Part 17

Muutamaa tuntia ennen auringonlaskua Stas keksi vuoren, jonne he olivat matkalla. Sen huippu oli tasainen ja, kuten vaikutti, metsän peittämä. He löysivät helposti harjanteen, joka vei vuorelle, ja alkoi nousta ylös sitä pitkin.

Noin puolentoista tunnin kuluttua he olivat jo vuoren huipulla. Metsä, jonka he olivat alhaalta nähneet, oli banaanimetsää, mikä oli kaikkien mieleen, vieläpä Kinginkin. Stas oli iloinen, sillä hän tiesi, ettei Afrikassa ole sen voimakkaampaa ja ravitsevampaa ruokaa kuin kuivatuista banaaneista tehty jauho. Banaanipuitten suurten lehtien siimeksessä oli neekerimajoja, osaksi hävitettyjä ja poltettuja, osaksi ehjiä. Keskellä oli suurin maja, joka oli kuulunut kylän kuninkaalle. Se oli savesta ja sen katto oli niin suuri, että räystäitten alle jäi jonkinlaiset suojat.

Kun Stas oli saattanut Nelin ja Mean kuninkaan taloon, hän käski Kalin ja Nasibun korjata pois ihmisten luurangot ja luut, joita oli siellä täällä majain ulkopuolella. Mustat pojat heittivät ne ohivirtaavaan jokeen. Kävi ilmi, että Linde oli erehtynyt sanoessaan, ettei vuorilla ollut ainoatakaan elävää olentoa. Hiljaisuus oli houkutellut tänne lauman simpansseja, jotka asustelivat korkeimmissa puissa, minne olivat laittaneet itselleen sateensuojia lehvistä. Stas ei tahtonut tappaa niitä ja ampui sentähden ilmaan. Laukaus ja Saban haukunta karkoittikin simpanssit suin päin pakoon.

Aurinko oli laskenut. Kali ja Nasibu tekivät tulen illallista varten. Kun Stas oli ottanut yöllä tarvittavat tavarat, hän meni kuninkaan majaan, joka oli valoisa ja miellyttävä. Mea oli näet sytyttänyt Stasin tekemän lampun ja sitäpaitsi toisenkin matkalampun, jonka he olivat saaneet Lindeltä. Neliä ei matka kylmänä päivänä ollut väsyttänyt, ja hän oli mainiolla tuulella, etenkin kun Stas sanoi, että luurangot, jotka tyttö tullessa oli nähnyt, oli korjattu pois.

-- Täällähän on hienoa, Stas! hän huudahti.

-- Katso, lattiakin on tervattu. Meillä tulee olemaan täällä hyvät oltavat.

-- Huomenna minä tutkin tämän paikan tarkasti, Stas vastasi.

-- Jos ensivaikutelma pitää paikkansa, niin täällähän asuisi vaikka lopun ikäänsä.

-- Niin. Jos meidän isämme olisivat täällä. Mutta miksi me nimitämme paikkaa?

-- Vuoren nimi maantieteessä olkoon Lindevuori ja kylä saakoon sinun nimesi: Nel.

-- Tulenko minäkin maantieteeseen? kysyi tyttö iloisesti.

-- Tulet, Stas vastasi juhlallisesti.

35

Seuraavana päivänä satoi vielä hiukan. Stas lähti jo varhain tutkimaan ympäristöä. Päivälliseksi hän ennätti tutkia kaikki nurkat ja loukot. Hän oli paikkaan tyytyväinen. Mitä turvallisuuteen tuli, oli Linde-vuori Afrikan parhaita. Leijonien ja panttereiden oli mahdotonta kiivetä sen jyrkkiä seinämiä ylös. Jos vielä asetti Kingin harjanteelle, joka oli ainoa kulkureitti, sai taatusti nukkua yöt rauhassa. Keskellä "saarta" oli kirkas lähde, josta juoksi puro banaanilehdon läpi, kunnes katosi jyrkännettä pitkin jokeen. Eteläisellä puolella kasvoi rehevää maniokkia, joka on neekerin mieliruokaa. Maniokkimaan takana oli kookospalmuja.

