Part 4

"Muistatko, Lasse Hiipijä, kuinka viime talvena hiiviskelit Kreetan lähettyvillä, hiiviskelit, suksuttelit ja supattelit. -- 'Pysy erilläsi', sanoin minä, 'se on minun morsiameni'. Mutta pysyttelitkö? Etpä vainkaan, keväällä nähtiin sinut aamusta öin hänen aitastaan kömpivän. Ja silloin minä ajattelin, että onneksi olkoon. Oma valtansa, eihän vielä ole edes kihloja annettu, vaikka kuinka on omana pidetty. Menin kesäksi tukkijoelle ja koetin olla Kreetaa ajattelematta, vaikka sydäntä karvasteli. Karvastelkoon, ajattelin, kylläpähän herkeää. Eihän se Kreeta ainoa nainen liene maailmassa..."

Hän ei enää edes poskissaan eikä nenänpäässään tuntenut pakkasta, päinvastoin kasvot olivat kosteana hiestä.

"Entäpä, ellen tapaakaan Lasse Hiipijää, entäpä jos hän on kiertänyt tämän paikan tai ei tule ensinkään?"

Hän pysähtyi, kuunteli ja katseli ympärilleen.

"Kyllä tulee", sanoi hän itsekseen, "tulee varmasti, kun kerran on laki ja oikeus puolellaan ja tänään hänen on tultava, jos mielii ajoissa perille päästä..."

Hän jatkoi taas kulkuaan, mutta nyt hitaammin ja tuon tuostakin ympärilleen tähystellen.

"Ja sittenkun palaan tukkijoelta, myöhään syksyllä", jatkoi hän mietteitään, "on Lasse poissa, mutta Kreeta kulkee maha melkein leukaa koskettaen..."

Kalle Kuikan silmät välähtivät, ja hän pysähtyi uudelleen, mutta iski sitten taas sauvansa kovaan hankeen.

"Hyi saatana sentään!" kirosi hän ääneen ja ponnisteli hartiavoimin eteenpäin.

Kalle Kuikka koetti ajatella muita asioita, sillä hän tunsi, että jos hän vielä antaisi ajatuksillensa vallan, voisi hän murhata Lasse Hiipijän, pistää huurteisen, kylmän puukkonsa hänen kylkiluittensa väliin. Sellaisesta joutuu eliniäkseen linnaan, ja sinne ei Kalle Kuikka halunnut.

Koston oli Lasse Hiipijä saapa niskaansa, mutta näkymättömän koston, joka ei rankaisisi kostajaa. Kalle Kuikka oli sitä miettinyt jo kolme viikkoa, ja kaksi viikkoa hänellä oli ollut päätös valmis.

"Älähän sure, Kreeta", oli hän sanonut entiselle morsiamelleen, "kyllä Lasse sen vielä kerran tuntee nahassaan".

Merkillistä, ettei hän sittemminkään voinut olla hellästi ajattelematta Kreetaa, vaikka tämä oli niin rumasti menetellyt. Mutta naisväkihän tahtoo olla niin heikkoa, ja Lasse Hiipijä oli ollut niin hyvä turpavärkistään. Olihan siitä aikoinaan tykkäillyt ison Keskitalon Katrikin, miksei sitten Kreeta.

Herra tiesi, mitä Lasse oli hommaillut sen jälkeen kuin katosi palveluspaikastaan, mutta pari viikkoa sitten oli Kallen ulottuville levinnyt huhu, että Lasse tulisi huomisissa välikäräjissä esiintymään todistajana isäntäänsä vastaan poronvarkausjutussa. Kyllähän koko kihlakunta tiesi, ettei isäntä tahallaan merkitsisi omakseen toisen poroa, mutta tässä olivat pahat sormet pelissä, ja Lassen sai rahalla, mihin sitä vain ilkesi tahtoa. Ja huomisissa käräjissä piti Lassen esittämän väärä todistuksensa.

Mutta siitä ei tulisi mitään, ei kerrassaan mitään, hukkaan menisivät Lasselle annetut rahat.

