Part 9

Chapter 92,985 wordsPublic domain

-- Mitä minun pitää tehdä, herra? kysyi Stas.

-- Kun astut hänen eteensä, polvistu, ja jos hän tarjoaa kätensä, suutele sitä ja pyydä, että hän ottaisi teidät siipiensä suojaan.

Samassa kreikkalainen keskeytti puheensa ja kysyi:

-- Eikö kukaan noista miehistä ymmärrä englanninkieltä?

-- Ei. Chamis jäi majaan, Idrys ja Gebr ymmärtävät vain muutamia yksityisiä sanoja, mutta muut eivät rahtuakaan.

-- Hyvä on. Kuuntele tarkkaavaisesti, sillä sinun pitää valmistautua kaiken varalle. Mahdi on luultavasti valmis suojelemaan sinua, jos sinä käännyt hänen uskoonsa. Vastaa hänelle suoraan, että suostut siihen ja että heti hänet nähtyäsi armon käsittämätön valo lankesi sinun päällesi. Muista: "armon käsittämätön valo"... Se on oleva hänelle mieluista ja hän saattaa ottaa sinut mulaxemiinsa, yksityiseen palvelijakuntaansa. Siinä tapauksessa saatte mukavat olot ja kaikenlaisia etuja, jotka varjelevat teitä taudeista... Jos toisin menettelet, voit saattaa vaaraan pikku tyttösen ja minutkin, joka tahdon parastanne. Ymmärrätkö?

Stas puri hammasta eikä vastannut. Hänen kasvonsa jäykistyivät ja silmänsä synkkenivät. Kreikkalainen huomasi sen ja jatkoi:

-- Minä tiedän, poikaseni, että se on vaikeata, mutta se on ainoa keino. Kaikki, jotka ovat Khartumin verilöylystä pelastuneet, ovat omaksuneet Mahdin opin. Ainoastaan muutamat katoliset papit ja diakonissat eivät ole suostuneet siihen, mutta heidän asemansa on aivan toinen. Koraani kieltää surmaamasta hengellisiä, eikä heitä ainakaan uhkaa väkivaltainen kuolema, vaikka heidän asemansa muuten onkin kauhea. Muilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kääntyä Mahdin uskoon. Näin ovat tehneet saksalaiset, italialaiset, koptit, englantilaiset, kreikkalaiset... minä itse...

Ja hiljentäen ääntään hän lisäsi:

-- Minun ei tarvitse sanoa, että emme ole luopioita, uskottomia. Hengessään jokainen on pysynyt sellaisena kuin oli... Jumala näkee sen. Ylivoiman edessä on taivuttava, vaikka vain ulkonaisesti... Ihmisen velvollisuus on suojella henkeään. Muista, ettei ainoastaan oma elämäsi, vaan myöskin pikku ystävättäresi elämä on sinun käsissäsi. Minä uskallan vakuuttaa sinulle, että kun Jumala vapauttaa sinut tästä asemasta, sinä et soimaa itseäsi eivätkä muutkaan sitä tee.

Puhuessaan näin kreikkalainen petti ehkä itseään, mutta erehtyi myöskin Stasin sanattomuuteen nähden. Hän tahtoi vielä rohkaista poikaa.

-- Tämä on Mahdin talo, hän sanoi. -- Hän asuu mieluummin näissä puuhökkeleissä Omdurmanissa kuin Khartumissa, jossa voisi asettua kenraali Gordon-vainajan palatsiin. Ole nyt rohkea! Älä menetä mielenmalttiasi! Älä luule, että Mahdi huutaa sinulle kuin peto. Ei! Hän hymyilee aina, vieläpä silloinkin, kun ei ajattele mitään hyvää.

Sen sanottuaan kreikkalainen huusi talon edessä tunkeilevalle joukolle, että se tekisi tietä profeetan "vieraille".

Kun he astuivat sisään, makasi Mahdi pehmeällä lavitsalla vaimojensa ympäröimänä, joista kaksi piteli strutsinsulkaisia viuhkoja ja kaksi raaputteli hänen jalkapohjiaan. Paitsi vaimoja olivat kalifit Abdullah ja Sherif läsnä.

