Part 2

"Montako grammaa sinä olet saanut?" kysyi toinen viimein suoraan, nähtyään, ettei Erkkiä saa puheen alkuun.

Erkki sylkäisi perusteellisen syljen ja mietti hetkisen ennenkuin vastasi.

"Kymmenisen..." virkkoi hän sitten.

"Ja minä vaivaiset kahdeksan. Ei tämä kannata. Tuskin päivän ruokaa ansaitsee..."

"Olisihan voinut sattua paremminkin", virkahti Erkki epävarmasti, ja näytti siltä, kuin hän heräisi mietteistään.

"Sattua! Sattumisen varassa on koko tämä homma. Kymmenen grammaa ja kolme viikkoa -- -- se on... odotahan nyt,... nykyisen kullanhinnan mukaan kolmekymmentäneljä markkaa viisikymmentä penniä. Puulaakin töissäkin olisi tällä ajalla ansainnut vähimmässä laskussa satasen markkaa, ja se olisi ollut varmaa tuloa... Tässä olisi voinut jäädä vieläkin vähemmälle kuin kahdeksan grammaa, niinkuin minä..."

"Tai saada sata grammaa", keskeytti Erkki välähdys silmissään.

"Sata grammaa kultaa kahdessa tai kolmessa viikossa", jatkoi hän sitten, melkein innostuen. "On sellaista sattunut monastikin."

"Miksipäs ei. Mutta saman arvon minä panen koko tälle huuhtomiselle kuin korttipelille..."

"No jos siinäkin voittaa", naurahti Erkki, "niin mikäpäs on ollakseen."

"Ei", sanoi toinen tuokion kuluttua päättäväisesti, "pois minä lähden..."

"Eihän kukaan sinua siitä estä, omassa vallassasihan se on. Kun ei huvita, niin paras on ottaa ja lähteä."

Toinen istui vielä hetkisen ja näytti hautovan jotakin mielessään, mutta kopisti sitten piippunsa kengänkorkoon, nousi ja poistui omalle valtaukselleen.

"Saahan tuota vielä yrittää tämän illan", sanoi hän mennessään.

"Parastahan on koettaa viimeiseen asti", murahti Erkki katsahtamattakaan poistuvaan.

Itse hän ei vielä siirtynyt paikkaansa ojan reunalle. Jäseniä ei toki pakottanut, mutta tuntui muuten niin onnettomasti raukaisevan. Ensi kertaahan hän nyt koko aikana keskellä työpäivää piti pienen lomahetken.

Auringonpolte alkoi hiukan helpottaa, puiden varjot käydä pitemmiksi, mutta yhä istui Erkki Petkula paikallaan milloin eteensä tuijottaen, milloin katsellen ympärilleen. Harhaileva porotokka tömähti esille metsiköstä, pysähtyi ja katseli suurin silmin nähdessään ihmisiä ja katosi sitten äkkiä toiselle suunnalle, kuin mistä oli tullut. Joen rannalla, hänen edessään ja hänen takanaan nousivat ja laskivat kuokat ja hakkurit säännöllisesti kuin koneet, siniset puserot näyttivät kiiltelevän ja välkähtelevän auringonpaisteessa, jotkut ryömivät polvillaan ojan reunalla, niinkuin rukoillen kullan edessä. Sama ajatus elähdytti heitä kaikkia...

"Enemmän kultaa, enemmän kultaa..."

Tällä ajalla, kolmessa viikossa, olisi hän, Erkki Petkula, jo hyvin ennättänyt raivata Niittyvuopajan koivikon, ja siitä olisi lähtenyt heiniä moniksi vuosiksi. Karjaakin olisi ehkä voinut lisätä...

Erkki Petkula säpsähti. Vai alkoivat ajatukset kääntyä siihen suuntaan.

"Mutta olisihan voinut tällä ajalla löytää kultaa sata ellei kaksikin sataa grammaa", lohdutti hän itseään...

