Part 1

ERÄMAAN KANSAA

Kuvauksia pohjan periltä

Kirj.

JUHO KOSKIMAA

Otava, Helsinki, 1917.

Oy Kuopion Uusi Kirjapaino.

SISÄLLYS:

Viimeinen rahtikuorma. Kimmeltävää kultaa. Kymmenen minuuttia. Viimeinen puu. Iankaikkisuuden kynnyksellä. Hyvitys. Uutistalokkaan tytär. Erakko. Harha-askelia.

Viimeinen rahtikuorma.

Kuudentena päivänä lähtönsä jälkeen Aleksi Ovaskainen huomasi, että hänen hevosensa alkoi kompastella ja että sen käynti oli kuin lamassa olevan kaakkurin. Ensiksi Aleksi Ovaskainen luonnollisesti kiroili, niin että erämaa kajahteli, mutta sitten hän rupesi ajattelemaan ja vaikeni.

Ajatteleminen, järkevä punnitseminen, ei ylimalkaan ollut Aleksi Ovaskaisen vahvimpia puolia. Etupäässä hän antoi muiden ajatella omastakin puolestaan ja oli iloinen, kun sai yhden päivän kerrallaan onnellisesti kulumaan loppuun.

Kolmisen päivää sitten oli Aleksi Ovaskainen yritellyt ensi kerran ajatella. Se tapahtui majapirtissä.

"Minut saa viedä riivattu", oli hän huutanut ja lyönyt nyrkkinsä pöytään, jotta kahvikupit ja lautaset olivat tanssineet, "minut saa viedä riivattu, jos tämän jälkeen kuljetan enää ainuttakaan kuormaa, vaikka saisin kruunun kilolta ja kilometriltä."

Tupanen oli ollut täynnä hikeä, erilaisia höyryjä ja hevosenhajua -- hevosten tallihan oli seinän toisella puolella -- ja Aleksi Ovaskaisen valtava ääni oli hukkunut muitten rahtimiesten meluun, niin ettei kukaan ollut häntä vastustanut ja hän sai panna päätöksensä täytäntöön tai olla panematta.

Mutta, tarkemmin ajatellen, mikäpä mestari hän, Aleksi Ovaskainen, oli muiden rinnalla. Olihan kymmeniä muitakin, joilla oli talo ja kunnioitettava kuudennestoista manttaalinsa ja silti ikänsä elivät rahtimiehinä, sillä välin kuin kotona pellonojat kasvoivat umpeen ja kotiniitty metsittyi. Mikä muille kelpasi, se sai kelvata hänellekin.

Aleksi Ovaskainen oli siis tilannut kolmannen kupin kuumaa, kermatonta kahvia, joka nykyisin maksoi kymmenen penniä kuppi, ja ryhtynyt tarkistamaan päätöstänsä. Kun kahvin asemesta olisi ollut edes naukku viinaa, niin ajatukset olisivat vähän kirkastuneet, mutta sitäpä juuri ei nyt ollutkaan.

"Täälläpäin on kansa kovin kehittymätöntä", oli Aleksi Ovaskainen viimein vierustoverilleen sanonut.

"No?" oli vierustoveri kysynyt hämmästyneenä Aleksin äkillisestä neronleimauksesta, joka sai hänet moittimaan oman kotipuolensa kansaa.

"Siellä etelän puolessa ne osaavat edes tehdä sitä kotitekoista korpirojua, tai mitä tuo nyt lienee, mutta täällä ei ole vielä kehitys niin pitkälle ehtinyt", lausui Aleksi vakaumuksenaan.

"Niinpä kyllä", myönsi toinen, "mutta kuinka sinä nyt sitä tulit ajatelleeksi?"

"Minä kun aion heittää hiiteen koko tämän rahtihomman."

"Senkö viinanpuutteen vuoksi?"

"Ei, mutta muutenkin."

"No mikäs sen viisaampaa on. Kun ei miellytä, niin heittää hiiteen koko souvin."

Ja sitten oli toveri taas jäänyt katselemaan kortinlyöjiä ja kellonvaihtajia, jättäen Aleksin oman arvostelukykynsä varaan.