Nähdessään tulijat profeetta työnsi vaimonsa syrjään ja nousi lavitsalle istumaan. Idrys, Gebr ja molemmat beduiinit lankesivat kasvoilleen kädet ristissä rinnalla. Kreikkalainen vilkaisi Stasiin, jotta tämä tekisi samoin, mutta poika ei ollut näkevinään häntä, kumarsi vain ja jäi seisomaan. Stasin kasvot olivat kalpeat, mutta silmissä oli voimakas loiste, ja koko hänen ryhdikkäästä asennostaan saattoi huomata, että hän oli voittanut itsessään jotakin ja saanut varmuuden, josta ei tinkisi. Kreikkalainen oli nähtävästi ymmärtänyt sen, koska oli kovin levoton.

Mahdi silmäili ohimennen lapsia, otti lihaville kasvoilleen tavanmukaisen hymyilevän ilmeensä ja kääntyi ensin Idryksen ja Gebrin puoleen.

-- Olette tulleet kaukaa pohjoisesta, hän virkkoi. Idrys kosketti otsallaan lattiaa ja vastasi:

-- Niin olemme, oi Mahdi! Kuulumme Dangalien sukuun ja sentähden olemme jättäneet Fajumin ja tulleet tänne saadaksemme polvistua jalkojesi juureen.

-- Olen nähnyt teidät erämaassa. Se oli kauhea matka, mutta minä lähetin enkelin, joka vartioi ja suojeli teitä vääräuskoisilta. Te ette nähneet enkeliä, mutta hän liiteli teidän yläpuolellanne.

-- Minä kiitän sinua, pelastaja.

-- Ja te olette tuoneet nämä lapset Smainille, jotta hän saisi näillä vaihtaa vapaaksi omaisensa, jotka ovat turkkilaisten vankina Port Saidissa.

-- Me tahdomme palvella sinua.

-- Ken palvelee minua, se palvelee omaa pelastustaan. Te olette siis avanneet itsellenne tien paratiisiin. Fatma on minun sukulaiseni... mutta minä sanon teille, että kun olen valloittanut koko Egyptin, silloin saavat Fatma ja hänen lapsensakin vapautensa.

-- Tee näille lapsille mitä haluat, sinä siunattu!...

Mahdi sulki silmänsä, avasi ne jälleen, hymyili hyväntahtoisesti ja sanoi viitaten Stasia luokseen:

-- Tule tänne, poika.

Stas astui muutaman askelen tarmokkaasti kuin sotamies, kumarsi uudestaan, ojensihe aivan suoraksi, katsoi Mahdin silmiin ja odotti.

-- Oletteko iloisia, kun jouduitte luokseni? kysyi Mahdi.

-- Emme, profeetta. Meidät on vastoin tahtoamme ja väkivaltaisesti viety isiltämme.

Tämä suora vastaus vaikutti tyrmistyttävästi sekä hymyilevään tyranniin että muihin läsnäolijoihin. Kalifi Abdullah rypisti kulmakarvansa, kreikkalainen puri viiksiään ja puristi käsiään nyrkkiin, mutta Mahdi hymyili yhä.

-- Te olette nyt totuuden lähteellä, hän sanoi. -- Tahdotko juoda siitä lähteestä?

Seurasi hetken vaitiolo. Kun Mahdi luuli, ettei poika ymmärtänyt hänen kysymystään, hän toisti selvemmin:

-- Tahdotko tunnustaa minun oppini omaksesi?

-- Profeetta, sanoi Stas, -- minä en tunne sinun oppiasi. Jos minä nyt tunnustaisin sen omakseni, niin tekisin sen pelosta niin kuin arka ja kehno ihminen. Mutta pitäisitkö sinä siitä, että oppisi saisi yhden aran ja kehnon tunnustajan lisää?

Sanoessaan tämän Stas katsoi Mahdia silmiin.

Seurasi niin syvä hiljaisuus, että saattoi kuulla kärpäsen lennon.

Mutta samalla tapahtui jotakin tavatonta. Mahdi hämmentyi eikä osannut heti vastata. Hymy katosi hänen kasvoiltaan ja sijaan nousi mielipahan ilme. Hän ojensi kätensä, otti hunajavedellä täytetyn vesimelonin kuoren ja alkoi juoda. Nähtävästi hän teki näin saadakseen aikaa ajatella ja peittääkseen hämminkinsä.