Dshunglameri ympäröi "saaren", jolta oli mahtava näköala. Idässä kohosivat Karamojo-vuoret ja etelässä oli myöskin vuoria, metsän peittämiä, mikäli niitten väristä saattoi päättää. Mutta lännessä silmä kantoi kaukaiseen taivaanrantaan, jossa taivas ja dshungla yhtyivät. Linden kaukoputkella Stas näki pienempiä laaksoja ja yksinäisiä puita, jotka kohosivat kirkontorneina dshunglan yli. Missä ruoho oli lyhyempää, siellä näkyi antilooppeja, seeproja, elefantteja ja puhvelihärkiä laumoittain, tai kirahvi purjehti aavikolla kuin laiva merellä. Joessa loiskahteli samanlaisia kaloja kuin ne, joita Kali oli aikaisemmin matkalla pyydystänyt.

Itse "saarella" oli tuskin muita suurempia eläimiä kuin lumivalkoisia, mustanokkaisia papukaijoja, afrikkalaisia käkiä ja tunturikyyhkysiä.

Stas palasi tyytyväisenä tarkastusmatkaltaan. -- Ilma on terveellistä, hän ajatteli, -- ravintoa on runsaasti, ja täällä on kaunista kuin paratiisissa!

Palattuaan Nelin majalle hän sai kuulla, että saarella oli vielä yksi suurempi eläin, tai oikeammin kaksi. Pikku Nasibu oli löytänyt tiheästä banaanilehdosta vuohen ja kilin, joita dervishit eivät olleet vieneet. Vuohi oli vauhko, mutta kilistä tuli kohta Nasibun ystävä. Poika oli ylpeä löydöstään, sillä nyt bibi sai päivittäin tuoretta maitoa.

-- Mitä me nyt oikein tekisimme, Stas? kysyi Nel eräänä päivänä, kun he olivat kotiutuneet vuorelle.

-- Työtä on paljon, poika vastasi luetellen, mitä oli tehtävä. -- Ensinnäkin Kali ja Mea ovat pakanoita ja Nasibu, joka on Sansibarista, on muhamettilainen. Heille pitää opettaa kristinoppia, ja sitten heidät on kastettava. Toiseksi pitää savustaa lihaa edessä olevaa matkaa varten, ja minun täytyy siis lähteä metsästämään. Kolmanneksi tahdon nyt, kun meillä on niin monta kivääriä ja paljon ampumatarpeita, opettaa Kalin ampumaan, jotta meitä olisi edes kaksi pyssymiestä. Neljänneksi -- oletko unohtanut leijat?

-- Leijat?

-- Niin. Sinä saat liimata niitä tai, mikä on vielä parempi, neuloa. Se olkoon sinun tehtäväsi.

-- En minä halua leikkiä niillä.

-- Se ei ole mitään leikkiä, vaan ehkä kaikkein hyödyllisintä, mitä saattaa keksiä. Eikä sillä hyvä, että sinä teet yhden leijan, vaan niitä pitää olla ainakin viisikymmentä, ehkä enemmänkin.

-- Miksi niin monta? tyttö kysyi uteliaasti.

Stas alkoi selvitellä aikeitaan ja suunnitelmiaan. Hän kirjoittaisi jokaiseen leijaan heidän nimensä, paikan jossa he vapautuivat dervisheistä, heidän nykyisen olinpaikkansa ja suunnan johon he aikoivat jatkaa. Lopuksi hän pyytäisi löytäjää lähettämään sähkeen Port Saidiin. Hän aikoi näet tuulen puhaltaessa lännestä itään päästää aina jonkin ajan kuluttua leijan ilmaan.

-- Monet niistä, hän sanoi, -- putoavat lähelle, mutta jos yksikin lentää valtameren rannalle ja joutuu eurooppalaisten käsiin, niin olemme pelastuneet.