Eipä ollut löytynyt täyteen kymmentäkään grammaa. Mutta saattaisihan vielä löytyä... Niin saattaisikin... Ja kyllähän sen Niittyvuopajan vähemmälläkin kiireellä ennättää raivata, eihän siitä kuitenkaan tänä vuonna enää mitään lähde. Kesä se on ensi kesänäkin.

Erkki Petkula ei muistanut, että hän näin oli ajatellut joka kesä jo viisi vuotta, mutta aina oli hänessä kullankaivaja voittanut niitynraivaajan.

"Saattaa hyvinkin lykästää, niin että löytää parinsadan gramman möhkäleen yhdellä kertaa, ja sen voimallahan sitten raivauttaa vaikka kaksi Niittyvuopajaa..."

Mutta Niittyvuopajan koivikko oli edelleen raivaamatta, Petkula harmaantui ja rappeutui, aidat olivat vinossa tai kerrassaan kaatuneet, mutta sitä suurta kultamöhkälettä ei löytynyt.

Hänkin, Erkki Petkula, oli ruvennut kullanhuuhtojaksi puhdetöikseen -- pitihän jotakin hommata silloinkin, kun ei talo työmiestä tarvinnut -- ja vähitellen oli kulta hänet lumonnut. Hänellä ei ollut niinkuin monella hänen tovereistaan, jotka tuolla nyt kyykkivät, hakkasivat, kuokkivat, ryömivät ja konttasivat ojan reunalla, voimaa riistäytyä irti kullan lumosta silloin kun talo vaati, vaan yhä hän uneksi siitä löytämättömästä kultakimpaleesta, suuresta ja kiiltävästä. Olihan ennen löydetty, miksei siis nytkin.

Mutta mitäpä hyödytti järkeillä, kylläpähän selviytyy niinkuin on selviytynyt tähänkin asti.

Erkki sammutti piippunsa, polki visusti porot jäkälistöön, ojenteli vähän jäseniään ja kävi sitten työhön käsiksi.

Ilta oli jo myöhä ja sääskien surina vaisumpi, kun Erkki Petkula väsyneenä palasi yhteen noista autioista taloista, jotka suuri yhtiö aikoinaan oli muistoksi erämaahan jättänyt ja jotka nyt olivat kullanetsijäin ja kulkijain tilapäisenä asuntona. Aurinko paistoi polttamatta, viikkokauteen se ei vielä laskisi.

Hiljainen tuli tuikutti avaran pirtin liedellä, ja ummehtunut, koivuntuoksuu ja ruuanhajun sekainen ilma hulmahti häntä vastaan, kun hän astui sisään. Miehillä oli tapana kerran viikossa tai useammin kantaa koivunoksia vuoteitten alustaksi.

"Kauanpa kuukit!" kuului joku murahtavan.

Erkki ei vastannut, heitti vain vehkeensä nurkkaan ja haki eväslaukkunsa esille. Jonkun teepannu oli vielä hiilloksella -- kaipa hän siitä teetä saisi, ettei tarvitseisi enää palata ojalle, kun ei ollut huomannut tuoda vettä mukanaan.

"Onko siinä enää mitään?" kysyi hän, nostaen pannua koetellakseen.

"Kyllä siinä sinulle asti on."

Kukaan ei ollut vielä nukahtanut, venyivät silmät auki makuulavoilla ja polttelivat, odottaen, että joku alkaisi puhua. Mutta kenelläkään ei tuntunut olevan haastelemisen halua, kellään ei ollut edes varastossa juttuja ja historioita.

Mies, joka oli käynyt Erkkiä puhuttelemassa, istui penkillä pöydän ääressä ja nojasi päätään käsiinsä.

"Ostaako kukaan kultaa?" kysyi hän, kun hiljaisuutta, jota vain sylkemisen läiske ja piipun kopina, kun sitä puhdistettiin, oli keskeyttänyt, oli pitkän ajan kestänyt.

"Paljonko sinulla sitä olisi?" kuului kotvan takaa perälaverin yläkerrasta.

"Mitä lienee kahdeksan yhdeksän grammaa..."

