Part 21
Koko seuraavan päivän virtasi taivaasta ikäänkuin tulta. Ilma kuivui kuin Libyan erämaassa. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä. Maa oli niin tulvillaan valoa, että se näytti valkoiselta. Ei edes hyönteisten surina häirinnyt kuolon hiljaisuutta.
Hiki valui virtanaan ihmisistä. Toisinaan he pinosivat matkatavaroista korkeita kasoja päästäkseen niitten varjoon. Stas antoi käskyn säästää vettä, mutta neekerit ovat kuin lapsia, jotka eivät huolehdi huomisesta. Vihdoin oli vesisäkkien viereen pantava vartija ja jaettava kullekin vettä annoksittain. Kali toimitti jaon tunnollisesti, mutta se vei paljon aikaa ja hidasti matkaa.
Seuraava yöleiri pidettiin alastomalla tasangolla. Zeribaa ei voitu tehdä, kun siihen ei ollut aineita. King ja Saba vartioivat leiriä. Mutta King, joka sai vain kymmenennen osan siitä vesimäärästä, minkä se olisi tarvinnut, mörähteli koko yön, ja Saba katsoi kieli pitkällä rukoilevasti Stasiin ja Neliin ikään kuin rukoillen vettä. Tyttö olisi tahtonutkin antaa sille vettä Linden matkapullosta, joka riippui Stasin olkapäältä, mutta poika oli päättänyt säästää sen hädän varalle ja pikku tytölle eikä antanut.
Neljännen päivän iltana oli jäljellä vain viisi pientä säkillistä vettä, josta olisi riittänyt puoli pientä lasillista kullekin. Mutta koska yö on aina kylmempi päivää ja koska miehet olivat aamulla saaneet juoda jonkin verran, niin Stas käski säästää veden seuraavaan päivään. Neekerit napisivat sellaista vastaan, mutta pelkäsivät häntä vielä siksi paljon, etteivät uskaltaneet ryöstää vesisäkkejä, etenkin kun niitä vartioi kaksi pyssyllä aseistettua miestä. Mustat koettivat sammuttaa janoaan pureskelemalla ruohon juuria, mutta nekin olivat aivan kuivia.
Vaikkei uni sammuttanutkaan janoa, niin se saattoi sen kuitenkin joksikin aikaa unohduksiin, ja kun tuli yö, vaipui väsynyt karavaani heti sikeään uneen. Stas oli niin huolissaan, ettei voinut, niin väsynyt kuin olikin, nukkua levollisesti eikä kauan.
Muutaman tunnin kuluttua hän heräsi ja rupesi ajattelemaan, mistä voisi saada vettä Nelille ja karavaanille. Asema oli vaikea, jopa kauhistuttava, mutta sankarillinen poika ei antautunut epätoivoon. Hän muisteli mielessään koko matkaa Medinet-el-Fajumista aina tähän paikkaan saakka. -- Me olemme kokeneet ja kärsineet niin paljon, hän ajatteli, -- niin monta kertaa on näyttänyt siltä kuin kaikki olisi hukassa eikä pelastusta missään, ja kuitenkin on Jumala auttanut minua tähän saakka. Emmehän toki jää tälle viimeiselle matkalle, koska kerran olemme niin monet vaarat välttäneet ja monet vastukset voittaneet. Vielä on vähäsen vettä jäljellä, eikä tämä seutu ole mikään Sahara.
Hänen toivoaan ylläpiti se, että hän oli päivällä kaukoputkella nähnyt kaakossa päin vuorentapaisten ääriviivain häämöttävän heikosti. Ne olivat ehkä satojen kilometrien päässä, mutta jos he selviytyisivät sinne saakka, he pelastuisivat -- korkeilla vuorilla oli melkein aina vettä.
