Part 7

Chapter 73,072 wordsPublic domain

Enempää hän ei saanut tietää. Stas ja Nel kuuntelivat kauan näitä ääniä, joita kesti siihen saakka, kunnes aurinko alkoi painua länteen. Tuli yö ja karavaani lähti liikkeelle.

Päivisin he pysyttelivät suljetuissa, vaikeapääsyisissä paikoissa kallioitten ja kiviröykkiöiden keskellä, mutta öisin he ajoivat levähtämättä, kunnes olivat sivuuttaneet Niilin ensimmäisen koskipaikan. Kun beduiinit syvänteitten asennoista ja muodoista päättelivät, että Assuan oli jo takana päin, oli kuin raskas paino olisi pudonnut Idryksen harteilta. Veden puutteessa heidän täytyi kääntyä Niiliin päin pysytellen siitä noin puolen päivän matkan päässä. Kätkettyään karavaanin Idrys lähetti beduiinit yöllä virran rantaan juottamaan kameleja pitkäksi aikaa. Assuanin eteläpuolella oli Niilin rannalla enää vähän hedelmällisiä paikkoja. Joissakuissa kohdissa erämaa ulottui aina virtaan saakka. Kylät olivat kaukana toisistaan ja beduiinit kävivät kenenkään huomaamatta Niilin rannassa tuoden palatessaan runsaan varaston vettä. Mutta ruokavaroja oli myöskin hankittava, sillä viikon ajan huonosti syötetyt kamelit alkoivat kovasti laihtua. Niitten kaulat venyivät entistä pitemmiksi, kyttyrät painuivat ja jalat heikontuivat. Ruokavaroja oli korkeintaan kahdeksi päiväksi. Idrys arveli, että kahden päivän kuluttua he voivat, jollei päivällä, niin yöllä ajaa johonkin rantakylään, josta he ehkä voisivat ostaa kuivaa leipää ja taateleita. Saballe ei annettu enää lainkaan syötävää tai juotavaa, ja lapset hankkivat sille salaa ruoanjätteitä. Koiran täytyi näin ollen itse hankkia ravintonsa, ja se saapuikin toisinaan levähdyspaikkaan kuono veressä ja kaula naarmuissa. Mitä eläimiä se liekin sitten syönyt, niin nälkäiseltä se ei ainakaan näyttänyt. Toisinaan sen mustat huulet olivat märät, ja beduiinit arvelivat, että se oli kaivanut syvänteitten pohjiin kuoppia saadakseen vettä. Eksyneet erämaan kulkijat kaivavat joskus sellaisia kuoppia, ja jolleivät saakaan vettä, niin ainakin kosteata hiekkaa ja sitä imemällä sammuttavat janonsa.

Sabassakin oli tapahtunut suuria muutoksia. Sen rinta ja selkä olivat yhtä voimakkaat, mutta kyljet olivat painuneet, ja tästä syystä se näytti entistä korkeammalta. Sen veristyneissä silmissä oli nyt jotakin villiä ja julmaa. Stasiin ja Neliin se oli yhä kiintynyt, heiluttipa Chamiksellekin joskus häntäänsä, mutta beduiineille ja sudanilaisille se murisi ja näytti hampaitaan. Idrys ja Gebr pelkäsivät ja vihasivat sitä ja olisivat ampuneet sen varastamallaan pyssyllä, jolleivät olisi niin kovasti halunneet viedä Smainille tätä merkillistä eläintä.

Assuan oli siis sivuutettu. Stas oli ajatellut tätä pitkän aikaa ja alkoi jo epäillä, tokko takaa-ajajat heitä enää saavuttavatkaan. Hän tiesi, ettei ainoastaan Egypti, vaan myös koko Nubia oli yhä Egyptin hallituksen käsissä, mutta hän ymmärsi, että Assuanista etelään takaa-ajajien on vaikeampi toimia ja että hallituksen määräyksien täyttämisellä ei pidetä suurtakaan väliä. Yksi toivo oli vielä jäljellä: että hänen isänsä yhdessä Rawlisonin kanssa ajaisi ensin höyrylaivalla Niiliä ylös Wadi-Halfaan asti ja saatuaan sieltä hallitukselta sotamiehiä ja kameleja katkaisisi pakenevalta karavaanilta tien etelästä käsin.