Nel ihastui ajatukseen ja sanoi, ettei Kingkään vedä vertoja Stasille viisaudessa. Hän oli varma siitä, että monet leijat lentäisivät rannikolle saakka, vieläpä isän luo, ja lupasi valmistaa niitä aamusta iltaan. Tytön ilo oli niin suuri, että pojan täytyi kuumetta peläten hillitä häntä.

Stasin osoittamat työt alkoivat. Kali sai käskyn pyydystää mahdollisimman paljon loiskivia kaloja. Hän kuivasi niitten lihat ja vei ilmarakkulat Nelille, joka leikkasi ne auki ja levitti kuivumaan kahden kämmenen suuruisiksi lehdiksi. Stas ja Mea auttoivat häntä, sillä työ ei ollut niinkään helppoa. Mutta rakkulalehdet muuttuivat kuivuessaan useinkin hauraiksi, ja vasta jonkin ajan kuluttua Stas huomasi, että ne pitää kuivattaa varjossa. Lindeltä saatujen tavaroiden joukossa oli paljon tarveaineita, ja kun kärsivällisyys oli loppua, tehtiin muutamia leijoja paperistakin.

Ensimmäinen suuri ja kevyt leija, jonka Stas päästi ilmaan tuulen puhaltaessa lännestä itään, lensi hyvin korkealle, mutta kun hän leikkasi langan poikki, niin se rupesi tuulen ajamana vaipumaan Karamojo-vuoristoon. Seuraavana päivänä hän päästi toisen, ilmarakkulasta tehdyn leijan, joka kohosi vieläkin korkeammalle ja katosi pian näkyvistä.

Nel työskenteli innokkaasti ja kehittyi nopeasti niin käteväksi, ettei Stas eikä Meakaan vetänyt hänelle vertoja. Linde-vuoren terveellinen ilmasto palautti Nelin voimat. Aika, jonka kuluessa kolmas kuumekohtaus tavallisesti ilmaantuu, oli kulunut umpeen.

Stas oli laihtunut ja ruskettunut, mikä todisti, ettei kuume tarttunut häneen. Kuumeelle alttiit eivät näet rusketu. Hän oli kasvanut ja miehistynyt. Liikunta ja ruumiillinen työ olivat lisänneet hänen voimiaan. Lihakset hänen käsissään ja jaloissaan olivat teräksenkovat. Hän oli nyt karaistunut Afrikan-matkaaja. Kun hän joka päivä metsästi ja ampui aina luodikolla, niin hänestä tuli verraton pyssymies. Petoeläimiä hän ei enää pelännyt, sillä hän ymmärsi, että niillä oli suurempi syy pelätä häntä kuin hänellä niitä. Eräänä päivänä hän yhdellä ainoalla laukauksella kaatoi sarvikuonon, joka noustuaan makuulta akaasiapuun alta yllätti hänet odottamatta. Puhvelihärkiä, jotka usein hajoittavat suuria karavaaneja, hän ei myöskään pelännyt.

Stas ja Nel eivät enää tyytyneet jokapäiväisiin askareisiin. He alkoivat nyt kääntää Kalia, Meaa ja Nasibua uuteen uskoon. Mutta se olikin vaikeampaa kuin he olivat luulleet. Musta kolmikko kuunteli mielellään opetusta, mutta käsitti kaiken omalla neekereille ominaisella tavalla. Kun Stas kertoi heille maailman luomisesta ja paratiisista ja käärmeestä, meni se vielä jotenkuten, mutta kun he tulivat kohtaan, jossa kerrotaan, kuinka Kain tappoi Aabelin, niin Kali taputti vatsaansa ja kysyi totisena:

-- Söikö Kain hänet myös.

Musta poika oli aina vakuuttanut, etteivät wa-himalaiset syö ihmisiä, mutta nähtävästi oli muisto sellaisesta kulkenut kansan keskuudessa perintötietona sukupolvesta toiseen.