Elefantin raskas hengitys keskeytti tuon tuostakin hänen ajatuksensa juoksun. Mutta vähän ajan kuluttua hän oli kuulevinaan voihkimista leirin toiselta puolelta, sieltä päin, missä vesisäkit olivat. Kun voihkiminen uusiintui, Stas meni katsomaan, mikä siellä oikein oli. Yö oli siksi valoisa, että hän näki jo matkan päässä kahden mustan ihmisen makaavan vierekkäin ja kaksi pyssynpiippua hohtavan kuutamossa.
-- Neekerit ovat aina neekereitä! hän ajatteli. -- Noiden oli määrä vartioida vettä, mikä on nyt meille kaikkea muuta kalliimpaa, mutta siinä he nyt nukkuvat kuin omissa majoissaan. Huomenna saa Kalin bambukeppi taas työtä.
Näin ajatellen hän lähestyi heitä ja kosketti jalallaan toista maassa makaavaa vartijaa, mutta peräytyi samassa kauhistuen.
Nukkuvalta näyttävä neekeri makasikin veitsi kurkussa, ja toisen kaula oli silvottu melkein poikki.
Kaksi vesisäkkiä oli kadonnut, kolme muuta oli puhkottu ja jätetty ruohokasalle, jolla säkit oli yöksi peitetty.
Stas tunsi hiustensa nousevan pystyyn.
Hänen huudostaan juoksi Kali ensimmäisenä paikalle, tämän jälkeen kaksi vartijaa, joitten oli määrä vähän ajan kuluttua astua murhattujen sijaan, ja sitten kokoontuivat kaikki wa-himalaiset ja samburulaiset huutaen murhapaikalle.
Syntyi sekasorto. Miehistö välitti vähemmän murhasta kuin menetetystä vedestä, jonka maa oli jo niellyt. Muutamat neekerit heittäytyivät maahan ja rupesivat sormillaan kaivamaan sitä imeäkseen siitä edes viimeisen kosteuden. Toiset huusivat, että paha henki oli murhannut miehet ja särkenyt säkit.
Mutta Stas ja Kali tiesivät mitä tapahtumasta ajatella, sillä M'Kunje ja M'Tua olivat kadonneet. Puhkotut säkit todistivat, että kysymyksessä oli kosto ja kuolemantuomio koko karavaanille. Poppamiehet olivat täten kostaneet nuorelle kuninkaalle sen, että tämä oli paljastanut heidän petoksensa.
Kali oli muitten huolten tähden unohtanut sitoa heidät yöksi kiinni, kuten hän oli tehnyt joka ilta sen jälkeen kun he olivat yrittäneet karata. Vartijat olivat kaikesta päättäen nukkuneet, joten roistojen oli helpompi tehdä rikoksensa ja paeta.
Kului vähän aikaa ennen kuin hämminki asettui, Mutta rikoksentekijät eivät voineet olla kaukana, sillä maa oli puhkottujen säkkien alla kostea ja murhattujen veri oli hyytymättä.
Kali nousi hevosen selkään ja ajoi parin muun pyssymiehen saattamana luoteeseen. Stas olisi mielellään lähtenyt mukaan, mutta hän ei uskaltanut jättää Neliä yksin kiihtyneitten neekerien luo. Hän käski Kalin ottaa Saban mukaansa.
Neekerit kiihtyvät helposti turhistakin asioista, mutta kun heitä kohtaa onnettomuus ja etenkin kun kuoleman armoton käsi liikkuu heidän päällään, niin he alistuvat tahdottomasti. Niinpä nytkin. Kun ensimmäinen kiihtymys oli ohi, he kävivät pitkälleen maahan odottamaan kuolemaa. Oli turhaa pelätä heidän nousevan kapinaan; pikemmin he saattoivat huomenna nousta ja jatkaa matkaa. Tämä herätti Stasissa myötätuntoa.
Kali palasi ennen päivän tuloa, laski kaksi rikkinäistä nahkasäkkiä, joissa ei ollut pisaraakaan vettä, Stasin eteen ja sanoi:
-- Bwana Kubwa! Madi apana! (Ei ole vettä!)
-- Entä M'Kunje ja M'Tua! kysyi Stas.
