Part 16

Chapter 163,205 wordsPublic domain

-- Nuo neekerit nukkuvat eivätkä ikinä herää.

-- En ymmärrä...

-- Heitä vaivaa unitauti. Nuo neekerit ovat kotoisin suurten järvien seuduilta, missä tämä kauhea tauti alituiseen raivoaa. He ovat kaikki kuoleman omia. Tuo poika vain on jäänyt jäljelle...

-- He nukkuvat eivätkä herää ikinä? Stas kysyi ikään kuin hän ei olisi vielä täysin käsittänyt, mitä oli kuullut.

-- Tämä on ruumishuone, tämä Afrikka!... sanoi Linde.

Dshunglasta kuuluva pelästyneitten hevosten tömistys keskeytti hänen sanansa; eläimet lähestyivät ihmisiä ja tulta.

-- Hevoset siellä vain... sanoi sveitsiläinen. -- Minä olen ottanut ne mahdilaisilta, jotka voitin muutamia viikkoja sitten. Heitä oli noin kolmesataa, ehkä enemmänkin, mutta heillä oli keihäät, kun minun miehilläni sitävastoin oli nuo remington-kiväärit, jotka nyt ovat tuolla kallion kupeessa hyödyttöminä. Jos tarvitset aseita tai patruunoita, niin ota niin paljon kuin haluat... Ota myös hevonen, jotta pääset pikemmin sairaan luo... Kuinka vanha hän on?

-- Kahdeksan vuotta, Stas vastasi.

-- Siis lapsi vielä. Nasibu saa antaa sinulle mukaan teetä, riisiä, kahvia, viiniä... Ota varastostani, mitä haluat, ja tule huomenna hakemaan lisää.

-- Minä palaan varmasti kiittämään teitä sydämeni pohjasta ja auttamaan parhaan taitoni mukaan.

Mutta Linde sanoi:

-- Minä sain siis vielä kerran nähdä eurooppalaiset kasvot. Jos tulet aikaisemmin päivällä, olen selvempi. Nyt minussa on taas kuumetta, koska näen sinut kahtena. Sillä yksinhän olet?... Ei!... Minä tiedän, että olet yksin ja että tämä on vain malariaa... Voi tätä Afrikkaa!...

Ja hän sulki silmänsä.

Neljännestuntia myöhemmin Stas lähti paluumatkalle tästä merkillisestä unen ja kuoleman leiristä. Nyt hän ajoi hevosella. Oli vielä pimeä yö, mutta hän ei enää välittänyt niistä vaaroista, jotka saattoivat yllättää hänet korkeassa ruohistossa. Hän pysytteli lähellä jokea. Paluumatka oli paljon helpompi, sillä kosken kohina kuului kauas yön hiljaisuudessa ja paitsi kuuta valaisivat tähdet voimakkaasti. Poika kannusti hevosensa vinhaan vauhtiin ajatellen itsekseen: "Mitä minä leijonista ja panttereista! -- onhan minulla nyt kiniiniä pikku aarteelleni!" Ja hän koetti tuon tuostakin kädellään pulloja ikään kuin vakuuttaakseen itselleen, että ne todella olivat hänellä ja ettei tämä kaikki ollut vain unta. Hänen mielessään risteili kaikenlaisia ajatuksia ja kuvia siitä, mitä hän oli tällä matkalla nähnyt, mutta kaikki ne päätyivät viimein Neliin. -- Kuinka tyttö mahtaakaan huomenna ihmetellä, kun saa nähdä kokonaisen pullollisen kiniiniä. Jos olisin arkaillut enkä olisi lähtenyt katsomaan, mistä savu nousi, olisin saanut katua sitä.

