskuutta.

* * * * *

Kun lehdet alkoivat jo kellastua ja ilmat käydä koleiksi, saapui kirkonkylän metsäherra miehineen, ollessaan matkalla leimaustöihin.

"Missä Anna nyt on?" kysyi hän.

Viipyi kauan aikaa, ennenkuin hän sai vastausta.

"Tuollahan tuo venyy loukossa", kuului viimein vastaus. "Sanoo olevansa kipeä."

Ja siellä hän tosiaankin makasi, niinkuin viikkokausia tätä ennenkin, riekaleihin käärittynä ja likainen maitoastia päänalaisen vieressä. Antti istui tapansa mukaan hänen vieressään ja koetti palmikoida hänen takkuisia hiuksiaan. Tuon tuostakin kumartui hän sisarensa puoleen ja nuoleskeli hänen kasvojaan. Se kai oli olevinaan suutelemista.

Syvä sääli valtasi karskin ja kopean metsäherran.

"Anna raukka", kuiskasi hän silittäen tytön hiuksia.

Sattumalta löysi hän taskustaan makeisrasian.

"Syö edes näitä!" kehoitti hän. "Ehkäpä se vähän lievittäisi yskää."

Sitten hän kääntyi isän puoleen, joka istui penkillä tupakkaa hienontaen.

"Kyllä tyttö olisi ansainnut edes puhtaamman vuoteen kuin tuollaisen läävän", sanoi hän.

"Mistäpä sen täällä laittaa."

Metsäherran huulilla pyörähti kirosana, mutta sairaan vuoksi se jäi sanomatta.

"Oletteko edes viitsineet käydä lääkärin puheilla?"

"Eipä tahdo olla aikaa joka värsyn välissä hypätä kirkollakaan", murahti Matti nostamatta edes katsettaan työstään.

Metsäherra naurahti katkerasti.

"Mitähän tekin, raukka, yhteiskunnassa oikein toimitatte!"

Räiskön Matin käsi herkesi työstä ja hänen silmänvalkuaisensa muljahtivat, muttei sanonut sanaakaan.

"Kävittehän pari viikkoa sitten meilläkin", veresti metsäherra Matin muistia. "Samalla olisi voinut pistäytyä lääkärilläkin."

"Eipä tullut tehdyksi. Ja rahaa se sellainen maksaa."

"Mutta onhan tyttärenne hiljakkoin saanut kolmesataa markkaa", sanoi metsänhoitaja kotvan kuluttua. "Ettekö ole edes niistä käyttäneet mitään hänen hyväkseen?"

"Lienee niille muitakin reikiä, ja on tuo sen edestä syönytkin."

"Vai niin."

Metsänhoitaja istui hammasta purren, mutta ei jatkanut keskustelua. Sitten hän rupesi puhumaan Annalle hiljaisella äänellä.

"Jaksaisitko olla veneessä, jos veisin sinut kirkolle?" kysyi hän.

"Viettekö Antinkin?" kysyi Anna takaisin vienolla ja hiljaisella äänellä.

"Vien."

"Kyllä minä sitten..."

Hetkisen perästä Anna puhui taas.

"Älkää olko isälle vihainen. Ei se ole niin paha kuin miltä se näyttää..."

Herra metsänhoitaja käänsi kasvonsa pois, ja Anna alkoi taasen ankarasti yskiä.

Isäntä sai viimeinkin tupakkansa hienonnetuksi ja rupesi piippu hampaissa mittelemään pirtin lattiaa.

"Luuleeko herra hosmestari, että siitä tulee eläjää?" kysyi hän viimein, sylkäisten pitkän ruskean syljen.

"Eläjää!" kertasi metsäherra vihaisesti. "Kyllä tämä teidän hoitonne on pitänyt huolen siitä, ettei hänestä enää eläjää tule, jospa muuten olisi tullutkin."

Isä luimautti vihaisen katseen vuoteeseen.

"Kauan se on jo venynytkin", jatkoi hän sitten puhettaan. "Kuudetta viikkoa. Jos minä olisin noin helvetin sairas, niin kyllä minä tietäisin, missä tässä talossa köydenpätkä on, ja se kyllä auttaisi pois kärsimyksistä ja toisten vastuksista."