Mutta urhea poika seisoi pää pystyssä ja odotti tuomiota. Hänen laihtuneet ja erämaan tuulen ahavoittamat poskensa punoittivat, hänen silmänsä säihkyivät ja innostus pyörrytti. "Kaikki muut", hän ajatteli, "ovat tunnustaneet hänen oppinsa omakseen, mutta minä en kiellä uskoani enkä myy sieluani". Pelko uhkarohkeuden seurauksista katosi hänen mielestään ja sijaan tuli ilo ja ylpeys.

Mahdi oli pannut vesimelonin kuoren pois ja kysyi:

-- Sinä siis hylkäät minun oppini?

-- Olen kristitty niinkuin isänikin.

-- Ken sulkee korvansa Jumalan ääneltä, sanoi Mahdi hitaasti muuttuneella äänellä -- kelpaa vain poltettavaksi kuin puu.

Ankaruudestaan ja julmuudestaan kuuluisa kalifi Abdullah irvisti, niin että hänen valkoiset hampaansa näkyivät kuin petoeläimellä, ja sanoi:

-- Poika puhuu julkeasti. Rankaise häntä, herra, tai anna minun kurittaa häntä.

-- Nyt se on tapahtunut, ajatteli Stas.

Mutta Mahdi toivoi, että hänen armeliaisuutensa maine leviäisi ympäri maailman. Hän ajatteli, että liian ankara tuomio, etenkin näin pientä poikaa kohtaan, voisi olla hänen maineelleen vahingoksi. Jonkin aikaa profeetta kuljetti rukousnauhansa helmiä sormiensa välissä ja lausui sitten:

-- Ei, nämä lapset on tuotu Smainille. En ryhdy minkäänlaiseen yhteyteen vääräuskoisten kanssa, mutta lapset lähetettäköön Smainille. Se on minun tahtoni.

-- Tapahtukoon niin! vastasi kalifi.

Mahdi osoitti Idrystä, Gebriä ja beduiineja.

-- Palkitse heitä minun puolestani, Abdullah, sillä he ovat tehneet pitkän ja vaarallisen matkan palvellakseen Jumalaa ja minua.

Sitten Mahdi antoi merkin, että he saivat mennä.

Kun he olivat taas ulkona pimeällä rukouspaikalla, tarttui kreikkalainen Stasin hartioihin ja ravisti poikaa vihaisesti ja epätoivoissaan.

-- Kirottu! sinä surmaat tahallasi tuon viattoman pikku tytön, ärähti hän ja osoitti Neliä, -- saatat itsesi ja ehkäpä minutkin perikatoon.

-- En voinut muuta, Stas vastasi.

-- En voinut! Tiedä, että olette tuomitut toiselle matkalle, joka on sata kertaa edellistä pahempi. Se on kuolemaksi -- ymmärrätkö? Fashodassa kuume tappaa teidät viikon kuluessa. Mahdi tietää kyllä, miksi hän lähettää teidät Smainin luo.

-- Omdurmanissa me kuolisimme myöskin.

-- Se ei ole totta! Mahdin talossa, ylellisyydessä ja mukavuudessa te ette kuolisi. Ja hän oli taipuvainen suojelemaan teitä. Minä tiedän aivan varmasti, että hän oli suostuvainen. Kauniistipa sinä minut palkitsit, vaikka puolustin teitä. Mutta tee nyt, mitä tahdot! Abdullah lähettää viikon kuluttua kamelipostin Fashodaan. Siihen mennessä voitte tehdä, mitä haluatte! Minua ette enää näe!...

Hän poistui.

He menivät pimeitä katuja pitkin majoilleen. He kulkivat kauan, sillä kaupunki oli laaja. Nel alkoi uupua; nälkä, pelko ja jännitys olivat kuluttaneet hänen voimansa. Idrys ja Gebr hoputtivat häntä kävelemään nopeammin, mutta pian hänen jalkansa herpaantuivat kokonaan. Silloin Stas otti hänet syliinsä ja kantoi eteenpäin. Poika olisi nyt tahtonut selittää Nelille, miksi hän ei voinut menetellä toisin, mutta hänen ajatuksensa olivat lamassa ja hän toisteli vain: "Nel, Nel, Nel..." ja painoi tyttöä rintaansa vasten.

