Part 8

Chapter 83,079 wordsPublic domain

-- Allah Akbar! huudahti Idrys ihmetellen. -- Mutta minä näin kameleja ja karjaa arolla.

-- Ne ovat profeetan, ylhäisten ja kalifien... Baggareilla, joitten johtaja on ylikalifi Abdullah, on karjaa vielä runsaasti, mutta toisten sukujen on yhä vaikeampi tulla toimeen.

Nur-el-Tadhil löi rintaansa ja jatkoi:

-- Profeetan palveluksessa minulla on korkeampi virka ja suurempi palkka, mutta kediiviä palvellessani oli vatsa suurempi...

Mutta huomattuaan sanoneensa ehkä liikaa hän hetken kuluttua lisäsi:

-- Mutta kaikki muuttuu, kun oikea usko on päässyt voitolle.

Idrys kuunteli toisen puhetta ja ajatteli samalla, ettei hän Fajumissa englantilaisten palveluksessa ollut koskaan nähnyt nälkää ja että oli ansainnut hyvin. Synkkä ilme nousi hänen kasvoilleen:

Kotvan kuluttua hän kysyi:

-- Huomenna sinä viet meidät Omdurmaniin?

-- Vien. Khartum hävitetään profeetan käskystä, eikä siellä enää kukaan asukaan. Suurimmat rakennukset särjetään ja tiilet kuljetetaan muun saaliin mukana Omdurmaniin. Profeetta ei tahdo asua väärän uskon saastuttamassa kaupungissa.

-- Jos menen huomenna hänen luokseen ja kumarran syvään, niin kaiketi hän hankkii minulle elintarpeita.

-- Jos sinä todella olet Dangalien sukua, niin taidat päästä hänen kasvojensa eteen. Sadat ihmiset vartioivat päivin ja öin hänen asuntoaan ja ajavat armotta pois kaikki, jotka ilman lupaa pyrkivät Mahdin luo. Muuten ei väkijoukko soisi pyhälle miehelle hetkenkään lepoa... Allah! Minä olen nähnyt Dangalienkin selässä verisen ruoskan jäljen.

Mahdin herättämä lumous alkoi hävitä Idryksen mielestä.

-- Eivätkö oikeauskoisetkaan saa siis nähdä profeettaansa? hän kysyi.

-- He näkevät hänet joka päivä rukouspaikalla, kun hän lampaan taljalle polvistuneena rukoilee Jumalaa kohottaen kätensä taivasta kohti tai kun hän opettaa kansaa ja vahvistaa siinä oikeata uskoa. Mutta hänen puheilleen on hyvin vaikea päästä, ja se, jonka osalle tämä onni on suotu, paranee kaikesta, sillä Jumalan armo vuotaa hänen ylitsensä ja vapauttaa hänet kaikista aikaisemmista synneistä.

Tuli sydänyö ja sen mukana läpitunkeva vilu. Hevosten riveistä kuului pärskyntää. Ero päivän helteen ja yön kylmyyden välillä oli niin suuri, että ratsut alkoivat höyrytä ja osasto ajoi kuin usvassa.

Stas kumartui Idryksen takaa Nelin puoleen ja kysyi:

-- Eikö sinua palella?

-- Ei, vastasi tyttö, -- mutta... nyt ei kukaan enää suojele meitä...

Hän hyrähti itkemään. Tällä kertaa Stas ei osannut lohduttaa häntä, sillä hän tiesi, ettei heillä enää ollut pelastusta.

He olivat saapuneet kurjuuden, nälän, julmuuksien ja veren maahan. He olivat kuin kaksi lehteä myrskyssä, joka toi kuolemaa ja hävitystä, ei ainoastaan yksityisille ihmisille, vaan kokonaisille kyläkunnille ja heimoille. Kuka olisi voinut temmata nuo kaksi pientä turvatonta lasta sen myrskyn vallasta?