Stas ei kuitenkaan herennyt ajattelemasta pelastautumisesta omin voimin. Sudanilaiset tahtoivat ruutia omaa arabialaista pyssyään varten ja päättivät avata muutamia Stasin pyssyn patruunoita. Poika selitti heille, että ainoastaan hän osaa tehdä sen, sillä jos joku käsittelee niitä taitamattomasti, ne saattavat räjähtää käsissä. Idrys, joka pelkäsi kaikkia outoja aseita ja englantilaisia keksintöjä, uskoi toimen Stasin tehtäväksi. Stas ryhtyikin siihen mielellään koska toivoi englantilaisen ruudin särkevän arabialaisen pyssyn ja koska hän arveli voivansa piilottaa salaa muutamia patruunoita. Kaikki kävi paremmin kuin hän luulikaan. He pitivät kyllä silmällä poikaa, mutta alkoivat pian jutella keskenään ja unohtivat hänet. Ja silloin Stas sai kätketyksi seitsemän patruunaa poveensa. Nyt oli hänen saatava vielä oma rihlapyssy käsiinsä.

Stas arveli, että Wadi-Halfan, toisen kataraktin (koskipaikan) takana se ei olisi niinkään vaikeata, sillä hän otaksui, että heidän lähestyessään matkan päätä, miesten tarkkaavaisuuskin vähenisi. Ajatus, että hänen pitäisi surmata sudanilaiset, beduiinit ja ehkä Chamiskin, kauhistutti häntä aika lailla, mutta beduiinien tekemän murhan jälkeen hän ei säälinyt heitä rahtuakaan. Olihan kysymyksessä Nelin vapaus ja elämä ja siksi hän ei voinut ottaa huomion vihamiesten henkeä, etenkään, jos nämä nousisivat vastarintaan.

Mutta oma luodikko oli saatava. Stas päätti ottaa sen viekkaudella heti sopivan tilaisuuden tarjoutuessa ja odottamatta Wadi-Halfaa tehdä se niin pian kuin suinkin.

Hänen ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Kaksi päivää oli kulunut siitä, kun he sivuuttivat Assuanin, ja kolmannen päivän aamuna Idryksen täytyi lähettää beduiinit hankkimaan muonaa. Nyt oli vihollisia vähemmän ja Stas päätti: "Nyt tai ei koskaan!" Hän kääntyi Idryksen puoleen kysyen:

-- Tiedätkö, että seutu, joka alkaa heti Wadi-Halfan takaa, on Nubiaa?

-- Tiedän. Olin viisitoistavuotias ja Gebr kahdeksan, kun isä vei meidät Sudanista Fajumiin, ja minä muistan, että ajoimme halki Nubian kameleilla. Tämä maa on vielä turkkilaisten (egyptiläisten) hallussa.

-- Niin. Mahdi on vielä Khartumin lähistöllä. Nyt näet, kuinka typerästi Chamis puhui sanoessaan dervishien joukkojen edenneen muka Assuaniin saakka. Mutta minä en kysy sinulta tätä, vaan jotakin muuta. Olen kirjoista lukenut, että Nubiassa on paljon peto-eläimiä ja rosvoja, jotka hyökkäävät sekä egyptiläisten että mahdilaisten kimppuun. Millä aiotte puolustautua, jos petoeläimet tai rosvot hyökkäävät päällemme?

Stas liioitteli tahallaan puhuessaan petoeläimistä. Mitä rosvoihin tulee, niin sodan kestäessä he ahdistivat matkamiehiä usein etelä-Nubiassa, lähempänä Sudanin rajaa.

Idrys pohti kotvan odottamatonta kysymystä, sillä hän ei ollut tähän mennessä tullut ajatelleeksi tuota vaaraa.