"Siunaa nyt itsesi, mies!"

Metsäherra oli karannut seisoalleen, samoin hänen työmiehensä ja hetkisen näytti siltä, kuin saisi Räiskön Matti kalliisti maksaa sanansa. Mutta viime hetkessä sai Anna heidät hillityksi.

"Ei isä tarkoita mitä hän sanoo", voihki hän. "Vaikeaksihan käy kenelle tahansa, kun on sairas varottavana."

Metsäherra ei vastannut mitään, vaan istuutui taas jakkaralle äänettömänä ja synkkänä. Vähitellen palautui pirttiin painostava hiljaisuus, emäntä toimitteli viimeisiä ilta-askareita tuon tuostakin puoliääneen sähähtäen lapsille, ja isäntä istahti rahille nojaten päätään nyrkkeihinsä. Silloin tällöin vaihtoivat metsäherran työmiehet jonkun tyytymättömän sanan keskenänsä. Vihdoin kaikki kävivät levolle, työmiehet pirtin lattialle heitetyille porontaljoille, talonväestä mikä porstuakamariin, mikä ulkohuoneiden ylisille. Ainoastaan metsäherra ei liikahtanut paikaltaan sairaan tytön vierestä, ja Antti-veli nukahti sisarensa vuoteen jalkopäähän.

Pian kuului pirtistä vain tasainen, tahdikas kuorsaus, johon silloin tällöin sekaantui sairaan vaisu valitus.

Yön hämärä laskeutui yli seudun, yli metsien, vuorten ja soitten ja yli vuolaasti virtailevan Luiron.

* * * * *

Metsäherra oli torkahtanut ja havahtui, kun kostea käsi kosketti hänen kättään. Hän ei muistanut, missä oli, ja hieroi kotvan silmiänsä. Taivaanranta ruskotti veripunaisena, kuvastuen jokeen, joka näytti virtaavan eteenpäin kuin tulivirta.

Vihdoin hän kuuli heikon äänen mainitsevan nimeään, ja silloin hän heräsi todellisuuteen.

"Anna, lapseni, mitä sinä tahdot?" kuiskasi hän kumartuen sairaan vuoteen yli.

Häntä kohtasi vain kuoleman tuskissa olevan tyttö-raukan polttava katse ja hänen kuuma, läähättävä hengityksensä, ja kaksi kylmänkosteaa kättä tarttui hänen käteensä.

"Te ette saa olla isälle vihainen", kuiskasi Anna, katsoen häntä syvään silmiin ikäänkuin vannottaakseen. "Ettehän ole... ettehän? Hän ei oikeastaan ole paha, hän on vain sellainen..."

"Kyllä minä ymmärrän, lapsiraukka..."

Kuoleva ei näyttänyt kuulevan hänen viimeisiä sanojaan, hänen katseensa herpautui ja tuli rauhalliseksi ja kaukaa tähtääväksi, vaikka kädet yhä pysyivät otteessaan.

"Antti-raukka, hänen ei tule hyvä olla, tämä ei ole oikea paikka kipeille", jatkoi Anna hetken kuluttua rauhallisemmin.

"Älä sure, tyttöseni", keskeytti metsäherra, "kyllä minä huolehdin Antista..."

Kuolevan katseessa kuvastui sanomaton ilo ja kiitollisuus.

"Sitten minun on hyvä olla", kuiskasi hän hiljaa.

Kädet irtaantuivat otteestaan ja pää painui hiljaa vuoteelle. Hengitys kävi yhä heikommaksi, kunnes sitä ei lopuksi enää kuulunut ollenkaan.

Juuri silloin nousi aurinko yli vaaran, levittäen säteensä joelle, joka nyt näytti virtaavan vilkkaammin ja iloisemmin.

Metsäherralta vaipui pää käsien varaan, ja näin hän jäi odottamaan ihmisten ylösnousua.

* * * * *

Aamulla Antti koetti saada sairasta hereille, mutta kun ei siinä onnistunut, parahti hän sydäntä vihlovaan, onttoon itkuun, joka ei tahtonut ottaa heretäkseen. Viimein hän kuitenkin vaikeni ja jäi suurin, ihmettelevin silmin katselemaan sisarvainajaansa, joka siinä makasi valkeana, silmät puoliummessa ja suu hymyyn vetäytyneenä.