Kali kertoi, että hän oli löytänyt molemmat murhamiehet melko kaukana leiristä makaamassa raadeltuina lähekkäin. Kali arveli, että joku petoeläin, joka oli vainunnut vettä, oli tappanut molemmat, repinyt säkit ja juonut veden.
-- Jumala on heitä rangaissut, Stas sanoi, -- ja wa-himalaiset saavat nähdä, ettei paha Mzimu voi pelastaa ketään.
-- Jumala on heitä rangaissut, toisti Kali. -- Mutta meillä ei ole nyt yhtään vettä.
-- Kaukana idässäpäin on vuoria. Siellä on varmasti vettä.
-- Kali on myös nähnyt ne, mutta sinne on monen päivän matka.
Seurasi hiljaisuus.
-- Herra, alkoi Kali sitten. -- Sano hyvälle Mzimulle, että hän rukoilee Suurelta Hengeltä sadetta tai joen.
Stas ei vastannut, vaan poistui. Teltan edessä hän näki Nelin, jonka neekerien huudot olivat herättäneet.
-- Mitä on tapahtunut? kysyi tyttö juosten Stasin luo.
Stas laski kätensä Nelin pään päälle ja sanoi vakavasti:
-- Nel, rukoile Jumalalta vettä, muuten me kaikki kuolemme.
Tyttö kohotti kalpeat kasvonsa taivasta kohti, katsoi hopeiseen kuuhun ja alkoi rukoilla apua Häneltä, joka johtaa tähtien retkiä taivaalla ja tyynnyttää maan päällä raivoavat myrskyt.
45
Unettoman, rauhattoman yön jälkeen aurinko nousi yhtäkkiä taivaanrannan takaa, kuten tropiikissa aina, ja tuli kirkas päivä. Ruohossa ei ollut kastehelmeä eikä taivaalla pilveä. Stas käski miehistön kokoontua ja puhui heille lyhyesti. Hän selitti heille, että oli mahdotonta palata takaisin joelle, jonne oli viiden päivän ja viiden yön matka. Sitävastoin voi päinvastaisella suunnalla olla lähempänä joku lähde tai puro, sillä eilen oli nähty muutamien eläinten kulkevan sinne päin. Joka ei ole typerä ja arka kuin jänis, se tahtoo mieluummin janoakin kärsien kulkea eteenpäin kuin jäädä tähän haukkojen ja hyeenojen syötäväksi.
Stas osoitti haukkoja, joita pahaenteisesti lenteli paraikaa karavaanin yläpuolella.
Wa-himalaiset nousivat Kalin käskystä, mutta samburulaiset, joitten kuningas ei ollut mukana, eivät tahtoneet jatkaa matkaa, vaan mutisivat: "Miksi lähteä kuolemaa kohti, kun se itse tulee luoksemme?"
Karavaani läksi puolta pienempänä liikkeelle. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa miehistö ei ollut saanut suuhunsa pisaraakaan vettä. Kylmemmilläkin seuduilla olisi ollut tuskallista tehdä työtä sellaisessa kuumuudessa, saatikka sitten tällaisessa pätsissä. Saattoi jo edeltä käsin nähdä, että suurin osa miehistä tulisi kaatumaan matkalla nääntymyksestä tai auringonpistoksesta.
Stas suojeli Neliä polttavalta auringolta niin hyvin kuin taisi. Viimeisestä tilkasta vettä, mikä vielä oli jäljellä kumisessa pullossa, hän teki väkevää teetä ja antoi sitä tytölle kylmänä, ilman sokeria, jotta se sammuttaisi janon paremmin. Nel rukoili Stasiakin juomaan. Poika nosti pullon huulilleen, ja heti kun huulet hiukan kostuivat, hän tunsi rinnassaan ja vatsassaan tulisen janon polttoa. Hän pelkäsi kuolevansa, jollei sammuta sitä polttoa. Silmissä leimahti punaisia kipinöitä ja leukaluissa tuntui siltä, kuin tuhannet neulat olisivat pistäneet. Hänen kätensä vapisi niin kovasti, että hän oli pudottaa viimeiset pisarat maahan. Mutta hän kaatoi kielelleen vain pari kolme pisaraa ja kätki loput Nelin varalle.