"Että ilkeäisikin vielä, ryönä, tulla Kreetankin näkyviin. Vaikka miksei se tee mitä tahansa, kun vain saa tarpeeksi rahaa! Eikähän sen tarvitsisi Kreetaa katsella kuin joku tunti ja sitten taas mennä sinne, mistä on tullutkin."

Äkkiä hän pysähtyi ja kaikki hänen lihaksensa jännittyivät.

"Jokohan nyt..."

Hänen tottunut korvansa erotti poron tolvan ja ahkion jalaksen sälinän lunta vasten. Jokohan se viimeinkin olisi Lasse?

Komeastipa se olisi vääränvalantekomatkalle pantu, jos oikein porolla. Hiihtää sen olisi sopinut kuin muittenkin vertaistensa. Mutta keljujahan niitä aina onnistaa maailmassa.

Kalle lähti nopeasti hiihtämään ääntä kohti, ettei ajaja kerkeäisi sivuuttaa, ja pian hän sai kulkijan näköpiiriinsä.

Silmänräpäyksen ajan tuntui Kallesta, kuin kaikki syvyyden pirulliset voimat saisivat hänet valtaansa, ja toinen käsi tapaili vaistomaisesti leukun kahvaa, mutta jo seuraavassa hetkessä valtasi hänet viileä rauhallisuuden tunne. Nyt ei saanut näyttää vihaansa, jos mieli onnistua.

Lasse Hiipijä tolvautti poroansa pitkin vaaraa ja oli juuri sujauttamaisillaan rinnettä alas jängälle, kun hän huomasi Kallen. Hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja kauhu, ja hän näytti aikovan kiirehtiä poroaan ikäänkuin ei olisi Kallea huomannutkaan, mutta Kalle ehätti hänet.

"Hei -- -- Lasse -- -- hei!"

Lasse Hiipijä heivautti elukkaansa, muttei voinut salata hätääntymistään.

"Ka, sinäkö se siinä! Terve!"

"Terve, terve", vastasi Kalle tarkastellen, olisiko Lassella vastoin tapaansa pyssyä mukana.

"No minne sinua viedään?" tiedusteli Lasse Kallen hiihdettyä lähemmäksi.

"Minua!" naurahti Kalle väkinäisesti. "Minnekäpä muualle kuin..."

Hän löi merkitsevästi poveaan, jossa litran viinapullo hölkähteli.

"Tukkijoella oppii jos jotakin", sanoi hän sitten ikäänkuin selitykseksi, "eikä se renginvirkakaan tahdo kunnolleen elättää..."

"Eipä taida", hymähti Lasse. "Vai jo heität sinäkin renginviran ja rupeat kauppiaaksi..."

"Joo", mutisi Kalle yksikantaan.

Hän ei uskaltanut katsoa Lassea silmiin, pelosta, että viha hänet saisi sellaisiin töihin, joita seuraisi kova edesvastuu.

"Sidohan ajokkaasi kantoon", kehoitti Kalle kotvan odotettuaan Lassen puhuvan, "niin otetaan yksi pieni..."

"Olisikohan tuota!" empi Lasse, mutta teki äkkiä päätöksensä, ohjasi hyppelehtivän poronsa syrjään ja nousi reippaasti ahkiosta, alkaen kiinnittää poroansa puuhun.

"Tulehan sitten tänne sen pullosi kanssa, jos siellä vielä jotain on!" huusi hän Kallelle. "Täällä on kaatunut runko aivan kuin meitä varten."

"Mitähän sillä oikein on mielessä", ajatteli Kalle hiihtäessään lähemmäksi, "ja lieneeköhän sillä aseita."

"Siin' on, maista! Ei tarvitse ainetta hävetä!"

Kalle veti pullon monien mutkien kautta poveltaan ja ojensi sen Lasselle. Mutta juuri kun Lasse oli maistamaisillaan, ottikin hän pullon huuliltaan ja antoi sen takaisin Kallelle.

"Otahan itse ensin -- isäntä on vieraan veroinen."

"Se pelkää jotain", ajatteli Kalle ja otti pitkän, rehellisen ryypyn.