-- Meillä on veitsiä ja pyssy, hän vastasi.

-- Teidän pyssynne ei kelpaa mihinkään.

-- Minä tiedän. Sinun pyssysi on kyllä parempi, mutta me emme osaa ampua sillä, ja sinun käsiisi emme sitä anna.

-- Ettekö lataamattomanakaan?

-- Ei, sillä se on ehkä noiduttu. Stas kohautti olkapäitään.

-- Jos tuo olisi Gebrin puhetta, en ihmettelisi, mutta sinua luulin todella järkevämmäksi. Eipä osaisi itse Mahdinnekaan ampua lataamattomalla pyssyllä.

-- Vaiti, keskeytti Idrys ankarasti. -- Mahdi voi ampua vaikka sormellaan.

-- Ammuhan sinäkin sitten sillä tavalla. Sudanilainen katsoi tutkivasti poikaa silmiin.

-- Miksi sinä tahtoisit pyssysi?

-- Tahtoisin opettaa sinua ampumaan sillä.

-- Mitä sinä sillä?

-- Jos rosvot hyökkäävät päällemme, he voivat tappaa meidät kaikki. Mutta jos sinä pelkäät sekä pyssyä että minua, niin olkoon sitten.

Idrys vaikeni. Hän pelkäsi, mutta ei tahtonut tunnustaa. Hänen teki todellakin mieli tutustua englantilaiseen pyssyyn, sillä jos hän osaisi käyttää sitä, pidettäisiin häntä Mahdin leirissä suuressa arvossa, puhumattakaan siitä, että rosvojen hyökätessä olisi helpompi puolustautua.

-- Hyvä on, hän tokaisi hetken kuluttua. -- Chamis, tuo pyssy, ja ota sinä se ulos.

Chamis totteli kylmäverisesti eikä Gebrkään ollut vastustamassa käskyä, sillä hän hoiteli kameleja jonkun matkan päässä.

Stas otti pyssyn tukin ja piipun vapisevin käsin ja antoi ne Idrykselle.

-- Katso, se on tyhjä, sanoi poika.

Idrys otti piipun ja katsoi sen läpi taivasta vasten.

-- Siinä ei näy olevan mitään.

-- Katso nyt, sanoi Stas, -- näin sen osat yhdistetään (hän yhdisti piipun tukkiin) ja näin ne erotetaan. Näetkö? Minä erotan nyt, niin saat itse yhdistää...

Sudanilainen, joka oli tarkkaavasti seurannut Stasin liikkeitä, alkoi yrittää. Se ei onnistunutkaan ilman muuta, mutta koska arabit yleensä ovat näppäriä, niin olivat pyssyn osat pian koossa.

-- Erota! Stas komensi. Idrys erotti verrattain helposti.

-- Yhdistä!

Nyt se meni entistä helpommin.

-- Anna nyt minulle kaksi tyhjää patruunaa. Minä näytän kuinka pyssy ladataan.

Idrys antoi ja harjoitus jatkui edelleen. Hänen luottamuksensa Stasiin kasvoi, sillä poika antoi vähän väliä pyssyn hänen käteensä.

-- No niin, sanoi Stas, -- nyt sinä osaat jo yhdistää ja erottaa pyssyn osat, ladata, asettaa olkapäätä vasten ja painaa liipaisinta. Vielä pitää oppia tähtäämään, ja se onkin kaikkein vaikeinta. Ota tyhjä vesipussi ja vie se sadan askelen päähän... pane tuonne kivelle ja tule sitten takaisin, niin näytän kuinka tähdätään.

Idrys otti pussin ja vähääkään epäilemättä läksi viemään sitä määrätylle paikalle. Mutta ennenkuin hän oli perillä, oli Stas ottanut tyhjät patruunat pyssystä ja pannut täysinäiset sijaan. Verisuonet ohimoissa alkoivat tykyttää niin lujasti, että Stas luuli päänsä halkeavan. Hetki oli tullut, Nelin ja hänen vapautuksen hetki, voiton hetki, kauhistuttava ja toivottu!