Kului päivä, tuskainen ja työläs. Yö oli tavallista kylmempi. Mutta seuraavana aamuna oli kauhean kuuma. Ei tuulen hengähdystäkään. Aurinko valoi kuin paha henki polttavaa tulta maahan. Taivaanranta oli kirkas. Euforbioita ei näkynyt; vain mustunut ruoho ja pensaat peittivät tasangon. Jostakin hyvin kaukaa kuului heikkoja jyrähdyksiä, mutta taivaan ollessa kirkas se ei ennustanut rajuilmaa, vaan poutaa.
Keskipäivällä, kun helle oli kuumin, täytyi pysähtyä levähtämään. Karavaani asettui ruohikkoon syvässä hiljaisuudessa. Kävi selville, että yksi hevonen ja useampia pyssymiehiä oli jäänyt matkalle. Kenenkään ei tehnyt mieli syödä. Väki näytti silmät painuksissa kurjalta, Nel hengitti kuin lintu. Stas ojensi hänelle matkapullon sanoen: "Olen juonut, olen juonut!" ja pakeni leirin toiseen päähän peläten, että hän ottaisi pullon tytöltä tai että tyttö tahtoisi jakaa veden hänen kanssaan. Se oli ehkä hänen sankarillisin tekonsa koko matkalla.
Stas kärsi itse kauheasti. Hänen silmissään paloi punaisia täpliä, ja leukapieliä kouristi niin kovasti, että hän tuskin saattoi avata tai sulkea suutaan. Kurkku oli kuiva, kieli kuin puuta. Ja kaikki tämä oli vasta kärsimyksen alkua.
Kello kolmen tienoissa Stas järjesti taas karavaanin ja läksi kaakkoa kohtia. Seitsemänkymmentä miestä oli enää jäljellä, ja niistäkin heittäytyi tuon tuostakin joku maahan eikä enää noussut.
Helle oli hieman helpottanut, mutta kuumuus väreili vielä ilmassa. King, joka oli tottunut Afrikan kuivaan dshunglaan, kärsi vähemmän kuin muut eläimet, mutta se alkoi muuttua ärtyiseksi. Sen pienissä silmissä loisti omituinen tuli. Kalin silmät olivat veristyneet, kaulasuonet turvonneet ja huulet halkeilleet.
Kello viiden tienoissa Kali meni Stasin luo ja sai vaivoin sanotuksi:
-- Suuri herra, Kali ei jaksa pitemmälle: Otetaan jo ilta.
-- Otetaan, vastasi Stas tuskallisesti. -- Pysähtykäämme. Ehkä yö tuo lievitystä.
-- Yö tuo kuoleman, Kali tuskaili.
Miehet heittivät kantamuksensa, mutta he eivät tällä kertaa käyneet heti pitkälleen maahan. Heissä oli kuumetta; verisuonet ohimoilla, käsissä ja jaloissa tykyttivät halkeamaisillaan. Kurkussa ja vatsassa poltti. Useat horjuivat rauhattomina kuivien pensaitten välissä, kuin he olisivat etsineet jotakin, kunnes voimattomina kaatuivat maahan.
Kali makasi Stasin ja Nelin vieressä ja toisteli rukoilevasti hengityksen lomassa:
-- Bwana Kubwa, vettä!
Stas tuijotti häneen lasimaisin katsein ja vaikeni.
-- Bwana Kubwa, vettä!
Silloin Mea, joka jostakin tuntemattomasta syystä kärsi vähemmän janosta, tuli Kalin viereen, istuutui maahan, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi hiljaa laulavalla äänellään:
-- Mea tahtoo kuolla yhdessä Kalin kanssa...
