Part 13

"Niin, olemme ratsastaneet, minkä hevosten kavioista lähti. Pitihän meidän pelastaa teidät. Sentähden seurasi meitä master Helmiaho renkineen, niinkuin näette. Olimme hyvin levottomat teidän tähdenne. Tornado sivalsi ihan Helmiahon ohi ja me näimme sen tuottamat vauriot, ja päätimme sen suunasta, että se oli teitäkin kohdannut. Onneksi on se hellävaroin teitä pidellyt."

Muutkin ilmaisivat ilonsa heitä nähdessään. Siinä oli Paavo, Pekka, Veijo ynnä Helmiaho muutamine renkineen. Molemmat ensimainitut olivat Vanhalta Kovakouralta kuulleet Hono-veljesten tulosta. He iloitsivat siitä, mutta eivät paljon siitä puhuneet, koska oli tärkeämpiä asioita tuumittavina.

Reitto kertoi lyhyesti, että henki kaksi kertaa oli ilmestynyt. Paavo ja Pekka ravistivat mitään puhumatta päätään. He eivät tahtoneet loukata kertojaa, lausumalla epäilyksiänsä. Helmiaho sanoi:

"Tuon, minkä kerrotte, täytyy olla totta, sillä kymmenen silmää on sen nähnyt, mutta minä en voi sitä käsittää enkä selittää. Lieneekö ketään, joka voisi täydellisesti selittää, onko meillä tekemistä valekuvan tahi todellisen olennon kanssa."

"Oo, niitä kyllä on", vastasi Ontuva Rankko, "ja minä olen yksi niistä! Tässä ei saata olla kysymys mistään näköhäiriöstä, sillä me olemme selvästi tuon nähneet. Henki on yliluonnollinen olento, joka voi ilman läpi ratsastaa. Nyt on keskiyön aavehetki, tämä seikka selvittää koko näön ja on selvin todistus siitä, että tuo henki on toisesta maailmasta. En usko, että kukaan rohkenee väittää minua vastaan."

Hän oli erehtynyt, sillä Vanha Kovakoura taputteli häntä olalle ja sanoi ystävällisesti:

"Mitä olisi sille odotettavissa, joka rohkenisi teitä vastustaa, rakas Rankko?"

"Hm! Riippuu siitä, kuka sen tekisi. Jokaisen muun minä todistuksillani suoraan musertaisin, mutta jos te itse rohkenette tehdä kainon kysymyksen, olen valmis tekemään pienen poikkeuksen ja niin ystävällisesti kuin suinkin antamaan teille pyydetyn selityksen."

"En pyydä teiltä mitään selitystä. Näyn ilmestyminen toisen kerran keskiyöllä ei todista sen yliluonnollista alkuperää, sillä näyttäytyihän se ensi kerralla selvällä päivällä. Jos täydellisesti kerrotte minulle koko tapahtuman, olen varma siitä, että voin sen tyydyttäväisesti selittää.”

"Sitä minä en ymmärrä. Mutta kun juuri te kysytte, tahdon vastata teille, sillä läsnäolioista olette te ainoa joka voitte minua opettaa."

Pikku saksenilainen kertoi oivallisesti ja selvästi tuosta toisesta näystä. Vanha Kovakoura aina toisinaan jotakin lisää kyseli.

Tällä välin aleni valo etelässä yhä syvemmälle ja vaaleni vaalenemistaan. Se näytti ihan hälvenevän. Muutaman minuutin oli se vielä vaaleana hohteena taivaanrannan yläpuolella; mutta sitten se äkkiä taas kirkastui; se ei kuitenkaan noussut entiseen korkeuteensa, vaan kulki säkenöivänä soihtuna länteen. Siellä se pysähtyi ja muodostui uskomattoman nopeasti tulimereksi, valaisten puolet taivaankantta.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Rankko. "Tuossa on sama juttu uudestaan! Tämmöistä aavehetkeä en ole vielä koskaan kokenut. Nämät tulet ovat yliluonnollista alkua, sillä — —"

"Hullutuksia", keskeytti hänet Vanha Kovakoura. "Tuo on hyvin helppo selittää. Tuo tuli on ihan luonnollinen."

