Part 3

Vanhemman, joka isoisänsä mukaan oli kastettu Pietariksi, liikkeet olivat hitaanpuoleiset, mutta harkitut ja varmat. Kun hän iski kirveensä petäjän kylkeen, teki hän sen ikäänkuin syvästä vakaumuksesta ja periaatteesta, joka ei sietänyt tinkimistä. Hänen iskunsa olivat harvat, mutta hyvin osatut ja varmat, varmasti kaatavat. Hänestä se oikea maamies tulisi, Huutoniemen tuleva isäntä, ja maamiestä osoitti ulkomuotokin. Ei se ollut liiallisella muodon koreudella pilattu, ja vaikka vasta puolivälissä kolmeakymmentä, olivat hartiat jo hiukan kumarassa.

Toista oli Eeron, puoltatoista vuotta nuoremman veljen laita. Mies heilui kuin kuumeessa tai kuin tuli olisi polttanut kantapäitä, kunnes sitten siihen paikkaan väsyi, eikä pitkään aikaan pystynyt kunnolleen mihinkään. Ja eri meiningit sillä muutenkin oli kuin vanhemmalla veljellä. Tuskin oli mies ripiltä päässyt, niin jopahan piti olla hopeakello tikuttamassa liivin taskussa ja perät roikkalehtimassa liivin taskun suusta. Ja sitten vielä piti olla kirjava silkki kaulassa ja ties mitkä simsetit. Eri meiningit, totisesti! Aikaisin oli ruvennut kyliinkin juoksemaan, ja morsiamiakin oli jo ehtinyt olla useampia, vaikkei niistäkään sen valmiimpaa kuunaan tullut. Olikin tainnut olla vain turhaa soidinpeliä. Pietari kun oli aikoinaan sanonut, että nyt hän ottaa sen Mäkiahon Sannan, niin hän oli sen myös ottanut, eikä siinä sen pitempiä mutkia ollut ollut.

Kun olisi Eerokin älynnyt ottaa sopivan vaimon, niin olisi tämäkin hakkuu ehkä säästynyt. Mutta ne sen morsiametkin olivat olleet puettuina rimpsuihin ja pitseihin -- niinkuin se Ylitalon Olgakin --, työhön ne olivat liian hienoja, ja kun tunkion näkivät, niin jo nyrpistivät nokkaansa. Olihan omantunnon velvollisuus sanoa vakaisesti ja peittelemättä, niinkuin hänkin, Lassi Pietarinpoika, oli sanonut:

-- Heitä pois hyvän ilman aikana, sillä sellaisia miniöitä minä en kerta kaikkiaan talooni huoli.

Tavallista rajummin ja vähän närkästyneenä Lassi Pietarinpoika katkoi kaadetun petäjän oksia.

Taisi ollakin Eerolle paras, kun sille tuli se päähänpisto, että nyt hän ottaa ja lähtee Amerikkaan. Hän olikin, Lassi Pietarinpoika, ajatellut, että milloinkahan tuo sen keksii. Mutta kun tarkemmin ja perinpohjaisemmin asiaa ajatteli, niin taisi ollakin hyvä keksintö.

Eero oli kuitenkin sanonut jotain muutakin.

-- Eiköhän olisi parasta, oli hän sanonut, että minut maksettaisiin talosta irti, niin ei ole sitten enää mitään näykeksimistä.

-- Ennättänetpä saada osasi sittenkin, kun minun pääni on kaatunut, laillisessa perinnönjaossa, oli Lassi Pietarinpoika vastannut.

-- Kukapa se Amerikasta käsin sellaisia asioita hoitaa?

-- No hautajaisiin jos tullet.

Eero oli punastunut -- oli taitanut sattua vähän kipeään paikkaan.

-- Kaipa Pietari huolen pitää siitä, että omasi tulet saamaan, oli hän, Lassi Pietarinpoika, lisännyt.