"Katsohan, Annan on hyvä olla", lohdutteli metsänhoitaja. "Me viemme Annan kirkkomaalle, ja sinä jäät minun tyköni."

Antti ei ymmärtänyt, mistä oli kysymys, vaan pisti sormen suuhunsa ja katseli vuoroin metsäherraa, vuoroin kuollutta sisartaan.

Yhtä ymmärtämättöminä, sormi suussa ja sanattomina katselivat toisiaan toiset sisarukset. Heistä oli käsittämätöntä, että heidän vanhin sisarensa nyt oli ikuisesti poissa. Vähitellen alkoivat he kuiskailla keskenään, ja kyyneleet nousivat heidän silmiinsä. Emäntä alkoi liikuskella askareillaan tuon tuostakin tukahduttaen nyyhkytyksiään.

Viimein vääntäytyi sisälle isäntäkin ja istahti penkille, ruveten täyttämään piippuaan, huomaamatta mitä oli tapahtunut.

Metsäherra havaitsi velvollisuudekseen sopivalla tavalla tehdä se tiettäväksi.

"Täällä ei tarvittukaan mitään köysiä", lausui hän juontaen äänensä pehmeäksi ja rauhalliseksi. "Anna pääsi pois ilman kenenkään apua."

Oli kuin käärme olisi pistänyt Räiskön Mattia, piippu jäi lataamatta, ja sanattomaksi jääneenä meni hän ovesta ulos.

Hän aikoi mennä kotaan, mutta pysähtyi ovelle. Ovea vasten pystyssä seisoi Annan entinen heinäharava. Matti hätkähti ja peräytyi askeleen, mutta astui sitten lähemmäksi ja siveli haravanvartta hellästi ja varoen, aivan kuin olisi pelännyt, että se särkyy.

"Annan harava!" kuiskasi hän, ja hänen leukansa värähti.

Minne hän vain katsoi -- kaikki kertoi hänestä, joka kuolleena makasi pirtin loukossa: aita pihamaan ympärillä, hakatut puut vajassa, heinät ladossa.

Matin tuli paha olla. Häntä itketti, mutta oli kuin olisi kurkussa ollut jokin este. Hän ei voinut itkeä. Viimein hän kulkeutui Angeljoen rantaan. Suuri purolohi meloutui juuri rantaa kohden kirkkaassa vedessä, mutta Matin nähdessään se nopeasti kääntyi ympäri ja katosi.

"Murhaaja!" näytti se sanovan, sukeltautuessaan syvyyteen.

Silloin Matin mieleen muistui joenperkkaus ja kolme kaunista sadan markan seteliä, jotka nyt olivat viinanmyyjäin hallussa. Hän lysähti mättäälle, ja hänen hartiansa alkoivat nytkähdellä.

Kun hän viimein illansuussa palasi tupaansa, kalpeana kuin ruumis, vallitsi siellä outo hiljaisuus. Annan ruumis, pikku Antti ja metsäherra seurueineen oli poissa. Oli kuin koko talon yli olisi levännyt äänetön kirous.

"Kirkolle vei Annan", selitti viimein emäntä itkunsekaisella äänellä, "ja parasta olikin, että saa edes kunniallisen hautauksen. Antin sanoi pitävän omanaan... Anna oli yöllä siihen tapaan puhunut..."

Matti katseli raivostuneena, mielipuolen tavoin ympärilleen. Sitten hän löi päähänsä ja huusi:

"Perkele!"

Ja purskahti pienen lapsen hillittömään itkuun.

* * * * *

Joulun alusviikolla Matti yritti hirttää itsensä, mutta vaimo sai sen estetyksi. Nyt he molemmat ovat hartaita uskovaisia, vaikkei talonpito silti tahdo olla sen parempaa.

Mutta metsäherra ei matkoillaan koskaan poikkea Räiskön Matin uutistaloon.

Erakko.