"Mitä tuolla sitten palaisi?"

"Kuiva kaktus. Niinkuin tiedätte, kasvaa Ljaano estakaadolla monen kilometrin alan niin taajassa kaktusta, ettei ratsastaja pääse sen läpitse. Jos kasvit ovat kuivia ja niihin varomattomuudesta pääsee ainoakin tulen kipinä, synnyttää se muutamassa silmänräpäyksessä oikean tulimeren."

"Niin se on", myönsi Helmiaho, "ja minä tiedän varmasti, että etelässä ja lännessä on melkoisia kaktuskenttiä."

"No, siinähän on meille tulesta selitys, ja kyllä me pian pääsemme noitten molempien luultujen aaveittenkin perille."

"Voi, voi", valitti Ontuva Rankko "Luultuja aaveita? Mistä olette päähänne saaneet, että niitä oli kaksi?"

”Olihan se nähtävissä. Ensimmäinen, päivällä näkyvä aave oli ehkä tuo valhe-upseeri toisessa muodossa; niin saammehan nähdä. En vielä osaa sanoa kuka tuo toinen oli. En tunne ketään, joka käyttäisi valkoisen puhvelin nahkaa.”

"Ei, olkaa hyvä, jättäkää minä rauhaan", herra Vanha Kovakoura! "Olen tosin sanonut, että te olette ainoa, joka saatte minua opettaa, mutta, mutta sittenkin vaan vissiin määrään. Tuolla taivaankannella ei voi kukaan ihminen ratsastaa, ja kuitenkin olemme me viisi omin silmin nähneet niin tapahtuvan."

"Niin, varjokuvat ovat liikkuneet ilmassa, mutta niitten alkuperät ovat maassa ratsastaneet."

"Varjokuvat! Onko mokomaa kuultu? En ole vielä koskaan eläessäni kuullut, että kuvat voivat ratsastaa ilman hapin lävitse. Miten nuo varjokuvat sitten oikeastaan olisivat syntyneet?"

"Useista erilämpöisistä ilmavirroista, niinkuin on esim. tuon tulen laita."

"Vai niin! Kuvat syntyvät siis ilmavirroista. Tämä on minulle ihan uutta. Olen tähän asti luullut, että kuvat tehdään kynällä tahi valokuvaamalla."

"No entäs peilikuvat sitten?"

"Jaa no, peilikuvat tosin."

"No, ilma vaikuttaa muutamassa suhteessa ihan kuin peili."

176

"Se tuntuu kyllä todenmukaiselta. Kangastusopissa olen minä mestari."

"No, sittenhän myönnätte, että teidän henkenne olivat vaan kangastuksia, samoin kuin — —"

Hän keskeytti puheensa. Hänen huomionsa kiintyi tuleen, joka tumman-punaisena paloi taivaanrannalla ja tulen yli hölläileviä pilviä. Ja korkeampana näitä pilviä, tulen tällä puolen, ja vapaasti ilmassa riippuvana, näkyi nyt tulen valaisema, tasaisen maiseman ylösalasin käännetty kuva. Vasemmalta tuli pimeydestä sama ratsastaja, jonka miehet jo ennen olivat nähneet, mutta ylösalasin käännettynä.

"Samoin kuin tuo tuossa", jatkoi Vanha Kovakoura, osoittaen kangastusta.

Hän ei ollut vielä loppuun puhunut, kun jo näkyi toinen ratsastaja, takaa-ajaen ensimmäistä.

"Voi armoton!" huusi Rankko. "Tuo on sama, joka näkyi eilen tornadon aikana."

"Vai niin, hänkö se on?" vastasi Vanha Kovakoura. "Nyt teidän täytyy myöntää että ne ovat kaksi eri henkilöä. Ja katsokaa, tuolla tulee vielä lisää muita."