Kuu kohosi korkealle taivaalle ja hopeoi mimosat ja akaasiat. Sakeasta dshunglasta kuului hyeenain peloittavaa, mutta samalla ikäänkuin iloista mörinää. He löysivät tästä verisestä maasta paljon ihmisruumiita. Karavaania johtava osasto tapasi matkalla muita sotaväen osastoja, joitten kanssa se vaihtoi tunnussanoja. He saapuivat vihdoin rantatöyräille ja laskeutuivat syvännettä pitkin Niilin uomaan. Ihmiset, hevoset ja kamelit astuivat leveihin, tasapohjaisiin dahabij-aluksiin, ja kohta alkoivat raskaat airot tahdikkaasti liikkuen särkeä virran pintaa, johon tähdet kuvastuivat.

Puolen tunnin kuluttua alkoi näkyä punertavia tulia. Nur-el-Tadhil tönäisi Idrystä kylkeen, viittasi kädellään ja virkkoi:

-- Khartum!

He pysähtyivät kaupungin laidalla sijaitsevaan taloon, joka oli ollut rikkaan italialaisen kauppiaan oma, mutta kun tämä oli taistelussa tullut murhatuksi, oli talo joutunut saaliinjaossa Tadhilille. Emiirin naiset ottivat huostaansa matkasta uupuneen Nelin. Vaikka Khartumissa vallitsi suuri puute elintarpeista, he löysivät "sydänkäpyselle" kuivattuja taateleita ja riisiä sekä hunajaa. Sitten he veivät tytön yläkertaan ja panivat hänet nukkumaan.

Stas, joka joutui viettämään yön pihamaalla kamelien ja hevosten keskellä, sai tyytyä kuivaan leipään. Niin väsynyt kuin hän olikin, hän ei nukkunut pitkään aikaan, sillä skorpionit ryömivät tuon tuostakin huopapeitteelle, jolla hän makasi, ja sitä paitsi hän oli kovin levoton siitä, että joutuisi eroon Nelistä eikä sitten voisi pitää huolta tytöstä. Saba näytti ottavan osaa pojan levottomuuteen, koska se liikuskeli nuuskien ympäriinsä ja ulvahteli. Sotamiehet olivat sille siitä vihoissaan. Stas koetti parhaansa mukaan tyynnyttää koiraa, jotta sotamiehet eivät ärsyttäisi sitä. Suuri koira oli siinä määrin herättänyt ihmetystä emiirissä ja kaikissa dervisheissä, ettei kukaan uskaltanut nostaa kättään sitä vastaan.

Idrys ei myöskään saanut unta. Hän ei ollut eilisestä lähtien ollut oikein terve, ja sitä paitsi keskustelu Nur-el-Tadhilin kanssa oli riistänyt häneltä niin paljon kauniita toiveita, että tulevaisuus näytti synkältä. Mutta hänellä oli syytä iloitakin: huomenna hän olisi Omdurmanissa. Valkoisen Niilin toisella puolella, ja saisi tavata siellä Smainin. Hän uskoi vilpittömästi profeettaan, ja hänen sydämensä kaipasi sitä suuremmalla syyllä tämän luo, koska he olivat samaa sukua. Mutta Idrys oli, kuten jokainen aito arabi, kunnianhimoinen ja vallanhaluinen. Hän oli uneksinut saavansa kultaa ja tulevansa nimitetyksi ainakin emiiriksi. Mutta sen perusteella, mitä oli Tadhililta kuullut, hän rupesi pelkäämään, että hänen vaivansa hukkuisi kuin pisara mereen. Ehkei -- hän ajatteli katkerana -- kukaan välitäkään siitä, mitä hän on tehnyt, ja ehkei Smain iloitsekaan näitten lasten tulosta.

Kello kuusi aamulla aurinko nousi, ja dervishien keskuudessa syntyi liikettä. Pian tuli Tadhil ja käski varustautua matkaan. Hän ilmoitti, että virran ylimenopaikkaan kuljetaan jalkaisin. Stasin suureksi iloksi Dinah talutti Nelin yläkerrasta alas, ja he kulkivat vallia pitkin kaupungin halki paikalle, missä veneet olivat valmiina ylikulkua varten. Tadhil yksin ajoi hevosella edellä, Stas talutti Neliä kädestä, heidän jäljessään kulkivat Idrys, Gebr, Chamis, Dinah ja Saba ja lopuksi kolmekymmentä emiirin sotamiestä. Muut jäivät Khartumiin.