"Myrkkyäkö luulit olevan?" kysyi hän sitten, kun oli nähnyt Lassen ryyppäävän aikamoisen kulauksen.

Lasse tuli vähän hämilleen.

"Myrkkyä! Mitä vielä! Ajattelin vain, että isäntä on vieraan veroinen."

"Se on oikein ajateltu. Ota toinen naukku. Kyllä tämä ilma toisenkin täräyksen sietää."

"Sietää."

"Sinne käräjillekö sinä nyt...?" tiedusteli Kalle, saatuaan pullon takaisin.

"Sinnehän ne haastoivat."

"Puhuhan suusi puhtaaksi. Olen minäkin nähnyt yhtä ja toista, mutta eivätpä haastaneet minua."

Lasse loi Kalleen pitkän, kysyvän katseen, mutta Kalle katseli tiukasti eteensä.

"Vai eivät haastaneet", ihmetteli Lasse istuutuen lumiselle, kaatuneelle rungolle. "Taisivat pitää sinua liian hiljaisena ja umpimielisenä..."

"Tai tyhmänä, suoraan sanoen", keskeytti Kalle, istuutuen Lassen viereen.

Lasse hätkähti.

"Tyhmänä! Mitä vielä", vakuutti hän tarmokkaasti. "Ja sitten olit isännän kanssa hyvissä väleissä..."

"Sepä siinä taisikin olla. Mutta kun ei isäntäkään haastanut omaksi todistajakseen."

"Huonosti teki, mutta niinhän se on aina tehnyt..."

"Joo. Siin' on, ota!"

Lasse ei enää ryypännyt, vaan joi. Kalle loi pikaisen syrjäsilmäyksen Lasseen, kun hän piti pulloa huulillaan, ja hänen silmänsä välähtivät salaisesti, ja kun hänen oma vuoronsa tuli, piti hän kyllä pulloa huulillaan, mutta ei maistanut pisaraakaan.

"Se on hyvää ainetta tuo", kehui Lasse, saatuaan taas pullon käsiinsä. "Mitä sitä maksaa litra?"

"Kymmenen kruunua."

"Onpa hintaakin."

"Pitäähän se arvata sanomattakin."

Lassen silmät alkoivat jo kiilua, ja hänen puheensa kävi kerkeämmäksi.

"Lämmittävää se ryökäle on", kehui hän, ottaen taas pitkän ryypyn. "En huomaa pakkasta ollenkaan. Rintaa melkein kuumottaa."

"Ota vaan sitä mukaa kuin miellyttää. Kyllä minulla tätä lystiä riittää."

"Vai riittää!" nauroi Lasse levein suin. "No kiitos sitten. Kyllä minulle kelpaa, jos sinulla riittää. Mutta hiukaamaan tämä rupeaa... Käyn hakemassa kuivaa lihaa..."

Lasse meni ahkiollensa ja penkoi siellä jonkun aikaa. Kun hän sitten palasi takaisin, lihapalaa jyrsien ja lumessa kaalaten, pani Kalle merkille, että hän pahasti horjahteli.

"Joko kelpaa?" kysyi Kalle, Lassen taasen istuuduttua.

"Kelpaako? Miksei kelpaa, jos sinulla vaan riittää. Ja hyvähän on, että edes jotain lystiä riittää. Sitä lystiä Kreetan kanssa ei riittänyt kauan aikaa..."

Veri hulvahti Kallen päähän, hän puri hampaitaan yhteen, ja hänen valtasi taas himo tarttua Lassea kurkkuun ja kuristaa hänet siihen paikkaan. Hän kohottautui jo istualtaan, mutta laskeutui taas.

"Ei riittänyt", kirosi hän hampaittensa raosta.

"Eikä kannata surra", lallatteli Lasse edelleen, huomaamatta, mitä hänen puheensa toiseen vaikutti ja ryypäten pullosta kehoittamatta, "samanlaisia ne ovat kaikki, ja lintu on Kreetakin..."

"Kyllähän minä sen huomasin ja siksi annoin sen olla alallaan."