Äsken mainittua ratsastajaa seurasi vielä viisi tahi kuusi, kaikki laukaten, mutta ylös alasin.

"Ei, tämä on jo liikaa!" sanoi Ontuva Rankko. "Jos olisin yksin, olisin pulassa. Olen tosin kuullut, puhuttavan aaveista, jotka yöllä ratsastavat pää kainalossa, mutta että kaikki nuo ratsastavat päällään, on toki liikaa."

"Eihän se niin kauhistuttavaa ole. Edelliset kuvat taittuivat monta kertaa, nämät vaan kerran. Muuten tulee meidän pian tutustua noihin henkiin. Pian hevostenne selkään, herrat! Varmaankin on tuo ensimmäinen ratsastaja Erämaan Henki. Häntä vainotaan, ja koska hän on kunnon mies, otamme hänet turviimme."

"Oletteko hullu!" huusi Ontuva Rankko. Sehän olisi henkimaailmaa vastaan rikkomista. Muistakaa, kuinka kuolematon Göthe laulaa:

Äl' ihminen laita luojaa: Sä saavut suurehen vaivaan, Kun vaimoin ja lasten suojaan Noin tuoda tahdot sä taivaan.”

[Sekasotkua Schillerin Sukeltajasta.]

Mutta toiset eivät häntä kuunnelleet; he noudattivat Vanhan Kovakouran kehoitusta. Häneen luottaen ymmärsivät he, ettei hän vaatisi heiltä mitään naurettavaa tahi vaarallista.

"Otammeko kuormahevosetkin mukaamme?" kysyi Helmiaho.

"Otamme. Tuskinpa tulemme tänne kaikin takaisin. Te tosin aiotte vaan saattaa meitä tänne, mutta nykyisissä oloissa te kai ratsastatte vähän matkaa muassa?"

"Tietysti. Tahtoisin minäkin mielelläni puhutella Kostavaa Henkeä."

Rengit ohjasivat kuormahevoset. Rankkokin nousi satulaan. Hän ei ollut vastustellut yritystä pelosta, vaan tavallisesta kiistämishalustaan. Joukko lähti ajamaan täyttä laukkaa aavikon yli.

Kun ratsastajat jättivät tähänastisen olinpaikkansa, katosi kangastus heidän näkyvistään. Ainoastaan loimuava tuli näkyi vielä.

Etupäässä ratsasti Vanha Kovakoura, heti hänen kintereillään molemmat veljekset, joiden muulit ikäänkuin riivatut seurasivat kuuluisan metsästäjän mustaa hevosta. Hän ei ratsastanut suoraan tulta kohti, vaan pohjoisempaan. Hän ei voinut nähdä päämaaliansa; hänen täytyi kulkea arvion mukaan. Ja tämä oli hyvin vaikeata, kun kangastus nyt oli kadonnut, joten hänellä ei ollut mitään merkkiä matkansa suunnalle ja ratsastajat, joita hän ajoi takaa, kulkivat hyvin nopeasti.

Pieni joukko kiiti eteenpäin kuin hurja metsästys. Vanhan Kovakouran täytyi pidättää hevostaan, muuten eivät toiset olisi voineet häntä seurata. Kymmenessä minuutissa kuljettiin useita kilometriä, eikä kuitenkaan näyttänyt siltä kuin lähestyisivät tulta, joka pikemmin näytti suurenevan kuin pienenevän.

Vielä kului kymmenen minuuttia. Silloin kirkasi Vanha Kovakoura ja osoitti oikealle.

Siellä lähestyi kaksi pilkkua, ensin vaalea ja sitten tummempi. Kauempana heidän takanaan oli koko joukon tummia pilkkuja; nämät koettivat seurata ensimmäisiä. Ne olivat ratsastajia.

Valo lankesi takasivulta heihin, jotta jo kaukaa saattoi eroittaa ensiksi tulevan pörröisen vartalon. Vanha Kovakoura pysähtyi ja hyppäsi satulasta.