Metsänhoitaja Carl Eneas Brovall, filosofian maisteri, löi nyrkkinsä pöytään niin että koko puustelli tuntui tärähtävän, pöydällä olevat lasit hypähtivät ja kissa, jonka Manta, taloudenhoitajatar, tietysti metsäherran kiusaksi oli hankkinut, nopeasti loikkasi työhuoneesta salin puolelle.

"Rakkautta!" huudahti hän ja veti suunsa ylenkatseelliseen, musertavaan hymyyn.

Koko hänen mielenrauhansa näytti menneen, hänen harmajat, verestävät silmänsä säkenöivät, ja hänen ohimosuonensa pullistuivat uhkaavasti.

"Rakkautta!" toisti hän vielä kerran murhaavan ivallisella äänenpainolla ja joi lasinsa pohjaan. "Älä sinä tule minulle puhumaan rakkaudesta tai -- minä näytän sinulle rakkautta. Kyllä minä tiedän, mitä se on."

Sivumennen sanottu leikkipuhe oli saanut vastauksensa.

"Avustamaan" määrätty metsäkonduktööri Santeri Saarikoski, joka oli saanut ammattisivistyksensä Aleksanterin yliopistossa ja kuului siis vähän huonompaan rotuun kuin nuo tavallisesti hienosukuiset "evolaiset", loi esimieheensä vilpitöntä ihmettelyä ja hienoa pelkoa osoittavan katseen.

"En tiennyt, että setä tosiaankin..." aloitti hän.

Brovall teki torjuvan liikkeen kädellään. "Et tiennyt!" keskeytti hän. "Kaunista muistamattomuutta! Sinä et tule edistymään virkauralla, jos pysyt noin hatarapäisenä. -- Kun keväällä tulit tänne, pidin sinulle pienen puheen. Muistatko sen?"

"Muistan", vastasi Saarikoski painaen päänsä alas.

"Mikset sitten pitänyt sitä mielessäsi?"

Santeri Saarikoski ei enää tahtonut pahentaa asiaa puolustelemalla itseään. Metsänhoitaja Brovallin puhe oli todellakin ollut hyvin helposti tajuttava: "Te saatte joka ilta juoda itsenne humalaan, jos teitä haluttaa, ja lyödä vaikka päänne seinään, jos sellaisesta olette huvitettu, mutta sanaa 'rakkaus' älkää minun kuulteni millään kielellä lausuko älkääkä juosko kuutamossa pappilan mamsellin kanssa pitkin tuntureita niinkuin tuo viheliäinen Häggqvist, joka minun sen takia täytyi toimittaa täältä pois etelään, -- hän oli edeltäjänne. Joudun suunniltani sellaisesta. Olkaa muuten tervetullut, herra metsäkonduktööri!"

Puhe, joka aluksi oli tuntunut hiukan omituisen, vanhan herran leikkipuheelta, olikin vakaisinta, seurattavaksi aiottua totuutta. Tosin Saarikoski olikin pitkin aikaa kartellut Brovallille arkaa puheenaihetta, eikä pappilan mamsellikaan, huolimatta siitä, että hän oli pitäjän ainoa sivistystä saanut neitonen, ollut Saarikoskeen erikoisesti vaikuttanut, mutta miten lieneekin hän tänä iltana unhottanut itsensä...

Santeri Saarikoski oli puolen vuoden kuluessa oppinut, vaikka hyvin vähän, ymmärtämään esimiestänsä. Ja hän sääli Brovallia vilpittömästi.

"Tuollaiseksi käy hienoinkin mies", oli hän usein ajatellut katsellessaan esimiestään, "kun elää kolmatta vuosikymmentä poissa ihmisten ilmoilta ainoana seuranaan suurisuinen ja riehakka emännöitsijä ja kesäisin leimaustyössä olevat raakaluontoiset sutkit..."

Hän olisi kernaasti esittänyt jonkun anteeksipyynnön, lausunut jonkun sanan selitykseksi, mutta hän ei tohtinut häiritä päämiehensä nähtävästi synkkiä mietteitä. Ja kuta kauemmin hän Brovallia katseli, sitä selvemmin hän tuli huomaamaan, ettei pitkällinen yksinäisyys, karu ympäristö ja yksitoikkoiset ihmiset olleet voineet hioa hänestä pois hänen perinnöllistä hienouttaan ja että hänessä sittenkin oli jotain jäljellä kanslianeuvoksen pojasta ja piispan pojanpojasta ja entisestä suuresta kavaljeerista.