Lähes tunnin kuluttua kosken kohina kuului jo aivan läheltä. Stas huomasi olevansa lähellä sitä paikkaa, jossa hän oli ampunut vesilintuja. Nyt hänen täytyi olla varuillaan, sillä tästä kulkivat ympäristön eläimet joen rantaan juomaan, koska rannat muualla olivat jyrkät ja luoksepääsemättömät. Mutta oli jo myöhä, ja pedot lienevät öisen väijyntänsä jälkeen palanneet jo pesiinsä. Hevonen korskahteli, kun se vainusi vereksiä leijonan tai pantterin jälkiä. Stas pääsi onnellisesti paikan ohi ja näki pian majansa korkealla kalliolla. Ensimmäisen kerran koko matkansa aikana hänessä heräsi sellainen tunne, että hän oli palaamassa kotiin.

Hän oli odottanut näkevänsä kaikki nukkumassa, mutta Sabaan nähden hän erehtyi. Koira alkoi haukkua niin, että kuollutkin olisi siihen herännyt. Kali tuli heti ulos puusta ja huusi:

-- Bwana Kubwa! Hevosella!

Neekeripojan äänessä oli enemmän iloa kuin ihmetystä, sillä hän uskoi Stasin voimiin niin lujasti, ettei olisi ihmetellyt, vaikka Stas olisi taikonut itselleen hevosen. Kali alkoi nauraa mielettömästi ja lyödä kämmenillä lanteitaan, kuten neekerit iloaan ilmaisevat.

-- Sido hevonen, Stas sanoi, -- tuo tavarat sisään, tee tuli ja keitä vettä.

Sitten Stas meni sisään. Nel oli herännyt myös ja kutsui häntä. Stas meni hänen luokseen ja näki lampun himmeässä valossa hänen kalpeat kasvonsa ja valkoiset, laihat kätösensä peitteellä.

-- Mitenkä voit, aarteeni? poika kysyi iloisesti.

-- Hyvin. Olen nukkunut sikeästi, kunnes Saba herätti minut. Mutta mikset sinä nuku?

-- Olin poissa.

-- Missä?

-- Apteekissa.

-- Apteekissa?

-- Niin. Kiniiniä noutamassa.

Tytön ei olisi nyt tehnyt mieli kiniiniä, mutta koska hän piti sitä välttämättömänä lääkkeenä kaikkia maailman tauteja vastaan, hän huoahti ja virkkoi:

-- Kyllä minä tiedän, ettei sinulla ole enää kiniiniä.

Stas nosti toisen pulloista lampun valoon ja kysyi ylpeästi ja iloisesti:

-- Mitä tämä sitten on?

Nel ei ollut uskoa silmiään. Mutta Stas sanoi reippaasti ja iloisin mielin:

-- Nyt sinä tulet terveeksi! Minä panen sinulle kiniiniä tuoreeseen viikunaan, sinä nielet sen ja saat sitten juoda. Miksi sinä katsot minuun kuin mikäkin hämmästynyt katti?... On minulla toinenkin pullo! Sain molemmat eräältä valkoihoiselta, jonka leiri on neljän mailin päässä meiltä. Hänen luotaan minä juuri tulen. Hänen nimensä on Linde, ja hän on pahasti haavoittunut. Hän antoi minulle hyviä neuvoja ja tuomisia. Palasin hevosella, mutta sinne menin jalkaisin. Luuletko, että on hauskaa mennä dshunglan läpi yöllä? Uh! Toista kertaa en menisi mistään hinnasta!

Sen sanottuaan hän poistui ihmettelevän tytön luota, pani viikunaan saman verran kiniiniä kuin oli ennenkin tytölle antanut, otti vähäsen teetä ja palasi takaisin.

Nel oli sillä välin ajatellut, mitä oli tapahtunut. Hän oli hyvin utelias tietämään, kuka valkoihoinen oli ja kuinka Stas oli tavannut hänet. Hän ei epäillyt, ettei parantuisi, kun Stas oli saanut kiniiniä. "Mutta oli se Stas sentään... meni yöllä dshunglan halki kuin ei mitään!"