Kysyjä nousi lynkäpäilleen, vääntäytyi viimein ähkien alas ja käveli laukkunsa luo, josta otti esille omatekoisen tasapaino-vaa'an. Sitten hän asetti kahdeksan kahdenkymmenenviidenpennin hopearahaa toiseen vaakakuppiin.

"Anna tänne se kultasi, niin punnitaan!"

Toinen avasi vyöllään riippuvan nahkapussin ja sormieli sen pohjasta kultahiekkaset.

Kullan vaakakuppi painui.

"Enemmän tässä on kuin kahdeksan grammaa", puheli ostaja lisäten viisikolmattapennisen. "Yhdeksän grammaa täsmälleen, niinkuin itse näet. Katso nyt: yhdeksän grammaa. Paljonko sinä tahtoisit?"

"No sen tavallisen..."

Toinen laski hetkisen päässään.

"Se olisi kolmekymmentä ja seitsemänkymmentä. Anna kolmellakymmenellä niin ostan."

"Olkoon", vastasi omistaja välinpitämättömästi.

"Saat kolmekymmentäyksi!" huusi joku laverista.

"Ei tämä mikään huutokauppa ole", tiuskaisi ostaja. "Annatko kolmellakymmenellä?"

"Johan minä sanoin, että olkoon."

"No siin' on rahasi!"

"Siin' on sitten kolmen viikon työn palkka", naurahti myyjä katkeransekaisesti ja pisti rahat kukkaroonsa.

"Hyvästi sitten, pojat!"

Hän nosti laukun selkäänsä ja astui ovea kohden.

"Nytkö sinä aiot mennä!" huudahti joku makuusijoilta.

"Nyt. Ei tämä lyö leiville. Paremmille ansiomaille lähden."

Hän ei edes kääntänyt päätänsä, pelosta, että joku ehkä kiusaisi häntä jäämään, vaan painui suoraa päätä ovesta kankaalle.

"Parempi sisu sillä pitää olla, joka tänne aikoo tulla", tuumivat jäljellejääneet.

"Olisi nyt edes aamua odottanut. Lähteä tuolla tavoin marssimaan yön selkään..."

"On siinäkin ajatuksen pölähdystä!"

Vähitellen vääntäytyivät miehet levolle, ja siellä täällä alkoi kuulua kuorsausta. Toiset imeskelivät vielä piippuansa ja tuijottelivat kattoa tai seurasivat huoneeseen eksyneiden sääskien lentoa, mutta yksi toisensa jälkeen laski piippunsa päänalaisen viereen ja ummisti silmänsä.

Erkki Petkula yksinään valvoi ja tuijotti tuleen, joka hetki hetkeltä hiipui hehkuvaksi hiillokseksi, tuijotti ja jyrsiskeli kuivattua poronlihaa.

"Niittyvuopajan koivikko on vielä raivaamatta, aidat lahoskelevat ja heinänteko-aika alkaa olla käsissä..."

"Eikä sitä onnea tuottavaa kultamöhkälettä ole vielä löytynyt..."

Hän ryyppäsi pitkän kulauksen kylmää teetä selventääkseen kiiruhtavia ajatuksiaan.

"Kotona ne tietysti kysyvät, että missäs se sinun kullanpaljoutesi on. Ei taida olla nyt enempää kuin ennenkään..."

Erkki Petkulan valtasi toivottomuus. Kun ei ole tähän asti löytynyt, niin ei taida löytyä vastakaan.

"Ja se Niittyvuopajan koivikko..."

Hän nousi ja katseli ympärilleen epätietoisena siitä, mitä tehdä. Äkkiä hän havahtui, rupesi kokoamaan vähiä tavaroitaan, kiinnitti kuokan laukun kielen alle, sälytti laukun selkäänsä ja vaskoolin kupeelleen ja painui ovesta ulos.

Ellei hän lähtisi, ei hän lähtisi viikkokausiin.

Ja sitten hän alkoi katkaista kymmenpeninkulmaista taivalta, joka erotti hänet kodistaan.

Hakekoot muut sen suuren kultamöhkäleen.

Kymmenen minuuttia.