Stas katseli ympäristöä ja ihmetteli, että niin lujasti varustettu kaupunki oli antautunut, vaikka sillä oli niin turvallinen asema Valkoisen ja Sinisen Niilin yhtymäkohdassa, että ainoastaan etelästä päin saattoi maitse lähestyä kaupunkia. Sittemmin hän sai kristityiltä vangeilta kuulla, että vesi oli silloin ollut niin matalalla, että virtaan oli ilmaantunut hiekkasärkkiä, jotka helpottivat luoksepääsyä. Varusväki oli menettänyt toiveensa avusta, ja kun se sitä paitsi oli saanut kärsiä nälkää, se ei jaksanut kestää villien laumain rynnäkköä. Kaupunki antautui ja sen asukkaat tapettiin.

Vaikka valloituksesta oli kulunut kuukausi, näkyi kaikkialla vielä taistelun jälkiä. Kaupungissa oli sortuneita rakennuksia, ja juoksuhaudat olivat täynnä ruumiita, joita kukaan ei aikonutkaan haudata. Heidän kulkiessaan ylimenopaikalle Stas laski yli neljäsataa ruumista. Mutta ne eivät saastuttaneet ilmaa, sillä Sudanin aurinko paahtoi ne nopeasti muumioiksi. Ne näyttivät harmaalta pergamentilta, ja oli mahdoton erottaa, mitkä niistä olivat eurooppalaisia, mitkä egyptiläisiä, mitkä neekerejä. Ruumiitten välissä juoksenteli sisiliskoja, jotka ihmisten kulkiessa ohi piiloutuivat nopeasti.

Stas asettui kulkiessaan Nelin viereen siten, ettei tämä huomaisi kauheata näkyä, ja käski tytön katsoa toisaalle, kaupunkiin päin. Mutta sielläkin näkyi jotakin, mikä täytti tytön mielen pelolla. Vangitut "englantilaiset" lapset ja Saba, jota Chamis talutti köydestä, houkuttelivat luokseen väkijoukkoja, jotka yhä kasvoivat. Tungos paisui pian siinä määrin, että heidän täytyi pysähtyä. Joka puolelta kuului julmia huutoja. Pelottavat tatuoidut kasvot kumartuivat Stasin ja Nelin yli. Monet villeistä nauraa kähisivät ilosta nähdessään lapset, toiset huusivat vihaisesti kuin pedot, purivat hammasta ja vääntelivät silmiään. Vihdoin he alkoivat uhata lapsia ja yrittivät pistää heitä veitsillä. Kauhusta suunniltaan Nel painautui Stasia vasten. Tämä suojeli tyttöä minkä taisi, mutta luuli itsekin viimeisen hetkensä tulleen. Onneksi Tadhilkin arveli villien tungeksivan liiaksi, ja hän käski toisten sotamiesten ympäröidä lapset ja toisten armotta ruoskimalla karkottaa tunkeilevat kauemmaksi.

Virran yli kuljettaessa lapset huokasivat helpotuksesta. Stas lohdutti Neliä selittämällä, että kun dervishit tottuvat heihin, he lakkaavat uhkaamasta, ja että Smain suojelisi heitä. Mutta pikku Nel oli tyrmistynyt niin kovasti väkijoukon uhkaavasta käytöksestä, että hän puristautui kiinni Stasin käsivarteen eikä tahtonut hellittää. Hän hoki kuin kuumeessa: "Minä pelkään! Minä pelkään!"

Stas toivoi, että he mitä pikimmin joutuisivat Smainin käsiin. Tämä tunsi heidät entuudestaan ja Stas oli ollut hänelle ystävällinen Port Saidissa. Smain ei ollut ainakaan yhtä villi kun muut Sudanin Dangalit, ja vankeus hänen talossaan saattaisi ehkä olla siedettävää.