Yhä sakeammaksi oli savu käynyt mustassa pirtissä, jota räiskyvä takkavalkea valaisi, yhä suuremmaksi melu, kunnes toinen toisensa jälkeen kömpi lavereille käydäkseen levolle. Aleksikin oli pistäytynyt katsomassa juhtaansa, asettanut vällyt sen selkään ja palannut sitten tupaan. Hetkisen oli hän istuskellut mietiskellen ja piippuaan imeskellen, kunnes oli vuorostaan hänkin kiivennyt laverille, pannut laukkunsa päänalaiseksi, kietonut parhaimpansa mukaan lammasnahkaturkin ympärilleen ja sitten nukahtanut autuaaseen uneen.

Tästä hetkestä oli nyt kulunut kolme päivää, ja kuusi päivää oli kulunut siitä, kun Aleksi Ovaskainen kuormineen oli kirkolta liikkeelle lähtenyt. Hänellä oli siis -- niinkuin hän laskemalla sai selville -- neljän tai viiden päivän taival edessä.

Koko taipaleella ei hän ollut kolmeen päivään nähnyt ainoatakaan elävää ihmistä. Kun hän viimeisessä asutussa majapaikassa oli herännyt, olivat hänen matkakumppaninsa jo jättäneet hänet, ja osoittautui mahdottomaksi enää heitä tavoittaa. Muutaman tunnin kuluttua oli häntä vastaan tullut tyhjien rekien kanssa palaavia rahtimiehiä, jotka kertoivat, että hänen toverinsa olivat noin peninkulman hänestä edellä. Siitä asti Aleksi oli heittänyt toiveensa. Hän oli nukkunut pari tuntia yli määrän -- liekö se ajattelemisen yritys siihen vaikuttanut --, mutta kun hänet oli jätetty kuin koira, niin jättäkööt. Hän tulee kyllä toimeen ominkin avuin.

Yksin hän oli hommaillut autiotuvissa, itse itselleen kahvit keittänyt ja ruuat lämmittänyt ja yksin kai hän kuormineen perille saapuisi.

Alussa hän oli toivonut, että edes joku oli suuresta roikasta jäljellejäänyt, mutta niin ei ollut tapahtunut. Ehkäpä hänen kiusakseen niin yhdessä sakissa pysyttelivät.

Aleksi Ovaskaista vilutti.

Läpitunkevaa kylmää eivät voineet estää lammasnahkaturkit ja poronnahkakintaat eivätkä paulakenkien päälle vedetyt suunnattomat huopatossut. Se oli alkanut jo eilen, metsässä, ja nyt se yhä otti yltyäkseen.

Hevonenkin oli ruvennut kompuroimaan ja kompastelemaan, ja Aleksi oli sille asianmukaisesti noitunut ja kiroillut. Mutta tästä ei koni ollut hyvillään; se värisi kauttaaltaan, luimisteli korvillaan ja hirnahteli.

"Älähän nyt ole milläsikään", puheli Aleksi, muuttaen ääntä kellossaan. "Onhan sitä ennenkin tällaisessa pakkasessa yksissä oltu ja hyvin toimeen tultu. Taipaleen päässä on talo, ja jos kunnollisesti kuljet, saat illalla lämpimät sijat ollaksesi ja kunnolliset appeet syödäksesi."

Näytti kuin hevonen olisi ymmärtänyt isäntänsä hyvänsuovan puheen, ainakin se joudutti askeleitaan ripeämpään kulkuun ja koetti voimiensa mukaan kinnata raskasta kuormaa. Aleksi sen sijaan marssi kuormansa perässä, voimalla takoen käsiään yhteen ja yrittäen hyräillä laulunpätkää, jonka hän joskus oli oppinut.

Aamupäivä oli vasta kulumassa, ja pakkanen otti vain yltyäkseen. Aleksin nenänpäätä kipristi ja sormien nokat olivat turtana.

"Onpa nyt oikein riivatunlainen pakkanen", tuumi hän itsekseen, "ainakin kolmisenkymmentä astetta. Mutta onpahan ennenkin sellaisia ilmoja kestetty ja pian taival laukeaa."