Lasse ikäänkuin selveni ja tuli järkiinsä, kuullessaan Kallen äänen.

"Pahaa se kuitenkin taisi tehdä?" kysyi hän.

"Minkä lienee tehnyt", mutisi Kalle katsoen yhä valkoiseen lumeen ja koettaen salata yltyvää palelemistaan. "Minulla oli jo toinen tyttö tiedossa."

"Vai oli", innostui Lasse, ottaen taas pitkän ryypyn. "Pahaa se puhui Kreeta sinusta takaapäin. Liian saamattomaksi moitti."

"Yhtä kaikki, mitä semmoinen puhunee."

"Sitä minäkin. Joko sillä on lapsi?"

"Kuukauden on jo ollut."

"Ei kai se luule, että minä sen nain?"

"Tietäneehän se sen, ettet."

"En koskaan. Se on niin, että jos isäntäsi nyt saadaan poronvarkaaksi, niin tulee minusta rikas mies. Ja kyllä minä poika osaan puhua niin, että se istuu kiinni kuin täi tervassa. Sata kruunua antoi Uula, kun käräjille lähdin, ja lisää lupasi, jos isäntäsi varkaaksi saadaan. Annahan vielä sitä pulloasi!"

Juotuaan niin paljon kuin yhteen hengenvetoon voi, kumartui Lasse horjuen ja itseään pidätellen Kallen puoleen ja soperteli luottavaisesti kuin uskotulleen.

"Niillä on vanhaa riitaa, Uulalla ja isännälläsi, en tiedä oikein mistä. Kyllähän se Uulakin kälmi mies on, mutta rahaa sillä riittää, rahaa. Usko pois, että kyllä isäntäsi nyt joutuu varkaaksi..."

"Otahan tuosta!"

"Ka, yhäkö sinä vaan! Mutta se minua peloittaa, että miten minä Kreetasta selviydyn, jos vaan käräjillä tapaan. Saattaa hyvinkin annattaa ruokkohaasteen ja miksei annattaisi, pakostahan se on nähdä, kun kerran siinä talossa palvelee, missä käräjätkin pidetään. Teillähän ne pidetään?"

"Meillä. Ja isäntä itse syytettynä."

"Ja Kreeta piikana ja sinä renkinä. Ja minä ollut renkinä -- joku kuukausi taaksepäin..."

"Ota rohkaisuryyppy!"

"Kyllä kannattaakin. Mitä luulet Kreetan sanovan?"

"Ei se mitään sano."

"Tuhannen kun tuntuu rinta palavan."

"Mikä sen selvempää on, kuin että aukaiset rinnuksesi vaikka paitaa myöten. Takaan, että jäähtyy ja että kestät vielä toisenkin naukun."

"Kyllä minä poika aina kestän siinä, missä joku toinenkin."

Lasse Hiipijä oli jo aivan tolkuton ja koetti näyttää selvyyttään seisomalla yhdellä jalalla, mutta siitä ei tullut mitään. Hän kellistyi auttamattomasti hankeen.

"Ei tule mitään", ähki hän, kompuroiden seisoalleen. "Annapas vielä muuan kulaus, että voimistun."

Lassen juomahimolla ei ollut äärtä ei rajaa eikä hänellä itsellään arvostelukykyä. Hän joi täysväkevää viinaa kuin vettä.

Talvinen päivä painui illaksi, tähdet syttyivät taivaalla, alkoi pimetä. Lasse havahtui.

"Ei. Taival on vielä pitkä", änkytti hän. "Täytyy lähteä."

"Pitkä on taipaleesi", myönsi Kalle, "kolmatta peninkulmaa kummallekin taholle. Aja nopeaan, pakkanen on kauhea. Nokkasi hohtaa valkeana..."

"Älä val..."

"Totta puhun. Koeta itse."

"Jumal'auta, kun et ennen sanonut..."

"Mitä minuun sinun nokkasi koskee..."

Äkkiä Lasseen näytti menevän kamala ajatus, hänen silmänsä pyörivät hirvittävästi ja hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin, mutta retkahtivat hervottomina sivuille.