Hän ei myöskään voinut käsittää, miksei Jumala ollut tappanut pahaa Mzimua. Hänen käsityksensä hyvästä ja pahasta oli muuten aito afrikkalainen, mikä näkyy seuraavasta keskustelusta:

-- Sano minulle, mikä on paha teko? Stas kysyi.

-- Jos joku ryöstää Kalin karjaa, niin se on paha teko, vastasi hän hetken mietittyään.

-- Oikein! sanoi Stas. -- Entä hyvä teko? Nyt vastasi musta poika arvelematta:

-- Kun Kali ryöstää jonkun muun karjaa. Mutta vähitellen alkoi mustissa päissä valjeta, ja mikä ei mahtunut päihin, se mahtui lämpimiin sydämiin.

Jonkin ajan kuluttua saatettiin toimittaa kaste. Se oli juhlallista. Ristivanhemmat lahjoittivat kullekin lapselle kolme metriä valkoista pumpulikangasta ja sinisen helminauhan.

Mea ihmetteli, kun hänen ihonsa kasteen jälkeen ei muuttunutkaan valkoiseksi, kuten hän oli luullut. Mutta Nel lohdutti häntä sillä, että hänen sielunsa oli nyt valkoinen.

36

Stas opetti Kalin ampumaan remington-kiväärillä. Se sujui paljon paremmin kuin uskonnon opetus. Kun neekeri oli kymmenen päivää harjoitellut maaliin ampumista, hän kaatoi suuren pofu-antiloopin, sitten pienempiä ja lopuksi villin ndirin. Tällöin hänen oli käydä samoin kuin Linden, sillä kun hän oli ampunut ja lähestyi ndiriä varomattomasti, se karkasi hänen päälleen. Kali heitti pyssynsä pensaaseen ja kiipesi puuhun, jossa istui siksi, kunnes Stas hänen huutonsa kuultuaan oli ehtinyt apuun. Mutta ndiri oli sillä välin heittänyt henkensä. Puhvelihärkiä, leijonia ja sarvikuonoja Stas ei antanut neekerin vielä metsästää. Elefantteja, jotka tulivat iltaisin juomaan joesta, hän ei itsekään ampunut; hän oli luvannut sen Nelille. Heidän metsästysmatkoillaan Stas kyseli usein Wa-hima- ja Samburu-nimisistä kansoista, jotka heidän täytyi tavata matkalla itään valtameren rannikolle.

-- Tiedätkö, Kali, kysyi hän eräänä päivänä, -- että me tulemme sinun kotimaahasi kahdessakymmenessä päivässä?

-- Kali ei tiedä, missä Wa-hima on, vastasi neekeripoika nyökäyttäen surullisesti päätään.

-- Mutta minä tiedän. He asuvat siellä päin, mistä aurinko aamuisin nousee suuren meren takaa.

-- Niin, niin! huudahti musta poika iloisesti. -- Bassa Narok! (Suuri musta vesi!) Suuri herra tietää kaikki!

-- Enpä kaikkea sentään, koska en tiedä sitäkään, millä tavalla wa-himalaiset ottaisivat meidät vastaan, jos joutuisimme heidän luokseen.

-- Kali käskisi heitä lankeamaan kasvoilleen suuren herran ja hyvän Mzimun eteen.

-- Entä tottelisivatko he sinua?

-- Kalin isällä on leopardin talja ja Kalilla myöskin.

Se merkitsi, että hänen isänsä on kuningas ja hän itse kuninkaan vanhin poika.

-- Sinä sanoit kerran, että teidän luonanne kävi valkoihoisia ihmisiä ja että vanha kansa sen vielä muistaa.

-- Niin, ja Kali on kuullut, että heidän päänsä ympärille oli kierretty kangasta.

-- Ne eivät olleetkaan eurooppalaisia, ajatteli Stas, -- vaan arabeja, joita neekerit pitivät valkoihoisina, koska he ovat vaaleampia iholtaan.