Ei tuulenhenkikään kulkenut valkoisen jängän yli -- se vielä olisikin puuttunut. Näkymättömänä, äänettömänä pakkanen verhosi kaikki; sen läsnäolon voi vain tuntea.

Aleksi Ovaskainen otti pieniä hyppyaskelelta, ne tuntuivat vähän niinkuin lämmittävän ja virkistävän. Lumi naukui, ulvoi ja narskui reen jalasten ja hevosen kavioitten alla; se oli ainoa ääni, jonka Aleksi kuuli äärettömässä, toivottomassa kiveliössä. Pieniä, harmaita usvapilviä kohosi tuon tuostakin hevosen yltä, leijailivat sekunnin eläimen yläpuolella ja katosivat sitten siniseen avaruuteen -- se oli ainoa liike, jonka hän näki, lukuunottamatta omaa hengitystään ja vaivalloisesti kompuroivaa juhtaansa.

Kaukana aavan laidassa häämöttivät tummat, lumenpeittämät metsät, ja metsien takana siinsivät valkoiset, lumiset tunturit, joiden huippuja, niitä ympäröivän usvan takia, ei silmä kyennyt erottamaan.

Äkkiä Aleksia värisytti koko olemukseltaan pari -- kilometriä kestäisi vielä valkoista, toivottoman tasaista aavaa, sitten alkaisi nousu tunturinrinnettä ylös. Tuossa se oli kuin hänen edessään, käden ulottuvissa, ikäänkuin sanoen: "Nouskaapa nyt, veikkoset!"

"Jouduppas nyt, Liinoo", puheli Aleksi hevoselleen. "Kun tuon yli onnellisesti päästään, ollaankin talossa."

Mutta elukka pysähtyi. Hirnahti, käänsi päätään ja tapaili olkapäätänsä. Se ikäänkuin kokosi voimia ja lähti sitten taas kärsivällisesti kulettamaan kuormaa.

"Kyllä totisesti heitän tämän homman", mutisi Aleksi, "kun vain onnellisesti kirkolle päädyn. Palttua annan heidän sotatarpeilleen." Ja hevoselleen hän ääneen lausui: "Tämä onkin viimeinen reisu, Liinoo. Kun kotiin taas tullaan, pääset eläinlääkärillä käymään ja sitten saat levähtää."

Hevonen ei ottanut kuullakseen Aleksin puheita, vaan kulki tyynesti eteenpäin, ja Aleksilla oli taas aikaa verrata tukin- ja rahdinajoa, tietysti edellisen eduksi.

"Jos minä jonnekin menen", päätti hän, "niin tukinajoon lähden. Siellä saa edes järjestää hommat jotakuinkin oman mielensä mukaan, mutta palaapa täällä taipaleelta takaisin..."

"Näin iankaikkisen pitkät matkat vielä", jatkoi hän tovin kuluttua ja aikoi sytäyttää piippuaan, mutta huomasi samassa, etteihän sitä muutaman savun takia kannata palelluttaa käpäliään.

Sitten alkoi hän taas heilutella käsiään ja ottaa hyppyaskelia, ja ennenkuin hän oikein älysikään, painui tie metsikköön. Pakkanen tuntui nyt, metsikössä, vähän heltiävän, ilma tuntui käyvän lauhkeammaksi ja Aleksi tunsi jotain ilon tapaista. Hevosenkin askeleet kävivät nopsemmiksi kuin äsken.

Mutta edessä oli nyt tunturin pitkä, ikuiselta näyttävä rinne; näin läheltä ei kyennyt enää edes erottamaan lakea. Se oli jossakin tuon loppumattoman rinteen takana.

Aleksi seisahtui ja alkoi katsella taivaan merkkejä. Taivas oli kirkas, pilvenhattaraakaan ei näkynyt missään. Pyryä ei siis ollut tulossa, sen takia uskalsi kyllä tunturille, mutta yksi oli, joka peloitti: tunturin erottamaton, ikuinen, jäytävä viima.