"Sinä olet juottanut tahallasi minut humalaan", ulvoi hän, "sinä olet murhannut minut..."

"En ole tehnyt sinulle mitään. Mutta mitä olet itse tehnyt, pirun sikiö...!"

Lassen kädessä välkkyi kirkas puukko ja hän horjui Kallea kohden.

"Varo itseäsi!" hihkui hän.

"Kyllä, kyllä minä varon", vastasi toinen ivallisesti ja nousi suksilleen. "Menehän nyt sinä vaan tekemään väärää valaasi ja muistele iloisia öitä viattoman tytön kanssa..."

Lasse pillahti itkuun kuin pahanpäiväinen lapsi, mutta Kalle oli jo kadonnut hänen näköpiiristään.

Kaukaa vaaran laelta Kalle Kuikka katseli, miten Lasse irroitti poronsa, horjui ja haparoi ahkioonsa ja miten poro lähti lennättämään vaaran rinnettä alas Lassen rentona retkottaessa pulkassa. Eräässä äkkimutkassa näki hän Lassen putoavan pulkasta, mutta poro jatkoi matkaansa ja tehden ison kaaren kääntyi päinvastaiseen suuntaan, pohjoiseen. Lasse nousi ylös, seurasi kompuroiden jälkiä, kaatui, nousi taas ylös, kaatui ja nousi uudelleen, kunnes jängälle päästyään, missä viimat purevimpina kävivät, taas lankesi eikä siitä enää noussut.

Hetkiseksi Kalleen iskeytyi suuri ajatus mennä auttamaan Lassea, mutta hän muisti jotain, puri hampaitaan ja tehden suunnattoman kierroksen, hiihti takaisin kotiinsa päin. Mutta pakkanen otti vain yltyäkseen.

* * * * *

Käräjillä ei käynyt selville mitään, jonka perusteella Kallen isäntä olisi voitu langettaa syylliseksi poronvarkauteen. Ihmeteltiin, minne Lasse Hiipijä oli jäänyt käräjiltä, mutta kukaan ei voinut antaa pienintäkään valaistusta.

"Kai se arasteli tänne tulla", arveltiin ja katsottiin syrjäsilmällä Kreetaa.

Kreeta puolestaan vilkuili Kallea, mutta Kalle katseli tiukasti ikkunasta ulos eikä puhunut halaistua sanaa.

* * * * *

Kun lumi jo alkoi sulaa, löydettiin Lasse Hiipijän ruumis vaaran juurelta ja vähän ylempänä tyhjä viinapullo. Silloin arvattiin, ettei hän ollut voinut olla toikkeroimatta humalassa matkallakaan, oli tietysti eksynyt porostaan ja paleltunut kuoliaaksi. Kirkkoherra puhui perin vakavia ja varoittavia sanoja niille harvoille, jotka olivat läsnä silloin, kun Lassen ruumis kätkettiin maahan, ottaen puhuvan esimerkin vainajasta.

"Kyllä siinäkin oli miestä", arvelivat ruumiintuojat Lassesta, palatessaan hautausmaalta.

"Ruveta nyt soikkarehtimaan päissään keskellä kiveliötä tulipalopakkasessa", jamasivat toiset, pudistaen halveksivasti päätään.

"Eivät siinä ole ruuvit lujalla."

"No eivät."

Keväämmällä sitten vihittiin Kalle ja Kreeta, ja asiantuntevat sanoivat, että kyllä se lapsi sittenkin taisi olla Kallen.

Jostakin tuntemattomasta syystä lahjoitti isäntä vastavihitylle pariskunnalle poromerkin, joka silloin käsitti nelisenkymmentä päätä.

Uutistalokkaan tytär.