Vaikka Nel oli aina ihmetellyt Stasia, niin hän oli luullut, että kaikki, mitä poika oli hänelle tehnyt, oli langennut luonnostaan. Onhan selvää, että iältään vanhempi poika pitää huolta nuoremmasta tytöstä. Mutta nyt johtui Nelin mieleen, että ilman pojan hoitoa hän olisi kuollut jo aikaa sitten ja että poika piti koko ajan hänestä hellästi huolta ja puolusti häntä innokkaammin kuin kukaan muu hänen ikäisensä poika olisi tehnyt.

Kun Stas tuli takaisin ja kumartui Nelin puoleen tarjoamaan lääkettä, tyttö kiersi hoikat käsivartensa pojan kaulan ympäri ja syleili häntä sydämellisesti, sanoen:

-- Stas, sinä olet niin hyvä minulle.

-- Kenelle minä sitten olisin hyvä? poika vastasi. -- Erinomaista!... Ota nyt lääkettä!

Stas oli iloissaan, ja hänen silmänsä säteilivät tyytyväisyyttä. Riemukas ja ylpeä sävy äänessä hän huusi ovea kohti kääntyen:

-- Mea, tuo nyt bibille teetä!

Stas päätti lähteä Linden luo vasta puolenpäivän aikaan saadakseen levätä yön rasituksista. Hän arveli, että sairas mies söisi mielellään tuoretta lihaa, ja ampui matkalla tuomisiksi lintuja. Linde otti ne kiitollisena vastaan. Hän oli hyvin heikko, mutta täydessä tajussaan. Tervehdittyään tulijaa hän kysyi heti, miten Nel voi. Hän varoitti Stasia pitämästä pelkästään kiniiniä täysin varmana keinona kuumetta vastaan ja kehoitti suojelemaan tyttöä auringonpaisteelta, kosteudelta ja huonolta juomavedeltä.

Linden pyynnöstä Stas kertoi hänelle matkastaan aina alusta saakka: kuinka he tulivat Khartumiin, kävivät Mahdin luona, matkustivat Fashodaan, vapautuivat Gebrin käsistä ja kuinka he sitten vaelsivat eteenpäin.

Sveitsiläinen katsoi uteliaasti ja ihmetellen kertojaan ja oltuaan hetken vaiti sanoi:

-- Paras todistus siitä, että olet puhunut totta, on se, että sinä nyt seisot siinä edessäni. Mutta tiedä: teidän asemanne on nyt vaikea ja matka on joka suuntaan yhtä kauhea. Kuka tietää, ehkä sinunlaisesi poika voi sentään pelastaa sekä itsensä että pikku tytön perikadosta.

-- Jos Nel vain paranee, niin minä teen voitavani, Stas sanoi.

-- Mutta säästä toki itseäsi, sillä sellainen tehtävä saattaa mennä täysikasvuisenkin miehen voimien yli. Tiedätkö, missä te paraikaa olette?

-- En. Mutta minä muistan, että kun olimme lähteneet Fashodasta, kuljimme erään Deng-nimisen siirtokunnan halki, sitten joen yli...

-- Se oli Sobat, Linde keskeytti.

-- Dengissä oli paljon dervishejä ja neekereitä. Mutta Sobatin yli kuljettuamme me jouduimme dshunglaa kasvaville seuduille, joilla vaelsimme viikkoja, kunnes eräässä notkossa sitten tapahtui se...

-- Tiedän. Te olette Sobatin yli kuljettuanne kääntyneet etelään ja joutuneet seuduille, joita matkailijat ja maantieteilijät eivät tunne. Joki, jonka varrella asustamme, virtaa luoteeseen ja laskee luultavasti Niiliin. Sanon: luultavasti, sillä en ole itsekään varma. Vangiksi joutuneilta dervisheiltä kuulin, että joen nimi lienee Ogeloguen, mutta hekin olivat epävarmoja siitä, sillä täällä kuljetaan ani harvoin. Näillä harvaan asutuilla seuduilla asuu shillukneekereitä, mutta nyt on maa autio, sillä toiset on rutto tappanut, toiset ovat paenneet mahdilaisia Karamojovuorille. Afrikassa on sattunut ennenkin, että tänään tiheästi asuttu maa on huomenna autio. Minun laskelmieni mukaan olemme noin kolmensadan kilometrin päässä Ladosta. Te voisitte paeta etelään Emin pashan luo, mutta sekin lienee turhaa, sillä dervishit aikoivat hyökätä hänen maahansa.