"Astukaa alas!" huusi hän toisille. "Koska me tulemme pimeästä, eivät he ole vielä meitä nähneet, vaikka me näemme heidät. Meidän hevostemme tulee laskeutua maata. Mutta samassa kun taas istun satulaan, tulee teidän tehdä samoin."

He tottelevat hänen käskyänsä.

Vanha Kovakoura oli viisaasti valinnut pienen, varjoisen notkon. Kun hevoset makasivat ja miehet olivat niitten viereen kyykistyneet, ei valosta tullut ratsastaja voinut nähdä pimeydessä olioita ennenkun hän oli ihan lähellä heitä.

Etumainen ratsastaja oli nyt ehkä noin kuudensadan askeleen päässä heistä; toinen seurasi noin kolmensadan askeleen päässä ja ne muut kuusi samalla välimatkalla hänestä.

"Mitä heille teemme? Ammummeko heidät kuoliaaksi?" kysyi Helmiaho.

"Emme, he eivät ole tehneet meille mitään pahaa, enkä minä vuodata verta ilman pätevää syytä. Ainoastaan tuon ensimäisen vainoojan kanssa tahtoisin pari sanaa puhua. Antakaa minun ensin toimittaa asiani yksinäni. Teidän ei tarvitse sillä aikaa tehdä muuta kuin ajaa nuo muut kuusi pois."

Hän irroitti lasson vyötäisistään. Toisen pään, jossa oli solmu, kiinnitti hän satulannuppiin. Toisessa päässä oli rengas ja siitä teki hän niin suuren silmukan, että se ulettui heittää ihmisen pään ympäri. Muun osan tuota viisisäistä ja noin 12 metrin pituista hihnaa kietoi hän etusormen ja peukalon välitse kyynäspään ympäri kiemuroihin, jotka hän piti vasemmassa kädessään ja oikeassa kädessä oli hänellä ensimmäinen vetosolmu, siten että hän piti rengasta etusormella ja peukalolla.

Näin hän oli äkkiä valmis, ennenkuin ensimmäinen ratsastaja saapui. Tuliat suuntasivat suoraan notkoa kohti.

Nyt kuului jo ensimmäisen hevosen kavioitten kopse. Se oli korkea musta hevonen. Ratsastajalla oli päässään valkoisen puhvelin pääkallo ja siitä riippui takkuinen talja hevosen kupeen alapuolelle. Hänen kasvonsa olivat niin syvällä pääkallossa, ettei niitä ollut mahdollinen tuntea.

Kun hän oli noin kymmenen askeleen päässä notkosta, nousi Vanha Kovakoura pystyyn. Ratsastaja huomasi hänet heti, mutta ei saanut hevostansa pysähtymään ennenkuin ihan Vanhan Kovakouran edessä.

"Pysähdy! Kuka sinä olet?" kysyi tämä.

"Erämaan Henki", vastattiin kolkolla äänellä pääkallon alta. "Entäs sinä?"

"Minä olen Vanha Kovakoura. Astu levollisesti maahan. Me suojelemme sinua."

"Kostava Henki ei tarvitse suojelusta. Minä kiitän teitä."

Näin sanottuaan kiidätti hän yhä hevostaan.

Tähän keskusteluun oli tarvittu vaan pari silmänräpäystä. Tällä välin oli kuitenkin jo toinen ratsastaja saapunut. Vanha Kovakoura asettui hajasäärin seisomaan maassa makaavan hevosensa yli, lasso molemmissa käsissään. Hän maiskutti hiljaa kielellään ja tuo erinomaisesti hyvin opetettu hevonen oli heti jaloillaan, ikäänkuin maasta kasvaneena.

Toinen ratsastaja peljästyi tuota odottamatonta esinettä. Ei hänkään voinut pysäyttää hevostaan niin pian kuin olisi tahtonut, vaan työntyi hänkin ihan Vanhan Kovakouran päälle.

"Pysähdy, punanahka! Kuka te olette?" kysyi tämä.