* * * * *
Aurinko laski. Yö peitti seudun. Taivas oli tummansininen. Etelän risti ja tuhannet muut tähdet tuikkivat taivaalta. Kuu nousi ja valaisi maan; lännestä päin hohti linnunrata kalpeasti. Maailma oli vaipunut hiljaisuuteen; uni valtasi maan. Tässä luonnon syvässä hiljaisuudessa ja rauhassa makasi ihmisiä tuskasta väristen ja odottaen kuolemaa. Kuu valaisi elefantin suuren, mustan hahmon, Stasin ja Nelin valkoiset puvut, neekerien mustat ruumiit ja Saban. joka istui lasten edessä hiljaa vikisten.
Viimeiset heikot ajatukset liikkuivat Stasin mielessä. Hän tunsi, ettei hän voinut enää keksiä keinoa, joka pelastaisi heidät. Hän tunsi, että kaikki ponnistukset ja kärsimykset, kaikki rohkeutta ja lujaa tahtoa kysyvät työt olivat hyödyttömiä. Hän ei voinutkaan viedä pikku Neliä valtameren rannalle, ei saanutkaan jättää tyttöä tämän isän käsiin eikä kiertää käsiään oman isänsä kaulaan eikä kuulla isältään, että oli menetellyt kuin urhoollinen poika ja kelpo puolalainen! Kaikki oli lopussa! Jonkin ajan kuluttua aurinko valaisisi heidän kuolleet ruumiinsa ja paahtaisi ne sitten muumioiksi, jollaisina he saisivat nukkua ikuista unta.
Stasin ajatukset sekaantuivat kuumeen ja tuskan pyörteisiin. Hän alkoi nähdä kuolemannäkyjä ja kuulla ääniä. Hän kuuli selvästi, kuinka sudanilaiset ja beduiinit huusivat "Jalla! Jalla!" kannustaen kameleja juoksuun. Hän näki Idryksen ja Gebrin. Mahdi hymyili hänelle kysyen: "Tahdotko juoda totuuden lähteestä?"... Sitten leijona katsoi häneen kalliolta ja Linde antoi hänelle kiniiniä sanoen: "Riennä, riennä, muuten tyttönen kuolee!" Vihdoin hän näki vain kalpeat, rakkaat kasvot ja kaksi pientä kätöstä, jotka olivat ojennetut häntä kohti.
Samassa hän nytkähti ja tuli tajuihinsa, sillä aivan hänen korvansa juuressa kuului Nelin valittava kuiskaus:
-- Stas, vettä!
Tyttö odotti, kuten Kali ennen, vain häneltä pelastusta.
Mutta Stas oli kaksitoista tuntia sitten antanut Nelille viimeisen pisaran vettä. Hän huudahti tuskasta, epätoivosta ja katkeruudesta väräjävällä äänellä:
-- Oi Nel, olen ollut vain juovinani! Kolmeen päivään en ole saanut pisaraakaan.
Hän tarttui kaksin käsin päähänsä ja juoksi pois, jottei näkisi tytön tuskaa. Hän juoksi pensaistoon eteensä katsomatta ja kaatui voimattomana maahan. Hän oli aseeton. Leopardi, leijona, jopa suuri hyeena olisi saanut hänestä helpon saaliin. Mutta Saba oli seurannut poikaa ja alkoi ulvoa, ikäänkuin se olisi tahtonut kutsua jotakuta auttamaan Stasia.
Stas makasi pitkän aikaa kuin kuollut. Vasta idän viileä tuulenhenki virvoitti häntä hiukan. Stas kömpi istumaan ja koetti nousta mennäkseen Nelin luo.
Viileä tuuli hengähti vielä kerran. Saba herkesi ulvomasta, kääntyi itään päin ja alkoi vainuta. Yhtäkkiä se haukahti pari kertaa matalalla, syvällä äänellä ja juoksi pois. Jonkin aikaa siitä ei kuulunut mitään, mutta sitten alkoi taas hyvin kaukaa kuulua sen haukahduksia.
Stas nousi seisomaan ja hoiperteli kankeilla jaloillaan. Tuskastaan huolimatta hän oli huomannut, että koira oli käyttäytynyt omituisesti.