Hänen nimensä oli Anna, ja hän oli vanhin kruununuutistalokas Matti Räiskön kuudesta lapsesta, iältään kuusitoistavuotias. Isän mielestä ei Annalla ollut muuta tekemistä tässä matoisessa maailmassa kuin yskiä lakkaamatta, olla toisten tiellä ja hoidella nuorempia sisaruksiaan. Jos olisi asuttu ihmisten ilmoilla, olisi isä toimittanut Annan palvelukseen, jos tuo siihen olisi kelvannut, mutta eipä tuo missään liene oppinut ihmistapoja, kun oli melkein koko ikänsä metsän sydämessä kasvanut. Matti Räiskön uutistalosta oli nimittäin toista peninkulmaa lähimpään naapuriin ja kymmenen peninkulmaa jokitietä kirkolle, niin ettei siellä suurestikaan oltu totuttu vieraaseen seuraan. Joku ohikulkija silloin tällöin pistäytyi, joku matkoilla oleva yhtiöherra, metsänhoitaja tai maanmittari, saadakseen lasin maitoa tai kupillisen kahvia.

Sen sijaan Matti Räiskö itse oli maailmaatunteva mies. Vielä kymmenen vuotta sitten hän oli ollut yhtiön jätkänä, uittanut tukkeja keväisin ja oleksinut metsissä talvisin. Ja vaikka Perä-Pohjolassa sanoivatkin, ettei vanhasta jätkästä ole maanasujaksi, näytti Matti kuitenkin osaavan pitää hänelle uskotun leiviskän siinä kunnossa, ettei sitä häneltä pois otettu. Kirkonkylän herra metsänhoitaja tätä tietysti suuresti ihmetteli, sillä hänen tietonsa mukaan Räiskön Matti pääasiallisesti oli kulkuteillä, harjoitti viinakauppaa y.m. semmoista, ei tehnyt työtä talon hyväksi, eikä käyttänyt siihen palkattuakaan työvoimaa. Siihen hänellä ei muuten olisi ollut varojakaan, sillä hän joi tunnollisesti kaiken, minkä ansaitsikin, ja noitui ja haukkui, jos akka kysyi hänen ansioitaan. Kerran oli hän ilahduttanut väkeään tuomalla tullessaan gramofoonin, jota hän sitten soitatti juovuspäissään ollessaan, ja kuritti penikoitaan, jos nämä tahtoivat sitä sormiella. Kun gramofooni oli jonkun ajan talossa ollut, niin Matti sen kerran juovuspäissään löi seinään. Ja niin oli gramofoonin tuottama vaihtelu loppunut.

Talo pysyi kuitenkin säädetyssä kunnossa, Herra tiesi sitten, millä ihmeen voimalla. Emännän pääasiallisin tehtävä rajoittui lasten torumiseen, ja Anna oli syrjäisen mielestä parhaiten sopiva Takaharjun, Nummelan tai jonkun muun sentapaisen laitoksen potilaaksi. Sairausasioita ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella kaukana kiveliössä, ja sitä paitsi, mistä ne rahat tulisivat sairastamiseen.

Anna oli, kuten sanottu, joutilain olento maan päällä, joka isänsä mielestä jouti minne tahansa ansaitsemaan leipäänsä, ettei syönyt köyhää kotiansa. Kirkonkylän herra metsänhoitaja, joka mieheniän oli viettänyt Lapissa ja siis tarkoin tunsi väkensä, oli kuitenkin hiljaisuudessa toista mieltä. Hän ei kuitenkaan puhunut mitään siitä, vaan käytti jokaista tilaisuutta sättiäkseen Matti Räisköä ja lausui peittämättä julki, mitä hän hänestä arveli.

-- Sen miehen hommalla ei talo kauaakaan pysyisi kunnossa, sanoi hän, mutta sitä hän ei sanonut, kenen ansiota talon kunnossa pysyminen oli.

Tottahan oli, että Anna siivosi tuvan useasti päivässä -- mistä lieneekin saanut sellaisen siisteyden hengen --, että hän hoiti lehmät ja vaali pienempiään. Erittäinkin kolmi- tai nelivuotias Antti-veli, jota vaivasi risatauti, jonka jäsenet olivat armottoman väärät ja hennot ja joka muutenkin oli kalpea kuin ruumis, oli hänen silmäteränsä. Anna ei juuri puhunut paljoa, mutta jos joku sanoi pahan sanan Antille, silloin nousivat punaiset täplät hänen poskilleen ja hän voi yltyä huutamaankin. Antti taas puolestaan oli kiintynyt Annaan, kulki joka paikassa hänen jäljessään ja turvautui aina ja ainoastaan häneen.