Liinookin oli pysähtynyt ja korskahteli. Sitäkin peloitti tuima, talvinen tunturi. Se oli rahtikuormiin väsynyt, sitä myöskin vilutti.

"No, menehän nyt, loska, niinkuin venäläinen sanoo", kehoitti Aleksi ja siveli rohkaisevasti elukkansa lautasia.

"Vastahan söit", sanoi Aleksi taas hetken kuluttua, "et ruokaa ainakaan tarvinne".

Vihdoin hevonen otti kävelläkseen, kun Aleksi vähän kovemmin oli sitä lyönyt kämmenellään lautaselle.

Peloittavalta tuntunut tunturille nousu alkoi. Pureva viima viilsi Aleksin kasvoja, hevonen pysähtyi ensimmäisessä vastanteessa. Edessä toljotti suuri, valkoinen alastomuus.

Hetkeksi Aleksiin meni voimakkaana kumma ajatus: purkaa kuorma tiepuoleen ja tyhjällä reellä ajaa karauttaa tunturin tuolla puolen olevaan taloon. Se ajatus valtasi hänet niin voimakkaana, yllättävänä ja käskevänä, että hän hetkeksi pysähtyi, pannaksensa aikeensa täytäntöön, mutta sitten hän hymähti, kokosi mielenlujuutensa ja hopitti hevostaan käyntiin.

Elukka huohotti, mutta ei liikahtanutkaan.

"No, joko nyt taas!" murahti Aleksi, otti reen perältä tukevan kangen ja vipusi sillä kuormaa eteenpäin. Eläin ymmärsi hyvässä tarkoituksessa annetun avun ja alkoi taas käydä omasta aloitteestaan.

Näin kiivettiin yhä korkeammalle, hevosen ottaessa askeleen kerrallaan ja miehen joka askeleella vivutessa kuormaa.

Kuta korkeammalle tultiin, sitä purevammaksi kävi kirpeä pakkanen, sitä vaikeammaksi hengittää. Joka hengenvedolla tuntui kuin sierainten seinämät jäätyisivät yhteen. Aleksi huohotti väsymyksestä, mutta yhä eteenpäin hän ponnisteli, kunnes huomasi, että hänen polvissaan ja varpaissaan oli kamala kipu. Ja tuskin oltiin vielä alangossa olevien puiden tasalla.

Mutta Aleksi ei hellittänyt. Yhä tarmokkaammin pakotti hän itseään ja eläintään, kyynärä kyynärältä, syli syleltä noustiin yhä ylemmäksi. Toisinaan hevonen kompastui, reki vierähti metrin taaksepäin, mutta seuraavalla otteella valloitettiin menetetty ala takaisin.

Tuo kompastelu se eniten peloitti Aleksia. Koskaan ennen ei Liinoo ollut sellaisia oireita osoittanut, ja Aleksi älysi, etteivät ne olleet hyväksi.

Yhä hitaammaksi kävi kuitenkin kulku, yhä useammin täytyi huohottavan eläimen seisahtua ja Aleksin panna kankensa pönkäksi estämään reen luisumista, yhä kirpeämmäksi tuntui pakkanen käyvän ja yhä polttavammaksi tuska Aleksin polvissa ja varpaissa. Hänen kulmansa, partansa ja silmäripsensä olivat paksussa huurteessa ja usein hänen oli pakko epäillä oman näkönsä tarkkuutta. Kun päästäisiin tunturin laelle, olisivat pahimmat esteet voitetut, mutta nyt hänen täytyi epäillä, pääsisikö hän milloinkaan sinnekään asti.

Vihdoin hevonen pysähtyi. Aleksi koetti saada sitä käyntiin, mutta se ei enää välittänyt hänen hoputuksestaan, ravisteli vain itseään ja pysyi itsepintaisesti paikallaan.

"Levähtäköön, kylläpähän lähtee", ajatteli Aleksi, suoristi itseään ja alkoi tehdä liikkeitä pysyäkseen lämpimänä.