-- Eivätkö wa-himalaiset tappaneet ainoatakaan niistä vieraista ihmisistä?

-- Eivät. Wa-himalaiset ja samburulaiset eivät sellaista tekisi.

-- Miksi?

-- Sillä ne vieraat ihmiset sanoivat, että missä heidän vertaan juoksee maahan, siellä ei sada enää koskaan.

-- Entä luuletko, että wa-himalaiset lähtisivät meidän kanssamme meren rannalle, jos minä lupaisin heille hyvin paljon kangasta, helmiä ja pyssyjä?

-- Kali lähtee, ja wa-himalaiset myös, mutta suuren herran täytyy ensin voittaa samburulaiset, jotka asuvat vastapäätä meitä järven toisella puolella.

-- Entä keitä asuu samburulaisten takana?

-- Siellä on vain dshunglaa, jossa leijonat oleskelevat.

Siihen keskustelu katkesi. Stas ajatteli nyt yhä useammin pitkää matkaa itään. Hän muisti Linden sanoneen, että siellä saattaisi tavata arabialaisia norsunluukauppiaita ja lähetysretkikuntia. Hän tiesi, että matka tuottaisi Nelille uusia vaikeuksia, mutta eiväthän he koko ikäänsä voineet asua Linde-vuorella. Sadekauden jälkeisenä aikana, jolloin vesi peitti suot, oli paras matkustaa. Korkealla vuorella ei ollut vielä kuuma, yöt olivat niin kylmät, että täytyi visusti peittää itsensä, mutta alhaalla dshunglassa oli jo paljon lämpimämpää. Kohta tulisi taas helteistä. Satoi enää harvoin, ja veden pinta joessa laski päivä päivältä. Stas arveli, että keskikesällä joki oli kivinen kuiva syvänne, jollaisia he olivat nähneet Libyan erämaassa.

Stas lykkäsi lähtöä päivästä päivään. Linde-vuorella oli kaikkien hyvä olla, sekä ihmisten että eläinten. Nelissä ei ollut koskaan kuumetta, Nasibu oli kuin meloni kahden hoikan jalan päässä, King oli lihonut, samoin hevoset ja aasi. Stas tiesi, että he eivät enää koko matkallaan löytäisi yhtä hyvää paikkaa.

Hän ajatteli levottomana tulevaisuutta, vaikka King olikin heille avuksi, ehkäpä turvaksikin.

Näin kului viikko ennen kuin he ryhtyivät matkavalmistuksiin. Milloin näitä ei tehty, he laskivat leijoja ilmaan, sillä tuuli puhalsi lännestä ja kasvoi toisinaan myrskyksi, joka lennätti leijat kauas vuorten taa.

Stas laittoi Nelille telttakankaasta katoksellisen kantotuolin, jossa tyttö Kingillä ratsastaen oli suojassa helteeltä.

Pikku Nasibun tehtäväksi oli annettu kuivata ja jauhaa banaaneja jauhoksi kahden litteän kiven välissä. King auttoi poikaa poimien raskaimmat hedelmäkimput.

Mutta eräänä päivänä oli Nasibulle käydä surkeasti. Kun hän paraikaa kokosi banaaneja jyrkällä kallion rinteellä, hän huomasi eräässä kuilussa kauheat mustat kasvot, jotka irvistivät hänelle, niin että valkoiset, isot hampaat välkkyivät. Nasibu jähmettyi säikähdyksestä ja alkoi henkensä edestä juosta pakoon. Kymmenkunnan askelen päässä karvainen käsi kiertyi hänen ympärilleen, nosti hänet ylös, ja nokimusta hirviö katosi poika sylissään kuiluun.

Onneksi saattoi gorilla, jonka käsien välissä Nasibu oli, juosta vain takajaloilla, mistä syystä läheisyydessä kuljeksiva Saba saavutti sen helposti ja iski hampaansa pedon hartioihin.