Idryksen elämä oli nyt hänen käsissään. Vain kosketus liipasimeen ja Nelin ryöstäjä kaatuu kuolleena maahan. Mutta Stas jossa virtasi puolalaista ja ranskalaista verta, tunsi, ettei hän voisi ampua ihmistä salaa takaapäin. Kääntyköön ensin päin ja katsokoon kuolemaa suoraan silmiin. Entä sitten? Sitten hyökkää Gebr häntä kohti, mutta otettuaan kymmenen askelta kaatuu samaten maahan. Jäljelle jää Chamis. Mutta Chamis joutuu ymmälle, ja jollei joutuisikaan, niin ennättää hän ladata pyssyn uudestaan. Kun beduiinit palaavat, he löytävät kolme ruumista ja samalla sen, minkä ovat ansainneet. Sitten hän ajaa kameleilla Niilin rantaan.

Vihurina pyörivät tällaiset ajatukset Stasin päässä. Silmänräpäyksen hän epäili, mutta muistettuaan ne monet kärsimykset, jotka olivat tulleet valkoihoisten vankien osalle, muistettuaan isänsä, Rawlisonin, pikku Nelin ja julman Gebrin, joka oli ruoskalla lyönyt tyttöä -- viha kuohahti hänessä voimakkaasti.

Idrys oli pannut pussit kivelle ja kääntyi takasin. Stas näki hänen hymyilevät kasvonsa ja kookkaan vartalonsa. Viimeisen kerran välähti hänen aivoissaan ajatus, että nyt tuo ihminen kaatuisi maahan ja kuoleman tuskassa kourisi hiekkaa. Kun Idrys oli lähestynyt noin viisikymmentä askelta, hän nosti pyssynsä hitaasti poskeaan vasten ja alkoi tähdätä.

Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt siirtää sormensa pyssyn liipasimelle kajahti hiekkakumpujen takaa hurjia huutoja ja samassa ajoi parikymmentä miestä hevosilla ja kameleilla hietikolle. Idrys hämmästyi sanattomaksi. Stas ei hämmästynyt vähemmin, mutta samassa hänen hämmästyksensä muuttui riemuksi. Tuolla ovat vihdoinkin odotetut takaa-ajajat! Beduiinit olivat nähtävästi joutuneet kylässä kiinni ja sanoneet, missä karavaani piileksi! Samalla tavalla ymmärsi sen Idryskin, joka hämmästyksestä toinnuttuaan juoksi Stasin luo tuhkanharmaana pelosta, heittäytyi polvilleen pojan eteen ja alkoi hengästyneenä puhua:

-- Herra, olenhan minä ollut teille hyvä!... Ja pikku "bintille" olen ollut hyvä... muistakaa se...

Stas otti koneellisesti patruunat pyssystä ja jäi katselemaan. Tulijat ajoivat täyttä laukkaa heitellen ilmaan pitkiä arabialaisia pyssyjään, jotka he ihmeen taitavasti sieppasi kiinni. Joukon etupäässä ajoivat molemmat beduiinit, jotka huitoivat vimmatusti käsiään ja viittojaan.

Parin minuutin kuluttua he olivat karavaanin luona. Toiset laskeutuivat alas hevosten ja kameelien selästä, toiset jäivät satulaan huutaen yhä hurjasti. Melusta saattoi erottaa vain kaksi sanaa: "Khartum! Gordon! Gordon! Khartum!"

Kohta hyökkäsi toinen beduiineista, Abu-Anga, Idryksen luo, joka oli polvillaan Stasin edessä:

-- Khartum on valloitettu! Gordon tapettu! Idrys nousi uskomatta vieläkään kuulemaansa.

-- Entä nämä ihmiset? kysyi hän vapisevalla äänellä.

-- Nämä ihmiset on lähetetty meitä takaa-ajamaan, mutta nyt he lähtevät yhdessä kanssamme profeetan luo.

Stasin silmissä musteni...