Vähän ajan kuluttua Saba palasi Stasin luo. Se oli kovin rauhaton, katsoi poikaa silmiin, juoksi hänen ympärillään, vainusi, tarttui vihdoin pojan nutun liepeeseen ja alkoi vetää leiristä poispäin.
Stas toipui kokonaan.
-- Mitä se nyt? ajatteli hän. -- Koira on joko menettänyt järkensä janosta tai löytänyt vettä. Mutta jälkimmäisessä tapauksessa sen kuono olisi märkä. Ei siellä liene antilooppiakaan, koska sen ei tehnyt mieli illalla syödä... Mikähän siellä on?...
Yhtäkkiä hänen sydämensä alkoi lyödä kovemmin...
-- Ehkä on tuuli tuonut sen sieraimiin ihmishajua... Ehkä on siellä neekerikylä?...
Toivon kipinä antoi hänelle voimia. Hän juoksi leiriin, vaikka koira koetti häntä estää; se olisi tahtonut viedä hänet päinvastaiseen suuntaan.
Leirissä hänen silmänsä erotti Nelin valkoisen puvun ja hän kuuli tytön heikon äänen, kompastui maassa makaavaan Kaliin, mutta ei välittänyt siitä sen enempää. Hän riensi rakettilaatikon luo, avasi sen, otti raketin, sitoi sen bambukeppiin, pisti kepin maahan pystyyn ja sytytti raketin.
Samassa lensi punainen käärme vinkuen ja suhisten ilmaan. Stas katsoi etäisyyteen. Hänen sydämensä löi kuuluvasti.
Kului minuutti, kaksi kolme, neljä -- ei mitään! Pojan kädet retkahtivat rennosti riippumaan, pää painui alas, ja sanomaton suru kouristi hänen rintaansa.
-- Turhaan! Turhaan! kuiskasi hän. -- Minä menen istumaan Nelin viereen, niin kuolemme yhdessä...
Kaukana, hyvin kaukana hopeahohteisessa yössä kohosi yhtäkkiä tulinen rihma ilmaan ja hajosi kultaisiksi tähdiksi, jotka putosivat hitaasti kuin kyyneleet maahan.
-- Pelastus! huusi Stas.
Ihmiset, jotka äsken makasivat puolikuolleina tasangolla, riensivät nyt nopeasti yli ruohikon, halki kuivien pensaitten. Ensimmäistä rakettia seurasi siellä kaukana toinen, kolmas. Kuului jo laukauksia. Stas komensi miehensä ampumaan, ja kaukaa kuului yhä selvemmin vastalaukauksia. Stas ja Nel riensivät ratsain tasangon yli pelastusta kohti. Saba juoksi sivulla, King tömisti takana.
Leirit olivat monen kilometrin päässä toisistaan, mutta kun molemmilta puolilta kiirehdittiin yhtaikaa toinen toistaan päin, välimatka lyheni nopeasti. Ei kestänyt kovinkaan kauan, kun saattoi jo, ei ainoastaan kuulla, vaan vieläpä nähdä laukaukset. Jo lensi raketti muutaman sadan askelen päästä ilmaan. Sitten näkyi muita valoja, ja hetken kuluttua Stas seisoi neekeririvin edessä loimuavien tulisoihtujen valossa.
Stas tunsi heidät ensi silmäykseltä. He olivat kapteeni Glen ja tohtori Clary.
46
Kapteeni Glenin ja tohtori Claryn retkikunnan tarkoitus ei alkuaan ollut etsiä Stasia ja Neliä. Se oli suuri ja hyvin varustettu retkikunta, jonka Englannin hallitus oli lähettänyt tutkimaan Kilimandsharo-vuoren pohjoisia rinteitä ja vuoren pohjoispuolella olevia tuntemattomia seutuja.