-- Enhän minä sitä epäile, oli Eero vastannut. -- Ajattelin vain, että olisi minunkin helpompi tulla toimeen, kun ei tiedä, mikä homma eteen tulee, ja Pietarilla taas olisi vapaammat kädet, kun hän jäisi melkein kuin ainoaksi pojaksi. Olisihan se selvää peliä.

-- Ehkäpä niinkin. Paljonko sinä sitten arvelisit itsellesi kuuluvan?

-- Ajattelin kahdeksaatuhatta.

-- Kyllä siinä nyt on vähän liikaa.

-- Itsepä sen parhaiten tiedätte.

-- Kuusituhattaviisisataa on aivan kylliksi.

-- Saattaa olla.

-- Joo. Kun sen saat, niin sinulla ei ole sitten enää mitään vaatimista.

-- Mitäpä minä sitten enää...

Niin oli se asia puhuttu ja päätetty.

Mutta että Eerolle saataisiin päätetty summa, ei auttanut muu kuin käydä metsään käsiksi. Vähää myöhemmin oli Lassi Pietarinpoika itse matkustanut kirkolle tehdäkseen kaupat yhtiön konttorissa.

-- No joko Huutoniemeltäkin heltiää metsää myytäväksi? oli häneltä siellä kysytty.

-- Tarvitaanpahan vähän käteistä.

-- Vai niin, vai sillä tavoin.

Ja hyvin ne kaupanteot olivatkin sujuneet. Metsää oli käyty arvioimassa ja pilkat isketty kaadettavien puitten kylkiin. Lopuksi oli vielä tehty sellainen sopimus eli urakka, että Lassi Pietarinpoika itse määräajan kuluessa kaadattaa leimatut rungot erikoista maksua vastaan.

-- Jäähän tuosta edes vähän käteistä rahaa taloon, sanoi hän, vaikka sisimmässään olikin sitä mieltä, että työ, jonka hän poikineen oli ottanut suorittaakseen, oli jotenkin samanarvoista kuin rahdinveto.

-- Mutta onpahan tuo edes omasta metsästä, lohdutti hän itseään.

Nyt oli kaatamistyö melkein lopussa, ja kuusituhattaviisisataa markkaa odotti Eeroa kaapin laatikossa heti kun työ oli loppunut. Sellainen oli sopimus. Sitten hän saa mennä minne tahtoo, jos tahtoo. Jäipä edes metsänhakkuusta saatu palkka taloon.

Samassa tuli Pietari hänen luokseen kirves olalla.

"Työ on nyt melkein kuin lopussa", sanoi hän kummallisesti hymyillen.

Lassi Pietarinpoika tunsi omituisen, repäisevän tunteen sydänalassaan.

"Joko sitä ollaan niin pitkällä?" kysyi hän, mutta kirves teki työtä hitaammin.

"Joo. Pian Eero nyt saa Amerikanrahansa ja pesäeronsa."

"Jos asia on niinkuin sanot, niin jo tänä iltana, niinkuin sopimus on."

Pietari Laurinpoika istahti lähinnä olevalle kannolle, laski kirveen viereensä ja sytytti piippunsa.

"Kyllä se niin on, isä", sanoi hän harvakseen. "Eero juuri kaatoi viimeistä edellisen puun, ja nyt on vain jäljellä tuossa kunnaalla se, johon koko maailman Valliini hirtti itsensä. Näkyvät siihenkin iskeneen merkkinsä."

"Koko maailman Valliini" oli maankuulu jätkä, jolla kuuluu olleen jonkunlaista sivistystäkin. Kerran hän oli ollut Huutoniemessä yötä ja aamulla poistuessaan hirttäytynyt puheenaolevaan petäjään.

"Olisivatpa saaneet jättää sen leimaamatta", arveli Pietari tovin kuluttua. "Se on minusta vähän niinkuin pyhä puu, kun se jo on vienyt ihmishengen."

"Puu kuin puu", sanoi Lassi Pietarinpoika, "vaikka olisi meidän metsässämme löytynyt tukevampiakin puita. Kaadetaan pois vaan, onpahan niinkuin jonkunlainen sinetti ja kruunu Eeron edesotoille."