"Tuli ja leimaus, Vanha Kovakoura!" pääsi miehen suusta. "Menkää hiiteen!"

Hän kannusti hevostaan, päästäkseen sieltä pian pois.

"Pysähtykää! sanoin", käski metsästäjä. "Tahtoisin vähän lähemmältä katsella teidän intiaaninaamaanne, kuka tietää, mitä sen takana piilee."

"Sitten, jahka minulle paremmin sopii."

Ja niin hän kiiti pois. Mutta Vanha Kovakoura lähti häntä takaa-ajamaan.

Kun ratsastaja oli lausunut viimeiset sanansa ivallisella äänellä, ryntäsi nuori komankhi pystyyn.

"Uh!" huudahti hän. "Tuo oli erään kalpeakasvon ääni, jonka minä tunnen. Terässydämmelläkin on tuolle miehelle jotakin sanottavaa."

Hän nosti aseensa ja tähtäsi; kuitenkin laski hän sen heti ja sanoi:

"Vanha Kovakoura sai hänet jo kiinni."

Karkuri oli päässyt tuskin kymmenen hevosen askelta pakoon, kun jo Vanha Kovakoura oli hänen kintereillään, heitti paulan neljä, viisi kertaa ympäri ja viskasi sen ratsastajaa kohti. Hihna liukui helposti kiemuroista, joita Vanha Kovakoura piteli höllinä vasemmassa kädessään ja paula lankesi lujasti karkurin kaulaan. Heti pysäytti Vanha Kovakoura hevosensa. Kun lasso oli kiinni satulannupissa, juoksi hihna pian loppuun, paula vetäytyi tiukemmasti ratsastajan kaulan ympäri ja tämä temmattiin satulasta. Samassa hyppäsi Vanha Kovakoura maahan ja kiiruhti hänen luokseen. Maassa makaava mies ponnisteli turhaan, päästäkseen lassosta irti.

Tällävälin olivat ne muut kuusi ratsastajaa lähestyneet; he olivat valko-ihosia. Vanhan Kovakouran kumppanit olivat silloin antaneet hevosensa nousta maasta ja äkkiä astuneet satulaan. Nuo kuusi miestä hämmästyivät, tahi oikeastaan peljästyivät, kun he noin äkkiä näkivät edessään lukuisamman joukon ratsastajia, kuin mitä heitä oli. He väistyivät sivulle, päästäkseen ohi. Mutta silloin huomasivat he että eräs heidän joukostaan, luultavasti heidän johtajansa, temmattiin lassolla hevosen selästä. He tunsivat itsensä kykenemättömiksi häntä auttamaan ja pakenivat sentähden täyttä laukkaa kaikille suunnille.

Tämän viime tempun tekivät he vaikeuttaakseen takaa-ajamista; mutta ei kenenkään mieleen juolahtanut lähteä heidän jälkeensä. Eihän Vanha Kovakoura ollut sitä tahtonut; ja sitäpaitsi osoitti heidän pakenemisensa, ettei heillä ollut hyvä omatunto. He saivat siis esteettömästi paeta ja miehet menivät katsomaan näitten maassa rimpuelevaa johtajaa.

Vanha Kovakoura, joka nyt oli riisunut häneltä aseet pois, sanoi:

"Olisitte tehneet viisaimmin, jos olisitte totelleet minun käskyäni, herrani. Sen, jonka minä käsken pysähtymään, täytyy pysähtyä. Tahdotteko sanoa kuka te olette? Ja miksi tuommoinen puku? Ette suinkaan sentään todenteolla luule Vanhan Kovakouran pitävän teitä intiaanipäällikkönä? Keneltä olette nuo kauniit kotkansulat ottaneet?"

Mies ei vastannut.

"Ette sittekään tahdo mieltäni noudattaa? Ette näy tuntevan itseänne oikein varmaksi. Tahdon siis katsoa teitä kasvoihin."

Voimallisilla käsivarsillaan nosti hän hänet jaloilleen, kasvot valoa kohti. Sitten kävi hän tukkaan kiinni ja yhdellä nykäyksellä tempasi hän sekä tukan että höyhenkoristuksen hänen päästään.