Sekä kapteeni että tohtori olivat kuulleet, että lapset oli ryöstetty Medinet-el-Fajumista, sillä he olivat lukeneet siitä sekä englantilaisista että arabialaisista lehdistä. Mutta he otaksuivat, että lapset joko olivat kuolleet tai joutuneet Mahdin vangeiksi; yhtään eurooppalaista ei ollut siihen mennessä vielä vapautettu.
Clary, joka piti kovasti Nelistä, suri tytön kohtaloa. Mutta sekä hän että Glen säälivät myös terhakkaa poikaa. He lähettivät tuon tuostakin sähkösanoman Rawlisonille kysyen, oliko lapset jo löydetty. Vasta viimeisen kieltävän vastauksen jälkeen he menettivät kaiken toivonsa.
Retkikunta oli edennyt yhä kauemmaksi. Tutkittuaan Kilimandsharon rinteitä ja senjälkeen Sabaka- ja Tana-jokien lähteitä sekä Kenia-vuorta he lähtivät vielä pohjoisemmaksi ja joutuivat nyt laajalle, autiolle tasangolle, jolla vain antiloopit asuskelivat.
Kolmen kuukauden rasittavan matkan jälkeen täytyi miehistön saada levätä. Kun kapteeni oli löytänyt järven, jossa oli hyvää vettä, hän käski pystyttää teltat sen rannalle ja ilmoitti kymmenen päivää kestävän levon alkaneen.
Lepoajan kestäessä kapteeni ja tohtori joko metsästelivät tai järjestelivät maantieteellisiä ja luonnontieteellisiä muistiinpanojaan. Neekerit antautuivat heti mieliharrastukseensa -- laiskotteluun.
Eräänä päivänä näki Clary sansibarilaisten karavaanimiesten töllistelevän korkeaan puuhun ja hokevan:
-- Ndege! Akuna ndege! Ndege? (Lintu? Ei lintu! Lintu?)
Tohtori oli hiukan likinäköinen. Hän käski tuoda kaukoputken teltasta ja katsoi puuhun. Samassa levisi hänen kasvoilleen ihmetyksen ilme.
-- Hae kapteeni tänne, virkkoi hän neekerille.
Kapteeni tuli.
-- Katso, Glen! sanoi tohtori osoittaen puuhun. Kapteeni ei hämmästynyt vähemmän kuin tohtori.
-- Leija! huudahti hän.
-- Niin, mutta neekerit eivät osaa tehdä leijoja. Mistä se on siis voinut joutua tänne?
-- Tämäpä vasta kummallista!
-- Täytyy ottaa leija alas.
-- Ehkä vielä saamme tietää, mistä se on. Kapteeni antoi käskyn tuoda leijan alas. Puu oli pari-, kolmekymmentä metriä korkea, mutta tuossa tuokiossa olivat neekerit sen latvassa, toivat leijan varovasti alas ja antoivat lääkärille. Tämä huomasi siinä ensi silmäyksellä kirjoitusta.
-- Katsotaanpa, mitä siihen on kirjoitettu. Hän siristi silmiään ja alkoi lukea. Yhtäkkiä hänen kasvonsa muuttuivat ja kätensä alkoivat vavista.
-- Glen, sanoi hän, -- ota ja lue, niin saan kuulla, olenko hourupäinen vai valehtelevatko silmäni!
Kapteeni otti bambusta tehdyn kevyen kehyksen, johon oli kiinnitetty paperi, ja luki:
-- Nelly Rawlison ja Stanislaw Tarkowski, lähetetyt Khartumista Fashodaan, Fashodasta itään, vapautuneet dervishien käsistä. Kuukausia kestäneen matkan jälkeen saapuneet järvelle, joka on Abessiniasta etelään. Kulkevat valtamerelle päin. Pyytävät pikaista apua.
Leijan kulmassa oli pienillä kirjaimilla: "Tämä leija, N:o 54, on lähetetty vuorelta, joka sijaitsee järven rannalla. Tästä järvestä ei ole maantieteessä mainittu. Löytäjää pyydetään ilmoittamaan joko kanavapäällikölle Port Saidiin tai kapteeni Glenille Mombasaan. -- Stanislaw Tarkowski."