"Köydenpätkäkin siinä vielä roikkuu."

Lassi Pietarinpoika loi katseensa vieressä olevalle kunnaalle.

"Niinpähän näkyy", sanoi hän. "Kumma kun ei kukaan ole vielä korjannut sitä taskuunsa."

Verkalleen hän lopetti oksimisensa ja sanoi sitten mietteissään:

"Vai jo sitä ollaan niin pitkällä ja -- Eerolla Amerikanrahat melkein kuin kourassa."

Mutta sitten hän näytti ikäänkuin reipastuvan ja hänen mielensä tulevan rohkeammaksi.

"Istahtakaahan te pojat", sanoi hän, "kun minä käväisen katkaisemassa tuon puun. Työn päätös on sama kuin puumerkki nimikirjoituksen alla ja se kuuluu aina isännälle. Vallankin tällaisen työn."

Eerokin siihen ehätti.

"Isä tahtoo itse kaataa viimeisen puun", selitti Pietari. "Hän sanoo, että se kuuluu isännälle."

"No jos tahtoo, niin antaa isän saada tahtonsa täytetyksi", nauroi Eero, "vaikka olisi kai täällä nuorempiakin kaatajia."

"Eipä taida enää kaatomiehiä syntyä, entiset ovat maan raossa ja toiset ovat sinne menemäisillään. Nuoret kaatajat tahtovat järjestään pyrkiä paremmille päiville Amerikkaan."

Eeron katse synkistyi, ja hänen kasvoilleen lensi tumma puna.

"Eihän tuolla Amerikassa vielä olla", sanoi hän, "ja kai sieltä poiskin pääsee. Mutta kun on puhe viimeisen puun kaatamisesta, niin eiköhän se oikeastaan kuulu minulle. Onpahan samalla kuin viimeinen kirveen isku kodin hyväksi."

"Olisin minäkin kernaasti lyönyt kirveeni viimeisen kerran puun kylkeen sinun hyväksesi", virkahti isä. "Mutta tee tahtosi. Tuoss' on saha."

"Ei tarvita", vastasi Eero. "Kirveelläkin tuo tokeneepi."

Pitkin askelin hän harppaili kunnaan nystyrälle, ja Lassi Pietarinpoika ja hänen poikansa Pietari Laurinpoika istahtivat kaatuneelle rungolle katsomaan, miten Eero sanoi jäähyväiset kotitalonsa metsälle.

Iskut alkoivat kumahdella puun kylkeen, kaiku vastasi vaaroilta, ja puun latva tärisi ja horjahteli.

"Kyllä siinä pojassa sitä sisua on, kun vain olisi sitä kestävyyttä", tuumi isä.

"On", vahvisti poika, mutta hetken kuluttua hän lisäsi: "Olisi se saanut tuon köydenpätkän ensin pois korjata. Roikkuu ja heilahtelee niin pahasti."

Yhä enemmän horjahteli latva, yhä kiivaampana kajahti kirveen kalkatus, viimein kuului ikäänkuin valittava vingunta, joka päättyi ärjäisevään rysähdykseen, -- eikä petäjänrunko enää horjahdellut ja kallistellut vaan kaatui yhtä suoraa, vinhaa vauhtia, kuin hornan voimien paiskaamana.

Isä unohti piippunsa, kurotti kaulaansa, loi kummallisen katseen vanhempaan poikaansa ja nousi seisomaan.

"Eero!" huusi hän särähtävällä äänellä.

"Eero!" toisti poika kaikuna.

Vastausta ei kuulunut. Molempien kasvot valahtivat lumivalkeiksi.

"Eero!" toisti isä uudelleen.

"Eero!" kertasi poika.

Mutta kukaan ei nytkään vastannut. Silloin isä tunsi polviensa pettävän ja hän kuiskasi pojallensa:

"Menehän katsomaan..."

"Mennään yhdessä", kuiskasi poika takaisin.