Voi kuitenkin, ja erikoisesti syyskesän aikaan, sattua, että matkustaja poikkesi Räiskön Matin uutistaloon eikä nähnyt jälkeäkään Annasta tai Antista. Tupa sen sijaan oli ylt'yleensä syljen ja lian valtaama, navetta haisi kuin ketunsyötti, ja maito oli likaista ja rikkaista. Jos kulkija sitten oli tottunut näkemään Annaa ja kysyi emännältä -- sillä harvoinhan isäntää näkyi -- missä hän oli, vastasi tämä jotenkin yrmeästi: "Missä lienee retkillään."

Todellisuus oli kuitenkin siinä, että Anna oli pikkuveljensä kanssa jo pari viikkoa ollut ulkoniityllä ja tehnyt heinän. Kun hän tuli kotia, sai hän kuulla, että se oli kestänyt tarpeettoman kauan ja että häntä olisi kyllä tarvittu kotonakin, äitiään auttamassa.

"Mutta heinä olisi jäänyt tekemättä", sanoi Anna silloin.

Siihen ei vastattu mitään, mutta mulkoiltiin sitä vihaisemmin.

Kotonaan sai hän talvisin vedättää halot ja hakata puut. Se olikin hänestä hauskaa työtä, sillä hän sai silloin olla rauhassa ja viettää päivänsä rupattelemalla Antin kanssa. Ikävintä vain oli kotiin tulo, jos isä oli sattunut käymään savotalla ja joutunut tekemisiin Tornion Pekan tai muitten viinakauppiaitten kanssa. Silloin hän aina varmasti manasi ja löi. Parasta oli, että hän joi itsensä niin tukkihumalaan, ettei kyennyt muuhun kuin nukkumaan.

* * * * *

Eräänä kesänä Anna sai omituisen päähänpiston. Oli pahin sääski-aika, kuumin ja toimettomin aika kesästä, kun hän varusti itsensä eväillä viikoksi, otti pikku Antin ja kirveen mukaansa ja alkoi sauvoa itseään Angeljokea ylös. Se oli kapea ja huonokulkuinen joki, joka laski Luiroon, ja sitä myöten kuljettiin ulkoniitylle. Ensi kesänä sinne piti tulla tukinlasku, nelisenkymmentätuhatta puuta piti laskettaman sitä myöten Luiroon ja Luirosta Kemijokisuulle asti. Yhtiön herrat olivat käyneet väyliä katselemassa ja Matti Räiskönkin tuvassa puhelleet joen kulkukelvottomuudesta.

Anna oli yhtiöherrain kanssa täydelleen samaa mieltä. Hän sai joka kesä tuskitella joen kanssa ja tiesi tarkoin, mitä sillä kulkeminen merkitsi. Puita oli kaatunut poikki joen, ettei tahtonut alta päästä, ja jotkut olivat taittuneet ja jääneet poikkiteloin veteen makaamaan, että vene piti vetää ylitse, jos aikoi eteenpäin päästä.

Nyt, joutilaana aikana, oli kyllin tilaisuutta siivota koko joki, niin eivät esteet enää olleet vastuksina, ja kun uittokin käy ensi kesänä nopeammin, niin pääsee pikemmin erilleen uittomiehistäkin, jotka tietysti juovat ja rähisevät ja pitävät isääkin mukanaan. Tällaista ei tietystikään kukaan muu kuin yksi niistä yksinkertaisimmista olisi ajatellut, sillä maamme pohjoisimmissa kihlakunnissa ajatellaan ylimalkaan vain kuluvaa päivää, eikä kenenkään päähän pälkähtäisikään ruveta joen siivoukseen ilman erityistä palkkaa, kaikkein vähimmin, kun siitä olisi muillekin hyötyä. Ja vanhempansa äänekkäät ja repäisevästi lausutut varoitukset tyynesti kestäen Anna suoriusi työhön.