* * * * *

Ulkona raivosi myrsky. Tuuli puhalteli tunturinsolasta suoraan järvelle, ja lumipilvet möyrysivät ilmassa. Silloin tällöin tärähtivät ikkunaruudut oudosti ja kaameasti, ja pihalta kuului, miten vihuri paiskeli auki jääneitä ovia. Kukaan ei ollut enää liikkeessä, ei edes yksinäinen lappalainen tolvauttanut poroaan ohi yksinäisen puustellin ja häirinnyt talossa vallitsevaa hiljaisuutta. Manta, emännöitsijä, oli ehkä jo mennyt levolle, jätettyään työhuoneen pesään viritetyn valkean hoitamisen herrain huoleksi.

Santeri Saarikoskea alkoi vähitellen vistottaa. Jo ennenkuin hän oli Brovallia edes nähnytkään, oli hän toveriensa kuullut kertovan hänestä enemmän tai vähemmän uskottavia historioita, hänen sivistyneiden ihmisten pelostaan, hänen raivokohtauksistaan, kun hän suuttui, ja siitä ylenkatseesta, jota hän tunsi naisia -- ja varsinkin nuoria naisia -- kohtaan. Santeri Saarikosken mielikuvitus alkoi työskennellä, ja hänet valtasi selittämätön, tuskallinen kammo.

Brovall ei muuttanut asentoaan. Hän täytti lasinsa ja tyhjensi sen ja heitti tuon tuostakin läpitunkevan katseen toveriinsa.

Vihdoin hän katkaisi hiljaisuuden, ja Saarikoskesta tuntui, kuin raskas paino olisi pudonnut hänen hartioiltaan.

"Sano minulle", kysyi hän, "eivätkö ihmiset pidä minua vähän hullunsekaisena? Ei tosin aivan pähkähulluna, mutta kuitenkin sellaisena, jolla ei jokainen kaira ole oikein paikoillaan."

Saarikosken oli vaikea vastata kysymykseen. Hän ei tiennyt, mikä hänen vastauksestaan voisi olla seurauksena.

"Sano vain totuus", tiukkasi Brovall. "Totuudenrakkaus kaunistaa nuorisoa."

Saarikoski yskäisi, ennenkuin puhui.

"Kyllähän setää moni pitää hiukan omituisena", vastasi hän sitten.

Brovall naurahti kuivasti ja katkerasti.

"Arvasin sen", sanoi hän. "Mutta sanohan vielä, eikö hoitoalueeni ole kukkatarhan tavoin hoidettu ja eikö arkistoni ole niitä ihanteellisimpia? Minä tunnen hoitoalueeni jokaisen puun. Persoonallisesti, poikaseni, persoonallisesti, enkä metsänvartijan kautta. Perhana, luulen, että kruunu saa suurennuslasi kädessä hakea virkamiestä, joka on niin hanakka virkatehtävissään kuin juuri minä, Carl Eneas Brovall."

"Se täytyy jokaisen tunnustaa", myönsi Saarikoski innokkaasti.

"Miksi en hae pois täältä, etelään, paremmille maille?" jatkoi Brovall enemmän itsekseen kuin toverilleen. "Ei huvita enää, vanhaa miestä. Viiteentoista vuoteen en ole käynyt edes Oulussakaan. Inhottaa koko kaupunki. Mennä sinne, olla pari päivää tukkihuutokaupassa tarkoituksella juoda koko vuoden säästö huutokaupan loputtua. Fy fan!"

Brovall teki inhoa osoittavan eleen kädellään ja täytti sitten oman ja toverinsa lasit.

"Olenko minä sinun mielestäsi auttamaton juoppo, sieni?"

Taaskin Santeri Saarikoski joutui sanattomaksi.

"Kuulitko, mitä kysyin?" kysyi Brovall uudelleen.

"Kuulin."

"No mikset suvaitse vastata?"

"Minä mietin."

Brovall huokasi ja loi nuorempaan toveriinsa tuskastuneen katseen.