Hän oli noussut ehkä neljänneksen koko tunturin rinteestä, ehkei oikein sitäkään. Toivottomana hän vilkuili ympärilleen, hänen allaan oli vain ääretön, valkea aapa, reunustanaan tummat metsät. Aapojen ja metsien takana oli valkoisia tuntureita, kenties yhtä kauheita kuin nämäkin, ja kaiken yläpuolella kaareutui kylmänkalsea, teräksensininen taivas, jolle jo tähdet alkoivat syttyä.

"No, Liinoo, mennäänpäs nyt taas vähäsen!" kehoitti Aleksi, jota kammottava valkeus alkoi peloittaa ja vistottaa.

Liinoo koetti liikahtaa, vaan ei voinut. Sen jalat pettivät, se vaipui kontalleen. Aleksi auttoi sitä pystyyn, se nousikin, mutta vapisi ja värisi koko ruumiiltaan pahemmin kuin äsken.

"Jokohan sen nyt tauti tappaa", ajatteli Aleksi tuskastuneena, ja häntä itseäänkin alkoi puistattaa.

Päivä kallistui illaksi. Tähdet kävivät kirkkaammiksi, taivaankansi tummeni silmissä. Pakkanen yltyi, jos se enää voi yltyä.

"Noh, Liinoo!" yritti Aleksi tuskissaan ja levitti vällyt hevosensa yli. "Menehän nyt, muuten kuolemme molemmat."

Liinoo ei enää liikahtanutkaan. Sen hengitys korisi vain ankarammin, ja joka hetki näytti siltä, kuin saisi se suonenvedon.

Aleksi alkoi nopeasti päästellä elukkaansa valjaista -- nyt sai kuorma hänen puolestaan toistaiseksi jäädä minne tahtoi. Kylläpähän korjaaja tulee jäljestäpäin.

"Nyt lähdetään, Liinoo!"

Aleksi oli nyt saanut hevosen valjaista ja yritti taluttaa sitä suitsista. Hevonen otti muutaman askeleen, mutta pysähtyi sitten paikalleen ja alkoi pureksia kuolaimiaan. Lopuksi se heittäytyi pitkäkseen lumiselle tielle.

"Liinoo! Liinoo... oh!"

Liinoo ei enää noussut. Se piehtaroi vain tiellä, ja sen kaviot potkivat irti lumimöhkäleitä ja jääkappaleita.

Aleksille tuli itku kurkkuun nähdessään hevosensa tekevän loppuaan; hän kumartui sen puoleen ja koetti väkivoimalla saada sitä pystyyn, mutta peräytyi nähdessään veripilkkuja tiellä.

"Tulkaa apuun!" huusi hän minkä keuhkoista lähti, mutta kukaan ei vastannut hänen huutoonsa. Ainoastaan kolkko erämaa, kaukaiset tunturit, aavat ja metsänrannat vastasivat yksitoikkoisena, kaukaisena kaikuna: "apuun..."

"Kun joku lappalainen ajaisi ohi, niin ottaisi minut pulkkaansa", ajatteli Aleksi, mutta mitään lappalaista ei osunut hänen lähettyvilleen, Liinoo vain potkaisi viimeisen kerran eikä sitten enää liikahtanut.

"Hei! Hee-ei!" huusi Aleksi vielä kerran, -- saattoihan joku olla lähettyvillä. Mutta nytkin vastasi vain kaiku hänen huutoonsa.

Äänettömänä hän kumartui hevosensa ylitse ja koetti vierittää sitä tiensyrjään, mutta yhä polttavammaksi kävi tuska hänen omassa ruumiissaan.

"Nyt ei ainakaan sinua enää valjasteta rahtikuorman eteen", sanoi hän surullisena katsellen hevosensa raatoa, "mitenkähän minun sitten käynee..."

Hän kävi vielä reestään hakemassa kirveen aseekseen, pisti lihakimpaleen turkkinsa taskuun ja alkoi sitten vaelluksensa.

Hetkisen hän mietti mennäkö takaisin vai jatkaako samalle suunalle, jonne matka oli ollutkin, muisti samassa, että tunturin tuolla puolen on talo ja alkoi kiivetä tunturin rinnettä ylöspäin.