Viimeinen toivo oli mennyt. Stas käsitti nyt, ettei hän enää voisi tehdä mitään ja ettei heitä saataisi kiinni, ja että jos he kestävät matkan vaivat, he joutuisivat Mahdin luo ja Smainin käsiin. Hänen ainoa lohdutuksensa oli nyt se, että heidät oli varastettu sitä varten, että Smain voisi heitä vastaan vaihtaa omaisensa vapaiksi. Mutta mitä saattaa heille tapahtua verenhimoisten joukkojen keskellä? Kestäisikö Nel matkan rasitukset ja vaivat? Siihen ei kukaan osaisi vastata. Mutta se vain oli varmaa, että Mahdi ja hänen dervishinsä vihasivat kristittyjä ja eurooppalaisia yleensä. Stas rupesi jopa pelkäämään, ettei Smainin vaikutusvalta olisi niin suuri, että hän voisi suojella heitä mahdilaisten raivolta ja julmuuksilta, sillä tappoivathan nämä hallituksen puolella olevia muhamettilaisiakin.

Mutta jollei Khartumia olisi valloitettu tai jos se olisi antautunut vasta muutamia päiviä myöhemmin, niin nämä ihmiset, jotka nyt olivat menneet Mahdin puolelle, olisivat ottaneet ryöstäjät kiinni ja antaneet egyptiläisten viranomaisten käsiin. Heti kun karavaani oli lähtenyt liikkeelle, takaa-ajajien johtaja alkoi kertoa, mikä oli saanut heidät luopumaan kediivistä. He olivat kyllä nähneet suuren englantilaisen sotajoukon Wolseleyn johdolla kulkevan höyrylaivoilla Niiliä pitkin etelään Assuanista Wadi-Halfaan, josta oli varta vasten tehty väliaikainen rautatie Abu-Hammediin. Pitkän aikaa kaikki sheikit, sekä Egyptin hallitukselle uskolliset että Mahdille myötämieliset, olivat varmoja siitä, että dervishien ja heidän profeettansa tappio on selvä, koska englantilaiset ovat tähän saakka olleet voittamattomia.

-- Akbar Allah! huudahti Idrys nostaen kätensä ylös. -- Ja nyt heidät on kuitenkin voitettu!

-- Ei, vastasi takaa-ajajien johtaja, -- Mahdi lähetti Dshalno-, Barbara- ja Dadsima-suvut heitä vastaan, kaikkiaan noin kolmekymmentä tuhatta urhoollista miestä, joita Musa, Helun poika, johti. Abu-Klean lähistöllä syntyi hirvittävä taistelu, jossa Jumala antoi voiton vääräuskoisille. Musa, Helun poika, sai surmansa ja hänen sotilaistaan palasi vain pieni osa Mahdin luo. Toisten sielut ovat paratiisissa, mutta ruumiit makaavat hietikoilla odottaen tuomiopäivää. Sanoma taistelusta levisi nopeasti pitkin Niiliä, ja me luulimme, että nyt englantilaiset jatkavat matkaansa etelään vapauttaakseen Khartumin. Ihmiset sanoivat: "Loppu on tullut!" Mutta Jumala määräsi toisin.

-- Kuinka? Mitä tapahtui? kysyi Idrys innokkaasti.

-- Mitäkö tapahtui? johtaja toisti loistavin kasvoin. -- Mahdi valloitti Khartumin, ja rynnäkössä lyötiin kenraali Gordonilta pää poikki. Mutta koska englantilaisilla oli vain heidän kenraalinsa Gordonin henki kysymyksessä, niin he tämän kuolemasta tiedon saatuaan kääntyivät takaisin pohjoiseen. Allah! Me näimme taas höyrylaivojen sotilaineen kulkevan Niiliä pitkin, mutta nyt pohjoiseen päin, emmekä me ymmärtäneet, mitä se merkitsi. Englantilaiset levittävät kyllä heille mieluisia sanomia nopeasti, mutta epämieluisista he vaikenevat. Muutamat meikäläisistä väittivät jo Mahdin joutuneen tappiolle, mutta sitten tuli totuus ilmi. Tämä maa kuuluu vielä Egyptin hallitukselle. Wadi-Halfassa ja kolmanteen, ehkäpä neljänteenkin koskeen saakka on vielä Egyptin kediivin sotaväkeä, mutta nyt, kun englantilaiset ovat peräytyneet, olemme varmoja, että Mahdi ei valloita ainoastaan Nubiaa ja Egyptiä, vaan vieläpä Mekan ja Medinan ja koko maailman. Ja juuri tästä syystä me, sen sijaan että vangitsisimme teidät ja luovuttaisimme egyptiläisille, lähdemmekin yhdessä teidän kanssanne profeetan luo.