Heidän aavistuksensa oli oikea. Kaatuneen rungon vieressä makasi verissään Eero, pää haljenneena.

Amerikkaan lähtö oli loppunut alkuunsa.

Iankaikkisuuden kynnyksellä.

Herra inspehtori kiroili.

Hän oli matkalla maanmittarikokoukseen, Riestojoen tuolle puolen, edustamaan yhtiötänsä. Päivä oli jo kulunut sivu puolen, aurinko paahtoi tukahduttavan kuumana, ja hänellä oli edessään puolentoista peninkulman kävelytaival.

Vähemmästä voi jo tavallinenkin ihminen tulla tyytymättömäksi ja ruveta kiroilemaan saati sitten suuren yhtiön suuri inspehtori, joka on tottunut kuranssaamaan, komentamaan ja käskemään ja jonka vihaa köyhä uutistalokas vapisi. Ei siksi, ettei köyhä uutistalokas -- jos niikseen tuli -- olisi voinut höyhentää vaikka herra inspehtoriakin, vaan sen vuoksi, että suuret herrat olivat yhtä luuta kuin suden selkä ja saattoivat hyvinkin laittaa velkautuneen uutistalokkaan maantielle.

Sääsket surisivat herra inspehtorin ympärillä, pistivät joka toinen sekunti piikkinsä hänen ihoonsa ja imivät itseensä hänen punaista vertansa, lentäen sitten, punaisina pullottaen tiehensä. Hiki valuu pitkin herra inspehtorin pulleita, hyvinvoipia kasvoja, vaatteet liimautuvat kiinni hänen ruumiiseensa, ja karskit kirosanat singahtelevat hänen suustansa, kun hän ähkien ja puhkien vääntelee kaksitoistaleiviskäistä persoonaansa läpi sääskisen viidakon.

Askel askeleelta tuntuu päivä käyvän tukahduttavammaksi, ja edessä on vielä puolen kilometrin korkuinen Nattastunturi, jonka yli on kiivettävä.

Onnellisesti tunturin juurelle saavuttua, istuutuu herra inspehtori mättäälle, komentaa laukunkantajaa luokseen ja ottaa pienen "täräyksen" laukussa olevasta pullostaan. Inspehtori on siitä asti, kun nousi veneestä, joka puolen tunnin kuluttua ottanut yllämainitunkaltaisen "täräyksen", koska se teki muka kulun keveämmäksi. Laukunkantaja, pieni, laiha, synkännäköinen mies, istuu syrjässä huohottaen ja pyyhkien puseronhihaansa hikeä laihoilta, luisevilta kasvoiltaan.

"Pane pullo laukkuun!" komentaa herra inspehtori tehden nousua. "Pitää lähteä liikkeelle, vaikka sitten luut katkeaisivat!"

Pieni, laiha, synkännäköinen mies tekee työtä käskettyä, jotain itsekseen tyytymättömästi mutisten.

"Mitä sinä tolitat?" huutaa herra inspehtori, joka jo on hienosesti humalassa eikä kärsi vastaansanomista.

Laukkumies vyöttää laukun tunnollisesti kiinni ja kopistaa tuhkaa piipustaan.

"Minä... tuota... ajattelin", vastaa hän vihdoin, viivähtäen joka sanalla, "minä... tuota... ajattelin... etteikö odotettaisi vähän, ennenkuin noustaan tunturille. Minusta tuntuu kuin olisi Herran ilma tulossa..."

"Herran ilma!" huudahtaa herra inspehtori ja alkaa nauraa hohottaa.

"Niin", vastaa pieni, synkkä mies nöyrästi.

Ilma on tunturin juurellakin tyyni ja painostava, ja tummia, synkkiä pilviä nousee Posoaavan takaa, metsänrannasta. Mutta herra inspehtori ei kiinnitä niihin huomiota, hän yltyy kiroilemaan äskeistä kauheammin, kiroo yksinkertaista kansaa, joka ei ymmärrä sähköä ja luonnonvoimia, sadattelee paatunutta taikauskoa, joka uskoo Herraan ja Herran ilmoihin, uhkaa kepillä kurittaa koko Lapin ja sen viheliäisen, niskoittelevan kansan ja lopuksi hän sanoo, että vaikka taivas halkeaisi, niin hän sittenkin on katselmuskokouksessa tänä iltana kello viisi niinkuin määrä on.