"No, voi päiviäni!" huudahti Helmiaho. "Tuohan on tuo suuri rakuunaupseeri! Helkkarissa! miksi miehellä on tuommoinen intiaanipuku. Olen iloinen saadessani niin pian teidät nähdä. Olemme löytäneet ja tyhjentäneet pukuvarastonne tuolla pensaikossa. Olitte sen huonosti kätkeneet; univormunnekin on löydetty. Mitä luulette meidän nyt tekevän teille?"

"Te ette voi minulle mitään tehdä", vastasi mies raivostuneena. "Kuka teistä voi todistaa minun tehneen hänelle mitään pahaa?"

"Vai siihen te luotatte! Vielä ette ole mitään meille suoraan tehneet, mutta teillä oli pahat aikeet ja siitä syystä voisimme me aavikonlakien mukaan teitä vähän kiristellä, mutta me emme ole pyöveleitä ja sentähden päästämme teidät."

"Niin on teidän tekeminenkin, sillä ette voi näyttää toteen minun tehneen pahaa."

"Voisimmepa kyllä, mutta se ei mitään hyödyttäisi. Sentähden me, valko-ihoiset, teidät päästämme. Mutta tuossa seisoo punainen mies, jolla todenmukaisesti on jotakin kanssanne suoritettavaa. Katsokaa häntä!"

Komankhi astui esille. Mies katseli häntä ja sanoi:

"Tuota ihmistä en tunne."

"Älä valhettele, konna!" ärjäsi Timi hänelle. "Ehkä et tunne minuakaan, etkä veljeäni? Ettekö ole hyökänneet näitten syyttömien komankhien kimppuun, tappaneet toisen ja vainonneet toista, kunnes meidän onnistui viekotella teidät harhateille. Olemme sitten ajaneet teitä takaa ja viisaasti teit, kun nyt juoksit suojaan meidän syliimme. Siten säästit meiltä paljon vaivaa, ja älä luulottelekaan pääseväsi nyt luikertelemaan valheilla pois. Tunnusta siis muitta mutkitta syyllisyytesi!"

"En tiedä mitään syytä", vastasi vanki, hampaitaan kiristäen.

Silloin laski Vanha Kovakoura kätensä raskaasti hänen olalleen ja lausui:

"Te näette nyt miten asiat ovat, ja luulen teidän kuulleen, ettei minun kanssani ole leikittelemistä. Mitä aiotte tehdä siirtolaisille, joita tuon hurskaan Topias Taivolan piti viedä Ljaano estakaadon yli? Missä nuo ihmiset nyt ovat, ja miksi sytytitte kaktuspensaat tuleen? Jos näihin kysymyksiin vastaatte todenperäisesti, saatte lempeän tuomion."

Mies oli kuitenkin siksi paatunut, että hän lupauksesta huolimatta pysyi valheessa kiinni.

"En tiedä, mitä tahdotte. En tunne tuota intiaania, enkä noita isonokkaisia miehiä, vielä vähimmin tunnen Topias Taivola-nimistä miestä. En myös tiedä mitään siirtolaisista."

"Mistä syystä vainositte Erämaan Henkeä?"

"Henkeä? Juttuja! Mies on konna, joka ampui erästä joukostamme kuulan keskelle otsaa."

"Teillä ei ole muuta meille sanottavaa?"

"Ei sanaakaan."

"Kuulkaa siis tuomionne! Teidän aikeenne menevät myttyyn, sillä me otamme siirtolaiset suojelukseemme. Te valhettelette siis omaksi vahingoksenne. Sanokoon nyt nuori, punainen veljenne, mistä hän tätä miestä syyttää."

"Tämä valko-ihoinen on ampunut minun isäni, päällikön, Tulitähden, kuoliaaksi. Howgh!"

"Minä uskon sinua. Sentähden on murhaaja tästä hetkestä sinun. Tee hänelle mitä tahdot!"