Kun he olivat kulkeneet jonkin matkaa, nukahti Nel uupumuksesta hänen käsivarsilleen. Stas kulki ääneti syvässä hiljaisuudessa, jota vain Idryksen ja Gebrin keskustelu häiritsi. Nämä olivat hyvin iloisia, ja se oli onneksi Stasille, sillä muuten he olisivat rangaisseet häntä, kun hän oli puhunut niin julkeasti Mahdille. Mutta odotettavissa oleva palkinto kiehtoi heidän mieliään siinä määrin, etteivät he osanneet ajatella mitään muuta.

-- Tunsin itseni sairaaksi, Idrys sanoi, -- mutta nähdessäni profeetan minä parannuin.

-- Hän on kuin palmu erämaassa, kuin kylmä vesi kuumana päivänä, ja hänen sanansa ovat kuin kypsät taatelit, Gebr vastasi.

-- Abdullah antaa meille runsaat lahjat, sillä Mahdin tahto on pyhä.

-- Bismillah! Tapahtukoon, mitä sanot! virkkoi toinen beduiineista,

Gebr uneksi suuresta kamelilaumasta, sarvikarjasta, hevosista ja säkeistä, jotka olisivat täynnä piastereita.

Näistä unelmista herätti hänet Idrys. Tämä osoitti Stasia, joka kantoi nukkuvaa Neliä, ja kysyi:

-- Mutta mitä me teemme tuolle paarmalle ja tuolle kärpäselle?

-- Smain palkitkoon meitä erikseen heistä.

-- Mutta profeetta sanoi, ettei hän rupea mihinkään yhteyteen vääräuskoisten kanssa, eikä Smain välitä siis enää lapsista.

-- Siinä tapauksessa on vahinko, etteivät he joutuneet kalifin käsiin. Hän olisi opettanut tuolle penikalle, mitä on totuuden ja Jumalan valitun vastustaminen.

-- Mahdi on hyväsydäminen, Idrys sanoi. Hetken ajateltuaan hän lisäsi:

-- Kun Smain on saanut nämä lapset, hän voi olla varma, etteivät turkkilaiset eivätkä englantilaiset surmaa hänen omia lapsiaan eikä Fatmaa.

-- Ehkä hän palkitseekin meitä?

-- Ehkä. Ottakoon Abdullahin posti heidät mukaansa Fashodaan, niin olemme vapaat heistä, ja kun Smain sitten tulee tänne, puhumme hänelle palkinnosta.

-- Aiot siis jäädä Omdurmaniin?

-- Allah? Eikö matka Fajumista Khartumiin riitä sinulle? Nyt voimme levähtää.

Yömajat eivät olleet enää kaukana. Mutta Stasin askelet alkoivat hidastua, sillä hänenkin voimansa alkoivat ehtyä. Nel painoi häntä, niin kevyt kuin olikin. Sudanilaiset, jotka halusivat lepoa, huusivat pojalle, että tämä kulkisi nopeammin, ja löivät häntä päähän. Gebr jopa pisti häntä veitsen kärjellä olkapäähän. Poika kärsi tämän ääneti ja koetti vain suojella pikku sisarta. Vasta kun toinen beduiineista iski häntä niin kovasti, että hän oli kaatua, sanoi hän heille hammasta purren:

-- Meidän on määrä päästä elävänä Fashodaan. Nämä sanat vaikuttivat arabeihin, sillä he eivät uskaltaneet rikkoa Mahdin käskyä. Lasten onneksi alkoi Idrystä yhtäkkiä pyörryttää niin kovasti, että hänen täytyi nojautua Gebriin. Hetken kuluttua pyörrytys meni ohi, mutta sudanilainen oli peloissaan ja virkkoi:

-- Allah! En voi hyvin! Kunpa en vain sairastuisi!

-- Olet nähnyt Mahdin, et sinä siis sairastu. Vihdoin he saapuivat perille. Stas oli koonnut viimeiset voimansa ja antoi Nelin vanhan Dinahin huostaan. Tämä ei myöskään voinut hyvin. Kuitenkin hän oli valmistanut pikku neidille mukavan lepopaikan.

Kun sudanilaiset olivat syöneet hiukan raakaa lihaa, he heittäytyivät väsyneinä levolle. He eivät antaneet Stasille syötävää, mutta vanha Dinah työnsi hänelle kourallisen durraa, jota oli salaa ottanut kameleilta.