Minuutti minuutilta tuli hämärämpi, mutta nopea kävely tuntui Aleksia virkistävän, ja nopein askelin hän hoippui eteenpäin. Häntä eivät peloittaneet sudet -- olihan hänellä kirveensä. Hän tahtoi hinnalla millä tahansa päästä tunturin toisella puolella olevaan uutistaloon, jossa häntä odotti lämpö ja ruoka. Kylläpähän siellä aina joku neuvo kuorman suhteen keksitään. Se olikin viimeinen kuorma, josta hän vastasi.

Kun hän oli saavuttamaisillaan pimeässä häämöttävän aukean, jota hän arveli laeksi, valtasi hänet kaamea raukeus. Liialliset ponnistukset olivat hänen lopen uuvuttaneet.

"Ei ole kummakaan", ajatteli hän, "parempaakin miestä tässä väsyttäisi".

Mutta hän laahusti yhä eteenpäin, arvaillen, mitähän ne siellä kotona sanoisivat, kun kuulisivat, että Liinoo onkin kuollut, ja millä ilveellä hän siitä vakuutusmaksun saa irti. Kotona kai ne juuri istuskelivat valkean ympärillä ennen makuullepanoaikaa ja odottavat häntä kotiin vasta ensi viikon lopulla. Siellä niillä on yllin kyllin lämpöä.

Viimein hän arvasi saavuttaneensa laen, sillä nousua ei enää tuntunut. Hirvittävä kylmyys kohtasi hänen kasvojansa, ja vaistomaisesti hän nosti kätensä suojatakseen nenäänsä ja poskiansa. Siellä täällä erotti hän harmaita kivimöhkäleitä, ja toisin paikoin osui hänen silmiinsä harmaja paasi, josta tuuli oli pyyhkäissyt lumen pois.

Mutta yhä vaativampana valtasi hänet syvä uupumus, joka tuntui valavan raskasta lyijyä jäseniin.

"Kyllä kannattaakin istahtaa hetkiseksi", arveli hän itsekseen, poikkesi syrjään tiestä ja istahti luminietokseen selällään nojaten kivipaateen.

Istuuduttuaan hän huokasi helpotuksesta. Kaikki väsymys oli kuin pois puhallettu, hänen ajatuksensa alkoivat askarrella yksinomaan iloisissa asioissa, eikä hän lainkaan tuntenut hiipivää, painavaa raukeutta. Harrastuksella, jollaista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, hän katseli tuikkivia tähtiä ja kirkasta linnunrataa sekä revontulia, jotka alkoivat säihkyvän, salaperäisen leikkinsä. Vihdoin hänelle hämärästi selvisi, ettei hänessä enää ollut miestä nousemaan, vaikka tahtoisikin, mutta se oli hänen mielestään samantekevää ja hän antautui unelle, kun kerran kaikki tuntui niin lämpimältä ja suloiselta.

Mutta yön tullen pakkanen tulistui, paukutteli kuusia alangossa ja kivipaasia tunturin laella, ja revontulet säihkyivät, valaisten Aleksi Ovaskaisen valkoista vuodetta. Jos joku olisi vienyt tunturin laelle lämpömittarin, olisi se osoittanut 50 asteen pakkasta.

Kahden päivän kuluttua löydettiin ensin Aleksi Ovaskaisen tielle jäänyt kuorma ja kuollut hevonen ja vihdoin niiden isäntä kuoliaaksi jäätyneenä, autuas hymy huulilla ja osaksi lumen peittämänä.

Kimmeltävää kultaa.

Erkki Petkula iski raskaan kuokkansa hartiain takaa rannan hiekkaan, niin että pikku kivet säkenöivät, ja nosti raskaan maamöhkäleen huuhdemaljakkoonsa, "vaskooliinsa".