Nur-el-Tadhilin mieleen muistui, että hän sittenkin oli kuullut puhuttavan jostakin Smainista, joka oli opettanut dervishejä ampumaan egyptiläisiltä anastetuilla tykeillä ja josta sitten oli tullut suuri orjanpyydystäjä. Tadhil neuvoi Idrystä etsimään emiiri Smainia seuraavalla tavalla:

-- Kun kuulet iltapäivällä umbajan, norsunluisen torven äänen, niin mene lasten kanssa rukouspaikalle, jossa profeetta joka päivä rukoilee vahvistaakseen kansan uskoa. Siellä sinä saat nähdä paitsi Mahdia kaikki jalosukuiset, kolme kalifia, pashat ja emiirit. Siellä on Smainkin emiirien joukossa.

-- Entä mitä minä saan tehdä ja missä olla siihen saakka?

-- Saat olla sotilaitteni kanssa.

-- Jätätkö sinä meidät, Nur-el-Tadhil?

-- Minä lähden kalifi Abdullahin luo saamaan määräyksiä.

Jonkin aikaa veneet lipuivat hiljaa eteenpäin. Kuului vain airojen loisketta ja joskus krokotiilin pyrstön molskahdus. Näitä vastenmielisiä eläimiä oli tullut etelästä Khartumiin, jossa niillä oli runsaasti syötävää, sillä virrassa oli paljon ruumiita, ei ainoastaan surmattuja kaupunkilaisia, vaan myöskin tauteihin kuolleita mahdilaisia ja orjia. Kalifit olivat kyllä kieltäneet saastuttamasta vettä, mutta heidän käskyään ei noudatettu, ja ne ruumiit, joita krokotiilit eivät syöneet, kulkivat virran mukana kasvot alaspäin Niilin kuudenteen koskipaikkaan, vieläpä Berberiin saakka.

Mutta Idrys ajatteli nyt muuta, ja jonkin ajan kuluttua hän virkkoi:

-- Emme ole tänään saaneet vielä mitään syödäksemme. Kuinka voimme siis kestää rukoushetkeen saakka, ja kuka sitten antaa meille ruokaa?

-- Sinä et ole orja, vastasi Tadhil. -- Voithan siis mennä torille, missä myydään ruokatavaroita. Sieltä saat kuivattua lihaa ja joskus hirssiäkin, mutta niistä pitää maksaa paljon, sillä kuten sanoin, Omdurmanissa kärsitään nälkää.

-- Mutta sillä aikaa pahat ihmiset voivat varastaa tai tappaa nämä lapset.

-- Kyllä sotamiehet vartioivat. Ja jos annat jollekin heistä rahaa, niin kyllä hän mielellään käy hakemassa sinulle ruokaa.

Tämä neuvo ei ollut Idryksen mieleen, sillä hän kernaammin otti kuin antoi rahaa. Mutta ennenkuin hän ehti ajatella vastausta, vene karahti rantaan.

Omdurman vaikutti lapsiin aivan toisin kuin Khartum, jossa sankarillinen Gordon oli kaatunut. Siellä oli useampikerroksisia kivitaloja, kuvernöörin palatsi -- mudirium -- kirkko, sairaala, lähetystalo, asevarasto, kasarmi ja sekä suuria että pieniä puutarhoja troopillisine kasvineen. Mutta Omdurman oli kuin suuri leiri. Kaupungin itäpuolella oli Gordonin rakennuttama linnoitus. Muuten oli niin kauas kuin silmä kantoi kartiomaisia, ruokokattoisia majoja, joitten välillä oli piikkisiä pensasaitoja ja kujia. Olipa jokunen telttakin, nähtävästi sotasaalista egyptiläisten leiristä. Muutamat asunnot oli tehty siten, että bambusalkojen päähän oli kiinnitetty palmumattoja suojaksi. Asukkaat menivät näet asumuksiinsa vain sadetta ja auringonpaistetta pakoon. Muuten he elivät, söivät ja askartelivat taivasalla. Siksi oli kaduilla sellainen hyörinä, että sotilaiden oli vaikea päästä kulkemaan. Ennen oli Omdurman ollut kurja kyläpahanen, mutta nyt siinä oli kolmattasataatuhatta asukasta, orjat mukaan lukien. Mahdi ja hänen kalifinsa pelkäsivät tätä väen paljoutta, etenkin kun nälkä ja kulkutaudit uhkasivat kansaa. Siksipä lähetettiinkin alituisesti uusia joukkoja pohjoiseen valloittamaan Egyptin hallitukselle uskollisia kyliä ja kaupunkeja.