-- Entä Abessiniaan? sanoi Stas.

-- Sinnekin on noin kolmesataa kilometriä. Muista, että Mahdi käy sotaa Abessiniaakin vastaan, ja te voitte siis joutua dervishien käsiin. Abessinia on kyllä kristitty maa, mutta eteläiset heimot siellä ovat pakanoita tai islamilaisia ja ovat tästä syystä kaikessa hiljaisuudessa Mahdin puolella. Tuskinpa te sieltäkään pääsette läpi.

-- Mitä minun on siis tehtävä? Stas kysyi.

-- Minä sanoin, että asemanne on vaikea, sanoi Linde.

Sitten hän laski molemmat kädet päänsä päälle ja makasi pitkän aikaa ääneti.

-- Intian valtameren rannalle, hän alkoi vihdoin, -- on noin yhdeksänsataa kilometriä. Välillä on vuoria, villejä heimoja ja erämaita, joissa ei ole lainkaan vettä. Nämä alueet kuuluvat virallisesti Englannille. Siellä saattaa tavata norsunluukuormastoja, jotka ovat matkalla Kismajaan, Lamuun tai Mombasaan, ja ehkä lähetysretkikuntiakin... Kun minä huomasin, etten dervishien tähden voi tutkia tämän joen juoksua siihen saakka, missä se kääntyy Niiliin päin, aioin minäkin lähteä itään valtamerta kohti...

-- Matkustetaan siis yhdessä! Stas huudahti.

-- Ei minusta ole enää matkalle lähtijäksi. Ndiri on murskannut toisen jalkani niin pahasti, että olen sairastunut verenmyrkytykseen. Ainoastaan kirurgi voisi pelastaa minut leikkaamalla jalan pois. Nyt se on jo kuoleentunut ja kangistunut, mutta ensimmäisenä päivänä purin käsiäni tuskasta...

-- Kyllä te vielä paranette.

-- Ei, urhea poikani, minä kuolen aivan varmasti. Mutta sinä peität minut sitten kivillä, jotteivät hyeenat söisi ruumistani. Kuolleelle se on yhdentekevä, mutta eläessä tuntuu vastenmieliseltä ajatella... Raskas on kuolla näin kaukana omaisistaan...

Sairaan silmät kostuivat. Hän jatkoi:

-- Olen tottunut kuoleman ajatukseen, ei siis puhuta minusta, vaan teistä. Yhden neuvon annan sinulle: tie itään, valtameren rannalle, on ainoa mahdollinen. Mutta levätkää ennen kuin lähdette matkalle ja kootkaa voimia, sillä muuten sinun pieni matkatoverisi kuolee ennen pitkää. Lykätkää matkanne siksi, kunnes sadekausi on mennyt ohi, tai vieläkin pitemmälle. Ensimmäiset kuukaudet sateen taukoamisen jälkeen, jolloin vesi vielä peittää suot, ovat kaikkein terveellisimpiä. Tämä on jo ylänköä, seitsemänsataa metriä meren pintaa ylempänä. Tuhannen kolmensadan metrin korkeudella ei ole enää kuumetta. Vie pikku englannitar vuorille...