"Hyi häpeä!" huusi vanki. "On sekin urostyö. Olenhan tässä niin lasson kiristämä, ettei tuolla konnalla ole vaikea minua tappaa."

Komankhi kohotti kätensä halveksivalla liikkeellä ja sanoi:

"Komankhi ei ota päänahkaa lahjaksi. Hän tappaa murhaajan, mutta semmoisella tavalla, joka sopii urhoolliselle soturille. Odottakoon veljeni tässä hetken!"

Hän kiirehti pois yön pimeyteen, mutta palasi pian, tuoden vangitun miehen, Isännän, hevosen. Se oli juossut kappaleen matkaa ja sitten pysähtynyt, ja intiaanin tarkka aisti oli sanonut, mistä hän sen löytäisi.

Intiaani laski pois kaikki aseet paitse veistä. Sitte nousi hän hevosen selkään ja sanoi:

"Päästäköön veljeni miehen vapaaksi, ja antakoon hänelle hänen veitsensä. Sitten saa hän nousta hevosen selkään ja lähteä minne tahtoo. Terässydän seuraa häntä ja taistelee häntä vastaan. Aseet ovat samat: veitsi veistä vastaan, henki henkeä vastaan. Jollei Terässydän ole tunnin päästä takaisin palannut, makaa hän kuolleena Ljaano estakaadon hiekalla."

Näin oli urhoollisen nuorukaisen tahto ja sitä täytyi noudattaa. Isäntä sai veitsensä, vapautettiin lassosta ja hyppäsi satulaan. Hän kiiti pois sieltä sanoen:

"Halloo! Minun aikeitani ette nyt voi vastustaa. Näemme toisemme taas, ja silloin — Jumala teitä armahtakoon!"

Terässydän päästi komankhien kimakan sotahuudon ja lähti nuolen nopeudella hänen jälkeensä.

Muut jäivät vaieten paikoilleen. Tosin lausui joku jonkun huomautuksen siinä istuessaan, mutta olo tuntui jokaisella niin painostavalta, että yleensä mieluummin oltiin puhumatta.

Neljännestunti kului ja vielä toinenkin. Tuli kiihtyi yhä. Äkkiä kuulivat he laukkaavien hevosten kavioitten töminän. Komankhi palasi takaisin, taluttaen vihollisensa hevosta suitsista. Vyössään riippui uusi päänahka. Itse ei hän ollut haavoittunut.

"Terässydän on nyt lähettänyt yhden murhaajista isänsä jälkeen", sanoi hän, astuen miesten luo. "Muut seuraavat pian jälestä. Howgh!"

Tämä oli aavehetken verinen loppu.

SEITSEMÄS LUKU.

Ben Uusikuu.

Se kohta, jossa Uuden Mejikon kaakkoiskulma yhtyy Teksasin alueeseen, on kaukaisen lännen vaarallisimpia paikkoja. Siinä ovat vieretysten ne alueet, joissa komankhit ja apakhit kuljeksivat ympäri ja tästä seuraa, että seutu aina on epävarma.

Näitten heimojen välillä ei koskaan voi syntyä rehellistä, pysyvää rauhaa. Molemmin-puolinen viha on siksi liian syvälle juurtunut. Tapahtuupa niinkin, että semmoisinakin aikoina, jolloin sotakirves on syvälle maahan kaivettuna, tuikkaa tuhoa tuottava tuli vielä tuhan alta ja saattaa vähimmästäkin syystä leimahtaa ilmituleen.

Nämät vaan lyhyinä aikoina tauonneet vihollisuudet, vaativat tietysti useimmat uhrit siellä, missä molempien alueet yhtyvät. Raja ei käy suorana viivana, eikä se ylipäätään ole täsmälleen viitoitettukaan; sentähden sattuu sangen usein molemminpuolisia rajariitoja, ja silloin "laukeavat pyssyt itsestänsä", käyttääksemme erästä ruhtinas Bismarkin lauselmaa.