"No mieti sitten", sanoi hän. "Se onkin lahja ihmisen, ett' ensin miettii mielessään, mittaa järjen miettehellä, kuten suuri Schiller sanoo. Mutta mitä tulee kysymykseen, onko metsänhoitaja ja filosofian maisteri Carl Eneas Brovall juoppo eli viinaan menevä, täytyy siihen kaiken järjen nimessä vastata kieltävästi. Jos hän kerran tai pari kuukaudessa ottaa pienen täräyksen, kuten kuluvalla hetkellä, itselleen virkistykseksi ja ylösrakennukseksi, annettakoon se hänelle anteeksi, erittäinkin kun hänellä on siihen psykologiset syynsä -- huomaa se, virkaveli! -- ja kun hän muuten on virkansa toimituksessa nuhteeton ja moitteeton."

"Psykologiset syynsä!" huudahti Saarikoski hämmästyen.

Brovall hätkähti vasten tahtoansa, hän huomasi tulleensa liian puheliaaksi ja muutti puheenainetta.

"Miltä sinusta tuntuu tämä maa?" kysyi hän. "Tämä köyhä ja vaivainen Lappi. Eikö totta, että erinomaiselta?"

"Totta", myönsi Saarikoski. "Tämä on todellakin ihmeellinen maa."

"Niin juuri", toisti Brovall innostuen ja melkein hartaasti, "ihmeellinen maa! Olisinpa muuttanut tänne varhaisimmassa nuoruudessani, niin olisin nyt suuri runoilija -- vaikkeihän se vieläkään ole myöhäistä. Minulla on hiukan taipumusta sellaiseen, ja alkuaikoina täällä ollessani panin kokoon joukon koreita värssyjä. Kaikki sivistyneet muuttuvat täällä runoilijoiksi: tuomari kirjoittaa korvia hiveleviä runoja tuomiokirjansa ääressä, pastori sepittää ihania kertomuksia, joku metsämies, jolla ei ole jumalallista kipinää, kirjoittaa, ellei muuta, ainakin korkeasti oppineen väitöskirjan, joku toinen taas rustailee mielenkiintoisia tutkielmia... Ja kaikkea tätä maassa, mistä kaikki kulttuuri puuttuu. Ihmeellistä, Saarikoski! -- Ja mistä tämä johtuu? Mene ja tiedä! Mutta hanki itsellesi kokemuksia, hanki itsellesi joku muisto, kaunis tai vähemmän kaunis, miellyttävä tai epämieluinen ja muuta sitten tänne sitä vuosikausiksi vaalimaan. Kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta käyvät muistosi sinulle joko rakkaammiksi tai selvemmiksi, mikään ei niitä himmennä eikä koeta niihin vaikuttaa, ja vuosi vuodelta käy rauhasi yhä suuremmaksi. Korpien kuuset kuiskuttelevat sinulle, valkea koivu kertoo sinulle muistoja kotoisilta mailta, tunturit kertovat iankaikkista kertomustaan, hirvittävä suokin, autiuden ja yksinäisyyden kolkko vertauskuva, johdattaa sinulle mieleen, kuinka tyhjä voisit olla. Vähitellen muutut kuin yhdeksi heistä, kuusista, hongista, tuntureista tai joista, entisen elämäsi ja vähäpätöisyytesi puolueettomaksi, kriitilliseksi syrjästäkatsojaksi, ja toisinaan pudistat päätäsi ajatellessasi, kuinka typerä olet voinut olla..."

Brovall oli taaskin puhunut ikäänkuin itselleen, muistamatta, että hänellä oli kuulija. Ja joka sanalta kävi Saarikosken kummastus ja mielenkiinto yhä suuremmaksi, samalla kuin hänelle selvisi, että hänen omituisella esimiehellään oli joku muisto, "mieluinen tai vastenmielinen", vaalittavanaan. Ehkäpä juuri tässä muistossa oli syy hänen omituisuuteensa, jota yksinäisyydessä vietetyt vuodet olivat lisänneet. Mutta millään tavalla urkkia tietoja ei hän tohtinut.