"No mennään sitten!" myöntää laukunkantaja hiljaisesti, kumartuu ja ottaa laukun hartioilleen, mutta hänen laihat, ilmeettömät kasvonsa värähtävät oudosti.

"Me menemme, me!" päättää herra inspehtori jyrkästi, nousee ja ottaa sauvansa.

"Äläkä sinä tule vasta tolittamaan viisaammillesi!" jyrähtää hän vielä kerran pienelle miehelle, niin että tunturiseinä kertaa hänen lujat sanansa.

"No en... en", hymähtää pieni mies hiljaisesti ja alkaa raskas taakka selässään painua inspehtorin perässä koivuvyöhykettä kohti.

Jäkälä ja kuivuneet kanervat kahisevat kulkijoiden jalkain alla, kun he nousevat yhä korkeammalle tunturin loivaa rinnettä. Yhä polttavammaksi käy auringon paahde ja yhä vihaisemmiksi sääsket. Pienenä, välkähtelevänä silmänä näkyy Sompiojärven valkoinen pinta, kaukana, peninkulmien laajuisen Posoaavan takana, siintävät toiset tunturit, ja niiden huiput peittyvät harmaaseen pilvimereen.

Mutta kulkijoilla ei ole aikaa ihailla luontoa. Hiki otsasta tippuen painelevat he hartiat koukussa eteenpäin ja ylöspäin, maalinaan Nattastunturin kalju, kalsea laki. Herra inspehtori miettii, kuinka sovittaisi sanansa katselmuskokouksessa, ja laukunkantaja ajattelee sitä hetkeä, jolloin saa vuorokaudeksi laskea laukun permantoon luisevilta hartioiltaan. Silloin tällöin katkaisee suuren hiljaisuuden herra inspehtorin voimakas huudahdus, joka tavallisesti päättyy kirosanaan, kun hän jahtaa verenhimoisia sääskiä kasvoiltaan tai kompastuu risuun tai paljaaseen juurakkoon.

Vihdoin jää koivuvyöhyke selän taakse, edessä on harmaja, alati jyrkkenevä tunturin rinne, siellä täällä maata matava vaivaiskoivu tai käppyräinen katajapensas.

Sääsket häviävät, raitis ilma tuntuu hetkisen virkistävän kulkijain kuumia kasvoja, mutta vain hetkeksi. Tunturin rinteelläkään ei tunnu tuulen viima käyvän, helle valtaa kulkijan sielläkin.

"Eiköhän pysähdytä hetkeksi?" ehdottaa laukkumies.

"Pysähdytä!" kiljaisee herra inspehtori. "Mitä perhanaa sinä oikein meinaat, mies!"

"No, ei, ei sitten", huoahtaa pieni, sitkeä mies. "Mennään vaan, mennään Herran nimessä."

Yhä lähemmäksi lakea he tulevat, kunnes heidän ympärillään on vain kivisoraa ja jättiläiskokoisia harmaakivimöhkäleitä.

Helle ei enää haittaa. Aurinko on mennyt pilven taakse, koko tunturi on ikäänkuin harmaaseen verhottu. Äskeiset synkät pilvet ovat melkein kohdalla.

Samassa välähtää ensimmäinen, kirkas salama, ja laukkumies peräytyy askeleen. Lapin rajuilma on tulossa.

"Pelkäätkö?" kysyi inspehtori nauraen ja kääntyi ympäri.

"En", vastaa pieni mies yksikantaan, jatkaen kulkuaan.

Jyrinä kuulostaa vielä tulevan etäältä, vaisuna, mutta kumeana ja uhkaavana.

Hetken kuluttua herra inspehtori kääntyy taas ympäri.