Lännen mies antaa näille vaarallisille seuduille nimen "The shears" = sakset, ja tämä on sangen sattuva nimitys. Rajaviivat ovat liikkuvaiset; ne aukenevat ja sulkeutuvat saksien tavoin ja se, joka väliin joutuu, on onnellinen, jos hän ehein nahkoin pääsee pois. Se valkoihoinen, joka siellä näyttäytyy, on joko hyvin uskalias, tahi hyvin varomatoin ihminen, kumpaisessakin tapauksessa kiertelee "kuoleman kotka" alati hänen päänsä päällä.

Komankhien ja apakhien alueitten raja oli tämän kertomuksen aikana siinä, missä Pirunvuorilta alkava Togah-joki laskee Pekos-jokeen. Sieltä länteen ylenee maa Sierra Kuadalupe, Sierra Pilaros ja Sierra del Diablo nimisiin vuoriin, ja näistä itäänpäin leviää "Staked plains" — kuuluisa Ljaano estakaado.

Mutta Ljaano estakaado ei ala heti rannasta; sitä erottaa rannasta vuorijono, joka milloin yhtenä, milloin useampana haarana kulkee aavikkoa pitkin kaakkoiseen suuntaan. Näitten haarojen eli selänteiden välillä on pitkiä, usein synkännäköisiä laaksoja, ja näitä leikkaa ahtaat, rotkonkaltaiset poikkilaaksot, jotka päättyvät aavikkoon.

Joen lähettyvillä tapaa toisinaan siinä paikoin, missä maanlaatu niin sallii, melkein rehevän kasvullisuuden. Samoin kuin Gobin ja Saharan erämaista puhuttaessa, ei sovi tässäkään käyttää sanaa erämaa sen ahtaimmassa merkityksessä. Siinä, missä Ljaano estakaadon läntinen laita ylenee edellämainittuihin vuoriin, saa se näistä monta pientä vesistöä, jotka tosin enimmäkseen häviävät hiekkaan, mutta kuitenkin aikaansaavat semmoisen kosteuden, että niitten rannoilla kasvaa pensaita, jopa puitakin. Nämät viheriät kohdat ovat Ljaanon hiekkamerellä ikäänkuin saarekkeita ja näitten välissä on leveämpiä tahi kapeampia, syvempiä tai matalampia mutkia, joissa myös kasvaa ruohoa ja muita kasvia.

Jopa kertoi tarukin että keskellä Ljaanoa löytyisi hyvää juomavettä pulppuava lähde, joka muodostaisi pienen järven ja jonka rannoilla kasvaisi varjostavia puita ja pensaita. Vanhat metsästäjät olivat tätä kertoneet, mutta itse eivät milloinkaan olleet nähneet lähdettä tai järveä. Oppineet, jotka olivat tästä kuulleet puhuttavan, olivat olleet sitä mieltä, ettei ollut maantieteellisesti mahdotonta löytää vettä keskellä erämaan aavikkoa.

Togah-joen rannalla istui neljä miestä, joitten ulkonäkö ei juuri ollut luottamusta herättävä. Heidän pörröistä, kampaamatonta tukkaansa ja partaansa ei ollut pitkään aikaan siivottu; heidän vaatteensa olivat siinä tilassa, että jokainen röttiräätäli olisi pitänyt ne auttamattomina, ja heidän ruskeat kätensä sekä ahavoittuneet kasvonsa eivät suinkaan useaan kuukauteen olleet vettä nähneet. Mutta sen paremmin olivat he aseilla varustetut. Jokaisella heistä oli takaaladattava kivääri vieressään, ynnä paitsi veistä, kaksi revolveria vyössään.

Kolme näistä miehistä oli varmaankin ameriikkalaisia. Sen saattoi päättää heidän pitkistä, laihoista vartaloistaan, kamarasta ja kapearintaisesta yläruumiistaan sekä terävistä kasvojenpiirteistä. Mutta vaikeampi oli määrätä mihin kansakuntaan neljäs mies kuului.