Hiukan vaikeaahan se oli, joen siivoaminen, mutta menihän tuo kuitenkin, kun sai olla rauhassa. Tahtoi toisinaan ottaa rintaan niin kipeästi, venekin oli raskas ja Antti tahtoi itkeskellä, kun sääsket pistelivät. Mutta Annalla oli hyvät keinot pitää häntä hyvällä tuulella. Hän oli, puolittain salaa, tehnyt juuston, josta tarjosi Antille makupalan aina kun tämän yritti paha mieli vallata, ja kun hän osoitti rannalla seisovaa poroa tai katkaisi puun, joka sitten lähti kovaa vauhtia viilettämään myötävirtaa, niin se sai Antin nauramaan ja ihastuneena taputtamaan käsiään.

Viikon kuluttua oli joki perkattu niin hyvin kuin Anna heikoilla voimillaan sen saattoi tehdä, ja erilaista oli nyt perämelassa laskea kotia kohti, kun joki oli esteistä vapaa eikä tarvinnut taistella puolilahonneiden puunrunkojen ja juurakoitten kanssa. Annan isä ei kuitenkaan jaksanut ymmärtää sellaista järjenjuoksua, joka pani muitten hyväksi työtä tekemään -- olihan tuosta puropahasesta toki ennenkin päästy kulkemaan -- ja lisäksi ilman palkkaa. Sitä paitsi hänen terävä silmänsä oli huomannut, että vene oli joenperkkausmatkalla turmeltunut (mikäli siinä enää oli turmeltumisen varaa ollut), ja koettelemalla kävi hänelle selväksi, että myöskin kirveen terä oli tylsistynyt. Tästä hän äkämystyi ja sydäntyi.

"Sinut vie piru, ellet laita niitä kuntoon jälleen", ennusti hän mahtipontisesti, ja hänen rakas vaimonsa säesti puoliääneen:

"Turmelee vielä talon tavarat joutilaitten souveissa. Kuka ne lopuksi maksaa!"

Mutta maksu tuli ennenkuin sitä kukaan osasi aavistaakaan.

* * * * *

"Iso" itse, yhtiön suurin herra, hän joka istui kaukana kauppalassa valkoisessa kaksikerroksisessa talossaan ja hallitsi koko yhtiötä, oli pomojensa ja kätyriensä kautta saanut kuulla Annan joenperkkaushommista. Ja tuon valtavan miehen järeät kasvot rupesivat loistamaan niinkuin aurinko ukonilman jälkeen, hän kohautti hartioitaan, asteli konttoriin ja kuiskasi jotain lähimmälle miehellensä, joka heti nyökäytti ymmärtäneen näköisenä päätänsä. Tästä oli seurauksena se, että Mutenian postimies, joka kerran kuukaudessa kulki Räiskön Matin uutistalon sivu, ensi kerran ohikulkiessaan tärkeän ja juhlallisen näköisenä astui sisälle ja sanoi:

"Täällä olisi Anna Räiskölle yksi kuitattava kirje."

Sitten hän vielä yhtä tärkeän näköisenä silmäili suurta ja juhlallista kirjekuorta.

"Joo, Annalle se on", päätti hän, "ja näkyy olevan puulaakin konttorista."

Äänettömyys vallitsi sillä hetkellä Räiskön Matin pirtissä, nuorin lapsikin unohti parkumisensa. Ainoastaan Annan poskille nousivat tummanpunaiset täplät, kun hän ujosti katseli postimiehen kädessä olevaa suurta kirjettä, tietämättä lainkaan sen sisällyksestä.

Viimein Räiskön Matti, joka viime päivät oli viettänyt piippua imeskellen selällään sängyssä, haukkuen talon huonoa komentoa, mutta postin astuessa sisään verkalleen noussut istumaan, tointui sen verran, että sai sanotuksi:

"Annahan tänne se kirje!"

Mutta postimies ei antanut.