Poliisikostaapeli Jaakko Juusperi, jonka erikoiseksi tehtäväksi oli asetettu viinan salamyynnin valvominen ja ehkäiseminen, oli joutunut vaikeaan, vieläpä epätoivoiseen asemaan.

Tästä häntä ei voisi pelastaa muu kuin se, että hän loppuikänsä kävisi pelkurin ja akan kirjoissa ja että kaikki viinakauppiaat nauraisivat ja pitäisivät iloa hänen kustannuksellaan. Ja sellaista ei Juusperin koeteltu sisu sietänyt, ei vaikka kaula katkaistaisiin.

Niinkuin kymmenen minuutin kuluttua voi kirjaimellisesti tapahtuakin.

Kymmenen minuuttia oli nimittäin Juusperille annettu aikaa valita häpeällisen elämän ja kunniallisen kuoleman välillä. Mutta Juusperi ei olisi hetkeksikään heittäytynyt valitsemaan, ellei eräs seikka olisi siihen pakottanut: jälkeenjäävä vaimo ja kolme lasta sekä tyhjä kukkaro. Perhe ei mitenkään tulisi toimeen hänen mentyään, kun lapset vielä olivat pieniä ja saamattomia.

Niin Juusperi-paran asema oli todellakin sangen tukala.

Hän makasi poikkiteloin iljanteisella maantiellä, hevosen takajalkain ja kärrynpyöräin välissä, niin että jälkimmäinen melkein kosketti hänen paljasta kaulaansa. Hevosmiehen pienimmästäkin viittauksesta lähtisi hevonen liikkeelle, satojen kilojen painoinen kuorma vierähtäisi hänen kaulansa yli, ja -- hyvästi silloin Juusperi ja sinun maallinen vaelluksesi.

Tämä kaikki oli Juusperin omaa syytä. Päivällä hän jo oli saanut vihiä siitä, että Joki-Pekan Lauri, Pohjolan suurin ja viranomaisten eniten pelkäämä viinakauppias, yön seutuvissa saapuisi kuormineen kirkolle, ollakseen jo ajoissa ennen juhlia "poissa jaloista", niinkuin sanotaan. Tämän arvokkaan tiedon oli Juusperi napannut muutamasta hokmannintipoilta löyhkäävästä miesjoukosta ja oitis oli hän hypännyt pyörän selkään, vaikka kohta maa olikin iljanteella ja viima oli pureva, ja ajanut puoliväliin talotonta taivalta Joki-Pekan Lauria vastaan. Siinä oli sitten Juusperi istunut tienposkessa -- Herra tiesi, miten kauan -- ja väijynyt Lauria. Kuinka hän siinä sitten lieneekään kangistunut ja kontistunut -- kun Joki-Pekan Lauri viimein oli tullut siinä vähää ennen puolta-yötä ja Juusperi oli rynnännyt esiin ja käynyt häneen käsiksi, oli hän joutunut tappiolle.

Ja siinä hän nyt makasi, kaula melkein kärrynpyörän alla Joki-Pekan Laurin rauhallisesti sytyttäessä piippuaan.

"Minä tiedän sinut sanasipitäväksi mieheksi, Juusperi", oli Joki-Pekan Lauri sanonut. "Vanno minulle, ettet ikinä enää häiritse minun ammattiani, tai minä annan hurahtaa ylitsesi. Saat miettiä kymmenen minuuttia; ellet siksi ole valmis, annan mennä ylitsesi."

Juusperi ei ollut vastannut mitään. Kymmenen minuuttia on sentään aikaa sekin, ja nyt se toiselta puolen tuntui melkein iankaikkisuudelta, kun se taas toiselta puolen tuntui kuluvan kuin siivillä. Hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei Joki-Pekan Lauri panisi uhkaustaan täytäntöön. Riivatun hyvä ja tottelevainen hevonenkin sillä oli, seisoi paikallaan niinkuin naulittu käskettäessä ja meni sen tulista laukkaa kehoitettaessa. Mutta viinakauppiaillahan olikin Perä-Pohjolassa parhaimmat hevoset.

"Onko sinusta sitten kovin hauskaa istua loppuikäsi linnassa murhasta?" kysyi Juusperi viimein.