"Sinä et lainkaan näy osaavan ihailla luonnonvoimia, mies!" sanoo hän laukunkantajalle koettaen olla leikkisä. "Katseleppas hiukan ympärillesi!"

"Kyllä minä Herran ilman tunnen", vastaa pieni mies, keskeytymättä jatkaen kulkuaan.

Salamat risteilevät jo tiheään, tunturin rinne näytti olevan tulessa ja alati lähempää ja lähempää kuului jyrinä.

"Näkyy, pakana, nousevan päälle", tuumi herra inspehtori. "Vakuutanpa, että tästä tulee oikein riivatunmoinen luonnonnäytelmä."

"Tulee... tulee", myönsi pieni mies, kylmän hien virtaillessa hänen otsallaan.

He olivat jo tulleet keskelle tunturin lakea. Ilma oli käynyt peloittavaksi. Alhaalla häämöittävät metsät näyttivät vapisevan näkymättömän käden kosketuksesta, koko tunturi tuntui huokailevan ikäänkuin raskaan painon alla ja taivaankansi romotti mustana ja kellanpunaisena. Vielä ei ollut sadepisarakaan pudonnut, mutta koko luonto antoi aavistaa, että jotakin oli tulossa. Ja muutamien silmänräpäyksien kuluessa olivat tunturin juurella olleet metsät ja suot kadonneet harmaaseen, läpinäkymättömään usvaan ja molemmat matkamiehet olivat kuin pienellä saarella keskellä koko maailman käsittävää merta.

"Siellä sataa!" kuiskasi pieni mies.

"Sataa, ja sataa vallan perhanasti!" vastasi herra inspehtori, irvistyksentapaisen, pakotetun hymyn leikkiessä hänen huulillaan.

Tuskin oli hän saanut kunnollisesti lauseen loppuun, kun koko Nattastunturi tuntui vavahtavan juurillaan, hirmuinen vihurinpuuska pyyhkäisi sen selkää ja ennenkuin oli täysin oivaltanut, mitä oli tapahtunut, makasi herra inspehtori suullaan maassa.

"Älkää nousko siitä!" huusi laukunkantaja kimakalla äänellä, heitti laukkunsa syrjään ja heittäytyi pitkäkseen hänkin.

"Mitä perh...!" älähti herra inspehtori vastaan ja yritti nousta, mutta uusi tuulenpuuska lennätti hänet taas maahan, ennenkuin hän oli kunnollisesti päässyt edes käsilleenkään.

"Älkää nousko siitä!" huusi laukkumies uudelleen.

Eikä herra inspehtori enää yrittänyt nousta.

"Tämähän on kerrassaan vietävää!" huusi hän vain toverilleen.

Nyt eivät enää tuulenpuuskat lakaisseet lakea. Oli kuin taivaan voimat olisivat tahtoneet näyttää mahtiansa, kuin taivaankansi olisi auennut ja syössyt koko sisältönsä vetenä, tulena ja jyrinänä vaivaiseen maahan.

Yhtiön suuren herra inspehtorin kasvot kävivät kalpeiksi kuin kuolema, ja hänen koko olentonsa värisi.

"Tule tänne!" huusi hän toverilleen, mutta toveri ei kuullut. Raivoavan luonnon ulvonta ja jyrinä voitti hänen äänensä.

"Auta minua!" huusi hän toistamiseen.

Mutta nytkään ei toveri kuullut. Valtava vuori tuntui uumeniaan myöten vapisevan.

Herra inspehtori kiemurteli tuskissaan kovalla, kivisellä vuoteellaan ja kouristeli suonenvedontapaisesti kivien raoissa olevaa sammalta. Hän ei uskaltanut nostaa silmiään. Minne hän yrittikin katsoa, näki hän vain tulta ja salamoita.

Yhtäkkiä hän tunsi, ikäänkuin salama olisi lyönyt häntä itseään. Hänen vierellään halkesi harmaakivinen paasi, hän tunsi että joku sattui hänen ohimoonsa ja että lämmin veri virtasi pitkin hänen kasvojaan.