Alkoi hirvittävä kamppailu, jossa suuri, voimakas koira oli joutua häviölle, sillä gorilla vie toisinaan voiton leijonastakin. Mutta apinat, joihin gorillakin kuuluu, eivät hellitä tavallisesti saalistaan, vaikka se maksaisi niille hengen. Sitäpaitsi oli gorillan vaikea päästä Sabaan käsiksi, koska koira oli iskenyt siihen takaapäin. Yhtäkkiä peto tarttui vasemmalla kädellään koiran kurkkuun ja nosti sen jo ylös, mutta silloin tärisi maa raskaista askelista, ja King hyökkäsi paikalle. Yksi isku kärsällä ja peloittava "metsäpaholainen", kuten neekerit gorillaa nimittävät, makasi maassa pää murskana. King ei heti heittänyt gorillaa, vaan painoi sitä torahampaillaan maahan, kunnes Stas, joka oli kuullut kamppailun metelin, juoksi pyssy kädessä paikalle ja käski elefantin heittää uhrinsa.

Gorilla makasi verissään, silmät nurin päässä, hampaat irvessä, suurena ja vielä kauheampana kuin eläessään. Elefantti, jonka hampaat olivat veristyneet, mörisi voitonhimoisesti, ja kauhusta harmaa Nasibu kertoi Stasille, mitä oli tapahtunut.

Stas aikoi ensin näyttää surmatun jättiläisapinan Nelille, mutta pelottava ajatus sai hänet heti jättämään aikeensa. Kuljeksihan Nel vuorella, ja hänen olisi siis voinut käydä samoin! Linde-vuori ei ollutkaan niin turvallinen paikka kuin miltä se alussa oli näyttänyt.

Stas palasi asuntoon ja kertoi tapahtuman Nelille. Tyttö kuunteli uteliaana ja silmät suurina pelosta ja keskeytti tuon tuostakin:

-- Näetkö, miten olisi käynyt ilman Kingiä?

-- Se on totta! Kun on sellainen lapsenkaitsija, niin on turha pelätä. Älä siis poistu ennen lähtöämme askeltakaan Kingin luota.

-- Entä milloin lähdemme?

-- Kaikki on muuten valmiina, paitsi että juhdat vain pitää kuormata. Voimme matkustaa vaikka jo huomenna.

-- Isän luo! Isän luo!

-- Jos Jumala sallii, virkkoi Stas siihen vakavasti.

37

He läksivät vasta muutaman päivän kuluttua liikkeelle. Se tapahtui heti auringon noustua kello kuuden tienoissa aamulla. Kun he olivat rukoilleet ja pyytäneet Jumalaa suojelemaan heitä, noustiin juhtain selkään. Etummaisena ratsasti Stas hevosella. Hänen edessään juoksi Saba ja takana asteli King, selässään auringonsuojus, jossa Nel ja Mea istuivat. Kingin jäljessä kulkivat Linden hevoset peräkkäin jonossa; ne oli sidottu toisiinsa pitkällä palmuköydellä ja kuormattu matkatavaroilla. Viimeisenä ajoi pikku Nasibu aasilla; molemmat olivat yhtä lihavia.

Sateitten aikana ruoho oli noussut niin korkeaksi, että alavilla paikoilla hevoset upposivat ruohikkoon, vieläpä Kingkin. Aaltoilevasta vihreästä pinnasta nousi näkyviin vain valkoinen auringonsuojus, joka liikkui kuin purje merta pitkin.

Kingin läsnäolo pelasti heidät monista vaaroista. Niinpä vihaiset ja häikäilemättömät puhvelihärät juoksivat heti elefantin nähtyään matkoihinsa. Yöllä King jalastaan puuhun sidottuna vartioi telttaa, jossa Nel nukkui. Tällainen vartija oli niin varma, että Stas piti tarpeettomana tehdä zeribaa, vaikka tiesikin, että seuduissa, missä on antilooppeja, on varmasti myös leijonia. Nuotio sitävastoin paloi koko yön. Hevosten haju houkutteli kuitenkin tulesta huolimatta paikalle leijonia, jotka karjahtelivat nälissään. Mutta kun King leijonista ärtyneenä päästi kurkustaan julman sotahuudon, joka kajahti kuin ukkonen yön hiljaisuudessa, niin pedot vaikenivat ymmärtäen, että oli paras pysytellä loitolla sellaisesta herrasta.