Mutta Stasin mieli ei tehnyt levätä eikä syödä. Hänen osakseen tullut taakka oli todella liian raskas. Hän tunsi menetelleensä oikein, kun epäsi Mahdin armon, joka olisi täytynyt maksaa uskonsa kieltämisellä, mutta samalla hän ajatteli, että oli syössyt perikatoon rakastamansa pikku ystävättären ja sisaren.

Kun kaikki nukkuivat, hyrskähti Stas itkemään. Hän itki kauan kuin lapsi. Ja lapsi hän oikeastaan vielä olikin.

Käynti Mahdin luona ja keskustelu hänen kanssaan eivät olleet parantaneet Idrystä, sillä samana yönä hän sairastui vaikeasti ja oli aamulla tajuttomassa tilassa. Chamis, Gebr ja molemmat beduiinit saivat käskyn tulla kalifin luo, joka piti heitä pitkän aikaa luonaan ylistäen heidän rohkeuttaan. Mutta he palasivat takaisin huonolla tuulella ja vihaisina, sillä he olivat odottanet runsaita palkintoja, mutta Abdullah antoikin heille kullekin vain yhden Egyptin punnan ja hevosen.

Beduiinit rupesivat riitelemään Gebrin kanssa ja siitä oli syntyä tappelu. Vihdoin he päättivät matkustaa kamelipostin mukana Fashodaan ja vaatia Smainilta lisäkorvausta. Chamis liittyi heihin, sillä hän arveli Smainista olevan enemmän hyötyä kuin jäämisestä Omdurmaniin.

Nyt alkoi lapsille nälän ja kurjuuden täyttämä viikko, sillä Gebr ei edes ajatellut pitää heistä huolta. Onneksi oli Stasilla ne kaksi hopearahaa, jotka hän ja Nel olivat saaneet kreikkalaiselta. Stas meni siis ostamaan taateleita ja riisiä. Sudanilaiset antoivat hänen liikkua vapaasti, sillä he tiesivät, ettei hän voinut paeta Omdurmanista eikä hän missään tapauksessa jättäisi pikku "bintiä". Heti kun puolivillit dervishit näkivät eurooppalaiseen asuun puetun pojan torilla, he ympäröivät hänet huutaen ja metelöiden. Onneksi useat heistä tiesivät Stasin käyneen Mahdin luona, ja nämä estelivät toisia hyökkäämästä pojan kimppuun. Tummaihoiset lapset heittivät hiekkaa ja kiviä hänen päälleen, mutta hän ei välittänyt siitä.

Torihinnat olivat korkeat. Stas ei pystynyt ostamaan taateleita, ja suurimman osan riisistä otti Gebr muka sairaalle veljelleen. Kun Stas teki vastarintaa, syntyi tappelu, jossa hävinnyt sai sinelmiä ja kuhmuja.

Chamiksen julmuus tuli nyt ilmi. Hän oli ystävällinen ainoastaan Saballe ja hän ruokki sitä raa'alla lihalla, mutta lasten puutteesta hän ei välittänyt, vaikka hän oli tuntenut lapset niin kauan ja vaikka nämä olivat aina olleet ystävällisiä hänelle. Kun Stas pyysi hiukan ruokaa Nelille, Chamis vastasi hymähtäen:

-- Mene kerjäämään.

Ja Stasin todella täytyi muutamina seuraavina päivinä mennä kerjäämään pelastaakseen Nelin nälkäkuolemalta. Aina se ei ollut tuloksetonta. Toisinaan antoi joku entinen sotamies tai Egyptin armeijan upseeri hänelle pari piasteria tai muutamia kuivattuja viikunoita ja lupasi auttaa vielä seuraavanakin päivänä. Eräänä päivänä hän tapasi lähetyssaarnaajan ja diakonissan.

Kuultuaan lasten kohtalosta he itkivät ja jakoivat kaiken, mitä heillä oli, vaikka he itsekin näkivät nälkää. He lupasivat myös käydä tapaamassa lapsia majalla.

Seuraavana päivänä he todella tulivat ja tahtoivat saada lapset luoksensa siksi kunnes posti lähtee, mutta Gebr ja Chamis ajoivat heidät ruoskilla pois. Sitten Stas tapasi heidät jälleen ja sai riisiä ja kaksi kiniinipulveria, jotka lähetyssaarnaaja käski säilyttämään visusti, sillä hän pelkäsi lasten sairastuvan Fashodassa kuumetautiin.