-- Meidät oli siis käsketty vangita?

-- Joka kylään, joka sheikille, joka vartiopaikkaan oli ilmoitettu sellainen käsky. Mutta niihin paikkoihin, minne ei ole kuparilankaa, jota myöten käskyt lentävät Kairosta, saapui "sabdeja" (santarmeja), jotka lupasivat tuhat puntaa palkinnoksi sille, joka saa teidät kiinni. Mashallah... se on suunnaton rikkaus!... Suunnaton!...

Idrys katsoi epäluuloisesti puhujaan.

-- Mutta te pidätte Mahdin siunausta suuremman arvoisena?

-- Niin pidämme. Sitä paitsi on hänen saaliinsa Khartumissa niin runsas, että hän jakaa säkittäin puntia hengenheimolaisilleen.

-- Entä jos Wadi-Halfassa on vielä egyptiläistä sotaväkeä, joka sulkee meiltä tien edemmäksi?

-- Ei. Meidän pitää vain kiiruhtaa, etteivät he saisi aikaa ajatella asiaa. Nyt, kun englantilaiset ovat poissa, he ovat ihan ymmällään, niin sheikit kuin sotamiehet. Kaikki luulevat, että Mahdi voi tuossa tuokiossa saapua, eikä kukaan uskalla antaa käskyä, eikä edes tiedä, ketä totella.

-- Aivan oikein, Idrys vastasi, -- pitää rientää, ennenkuin nuo toipuvat pökerryksestään, sillä Khartumiin on vielä pitkä matka.

Stas oli kuullut keskustelun, joka sytytti hänen sielussaan toivon kipinän. Jos englantilaiset sotajoukot palaavat virtaa pitkin laivoilla, niin egyptiläiset perääntyvät maitse ja näin ollen saattaa joku sotaväenosasto yllättää karavaanin. Hän arveli myöskin, että se lamaannus, joka oli ensin vallannut egyptiläiset, oli väistynyt. Mutta kokemattoman pojan mieleen ei juolahtanut, että Khartumin antautuminen ja kenraali Gordonin kuolema saattavat joka tapauksessa kaiken muun unohduksiin ja että hallitukselle uskollisilla selkeillä samoin kuin egyptiläisillä viranomaisilla olisi nyt niin paljon muuta työtä, ettei heillä olisi aikaa ajatella kahden valkoihoisen lapsen pelastamista.

Karavaaniin yhtyneet arabialaiset eivät pelänneet pahasti joutuvansa kiinni. He ajoivat kyllä nopeasti kameleja säästämättä, mutta pysyttelivät lähellä Niiliä, ja ajoivat usein öisin virran rantaan juottamaan juhtia ja täyttämään vesipussinsa. Joskus päivällä he jopa rohkenivat viivähtää kylässä. Varmuuden vuoksi he lähettivät muutamia ratsastajia edeltäpäin muka ostamaan muonavaroja, mutta itse asiassa tiedustelemaan, oliko egyptiläisiä sotajoukkoja lähistöllä ja oliko kansan keskuudessa "turkkilaisille" myötämielisiä asukkaita. Jos he joutuivat Mahdia kannattavaan kylään, ajoi koko karavaani sinne, ja usein se jatkoi matkaa entistä lukuisampana.