Mutta matka tuotti Stasille paljon huolta. Hän pani merkille, että he kulkivat hitaasti eteenpäin, ainoastaan viitisentoista kilometriä päivässä. Tällä tavalla kulkien he voisivat päästä kuukauden kuluessa Abessinian rajalle. Mutta kun Stas oli päättänyt seurata Linden neuvoa, ja tämä oli vakuuttanut, etteivät he voisi päästä Abessiniaan asti, niin oli tie valtamerelle ainoa mahdollinen. Linden laskelmien mukaan sinne oli lähes tuhat kilometriä, ja etelämpänä sijaitseva Mombasa oli heistä vielä kauempana, joten heidän matkansa kestäisi kolmisen kuukautta. Nämä kuukaudet olisivat vaarallisia ja vaivalloisia, puhumattakaan siitä, että he saattaisivat joutua villien neekeriheimojen käsiin. Stas suunnitteli, että jos he tapaavat Wa-himakansan, niin hän opettaa joukon sotamiehiä ampumaan pyssyllä ja taivuttaa heidät suurilla palkinnoilla lähtemään saattamaan häntä ja hänen karavaaniaan valtameren rannikolle. Mutta Kalilla ei ollut aavistustakaan, missä wa-himalaiset asuivat, eikä Lindekään ollut osannut neuvoa tietä sinne. Linde oli kyllä maininnut erään suuren järven, josta hän oli kuullut kerrottavan, ja Kali vakuutti, että wa-himalaiset asuvat Bassa Narok-nimisen järven toisella puolella ja samburulaiset toisella. Stas harmitteli, ettei sitä järveä mainittu siinä Afrikan maantiedossa, jota Port Saidin koulussa oli luettu. Jos vain Kali olisi puhunut siitä järvestä, hän olisi luullut sitä Viktoria-järveksi. Mutta Linde, joka oli tullut juuri Viktoria-järveltä pohjoiseen pitkin Karamojo-vuoria, ei ollut voinut erehtyä. Hänessä oli lopuksi vakiintunut se käsitys, että kysymyksessä oleva salaperäinen järvi on jossakin Viktoriasta koilliseen päin.

Stas ei tiennyt, mitä tästä kaikesta, ajatella, ja pelkäsi, etteivät he lainkaan löytäisi sitä järveä ja wa-himalaisia. Hän tiesi, että heitä uhkasivat monet vaarat: villit heimot, lähteetön dshungla, luoksepääsemättömät vuoret, tse-tse-kärpäset, unitauti, Nelin kuume, helteet ja se ääretön välimatka, mikä erotti heidät vielä valtamerestä. Mutta koska he kerran olivat lähteneet Linde-vuorelta, ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea yhä itään ja itään. Kun Nelin voimia täytyi säästää mahdollisimman paljon, Stas päätti matkustaa kello kuudesta kymmeneen aamupäivällä ja kolmesta kuuteen illalla.

Vettä oli pitkien sateitten jälkeen kaikkialla. Laaksojen pohjiin oli muodostunut lammikolta, ja kallioilta virtasi puroja, joissa oli kristallinkirkasta ja kylmää vettä. Näissä saattoi kylpeä vaaratta, sillä krokotiilit oleskelevat vain suurimmissa vesissä, joissa on kaloja.

Matka sujui alussa helposti. Lindeltä he olivat saaneet runsaasti kahvia, teetä, sokeria, lihalientä, monenlaisia säilykkeitä ja lääkeaineita. Stasin ei tarvinnut säästää patruunoita, sillä niitä oli Lindellä ollut enemmän kuin hän oli voinut ottaa mukaan. Aseita oli useanlaisia. Seutu oli hedelmällistä. Metsänriistaa oli runsaasti, samoin hedelmiä. Keskipäivällä oli helle sietämätön, mutta pikku vaeltajat viettivät nämä niin sanotut "valkoiset tunnit" suurten puitten varjossa.