Joki-Pekan Lauri naurahti lyhyesti ja kuivasti.

"Linnassa!" toisti hän. "Nythän on yö, miekkonen! Kuka voi todistaa muuta kuin että Juusperin raato löydettiin eräänä aamuna maantiellä yliajettuna! Ei kukaan edes tiedä, kenen yliajamana."

Juusperia värisytti, vaikka hän ei vähistä vavahdellut. Mutta hän ei vastannut mitään, tuijotti vain tähtitaivasta ja seurasi otavan kiertoa.

Joki-Pekan Lauri painautui lähemmäksi uhriaan.

"Jos yrität paikaltasikaan värähtää", sanoi hän, "tai jos kuuluu kärryn kolinaa, annan heti mennä ylitsesi."

Juusperi arvasi sen sanomattakin. Hänen päässään pyöri vain kaksi asiaa: perheensä ja kysymys siitä, onko lainrikkojalle annettu sana pidettävä. Olisihan helppoa antaa Joki-Pekan Laurin vaatima lupaus ja heti päästyä kärryn alta vangita hänet. Nyt Juusperi tunsi itsellään olevan siihen voimia, äskeinen häviö oli vain johtunut tilapäisestä jäsenten kontistumisesta.

Vaadittu lause pyöri jo hänen huulillaan. Mutta nytkin, viime hetkessä, Juusperi malttoi mielensä ja vaikeni. Olihan hän ennen kaikkea mies. Ja tehköön Joki-Pekan Lauri yhteiskunnalle miten paljon vahinkoa tahansa, rehellinen piti toki olla häntäkin kohtaan.

"Lupaa, ettet ikinä enää käy meidän pitäjässä, niin minä annan sinun mennä kuorminesi", sanoi hän vihdoin.

Taas Joki-Pekan Lauri naurahti. "Eihän tässä ole kysymys minun lupauksestani, vaan sinun", vastasi hän. "Eihän mikään estäisi minua vaikka paikalla ajamasta ylitsesi, mutta minä tiedän sinut sanasi mittaiseksi mieheksi."

"Sinun ammattisikin on inhottavaa", jatkoi Juusperi, "kuljet ympäri maailmaa myrkyttämässä ihmisiä ja saamassa aikaan murhia ja tappeluksia."

"Tuohon tapaan sinä et puhunut nuorempana, Juusperi. Viina kelpasi sinulle niinkuin muillekin."

"Nytpä siis tiedän, mihin se vie."

"En pakota ketään ostamaan tavaraani", sanoi Joki-Pekan Lauri röyhkeästi. "Laita niin, ettei läänissä ole yhtään ostajaa, niin en minäkään pyöri siellä vastuksinasi."

Juusperi ei taaskaan huolinut vastata.

"Sinulla on vielä viisi minuuttia aikaa järkeilläksesi", virkahti viinakauppias tuokion kuluttua, raapaisten tulitikkua ja katsoen kelloaan. "Etkö jo ala olla valmis? Katso, hevonenkin käy jo kärsimättömäksi, eikä se tiedä koskaan hyvää."

Hevonen tosiaankin höristi korviaan ja tömähdytti jalkaansa, ja läpi Juusperin ruumiin kävi kylmä väristys, joka ei johtunut siitä, että hän takkisillaan makasi vasten iljanteista maata.

Juusperin ajatukset siirtyivät kotiin, jonne hän ei ollut lähdöstään mitään ilmoittanut ja jossa häntä aamulla ehkä turhaan saatiin odottaa. Sitten hän alkoi ajatella iankaikkisuuden asiaa, mihin ajatuksiin hänet väkisinkin johti hänen yläpuolellaan välkkyilevä tähtitarha. Ja vihdoin hän alkoi muistella kulunutta elämäänsä ja tekoja, jotka olivat vielä sovittamatta, ja koko ajan tuntuivat tähdet katsovan häntä kylmästi ja pilkallisesti ikäänkuin sanoakseen:

"Siinä sinä nyt makaat, Juusperi, sinä, joka niin monessa olet herättänyt pelkoa ja kauhistusta."