Idrys oli saanut tietää, että englantilaiset sotajoukot olivat enimmäkseen Niilin oikealla, itäisellä puolella. Näitä välttääkseen oli siis kuljettava vasenta puolta. Saattoikin olettaa, ettei tällä puolella ainakaan Selim-keitaasta alkaen olisi vaanijoita. Sudanilaisten matka kului nyt rattoisasti suuressa seurassa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun vettä ja ruokaa oli runsaasti.

Kun he olivat sivuuttaneet kolmannen kosken, he löysensivät tahtia, rupesivat ajamaan vain öisin ja pysyttelivät päivin hiekkakumpujen suojassa ja syvänteitten pohjalla. Heidän ylitseen kaareutui pilvetön, tyyni taivas, joka harmaantui rannoille päin. Mitä etelämmäksi he tulivat, sitä rasittavammaksi kävi kuumuus, ja yksinpä syvänteitten siimeksessäkin oli hellettä. Yöt sitä vastoin olivat viileitä ja tuhannet tuikkivat tähdet muodostivat kaikenlaisia kuvioita. Stas huomasi, että ne eivät olleet samanlaisia sikermiä kuin mitä oli Port Saidissa nähnyt. Usein hän oli toivonut saavansa nähdä Etelän ristin -- ja nyt hän sen keksi. Mutta tämän tähtisikermän loisto ennusti hänelle vain onnettomuutta. Viime aikoina iltaruskon sammuttua hohti myöskin heikko linnunradan valo hopeoiden läntisen taivaanpuoliskon aina myöhäiseen yöhön saakka.

Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun he olivat sivuuttaneet Wadi-Halfan, karavaani ajoi Mahdin valloittamaan maahan. He olivat juoksujalkaa ajaneet kumpuisen Gezire-erämaan halki ja olivat nyt lähellä Chendiä, jossa englantilaiset olivat lyöneet Musan. Hietikkoja hiekkakumpuja ei enää näkynyt. Niin kauas kuin silmä kantoi oli aroa, jolla kasvoi vihreää ruohoa ja "dshunglaa". Siellä täällä oli okaisia akaasiapensaita, joista saadaan sudanilaista kumia, ja tuuheita jättiläispuita, joiden alle saattoi satakin ihmistä asettua suojaan auringon paahteelta. Karavaani ajoi ohi korkeitten, kekomaisten termiittipesien, joita näkee tuhkatiheään trooppisessa Afrikassa. Ruohokenttien ja akaasioiden vihreys hiveli suloisesti silmää hietikkojen yksitoikkoisuuden jälkeen.

Eräällä niityllä Mahdin soturit paimensivat kamelilaumoja. Kun he huomasivat karavaanin, he hyökkäsivät kuin petolinnut tulijoita kohti, ympäröivät heidät joka puolelta heilutellen keihäitään ja kysyivät huutaen, mistä he olivat kotoisin, miksi he tulivat pohjoisesta ja minne he olivat matkalla. Heidän esiintymisensä oli niin uhkaavaa, että Idryksen täytyi kiireesti vastata välttääkseen väkivallantekoja.