Valkoihoisten lasten näkeminen herätti täälläkin ihmetystä ja huutoja, mutta väkivaltaisuus ei uhannut heitä yhtä pahasti kuin Khartumissa, ehkä siksi, että Mahdi oli niin lähellä. Kansa oli myös tottunut näkemään valkoihoisia, joita oli tuotu vankina Khartumista.

Omdurmanissa Stas ja Nel näkivät helvetin maan päällä. He näkivät eurooppalaisia ruoskittavan ja rääkättävän ja ennen mukavasti eläneiden valkoihoisten naisten ja lasten kerjäävän ruokaa. Kuin kummitukset nämä laihat, kärsimyksistä sinistyneet ihmiset harhailivat ympäriinsä tuskainen epätoivon ilme kasvoilla. Punatauti ja lavantauti olivat levinneet hirveästi, mutta pahiten raivosi isorokko. Sairaita makasi asumusten kynnyksillä ja vangit raahasivat kuolleita kaupungin ulkopuolelle haudatakseen ne sinne hiekkaan. Mutta niitten todellinen hauta oli hyeenan kita. Kaupungin yläpuolella lenteli haukkoja, joiden siipien varjot lankesivat valkoiselle hiekalle.

Kun Stas näki kaiken tämän, hän ajatteli, että hänelle ja Nelille olisi parasta kuolla mitä pikimmin.

Mutta tässäkin kurjuuden ja paheen kaaoksessa kukki hyväsydämisyys kuin kalpea kukkanen lian keskellä. Omdurmanissa oli kourallinen kreikkalaisia ja kopteja, jotka Mahdi oli säästänyt koska tarvitsi heitä. He saivat kulkea vapaasti tehden kauppaa ja toimittaen muita asioita. Toiset heistä olivat Mahdin virkamiehiä ja se kohotti heidän arvoaan kansan silmissä. Eräs näistä kreikkalaisista poikkesi Tadhilin osaston asumukselle ja kysyi mistä valkoihoiset lapset olivat. Saatuaan kuulla, että heidät oli ryöstetty ja tuotu tänne Fajumista, hän lupasi puhua siitä Mahdille. Hän nyökytti osaaottavasti päätään Nelille ja antoi kummallekin kourallisen kuivattuja viikunoita ja hopearahan, jossa oli Maria Teresian kuva. Sitten hän varoitti sotamiehiä tekemästä lapsille pahaa ja poistui virkkaen englanniksi tytölle: "Poor little bird!" (Pienoinen lintu parka.)

Mutkikasta katua pitkin he saapuivat vihdoin torille, joka oli keskellä kaupunkia. Matkalla he näkivät silvottuja rikoksentekijöitä, joilta oli isketty toinen käsi tai jalka poikki. Tottelemattomuudesta ja oikeuksien loukkaamisesta rangaistiin hirvittävästi, ja yksinpä tupakoimisesta ruoskittiin verille tai tajuttomaksi. Mutta kalifit noudattivat määräyksiä vain ulkonaisesti, sillä kotonaan he sallivat itselleen mitä hyvänsä, joten rangaistus kohtasi ainoastaan köyhää kansaa. Vallanpitäjät keräsivät itselleen omaisuutta minkä ennättivät, ja kun Omdurmanissa oli puute ruokavaroista, uhkasi nälkäkuolema kansaa.