Kapteenin lakattua lukemasta ystävykset katsoivat toisiinsa ääneti.
-- Mitä tämä on? kysyi Clary vihdoin.
-- Minä en voi uskoa silmiäni! vastasi kapteeni.
-- Siinä on selvästi kirjoitettu: "Nelly Rawlison ja Stanislaw Tarkowski."
-- Aivan selvästi...
-- Onko mahdollista, että he voisivat olla jossakin näillä seuduilla?
-- Jumala on heidät pelastanut. Kaiketi he ovat jossakin täällä päin.
-- Mutta mistä me etsimme heitä?
-- Eikö leijassa ole enempää?
-- On siinä vielä jotakin, mutta se kohta on särkynyt puussa. Tuskinpa siitä saa selvää.
Molemmat kumartuivat lukemaan, mutta vasta pitkän aikaa tarkastettuaan he saivat kokoon lauseen: "Sadekausi on ohi."
-- Mitä se merkitsee? kysyi tohtori.
-- Poika on unohtanut ajanlaskun.
-- Hän tahtoo tällä tavalla ilmaista päivämäärän edes suunnilleen. Olet oikeassa. Leijan lähettämisestä ei ole kovinkaan kauan.
-- Jos niin on, he saattavat olla lähellä.
He harkitsivat vielä jokaista sanaa. Koko juttu tuntui heistä uskomattomalta, sillä kuinka lapset saattaisivat olla aivan tuntemattomalla seudulla, joka on ainakin kuudensadan kilometrin päässä meren rannalta. Lääkäri ja kapteeni olivat vähällä uskoa, että jonkun lähetysretkikunnan oppilaat olivat, luettuaan arabialaisista lehdistä lasten kohtalosta, laskeneet piloillaan leijoja ilmaan. Mistä lapset olisivat saaneet paperia? Jos he olisivat saaneet sitä joltakin karavaanilta, niin he olisivat liittyneet siihen. Kuinka he olisivat voineet vapautua dervishien käsistä? Ja mikä kummallisinta, kuinka he olisivat voineet pelastua nälkäkuolemasta, petoeläimiltä ja villeiltä!
Kaikki nämä kysymykset jäivät vastausta vaille.
-- Minä en ymmärrä, minä en ymmärrä, sanoi Clary. -- Se mahtaa olla oikein Jumalan ihme!
-- Varmasti, virkkoi kapteeni siihen. -- Mutta poika!... Sehän on hänen ansionsa!
-- Hän ei ole jättänyt pikku tyttöä. Jumala häntä siunatkoon!
-- He pyytävät apua. Lepo on lopussa! Lähdetään heti liikkeelle!
Niin tapahtuikin. Kapteeni johti karavaanin koukerrellen eteenpäin toivoen löytävänsä sammuneen nuotion tai muita jälkiä. Tällä tavalla he kulkivat muutaman päivän. Sitten he saapuivat puuttomalle tasangolle, jolla kasvoi vain lyhyttä ruohoa ja varpukasveja. Ystävät tulivat levottomiksi. Tällaisella tasangolla saattoi kokonainen karavaani joutua eksyksiin, saatikka sitten kaksi lasta, jotka, kuten he luulivat, ryömivät kuin kaksi pientä hyönteistä ruohikossa.
Kului päiviä. Mikään ei johtanut lasten jäljille. Kapteeni ja lääkäri olivat jo varmoja siitä, etteivät he löydä lapsia ainakaan elävinä.
Etsintää jatkettiin innokkaasti. Kapteeni lähetti partioita oikealle ja vasemmalle. Näiltä hän sai kuulla, etteivät he löytäisi lapsia ainakaan elävinä.
Mutta kun eräästä kymmenkunta metriä syvästä maanrepeämästä löytyi sattumalta lähde, otettiin siitä vettä talteen niin paljon kuin voitiin saada kulkemaan ja lähdettiin samoilemaan yhä kauemmaksi erämaahan.