Mutta samassa hetkessä Juusperista tuntui, ikäänkuin sieltä tähtien takaa Isä Jumala olisi ystävällisesti vilkuttanut hänelle silmää, sanoen: "kyllä sinä nyt, Juusperi, olet oikealla asialla", ja silloin Juusperista katosi kaikki pelko, vaikka hän tiesi, että hänellä oli vain muutamia minuutteja elämän aikaa.

"Sano minulle, Isä Jumala", ajatteli Juusperi, "tulevatko syntini suuremmiksi, jos annan tuolle miehelle väärän lupauksen, pääsen pois pinteestä ja nujerran miehen myrkkylasteineen päivineen? Siunaustahan siitä vain on."

Juusperi kavahti kuitenkin, ennenkuin oli saanut kysymyksensä onnellisesti loppuunsakaan.

"Kaikkea minä tässä hupsinkin", virkahti hän itsekseen. "Väärää peliä -- ei koskaan!"

"Mitä sinä sanot?" kysyi Joki-Pekan Lauri, kuullessaan Juusperin äännähtävän.

"Sanon vain itsekseni, ettei sinuakaan vastaan viitsi väärää peliä käyttää, vaikka voisin", vastasi Juusperi rauhallisesti. "Mikä minua estäisi antamasta sinulle pyytämääsi lupausta ja sitten nujertamasta sinua lasteinesi päivinesi."

"Ei mikään", myönsi Joki-Pekan Lauri melkein lämpimästi. "Sanoinhan sinut jo sanasi mittaiseksi mieheksi, enkä muille armon aikaa antaisikaan. Mutta jouduhan jo!"

Joki-Pekan Lauri, Pohjolan mainehikkain viinatrokari, raapaisi taas tulitikkua ja katsoi kelloaan.

"Kolme minuuttia on vielä aikaa", kirkasti hän sitten.

Mutta Juusperi oli nyt voittanut takaisin peloittavan kylmäverisyytensä, ja hänen aivonsa, jotka tähän saakka olivat olleet melkein turruksissa, hänen itsensä voimatta niiden ajatussuuntaa ohjata, alkoivat kuumeisesti toimia.

Tulitikun valossa hän oli ehtinyt tarkemmin havaita asemansa. Kärrynpyörä kosketti hänen kaulaansa hevosen vähänkään liikahtaessa. Kun saisi päänsä vähänkään syrjään, että voisi ruumiin painolla vyörähdyttää itsensä kärryn ulkopuolelle, olisi asema pelastettu, mutta Joki-Pekan Lauri vartioi jokaista hänen pienintäkin liikettään.

Mutta olihan toinenkin keino, tosin paljon vaarallisempi, mutta keino, jota ei viinakauppias niinkään pian huomaisi.

Juusperia melkein rupesi naurattamaan, kun hän tämän keinon huomasi, ja hänen rohkeutensa lisääntyi yhä, kun hän muisti, että hänellä taskussaan oli ladattu revolveri, ase, jollaista ei Joki-Pekan Lauri hänen tietääkseen, varovaisuussyistä, koskaan kuljettanut mukanaan. Kun vain saisi Laurin hetkeksikään kääntämään huomionsa hänestä pois, olisi asia sitä myöten valmis.

"Etkö sinä suostu pidentämään miettimisaikaa muutamalla minuutilla?" kysyi Juusperi nöyrästi. "Minulla olisi vielä yksiä ja toisia punnittavia asioita."

Kysymyksen seuraus oli juuri se, mitä Juusperi oli toivonutkin. Lauri kaivoi ensiksi esille tulitikkulaatikon ja rupesi sitten hakemaan kelloaan. Ja kun Lauri raapaisi valkeaa, käytti Juusperi tilaisuutta hyväkseen ja nytkäytti äärimmäisen hiljaa ja huomaamattomasti ruumistaan niin, että kärrynpyörä, joka juuri oli ollut hänen kaulansa kohdalla, oli nyt melkein hänen rintansa kohdalla. "Eipä taida kannattaa uhrata vaarallista aikaa sinun itsepäisyytesi takia", virkkoi viinakauppias harvakseen, katsellen kelloaan. "Kaksi minuuttia on vielä aikaa, olkoon yksi lisää... Mutta mitä perk...!"