Ensimmäisenä kiintyi lasten huomio keskelle toria bambuseipääseen pistettyyn ihmisen päähän. Kun Stas sai kuulla, että pää oli kenraali Gordonin, tuska ja polttava kostonhalu valtasivat hänen mielensä. Noin siis kuoli sankari, moitteeton ritari, oikeudenmukainen ja Sudanissakin pidetty mies. Englantilaiset eivät olleet tulleet ajoissa apuun, ja he olivat perääntyneet jättäen kenraalin ruumiin raakalaisten häväistäväksi.

Stas menetti luottamuksensa englantilaisiin. Tähän saakka hän oli kuvitellut Englannin pienimmästäkin vääryydestä rupeavan sotaan vaikka koko maailmaa vastaan. Syvällä hänen sielussaan oli piillyt toivo, että vaikka takaa-ajo ei ollut tähän mennessä onnistunut, niin urheat englantilaiset rykmentit hyökkäsivät aina Khartumiin saakka, vieläpä kauemmaksikin pelastamaan Rawlisonin tytärtä. Nyt hän näki Khartumin ja koko maan Mahdin käsissä ja Egyptin samoin kuin Englannin hallituksen vähät välittävän eurooppalaisista vangeista.

Hän ymmärsi joutuneensa Nelin kanssa kuiluun, josta heidän oli vaikea nousta, ja tämä ajatus sekä hänen Omdurmanissa näkemänsä väkivallanteot saivat hänet epätoivoon. Mitään ajattelematta hän katseli ympärilleen, kun Idrys osteli ruokavaroja. Etupäässä naiset myyskentelivät dshubeja, akaasiakumia, vesimeloneja, lasihelmiä, tulikiveä ja kaikenlaisia mattoja. Ruokamyymälöitä oli vähän ja niitten ympärillä tunkeili ostajia. Mahdilaiset ostivat kalliista hinnasta kuivattua lihaa, sekä naudan että villieläinten. Taateleita, viikunoita ja durraa ei ollut nimeksikään. Muutamin paikoin myytiin hunajavettä ja jonkinlaista olutta. Idrys tuli levottomaksi huomatessaan, että hintojen ollessa näin korkeat hänen Fatmalta saamansa rahat hupenisivat pian ylläpitoon, ja sitten olisi kerjuu edessä. Hän pani nyt kaiken toivonsa Smainiin, ja ihmeellistä kyllä, hän nyt todella luotti kokonaan Smainin apuun.

Noin tunnin kuluttua palasi Nur-el-Tadhil kalifi Abdullahin luota. Hänet oli kaiketi otettu huonosti vastaan, koska hän oli pahalla tuulella. Kun Idrys kysyi, oliko hän kuullut mitään Smainista, hän vastasi äreästi:

-- Hölmö, luuletko, ettei kalifilla ja minulla ole muuta tehtävää kuin etsiä sinun Smainiasi?

-- Mitä sinä nyt aiot tehdä minulle?

-- Tee itse, mitä haluat. Olen sallinut sinun olla yötä talossani ja antanut sinulle paljon hyviä neuvoja, mutta nyt en enää tahdo olla missään tekemisissä kanssasi.

-- Entä missä saan olla yötä?

-- Se on minulle yhdentekevää.

Sen sanottuaan Tadhil kokosi sotamiehensä ja lähti. Vaivoin Idrys sai hänet suostumaan lähettämään torille kamelit ja lopun karavaanista sekä ne arabit, jotka, olivat yhtyneet heihin Assuanin ja Wadi-Halfan välillä.

Nyt ei kukaan tiennyt, mitä oli tehtävä. Beduiinit alkoivat riidellä Idryksen ja Gebrin kanssa väittäen näiden houkutelleen heidät mukaan ja luvanneen aivan toisenlaisen vastaanoton. Kotvan riideltyään ja neuvoteltuaan he ryhtyivät rakentamaan majoja, joissa voisivat olla yötä, mutta muuten he uskoivat itsensä kohtalon haltuun.