Puhuminen näytti rasittavan sairasta, hän keskeytti ja huitoi kärsimättömästi luotaan suuria, sinisiä kärpäsiä. Sitten hän jatkoi:

-- Muista tarkasti, mitä sanon sinulle. Noin päivän matkan päässä täältä etelään kohoaa yksinäinen vuori, joka on suunnilleen 800 metriä korkea. Sen rinteet ovat äkkijyrkät ja ainoa tie vuorelle on kivinen harjanne, joka on niin kapea, että muutamin paikoin tuskin kaksi hevosta voi kulkea vierekkäin. Vuoren tasaisella huipulla, joka ympäri mitaten on runsaan kilometrin laajuinen, oli ennen neekerikylä, mutta mahdilaiset hävittivät sen ja veivät asukkaat orjiksi. Ehkä kylän on hävittänyt juuri Smain, joka mahdollisesti oli sama henkilö, joka joutui tappiolle minua vastaan taistellessaan, mutta vangit hän oli jo lähettänyt vahvan vartioston seuraamana Niilin rannoille. Asettukaa sille vuorelle. Siellä on erittäin hyvä lähde, muutamia maniokki-istutuksia ja runsaasti banaanipuita. Majoissa näette ihmisten luurankoja, mutta sinun ei tarvitse pelätä saavasi niistä minkään taudin tartuntaa, sillä dervishien jälkeen tulivat muurahaiset, jotka karkoittivat meidätkin sieltä. Muuten ei siellä ole elävää olentoa. Viipykää siellä kuukausi tai kaksi. Niin korkealle teidän tuskin tarvitsee pelätä kuumetta. Yöt ovat siellä kylmiä. Sinun pikku matkatoverisi toipuu siellä varmasti, ja itse voit koota uusia voimia.

-- Entä mitä me sitten teemme, minne lähdemme?

-- Jätä se Jumalan haltuun. Olen kuullut, että arabit samoavat rannikolta eräälle järvelle saakka etsimään norsunluuta jota he ostavat Samburuja Wa-hima-nimisiltä heimoilta.

-- Wa-hima? Kali on wa-himalainen.

-- Sehän on hyvä, sanoi Linde. -- Hän voi olla teille suureksi avuksi. Mustienkin joukossa on hyväsydämisiä ihmisiä, mutta heidän kiitollisuuteensa ei saa liikoja luottaa, sillä he ovat kuin lapsia, jotka tänään unohtavat, mitä eilen on tapahtunut.

-- Kali ei unohda, että olen vapauttanut hänet Gebrin käsistä; siitä olen varma.

-- Ehkä, sanoi Linde. -- Tuossa on myöskin kelpo poika; ota hänet minun kuoltuani haltuusi, hän lisäsi osoittaen Nasibuun.

-- Älkää puhuko kuolemasta älkääkä ajatelko sitä.

-- Hyvä ystäväni, vastasi sveitsiläinen, -- minä toivon sen pian tulevan, mutta ilman ankaria tuskia. Ajattele, että minä olen aivan turvaton, ja jos joku niistä mahdilaisista, jotka olen voittanut, osuisi tähän notkoon, niin hän voisi teurastaa minut kuin lampaan. Nuo eivät enää herää, -- hän viittasi nukkuviin neekereihin, -- tai oikeammin, jokainen heistä herää hetkeksi ennen kuolemaansa, mutta pakenee peloissaan dshunglaan, josta ei ikinä palaa... Kahdestasadasta miehestäni ovat vain nuo jäljellä. Toiset ovat paenneet, toiset kuolleet isorokkoon, toiset ovat nukkuneet muilla mailla... Stas katseli nukkuvia säälien ja kammoksuen. Heidän ruumiinsa olivat tuhkanharmaita, mikä neekerillä merkitsee kalpeutta. Toisten silmät olivat ummessa, toisten puoleksi avoinna, mutta nämäkin nukkuivat, koska valo ei vaikuttanut heidän silmäteriinsä.

-- Eikö heitä voi mitenkään pelastaa? kysyi Stas.

-- Ei. Viktoria-järven rantamailla unitauti tappaa kokonaisia kyläkuntia.