"Enkö kerro sinulle merkillisiä juttuja", kysyi Brovall käytyään kohentamassa pesää ja oltuaan pitkän aikaa vaiti.

"Setähän puhui vain puhdasta totuutta."

"Sitä minä olen koko ikäni tehnyt, ja ehkä minua siksi pidetään vähän haljunsekaisena. Tai sitten en puhu mitään."

Brovall täytti taas lasinsa ja vaipui pitkiin mietteisiin.

"Mitenkä ne viisaat sanovatkaan: seurustelu teroittaa ajatusta, mutta yksinäisyys on neron koulu", sanoi hän otettuaan muutaman siemauksen lasistaan. "Minun pitäisi siis kaiken todennäköisyyden mukaan olla suuri nero. Ja kuitenkin ihmiset... niin, yhtä lystiä: neron ja hulluuden rajahan on hiuksenhieno. -- Mutta suuri nahjus minä joka tapauksessa olin..."

Brovallin otsasuonet pullistuivat, kuten aina kun hän suuttui, ja nytkin hänen sisässään näytti syttyvän suuri, selittämätön viha, joka vain odotti tilaisuutta saadakseen purkautua.

"Nahjus minä olin, auttamaton nahjus", jatkoi hän kiivaasti ja kiihtyen joka sanalta, aivan kuin peläten, ettei kerkeäisi sanoa sanottavaansa, "ja kuitenkin minun isäukkoni oli oikea mallieksemplaari isäukkojen joukossa ja äitini maailman hienoimpia naisia, ja nyt he ovat molemmat poissa surkean poikansa takia, epäilemättä maailman surkeimman pojan..."

Sanoessaan viimeiset sanansa näytti metsäherra olevan valmis sulamaan kyyneliin, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja huokasi syvään. Se näytti häntä rauhoittavan, ja hän jatkoi:

"Vai onko sinusta mitään logiikkaa ja järkeä siinä, että kun _hän_ jätti minut ottaakseen luutnantin, jolla tosin oli koreat vaatteet, mutta joka ei omin varoin kyennyt saamaan edes housuja kinttuihinsa ja joka nyt kuuluu kuolleen jättäen vaimonsa ja lapsensa yhteiskunnan hartioille, niin heittäydyin hentomieliseksi, vuoroin itken, nauran ja välillä lueskelen ja ennenkuin aavistankaan, olen vastaleivottuna metsäkonduktöörinä matkalla hoitoalueeseeni tänne pohjoiseen... Minustahan piti tulla vähintään kansliatirehtööri... Enkä koskaan unohda isäukon pitkiä ja liikuttavia puheita enkä äitiäni, jonka sielua Herra armahtakoon. Ja tuo kaikki yhden ainoan naisen takia, joka ei, kuten isäni kalliisti vakuutti, ollut ajatuksenkaan arvoinen. Ehkäpä, jos olisin ukko-vainajaa totellut, asia olisi unohtunut ja minä olisin löytänyt säädylleni ja arvolleni sopivan vaimon, mutta mitä minä tein! Ajatus, kuinka olisi voinut olla, ei mennyt mielestäni, ja täällä olen yhä maatunut. Ei mene mielestäni, kuinka alussa vaivuin täällä apatiaan, tylsyyteen, miten sitten koetin unohtaa lukemalla, hankkimalla itselleni kihlakunnan suurimman kirjaston, vihdoin väsyin siihen ja aloin juoda niin, että peljättiin minun imevän itseeni koko maan viinavarastot, ja lopuksi heittäydyin järkeväksi, hoidin hoitoaluettani kukkatarhan tavoin, luin, join, ja kirjoittelin asioita, joita ei kukaan muu kuin minä ole lukenut. Mutta ajatus, kuinka olisi voinut olla, ei vieläkään ole mennyt mielestäni, ja jokainen nuori nainen tekee minuun saman vaikutuksen kuin niljakka, mateleva käärme..."

Brovall oli noussut istuimeltaan ja mitteli huonetta pitkin askelin. Jokainen lausuttu sana näytti jännittävän hänen hermojaan.

"Ei mitään järkeä eikä logiikkaa", huokasi hän. "Ja sittenkin se oli todellista, ensimmäistä ja ainoaa..."