Majojen tekeminen kävi sudanilaisilta ja neekereiltä nopeasti. Sen jälkeen lähtivät kaikki rukouspaikalle, vain Chamis jäi majoille valmistamaan illallista. Rukouspaikalle oli helppo osata seuraten väkijoukkoja, joita virtasi joka puolelta. Paikka oli avara ja ympäröity osaksi pensasaidalla, osaksi savimuureilla. Keskellä oli puinen koroke, jolta käsin profeetta opetti kansaa. Korokkeelle oli levitetty lampaantaljoja Mahdia, kalifeja ja huomatuimpia sheikkejä varten. Kahden puolen oli emiirien lippuja, jotka hulmusivat tuulessa loistaen erilaisin värein kuin suuret kukkaset. Dervishien sankat rivit ympäröivät paikan kaikilta neljältä puolelta ja kauempana oli läpäisemätön keihäsmetsä.

Idrykselle, Gebrille ja karavaanin muille jäsenille oli onneksi, että heidät luettiin emiirin seurueeseen kuuluviksi, sillä he pääsivät paikkaa ympäröivän väkijoukon ensi riveihin.

Mahdin tulo ilmoitettiin umbajalla, mutta kun hän ilmaantui näkyviin, syntyi helvetillinen hälinä. Sanomaton innostus valtasi joukot. Toiset lankesivat polvilleen, toiset huusivat täyttä kurkkua: "Jumalan lähettämä! Voittoisa! Armollinen!" Tätä kesti kunnes Mahdi astui saarnatuoliin. Seurasi kuolonhiljaisuus, profeetta nosti kätensä, painoi peukalot korviinsa ja rukoili.

Lapset seisoivat lähellä ja näkivät hänet hyvin. Hän oli keski-ikäinen mies, pöhöttyneen lihava ja hyvin tumma. Stas huomasi, että hänen kasvonsa olivat tatuoidut. Toisessa korvalehdessä riippui suuri norsunluinen rengas. Hänellä oli yllään valkoinen viitta ja pieni päähine. Hän oli avojaloin, sillä noustuaan korokkeelle hän oli ottanut punaiset saappaansa jalasta ja asettanut ne lampaantaljan viereen. Hänen pukunsa oli mahdollisimman yksinkertainen. Toisinaan toi tuulenhenkäys hänestä väkevää santelin hajua, jota uskovaiset ahnaasti vetivät sieraimiinsa. Stas oli kuvitellut aivan toisenlaiseksi tuon kauhean profeetan, joka oli ryöstänyt ja murhannut niin monta tuhatta ihmistä. Nähdessään nyt nuo lihavat kasvot, lempeän ilmeen, kyynelkimalteiset silmät ja hymyilevän suun hän ei voinut olla ihmettelemättä. Pojan mielestä sellaisen miehen hartioille sopisi paremmin hyeenan tai krokotiilin pää, mutta hän näkikin sen sijaan edessään turpean melonin, joka suuresti muistutti täysikuuta.

Profeetta alkoi saarnansa. Hänen syvä ja soinnukas äänensä kajahti yli rukouspaikan niin selvänä, että uskovaiset kuulivat joka sanan. Hän puhui ensin rangaistuksista, joilla Jumala kurittaa niitä, jotka eivät noudata Mahdin käskyjä ja jotka salaavat saalista, juovat itsensä päihdyksiin, varastavat, auttavat taistelussa vihollista tai polttavat tupakkaa. Näitten rikosten tähden Allah on lähettänyt keskuuteemme nälän ja sen taudin, joka tekee kasvot kuparinruskean vahan kaltaiseksi. Elämämme täällä maan päällä on kuin reikäinen vesisäkki. Rikkaus ja loisto valuvat hiekkaan, joka peittää kuolleet. Mutta paratiisin portit avautuvat vain voittajille. Ken vihollisen voittaa, se saa anteeksiantamuksen. Ken heittää henkensä uskon tähden, se voittaa iankaikkisen elämän. Onnelliset, tuhannesti onnelliset ovat ne, jotka jo ovat kaatuneet!...