Paahtava kesäaurinko poltti hänen selkäänsä, ihoa kirveli, hiestyneet vaatteet takertuivat kiinni hänen pakottaviin jäseniinsä, mutta sellaiseen hänellä ei ollut aikaa kiinnittää huomiota. Kun sääskien puremat alkoivat käydä liian kutkuttaviksi ja tuskallisiksi, siveli hän kasvoilleen uuden annoksen väkevätuoksuista pikiöljyä ja jatkoi taas taukoamatonta, yksitoikkoista työtään.

Erkki Petkula oli vielä sillä kannalla, että hän uskoi.

Saatuaan maamöhkäleen vaskooliinsa hän siirtyi ojanreunalle, kumartui ja alkoi huuhdella. Mutta hänen polviaan vavisutti ja pakotti ja hänen täytyi polvistua. Maa väheni maljasta sitä mukaa kuin hän huuhteli; hänen kiiluvat silmänsä seurasivat tarkkaavasti ja jännityksellä hiekkamurujen ja veden vähenemistä maljasta. Viimein oli jäljellä vain pieniä kiviä, mutta -- keltaista, himmeästi kimmeltävää jyvästä niiden joukossa ei ollut.

Erkki Petkula huoahti, nousi, siirtyi ylemmäksi ja iski taas hartiain takaa kuokkansa hiekkaperäiseen kankaaseen...

"Ellei tänään satu, sattuu huomenna, ja ellei huomenna, niin ylihuomenna..."

Hangasojan kirkas, läpikuultava vesi kimaltelee ja välkkyilee auringonpaisteessa, ja Erkki Petkulasta tuntuu, kuin nuo veitikkamaiset välkähdykset merkitsisivät ystävällistä, kehoittavaa silmäniskua hänelle.

"Yritä vaan, Erkki Petkula, kyllä tästä vielä hyvä tulee..."

Nahkapussi, johon löydetyt kultajyväset piti pantaman, heilahtelee velttona hänen vyöllään; vain muuan orpo jyvänen, viikkojen varrella löydetty, on sen pohjassa. Mutta Erkki Petkula yrittää, ja jokaiseen huuhteluun liittyy sanaton rukous, jokaiseen kuokaniskuun selittämätön toivo.

Silloin tällöin vilkaisee hän ympärilleen. Hän ei ole ainoa kullanhuuhtoja Inarin Hangasojan varrella, hän katselee, miten muut ovat onnistuneet. Mutta nämä iskevät kuokkansa maahan vakava ilme kasvoillaan niinkuin hänkin tai matavat ja polvistuvat ojan rannalla niinkuin hänkin, löytääkseen keltaisen, himotun kultasuomun. Mitään ilonhuudahdusta tai tyytyväistä murinaa, joka merkitsisi lumotun metallin löytöä, ei kuulu, ja Erkki Petkulan rinnan täyttää jonkunlainen vahingoniloinen tyytyväisyys.

"Jos on lujassa minulla, niin lujassa on muillakin..."

Mutta jos joku toinen löytäisi suuren kultamöhkäleen ja ilosta huudahtaen katselisi sitä auringonvalossa -- suivautuisiko siitä Erkki Petkula ja lähtisi nyreissään tiehensä? Ei, vaan yhä pitemmiksi hän venyttäisi jo muutenkin venyneet työpäivänsä.

"Jos hän, niin miksen minäkin..."

Tai jos hänelle itselleen sellainen menestys sattuisi, että hän vaskoolinsa pohjalta löytäisi nyrkin kokoisen kultakimpaleen, tuntisiko hän itseään silloin tyytyväiseksi, kokoaisi kompeensa ja lähtisi kotiinsa? Ei, vieläkin kiinteämmin hän työhön käsiksi kävisi.

"Onnistaa se vielä toisenkin kerran..."