Hirvittävä kirosana kajahti mustaan yöhön. Hevonen nykäisihe ja lähti laukkaamaan, ja Joki-Pekan Lauri pudotti tulitikkunsa ja tarttui kärrynlaitaan lähtien juoksemaan perässä.

Juuri kun viinakauppias oli kelloonsa katsoen pitänyt esitelmäänsä ajasta, oli Juusperi ponnistaen voimansa äärimmilleen vetänyt polvensa koukkuun ja pyörähdyttänyt itsensä kärrynpyörien väliin. Pyörähdyksessä olivat hänen jalkansa satuttaneet hevosta ja tämä oli säikähtänyt karkuun, Juusperin jäädessä koreasti kärrynpyörien väliin vähääkään vahingoittumatta.

Uhkaavat kymmenen minuuttia olivat loppuneet jo ennen aikaansa.

Mutta pian oli Juusperikin jalkeilla ja kiiruhti tienposkessa olevan pyöränsä luo. Kärryjen kumea kolina eteni yhä nopeammin iljanteisella tiellä kirkonkylää kohden, ja Juusperi vetäisi revolverinsa esille, hyppäsi ajopelinsä satulaan ja painautui huimaavaa vauhtia perässä.

"Nyt puhellaan hiukan toista kieltä, Joki-Pekan Lauri", ajatteli hän poikiessaan voimainsa takaa. Joki-Pekan Lauri näytti myöskin tietävän, mistä oli kysymys, sillä kuta enemmän häntä ajava musta haamu läheni, sitä hurjempaa vauhtia hän koetti kiihdyttää kuulua juoksijaansa säästämättä sanoja tai ruoskaa.

Mutta kun ensimmäinen laukaus kajahti, ymmärsi Lauri, että hän tällä kerralla oli pelin hävinnyt, ja pysähdytti hevosensa, odottaen, että Juusperi pääsisi aivan hänen äärilleen.

Mutta tämä astuikin maahan muutaman askeleen päässä Laurista.

"Ajahan vain kirkkoa kohden", kehoitti Juusperi.

"Anna minun miettiä", vastasi Lauri, "annoinhan minäkin sinulle äsken armonaikaa."

"Turhaa puhetta", tiuskaisi Juusperi kärsimättömästi. "Aja eteenpäin vaan, nimismiehen pihalle, tai minä ammun."

"Kaadan kaiken viinan maahan ja lupaan, etten enää koskaan tänne tule, jos vaan annat minun mennä", vakuutti Joki-Pekan Lauri hätääntyneenä.

Juusperi mietti kotvan.

"En usko sinua enää, kolme vuotta sitten lupasit juuri samaa", sanoi hän sitten.

Joki-Pekan Laurilla ei ollut enää sanaa suuhun tulevaa.

"Ajahan vaan eteenpäin!" käski Juusperi ja sanojensa vahvistukseksi hän laukaisi ilmaan.

Hevonen pillastui ja juoksi jonkun matkaa, mutta pysähtyi tuokion kuluttua.

"Juusperi", virkkoi Joki-Pekan Lauri nöyrästi, "anna minun mennä, vannon, etten tule enää sinun piiriisi!"

"Uskoin sinua kerran, nyt en enää usko", murahti Juusperi kuivasti. "Astuhan alas kuormaltasi!"

Hiukan vastahakoisesti Joki-Pekan Lauri heitti ohjakset ja läheni Juusperia.

"Ja nyt juokse Lauri, henkesi edestä!"

Juusperi oli asettanut itsensä hevosen ja Laurin väliin revolveri yhä suunnattuna Lauria kohden ja laukaisi ilmaan. Taas hevonen vimmastui ja laukkasi tulista vauhtia, ohjakset valtoimina, kirkonkylää kohden, mutta Joki-Pekan Lauri peräytyi. Siinä silmänräpäyksessä Juusperi taas oli pyöränsä selässä ja painalsi hevosen jäljessä.