-- Me tahdomme kuolla uskon puolesta! vastasi väkijoukko hurjasti huutaen.

Syntyi taas helvetillinen hälinä. Umbajat ja rummut soivat, soturit löivät miekan miekkaa ja keihään keihästä vasten. Sotaisa innostus yltyi kuin tuli. Toiset huusivat: "Uskomme on voittava!", toiset: "Kuolon kautta paratiisiin!"

Stas käsitti nyt, miksi egyptiläinen sotaväki ei ollut pystynyt voittamaan näitä villejä laumoja.

Kun profeetta kohotti kätensä, hiljaisuus palasi. Hän kertoi näyistään ja kutsusta, jonka Jumala oli hänelle antanut. Allah oli käskenyt hänen puhdistaa uskon ja levittää sen kaikkialle maailmaan. Ken ei tunnusta häntä Mahdiksi, pelastajaksi, on tuomittu ikuiseen kadotukseen. Maailmanloppu on jo lähellä, mutta hänen uskolaistensa velvollisuus on sitä ennen valloittaa Egypti, Mekka ja kaikki ne merentakaiset maat, joissa pakanoita asuu. Se on Jumalan tahto, eikä kukaan voi sitä muuttaa.

Profeetta ojensi kätensä väkijoukkoa kohti ja lopetti näin sanoen:

-- Minä, pelastaja, Jumalan palvelija, siunaan pyhän sodan ja teidät, soturit. Minä siunaan teidän kärsimyksenne, haavanne ja kuolemanne. Minä siunaan voiton ja itken teitä kuin isä, joka teitä rakastaa...

Hän hyrskähti itkuun.

Melu ja ulvonta kiihtyi, kun profeetta astui alas saarnatuolista. Kaikki itkivät. Kalifit Abdullah ja Ali-Uled-Helu tarttuivat profeetan käsivarsiin ja taluttivat hänet lampaantaljalle, jolle hän polvistui.

Idrys kysyi hätäisesti Stasilta, oliko Smain emiirien joukossa.

-- Ei, vastasi poika, joka turhaan etsi tuttuja kasvoja. -- En näe häntä missään. Ehkä hän on kaatunut Khartumin rynnäkössä.

Päivä painui jo länteen, kun Mahdi nousi ja läksi kotiinsa. Lapset saattoivat nyt nähdä missä määrin dervishit palvelivat profeettaansa, sillä suuret joukot seurasivat häntä ja raapivat niitä kohtia maasta, missä oli Mahdin jalan jälki. Sitä tehdessään he sysivät ja löivät toisiaan, sillä he uskoivat, että sellainen maa suojelee terveitä ja parantaa sairaita.

Rukouskenttä tyhjeni hitaasti. Idrys ei tiennyt, mitä tehdä, ja hän oli juuri aikeissa palata lasten ja muitten matkatoveriensa kanssa yömajoille ja Chamiksen luo, kun kreikkalainen, joka oli aamulla antanut lapsille taateleita ja rahaa, ilmaantui yhtäkkiä heidän eteensä.

-- Olen puhunut teistä Mahdille, hän virkkoi arabiankielellä, -- ja profeetta tahtoo nähdä teidät.

-- Kiitos Allahille ja sinulle, herra! huudahti Idrys. -- Ehkä me löydämme Smaininkin Mahdin luota?

-- Smain on Fashodassa, vastasi kreikkalainen. Sitten hän kääntyi Stasin puoleen ja sanoi englanniksi:

-- Profeetta mahdollisesti ottaa teidät suojelukseensa; olen nimittäin koettanut vaikuttaa häneen siihen suuntaan. Sanoin, että siten hänen armeliaisuutensa maine leviäisi valkoihoisten kansain keskuuteen. Täällä tapahtuu kauheita asioita, ja jollei hän ota suojellakseen teitä, niin te voitte kuolla nälkään, kulkutauteihin tai roistojen käden kautta. Mutta teidän pitää voittaa hänet puolellenne, ja se riippuu sinusta.