38

Viidentenä matkapäivänä Stas ratsasti yhdessä Nelin kanssa Kingillä, sillä he olivat tulleet leveään akaasiavyöhykkeeseen, joka oli niin tiheä, etteivät hevoset voineet kulkea eteenpäin muuten kuin elefantin polkemaa uomaa pitkin. Oli varhainen, kirkas ja kasteinen aamu. Lapset keskustelivat matkasta ja siitä, että he joka päivä tulivat yhä lähemmäksi valtamerta ja isiään.

Nel kuvitteli usein, mitä kotona tapahtuu, kun isät saavat tiedon heidän matkastaan. Tyttö viserteli kuin lintu kertoen Stasille: "Meidän isämme istuvat surullisina kotona Port Saidissa, kun odottamatta sähkösanoman tuoja astuu sisään. Toinen heistä avaa uteliaana sähkeen ja lukee allekirjoituksen: Stas ja Nel. Kuinka hauskaa heille tulee! He matkustavat heti meitä vastaan. Koko talo joutuu riemun valtaan... ja isät iloitsevat... ja kaikki iloitsevat... ja sitten he tulevat meitä vastaan... ja minä kierrän käteni isän kaulaan, ja sitten me elämme aina yhdessä..."

Leikki päättyi siten, että tytön leuka alkoi vapista, kyyneleet tulivat silmiin, ja hän painoi päänsä Stasin rintaa vasten ja itki ikävästä ja ilosta.

Mutta Stasin mielessä tulevaisuus näytti toiselta. Hän arveli, että hänen isänsä olisi ylpeä hänestä ja sanoisi: "Sinä olet käyttäytynyt kuten kunnon puolalainen!" Staskin liikuttui ja hänen sydämessään heräsi kaipaus, into ja rautainen rohkeus. "Minun on pelastettava Nel", hän ajatteli, ja hänestä tuntui, ettei voittamattomia vaaroja eikä vastuksia ollut.

Mutta voittoon oli vielä pitkä tie.

Paraikaa he tunkeutuivat tiheän akaasiametsikön läpi. Terävät okaat haavoittivat jopa Kingin paksua nahkaa. Sitten tiheikkö harveni, ja alkoi näkyä ruohoa. Stas huomasi vähän matkan päässä piskuisen antilooppilauman ja pari strutsia. Mutta kun he olivat sivuuttaneet viimeisen puuryhmän ja elefantti kääntyi vasemmalle, Stas näki jotakin muuta. Noin puolen kilometrin päässä oli iso maniokkipelto ja pellon pientareella mustia ihmisiä, jotka olivat työn touhussa.

-- Neekereitä, hän huusi kääntyen Nelin puoleen.

Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti. Hän ajatteli hetken kääntyä takaisin ja piiloutua tiheikköön, mutta koska heidän täytyi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin joutua tekemisiin alkuasukkaiden kanssa, hän ohjasi elefantin peltoa kohti.

Samassa lähestyi Kali osoittaen puuryhmää ja sanoi:

-- Suuri herra, tuolla on neekerikylä ja tuolla maniokkipellossa on naisia työssä. Ajanko heidän luokseen?

-- Ajetaan yhdessä, Stas vastasi. -- Sano sinä heille, että me tulemme ystävinä.

-- Kyllä minä tiedän, mitä sanon, neekeripoika huusi itsetietoisena.

Hän käänsi hevosensa naisia kohti, pani kämmenensä suun ympärille ja alkoi huutaa:

-- Jambo, he! Jambo sana!

Maniokkimaassa työskentelevät naiset ojentautuivat ja tuijotettuaan hetken hämmästyneinä tulijoihin he lähtivät juoksemaan kylää kohti.