"Tule hakemaan hevonen nimismieheltä, jos uskallat", huusi hän Laurille jäähyväisiksi, tämän vastatessa hänelle kauheilla kirosanoilla.

Jonkun ajan kuluttua tavoitti Juusperi hevosen ja ohjasi sen keskellä yötä kuormineen nimismiehen pihaan.

Siihen loppuivat Joki-Pekan Laurin sankarityöt Pohjanperillä. Kuormansa, hevosensa ja ajopelinsä menettämisestä hän oli kärsinyt niin suuren vahingon, ettei hän koskaan siitä toipunut. Jotkut tiesivät kertoa, että Joki-Pekan Lauri myöhemmin oli nähty ansaitsemassa rehellisellä työllä elatuksensa jossakin Ruotsin puolen sahalla, toiset väittivät, että hän vain ansaitsi uutta liike-pääomaa, kun taas kolmannet olivat varmalta taholta saaneet kuulla, että hän oli "tullut uskoon". Oli miten oli -- Juusperin piirissä häntä ei sen jälkeen nähty.

Seuraavana pääsiäisenä sai nimismies kunniamerkin, ja jo aikaisemmin kirjoitettiin lehdissä hänen suuresta valppaudestaan ja tarmostaan viinarikosten syytteeseensaattamisessa, mitä m.m. osoitti se, kuinka hän ajoissa osasi lähettää konstaapelin vangitsemaan Pohjolan kuuluisinta viinankuljettajaa ja kuinka mainiosti tämä oli onnistunut.

Juusperista sen sijaan ei puhuttu sanaakaan.

Se silloinen yö oli kuitenkin sirottanut muutamia hopeahapsia lisää hänen tukkaansa.

Viimeinen puu.

Lassi Pietarinpoika oli molempien poikiensa kanssa kaatamassa metsää.

Tämä Lassi Pietarinpoika asui kolmannessa polvessa Huutonientä ja oli siis sen perustajan, Tuomas Jaakonpojan, pojanpoika.

Eihän se suuri ollut, Huutoniemi, mutta kuitenkin niin suuri, että kolmessa polvessa oli elättänyt omistajansa, kun vain ymmärsi asettaa elämälleen kohtuulliset vaatimukset. Ei siinä sopinut mennä liiaksi pröystäilemään eikä levittelemään höyheniään, vaan tuli ottaa jokainen päivä kuin Jumalan armeliaasta kädestä.

Mutta olipahan sentään tultu toimeen. Melkein sata vuotta oli kulunut siitä, kun Tuomas Jaakonpoika täällä ensi kerran iski kuokanteränsä maakamaraan ja kirveensä puunrunkoon, ja siitä asti oli Huutoniemi omistajansa elättänyt. Eikä viiteenkolmatta vuoteen oltu Huutoniemen talon hevosilla vedätetty ainoatakaan rahtikuormaa eikä tukkikuormaa yhtiölle. Alussa oli tosin pitänyt tehdä hiukan rahtitöitäkin puhtaan rahan saamiseksi, sillä maa vaati paitsi työtä myöskin rahaa.

Ja yhä parempaan kuntoon olisi Huutoniemi saatu, kunhan Lassi Pietarinpojan molemmat pojat olisivat tarttuneet ohjaksiin, nuoria ja terveitä kun olivat molemmat. Eipä ollut kaukana, ettei Huutoniemestä olisi voinut tehdä kaksikin taloa.

Mutta siinäpä se lykkäsikin eteen tiukan paikan.

Lassi Pietarinpoika oksi hartiavoimin, otsansa hiessä, äsken kaatamaansa puuta ja pyyhkäisi tuon tuostakin hikeä otsaltaan puseronhihaansa.

Niin. Siinäpä se myrkyn lykkäsikin, ja nyt oli talon paras metsä menossa!

Työnsä lomassa Lassi Pietarinpoika löi syrjäsilmäyksen molempiin poikiinsa, jotka äänettöminä ja ähkien puuhasivat kumpikin kulmallansa.