"Herra Jumala!" pääsi häneltä väkinäisenä huudahduksena.

Mutta Herra Jumala jyrähdytteli vain ukkosta ja singahutteli välkkyviä, häikäiseviä salamoita herra inspehtorin pään yli ja antoi hänen kurjana kuin mato kiemurrella kaljulla tunturilaella. Ja suuren herra inspehtorin, joka oli säikytellyt kymmeniä ja satoja ihmisiä, valtasi suuri, vastustamaton kuolemanpelko, yhtenä vilahduksena oli hän näkevinään koko entisen elämänsä, ja hänen äänekäs pelkonsa muuttui sanattomaksi kauhuksi hänen kieriskellessään karulla kalliolla.

"Auta minua!" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti kahden kaamean jyrähdyksen välissä.

"Mitä te oikein vikisette!" kuuli hän äänen sanovan vierellään ja joku tarttui hänen käteensä.

Mutta herra inspehtori ei uskaltanut nostaa katsettaan, vaan makasi edelleenkin suullaan kivipaadella ja kouristeli sammalia.

"Tulkaa tänne suojaan", kehoitti ääni ja käsi tuntui vetävän häntä syrjään.

Herra inspehtori mateli niin hyvin kuin voi käden vetämänä muutamia metrejä, kunnes tunsi olevansa jonkun korkean kalliopaaden suojassa.

"Kylläpä nyt tuli hätä", sanoi taas äskeinen ääni pilkallisesti, ja herra inspehtori tunsi sen laukkumiehensä ääneksi; itsellään hänellä ei ollut rohkeutta avata silmiään.

Herra inspehtori ei ehtinyt vastaamaan myöntävästi eikä kieltävästi. Vielä kerran leimahti huikaiseva salama, jota seurasi vuoren uumenia järisyttävä jyräys, herra inspehtorin koko olento tuntui tärähtävän, jähmettyvän, koko maailma oli hänen silmissään yhtenä ainoana kammottavan punaisena salamana, sitten hän menetti tajuntansa eikä enää muistanut mitään.

Kun herra inspehtori jälleen avasi silmänsä, loisti aurinko täydeltä terältä pilvettömällä taivaalla. Raivottuaan ehkä neljännestunnin oli tunturin rajuilma ohi. Ainoastaan märkä maa ja vertavuotava ohimo muistuttivat hänelle siitä, että jotakin kauheaa, ennen kokematonta oli tapahtunut.

Hänen matkatoverinsa istui lähtövalmiina hänen vieressään, eikä värähdyskään hänen ilmeettömissä kasvoissaan osoittanut, että jotakin erikoista olisi tapahtunut.

"Jokohan lähdemme?" kysyi hän ainoastaan, nähdessään herra inspehtorin avaavan silmänsä. "Taitaa rajuilmakin jo olla ohi."

Herra inspehtori tunsi olevansa ikäänkuin pieni lapsi, joka viime hetkessä on pelastettu jokeen suistumasta. Hän olisi tahtonut itkeä ja nauraa, mutta pohjalla oli heikkous, henkinen heikkous ja ruumiillinen heikkous.

"Kylläpä oli koko ilma", huokasi hän vieden käden ohimolleen ja vaivalla kohottautuen istumaan.

Sitten hän rupesi nenäliinasta laittamaan sidettä ohimolleen, ja kun ei toveri mitään vastannut hänen huokaukseensa, jatkoi hän hetken kuluttua:

"Elämässä sattuu kaikenlaisia olosuhteita ja tilanteita, jotka saattavat miehisen miehen muuttumaan ämmämäisen heikoksi ja naurettavaksi... Tämä esimerkiksi... Tuntuipa minusta äsken kuin olisin seisonut iankaikkisuuden kynnyksellä..."

"Vai siltä tuntui", äännähti pieni mies, ja omituinen, epämääräinen hymy värehti hänen verettömillä, ohuilla tupakanruskeilla huulillaan, "vai siltä tosiaankin pani tuntumaan..."