Stas oli kuullut, että sudanilaiset eroavat muista Egyptissä asuvista arabeista vain siinä, että he uskoivat Mahdiin eivätkä tahtoneet tunnustaa kediivin ylivaltaa, mutta nyt hän huomasi erehtyneensä suuresti. Karavaania ympäröivät ihmiset olivat iholtaan tummempia kuin Idrys ja Gebr, mutta melkein saman värisiä kuin beduiinit. Neekerirodun tuntomerkit olivat voimakkaammat kuin arabialaisen. Heidän kasvonsa ja rintansa olivat täynnä tatuointeja: niissä oli kuvioita ja otsakkeita Koraanista. Toiset olivat aivan alasti, toisilla oli yllä valkoinen puuvillasta tehty kaapu, johon oli ommeltu kirjavia tilkkuja. Jotkut olivat koristaneet nenänsä, huulensa ja korvalehtensä koralleilla ja norsunluulla. Johtajilla oli valkoiset päähineet samasta kankaasta kuin kaavutkin, mutta tavalliset soturit olivat avopäin; heidän tukkansa oli lyhyt kuten arabeilla tai egyptiläisillä, mutta pörröinen ja töyhtömäinen ja punertunut kalkista, jolla he hankasivat hiuksiaan suojellakseen siten itseään syöpäläisiltä. Heidän aseinaan olivat keihäät, jotka näyttivät peloittavilta heidän käsissään, ja olipa muutamilla Remington-kiväärikin, sotasaalis voitokkaasti Egyptiä vastaan käydystä sodasta ja Khartumin antautumisesta. Heidän ulkomuotonsa oli kokonaisuudessaan pelottava ja heidän käytöksensä karavaania kohtaan vihamielinen, sillä he epäilivät tulijoita egyptiläisiksi kauppamiehiksi, joilta Mahdi heti voittonsa jälkeen oli kieltänyt pääsyn Sudaniin. Stasia peloitti. Idrys oli myöskin elänyt useita vuosia sivistyneessä maassa, eikä voinut aavistaakaan mitään tällaista. Hän oli suorastaan iloissaan, kun emiiri Nur-el-Tadhilin sotaväen osasto eräänä iltana ympäröi heidät ja vei Khartumiin.

Nur-el-Tadhil oli ennen pakoaan Mahdin luo ollut upseerina Egyptin kediivin neekerirykmentissä. Hän ei ollut siis yhtä villi kuin muut mahdilaiset, ja Idrys tuli hänen kanssaan toimeen melko hyvin. Mutta nyt häntä odotti pettymys. Idrys oli näet kuvitellut mielessään, että mahdilaiset ottavat hänet avosylin vastaan ja vievät riemukulkueessa profeetan luo, joka tuhlaten tarjoaa hänelle kultaa ja kunniaa, koska hän oli pannut elämänsä vaaralle alttiiksi tehdäkseen palveluksen profeetan sukulaiselle, Fatmalle. Mutta mahdilaiset uhkasivat karavaania keihäillä ja Nur-el-Tadhil kuunteli välinpitämättömästi Idryksen kertomusta matkan vaaroista. Kun tämä lopuksi kysyi, tunsiko emiiri Smainin, hän sai vastaukseksi:

-- En. Omdurmanissa ja Khartumissa on satoja tuhansia sotureja. Päälliköt eivät siis kaikki tunne toisiaan. Profeetan valtakunta on suuri, ja hänen emiirinsä hallitsevat kaukaisia seutuja aina Senarissa, Kordofanissa ja Darfurissa ja Fashodassa asti. Mahdollisesti mainitsemasi Smain on jossakin kaukana.

Idrys huomasi Nur-el-Tadhilin puhuvan välinpitämättömästi Smainista ja sanoi kärsimättömästi:

-- Smain on nainut Mahdin sisarentyttären, ja Smainin lapset ovat siis profeetan sukulaisia.

Nur-el-Tadhil kohautti olkapäitään:

-- Mahdilla on paljon sukulaisia, eikä hänellä ole aikaa ajatella kaikkia.

Vähän aikaa he ajoivat ääneti; sitten Idrys kysyi:

-- Koska me saavumme Khartumiin?

-- Ennen puoltayötä, vastasi Nur-el-Tadhil katsoen tähtiin, jotka alkoivat tuikkia itäisellä taivaalla.

-- Saammeko niin myöhään vielä syötävää? Emme ole syöneet mitään sittenkun keskipäivän aikaan levähtäessämme...

-- Tänä yönä minä kestitsen teitä omassa talossani, mutta huomenna, Omdurmanissa, saat itse pitää huolta ravinnosta. Sanon jo edeltä päin, että se ei tule olemaan helppoa.

-- Miksi?

-- Koska on sota. Ihmiset eivät ole muutamaan vuoteen hoitaneet vainioitaan, vaan syöneet lihaa. Kun vihdoin tuli lihastakin puute, alkoi nälänhätä, joka on levinnyt yli Sudanin. Säkki durraa maksaa nykyään välistä enemmän kuin orja.