-- Te joudutte nyt, hän sanoi, -- Valkoisen Niilin seuduille eli niin sanotuille sudceille. Oksat ja lehvät patoavat siellä veden virtaamasta, joki tulvii yli äyräidensä ja muodostaa suuria soita, joilla kuumetauti kohtaa jopa neekereitä. Älkää milloinkaan maatko paljaalla maalla ilman nuotiota.

-- Parempi olisi, kun kuolisimme kohta, sanoi Stas tuskaisena.

Silloin lähetyssaarnaaja kohotti kärsivät kasvonsa kohti taivasta, rukoili ja siunasi pojan sanoen:

-- Luota Jumalaan. Sinä et kieltänyt häntä, ja sen tähden Hänen armonsa suojelee sinua.

Stas koetti tehdä työtä. Kun hän kerran näki suuren joukon ihmisiä rakentamassa savesta muuria kokouspaikan ympärille, hän liittyi työntekijöihin. Nämä nauroivat hänelle, mutta illalla työtä johtava vanha sheikki antoi hänelle kaksitoista taatelia. Stas oli iloinen lahjasta, sillä taatelit ja riisi olivat ainoata sopivaa syötävää Nelille, ja niitä oli Omdurmanissa hyvin vaikea saada.

Ylpeästi hän toi ne pikku sisarelle. Hän antoi tälle kaiken, mitä sai, ja eli itse viimeisen viikon melkein yksinomaan durralla, jota otti kameleilta. Nel tuli iloiseksi mieliruoastaan, mutta hän tahtoi jakaa ne Stasin kanssa. Hän nousi varpailleen, laski kätensä pojan olkapäälle, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

-- Stas, syö puolet! Syö nyt!

-- Minä olen syönyt jo, olen kylläinen, vastasi Stas ja hymyili, mutta hänen täytyi purra huuliaan, jottei itku saisi valtaa, sillä hänen oli nälkä. Hän päätti mennä seuraavanakin päivänä työhön, mutta toisin kävi.

Aamulla Abdullahin palvelija tuli ilmoittamaan, että kameliposti lähtisi Fashodaan ja että Gebr, Chamis ja molemmat beduiinit valmistautuisivat matkaan lasten kanssa. Gebr suuttui ja väitti, ettei lähde, koska hänen veljensä on sairas ja jäisi ilman hoitoa, ja vaikka Idrys olisi tervekin, niin ainakin he molemmat jäävät Omdurmaniin.

Palvelija vastasi:

-- Se on Mahdin tahto, eikä kalifi Abdullah, minun herrani, voi siis muuttaa käskyään. Orja jääköön hoitamaan veljeäsi, mutta sinä matkustat Fashodaan.

-- Minä menen ja sanon hänelle, etten lähde.

-- Kalifin luo pääsee vain se, jonka hän tahtoo tavata. Mutta jos väkisin tunkeudut hänen luokseen, joudut hirsipuuhun.

Sudanilainen oli nähnyt Omdurmanissa hirsipuita, jotka olivat murtua hirtettyjen painosta ja joita ankaran Abdullahin käskystä joka päivä koristettiin uusilla ruumiilla -- ja hän kauhistui. Ei auttanut muu kuin matkustaa.

-- En saa enää nähdä Idrystä! ajatteli Gebr. Hänen pedonsydämessään oli kuitenkin hiukan kiintymystä vanhempaan veljeen, sillä hän tuli epätoivoiseksi ajatellessaan, että hänen täytyi jättää veljensä sairastamaan. Chamis ja beduiinit lohduttivat häntä turhaan sillä, että Fashodassa on ehkä paremmat olot kuin Omdurmanissa ja että Smain palkitsee heitä runsaammin kuin kalifi oli tehnyt. Sanat eivät pystyneet asettamaan Gebrin tuskaa ja raivoa, jonka hän purki etupäässä Stasiin.

Se päivä oli todellakin kärsimyksen päivä Stasille. Hän ei saanut mennä torille eikä voinut siis ansaita eikä kerjätä mitään, vaan hänen oli pakko orjan tavoin sitoa suuria matkamyttyjä, vaikka olikin lopen uupunut nälästä ja voimien puutteesta. Hän oli melkein varma, että kuolee matkalla, jollei Gebrin ruoskan iskuista, niin väsymyksestä.