Ennen illan tuloa Linde kertoi Stasille elämäntarinansa. Hän oli kauppiaan poika Zürichistä. Hänen vanhempansa olivat kotoisin Karlsruhesta ja muuttivat vuonna 1848 Sveitsiin. Isä oli koonnut suuren omaisuuden silkkikaupalla. Hän tahtoi pojastaan insinööriä, mutta nuori Heinrich uneksi vain kaukaisista maista. Kun poika oli suorittanut insinööritutkinnon, hän sai periä isänsä omaisuuden ja lähti ensimmäiselle matkalleen Egyptiin. Se tapahtui jo ennen Mahdin aikaa. Hän eteni aina Khartumiin asti ja metsästeli dangalien kanssa Sudanissa. Sitten hän rupesi tutkimaan Afrikan maantiedettä ja tulikin alallaan niin kuuluisaksi, että useat maantieteelliset seurat kutsuivat hänet jäsenekseen. Tälle viimeiselle, onnettomalle matkalleen hän oli lähtenyt Sansibarista. Hän oli vaeltanut suurille järville saakka ja aikoi sieltä kulkea tuntemattoman Karamojo-vuoriseudun halki Abessiniaan ja sieltä takaisin valtameren rannalle. Mutta sansibarilaiset eivät lähteneet pitemmälle. Onneksi tai onnettomuudeksi kävivät Ugandan ja Unjoron kuninkaat sotaa keskenään. Linde auttoi Ugandan kuningasta huomattavasti, ja tämä palkitsi häntä lahjoittamalla hänelle kaksisataa "pagazia". Nyt Linde saattoi lähteä nousemaan Karamojon vuorille. Mutta silloin puhkesi miehistössä isorokko, sen jälkeen unitauti -- ja koko karavaani joutui tuhoon. Lindellä oli runsaat ruokavarat, mutta peläten keripukkia hän metsästeli päiväkaudet hankkiakseen tuoretta lihaa. Hän oli etevä pyssymies, vaikkei ollut tarpeeksi varovainen metsästäjä. Niinpä sattui, että hän muutama päivä sitten lähestyi varomattomasti ampumaansa villiä ndiriä. Eläin karkasi pystyyn ja murskasi hänen jalkansa. Se tapahtui aivan lähellä leiriä ja Nasibun nähden. Poika teki paidastaan siteen, sai verenvuodon lakkaamaan ja vei haavoittuneen telttaan. Mutta yöllä jalka tulehtui, ja verenmyrkytys uhkasi sairaan henkeä.

Stas tahtoi pitää hänestä hyvää huolta ja sanoi tulevansa joka päivä sairaan luo ja vievänsä hänet hevosten väliin kiinnitetyllä peitteellä asuntoonsa.

Linde kiitti häntä avusta ja antoi hoitaa itseään, mutta ei suostunut muuttamaan.

-- Minä tiedän, sairas sanoi osoittaen nukkuvia neekereitä, -- että noitten täytyy kuolla, mutta minä en voi jättää heitä hyeenoille ennen kuin he ovat henkensä heittäneet. Niin kauan kuin nuotio palaa, pysyvät hyeenat poissa. Hän alkoi hokea kuin kuumesairas:

-- Minä en voi, en voi, en voi!

Pian hän kuitenkin rauhoittui ja jatkoi omituisen liikuttuneella äänellä:

-- Tule tänne huomenna aamulla. Minulla on pyyntö sinulle. Jos sinä täytät sen, niin Jumala ehkä johtaa teidät onnellisesti pois näiltä Afrikan autioilta mailta ja suo minulle kevyen kuoleman. Koska huomenna voin olla tajuton, on parasta sanoa se nyt: ota vettä vatiin, asetu noiden nukkuvien raukkojen eteen, kastele vedellä heidän otsansa ja sano kullekin nämä sanat: "Minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!..."

Mielenliikutus vaimensi hänen äänensä kuulumattomiin.

-- Minä kadun, jatkoi hän hetken kuluttua, -- etten ole tehnyt niille samalla tavalla, jotka ovat kuolleet aikaisemmin. Nyt väijyy kuolema minunkin ylläni... ja minä tahtoisin yhdessä tämän karavaanin jäännösten kanssa lähteä viimeiselle suurelle matkalle...