"Tarkoitan, että tulee ajatelleeksi asioita, joita ei ennen ole ajatellut."

"No, eihän se haittaa, kun ei sellaisia ajatuksia vaivaksi asti tule", arveli laukunkantaja, näköjään välinpitämättömästi, kohenteli ja asetteli laukkuaan ja teki lähtöä.

Näytti siltä, kuin herra inspehtori vieläkin olisi halunnut puhua kantajansa kanssa, mutta tämä alkoi jo jatkaa katkennutta taivalta ja herra inspehtori seurasi häntä kalpeana ja vakavana.

Ihmiset tiesivät kertoa, että herra inspehtori sen jälkeen muuttui suljetuksi ja harvasanaiseksi ja että kiroileminen tykkänään unohtui.

Hyvitys.

Ääretön, suuri hiljaisuus. Ei ääntä, ei värähdystäkään missään, ei harhailevan porotokan kaparoiden kopsetta, ei pedon ulvontaa, ei pakkasen pauketta kuusikossa.

Ja kuitenkin oli luihin ja ytimiin käyvä pakkanen, pakkanen, jonka kylmyyttä ei elohopeamittari olisi kyennyt osoittamaan.

Oli kuin hän olisi seisonut ypöyksinään keskellä maailman kaikkeutta, hän yksinään suksineen, sauvoineen ja viinapulloineen, synkeät ajatukset sydämessä ja puhallellen harmajaa höyryä peskinsä kauluksen raosta kirkkaaseen ilmaan. Jostakin haljakanharmajan taivaan takaa katseli Herra Jumala häntä ja pudisteli ankarasti päätään.

"Hirveillä teillä kuljet, Kalle Kuikka, renki!"

Vähältä ettei värisyttänyt ja vapisuttanut, ja vähältä ettei heittänyt viinapulloa hankeen ja mennyt sitä tietä kauas pois, jonnekin Norjan puolelle, Ruijan kalamiesten luo.

"Joutavia!"

Hän iski sauvansa hankeen ja potkaisi eteenpäin. Oli liiaksi pakkasta, kulku oli huono, lumi helähteli kuin kylmä teräs.

"Joutavia!"

Hän ei tuntenut pakkasta kuin korkeintaan poskipäissään ja nenännipukassaan. Hänen sisimmässään kohisi ja kiehui, ja yhä voimakkaammin hän työnsi sompansa hankeen ja ponnisteli eteenpäin. Ja samalla hän kuitenkin värisi, ei vilusta eikä pelosta, vaan siitä, mitä tuleman piti.

"Kuka käski", mutisi hän itsekseen, "kuka käski hänen työntäytyä tielleni. Odotahan, kun vaan tapaan sinut, Lasse Hiipijä, odotahan..."

Ja hänen sappensa paisui sitä enemmän, kuta enemmän hän ajatteli, vinhasti hän sukeltihe kuusikkoon ja alkoi vihaisesti ponnistella vaaran rinnettä ylös.

"Hukka sinut perii, Lasse Hiipijä! Enkö minä ollut sinulle ystävä verraton, joka puolustin kolttosiasi, kun isäntä sinua haukuskeli, enkö pelastanut sinua etelän jätkien korttipukarien kynsistä, kun he olisivat sinulta kynineet vuosipalkkasi ja uhkasivat kirkkain veitsin, kun yritit heitä vastustaa. Ja mitä teit sinä, Lasse Hiipijä? Varastit hopeisen ankkurikelloni ja joit sen hinnan kirkolla. Siitä olisin saanut sinut edesvastuuseen, jos olisin tahtonut. Mutta miksipä olisin tahtonut, kun myöhemmin sen hinnan minulle sovinnolla suoritit. Linnassa istuisit, mutta nytpä et pääse edes linnaankaan, -- helvetin kita sinut nielee, koko miehen, sieluineen, ruumiineen."

Yhä vinhemmin liukui suksi, lumi sujahteli ja narskui.