Olihan täällä ennenkin onnistuttu -- tai ainakin otaksuttu onnistuvan. Mitä tietäisikään kertoa valkoinen jäkäläkangas, joka näytti hymyilevän auringonpaisteessa hänen ympärillään, tai kankaalla kasvavat kuuset, jos niillä olisi suu puhua? Tai mitä olisikaan nähnyt tunturi, jonka laki kohosi tuolla Laanilan ja sääskisen notkelman takana? Ne kertoisivat niistä ajoista -- jolloin suuri ja mahtava yhtiö perustettiin etsimään Lapin kätkettyä kultaa. Silloin nousi keskelle erämaata kuin noidan iskusta suuria ja mahtavia rakennuksia, joita ympäristöllä asuvat lappalaiset ihmetellen tulivat katsomaan, ratsuteitä rakennettiin, syviä kaivoksia kaivettiin, uskottiin, toivottiin ja odotettiin, liike ja elämä kaikui ennen autiossa ja tyhjässä kiveliössä. Mutta ne kertoisivat muutakin: työmiesjoukot poistuivat, rakennukset jäivät autioiksi, ja entinen suuri, koskematon rauha vallitsi erämaassa. Rakennukset rappeutuivat, tuuli kiskoi irti kattopäälliset ja löi ruudut sisään, seinät harmaantuivat ja rapistuivat, ja vain kuljeksivat poromiehet talvisin sekä kulkijat ja kullanetsijät kesäisin käyttivät niitä asuinsijoinaan. Ammottavat kaivosaukot, risteilevät tiet, polut ja tienviitat osoittivat ainoastaan, miten erämaassa oli eletty ja mellastettu. Erämaa oli pitänyt keltaisen, jalon metallinsa, ja yhtiö oli kärsinyt suuria tappioita.

"Kaivosteollisuus ei kannata", pääteltiin, "kultaa saadaan täällä vain joista huuhtomalla".

Ja sitä saatiinkin, milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta saatiin joka tapauksessa niin paljon, että toivo enemmän löytämisestä säilyi.

Erkki Petkula kuului, kuten mainittiin, niihin, jotka uskoivat.

"Onnistaa se vielä, toisenkin kerran..."

Hän ryömi taas polvillaan pitkin ojan reunaa huljutellen maljakkoansa vedessä, ja tulos oli pieniä kiviä.

"Lujallepa ottaa..."

Hän nousi täyteen pituuteensa, oikoi selkäänsä ja kangistuneita jäseniään, sylkäisi ja pani tupakan. Johan kannattikin.

"Saitko mitään?" kuului ääni hänen takanaan.

Eräs, joka oli huomannut hänen herkeävän työstä, oli uteliaana tullut lähemmäksi.

"E-en", vastasi Erkki Petkula päätään kääntämättä.

"Mopen kaulalle näkyy menevän koko homma."

"Niin näkyy", vastasi Erkki yksikantaan ja istuutui tupruuttamaan piippuaan.

Hän ei tällä hetkellä ollut ollenkaan seuran puutteessa, jos ei muulloinkaan. Mutta toinen ei näyttänyt myöskään pitävän erikoista kiirettä työnsä jatkamiseen, vaan voiteli naamansa pikiöljyllä, saadakseen haastella sääskiltä rauhassa, sytytti piippunsa ja istuutui Erkkiä vastapäätä.

"Heinäaikakin se alkaa olla käsissä", aloitti hän keskustelua, vedettyään muutamia henkisavuja.

"Alkaa", vastasi Erkki, vaikkei ollut koko asiaa ajatellut.

"Aiotko mennä kotiin heinäntekoon?"

"Enpä tiedä..."

Vedettyään muutamia savuja ja ajettuaan sääsket pois kasvoiltaan jatkoi hän ikäänkuin selitykseksi:

"Kaipa nuo saavat ne korjatuksi ilman minuakin..."

"Niinpä kyllä... mikä siinä olisi..."

Toisella oli nähtävästi jotain sanomista Erkille, koskapa hän tuon tuostakin avasi suunsa puhuakseen, mutta luopui aikomuksestaan ja veteli savuja aivan kuin tarkemmin miettiäkseen sanottavaansa.

"Niin, kolmisen viikkoahan sitä on taas ryömitty Hangasojan partaita", aloitti hän vihdoin ja katsahti Erkkiin kuin kysyäkseen, oliko oikeassa.

Mutta Erkki ei vastannut mitään, imi vain piippuansa ja katseli valkeaa kangasta, josta sieltä täältä, pieninä tilkkuina, punakeltainen hiekka paistoi esiin.