Kaikeksi onneksi tuli hyväsydäminen kreikkalainen hyvästelemään lapsia ja antamaan neuvoja. Hän toi heille myös kiniinipulveria, lasihelmisen rukousnauhan ja vähän evästä. Saatuaan kuulla, että Idrys on sairas, kreikkalainen kääntyi Gebrin, beduiinien ja Chamiksen puoleen sanoen:

-- Tietäkää, että olen tullut tänne Mahdin käskystä.

Kun he kuulivat sen, he koskettivat otsallaan maata.

-- Teidän täytyy antaa lapsille matkalla ruokaa, jatkoi kreikkalainen, -- ja kohdella heitä hyvin. He saavat kertoa Smainille teidän kohtelustanne, ja Smain kirjoittaa sitten profeetalle. Jos sieltä tulee kirje, jossa teitä moititaan, tuo seuraava posti teille kuolemantuomion.

Uusi kumarrus oli ainoa vastaus. Gebr ja Chamis olivat nolon näköisiä.

Kreikkalainen käski heidän poistua. Sitten hän sanoi lapsille englanniksi:

-- Olen keksinyt tämän kaiken, sillä Mahdi ei ole antanut minulle mitään määräystä teidän suhteenne. Mutta koska hän on sanonut, että teidän pitää matkustaa Fashodaan, niin teidän pitää saapua elävinä perille. Luullakseni kukaan noista ei pääse Mahdin eikä kalifin puheille ennen matkalle lähtöä.

Sitten hän sanoi Stasille erikoisesti:

-- Olen ollut sinulle suutuksissani ja olen vieläkin. Tiedätkö, että olit vähällä syöstä minut perikatoon? Mahdi närkästyi minullekin ja minun täytyi antaa Abdullahille suuri osa omaisuuttani voittaakseni Mahdin armon, enkä tiedä auttaako se pitkäksikään aikaa. Missään tapauksessa en tule auttamaan vankeja niinkuin tähän saakka. Mutta minä säälin teitä ja etenkin (hän osoitti Neliä) häntä... Minulla on samanikäinen tytär, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Hänen tähtensä olen tehnyt kaiken tämän... Hän kantaa vieläkin povellaan pientä hopeista ristiä... Hänellä on sama nimi kuin sinulla, pikku tyttöseni. Jollei häntä olisi, kuolisin minäkin mieluummin kuin eläisin tässä helvetissä.

Hän liikuttui ja vaikeni hetkeksi hieroen kädellä otsaansa, ja alkoi sitten puhua muusta:

-- Mahdi lähettää teidät Fashodaan siinä uskossa, että kuolette siellä. Siten hän kostaa sinun itsepäisyytesi, poika, sillä sinä olet loukannut häntä syvästi. Tällä tavalla menetellen hän ei menetä armeliaisuuden mainetta. Sellainen hän on aina... Mutta kuka tietää, kenet kuolema ensin korjaa! Abdullah antoi hänelle vihjeen lähettää teidän mukaanne samat roistot, jotka ovat teidät varastaneetkin. Hän on palkinnut heidät kitsaasti ja pelkää nyt, että se tulee yleisesti tiedoksi. Teillä on nyt rasittava matka edessä. Te tulette kulkemaan autioitten ja epäterveellisten seutujen kautta -- hoitakaa siis kuin silmäteräänne niitä pulvereita, joita annoin teille matkalle.

-- Sanokaa kerran vielä Gebrille, ettei hän saa lyödä eikä pitää Neliä nälässä, Stas pyysi.

-- Älkää pelätkö. Olen uskonut teidät sen vanhan sheikin huostaan, joka kuljettaa postia. Hän on minun vanha tuttavani. Olen antanut hänelle taskukelloni ja siten saanut hänet pitämään teistä huolta.

Kreikkalainen alkoi hyvästellä. Hän sulki Nelin syliinsä, painoi hänet rintaansa vasten ja lausui useampaan kertaan:

-- Jumala sinua siunatkoon, lapseni!...

Sillä välin aurinko oli laskenut. Yö oli tähtikirkas. Pimeässä kuului hevosten ja kuormattujen kamelien pärskyntää.