Kuoleva osoitti kädellään rusottavaa taivaanrantaa, ja kaksi kyyneltä vierähti hitaasti alas hänen poskiaan pitkin.

Stas itki.

Seuraavana aamuna aurinko valaisi omituista näkyä. Stas astui kallionseinämää pitkin, pysähtyi kunkin neekerin eteen, kastoi hänen otsansa vedellä ja lausui hänelle sakramentin sanat. He nukkuivat, mutta heidän kätensä ja jalkansa vapisivat; he elivät vielä, vaikka heidän ruumiinsa näyttivät kuolleilta. Näin täytettiin tämä nukkuvien kastaminen kristinuskoon aamun hiljaisuudessa, auringon hohteessa, erämaan syvyydessä. Taivas oli sinä päivänä pilvetön, korkea, harmaansininen ja ikään kuin surullinen.

Linde oli vielä elossa, mutta kovin heikko. Kun siteet oli vaihdettu, hän antoi Stasille metallikotelon, jossa hänen paperinsa olivat. Sen jälkeen hän ei enää puhunut. Hän ei voinut enää syödä, ja jano vaivasi häntä kovasti. Ennen auringon laskua hän alkoi hourailla. Hän kutsui joitakin lapsia ja varoitti heitä menemästä liian kauas etelään. Sitten vilunväristykset valtasivat hänet.

Seuraavana päivänä hän ei enää tuntenut Stasia, ja kolme päivää myöhemmin hän kuoli tulematta tajuihinsa. Stas itki häntä sydämestään. Sitten hän ja Kali hautasivat vainajan läheiseen vuorenonkaloon, jonka suun he sulkivat kivillä ja orjantappuroilla.

Stas otti pikku Nasibun mukaansa, mutta Kalin hän käski jäädä vartioimaan varastoja ja polttamaan nuotiota nukkuvien vieressä. Itse hän ajoi ehtimiseen leirien väliä kuljettaen asunnolleen tavaroita ja ampuma-aseita. Sitten hän rupesi ottamaan ruutia Lindeltä perimistään patruunoista ja valmisti pommin räjäyttääkseen rikki sen kalliolohkareen, joka sulki Kingin rotkoon.

Onneksi Nelin terveys oli parantunut huomattavasti päivittäisistä kiniiniannoksista; siihen vaikutti nyt myös monipuolinen ravinto. Stas pelkäsi kuitenkin jättää tyttöä yksin Mean, Nasibun ja Saban huostaan ja ajoi sentähden mieluummin useamman kerran päivässä Linden ja oman leirinsä väliä. Hän oli rasittanut itseään tavattomasti, mutta hänen rautainen terveytensä kesti. Vasta kymmenen päivän kuluttua oli kaikki hevoset ja tavarat, jotka he aikoivat ottaa mukaansa, kuljetettu leiristä leiriin.

Sillä välin olivat Linden leirissä useimmat nukkuvat neekerit kuolleet. Toiset pakenivat kuolintuskissa dshunglaan, toiset kuolivat paikalleen. Kali hautasi jälkimmäiset. Kahden viikon kuluttua oli vain yksi jäljellä, mutta hänkin kuoli paikalleen voimansa loppuun kuluttaneena.

Vihdoin tuli hetki, jolloin lohkare oli räjäytettävä rikki ja King vapautettava. Elefantti oli jo niin kesy, että se Stasin käskystä nosti hänet kärsällään niskaansa istumaan. Sitä totutettiin myös kantamaan kuormaa, jonka Kali bambutikapuitten avulla pani sen selkään. Nel sanoi heidän panevan liian suuria kuormia sen kannettavaksi, mutta ne olivat todellisuudessa sille kevyet kuin kärpänen. Elefantista ja Sabasta tuli pian hyvät ystävät, ja ne rupesivat leikkimään keskenänsä.

Eniten lapsia kuitenkin huvitti se, että eläin teki kaikki, mitä siltä vaadittiin, ja ymmärsi jokaisen viittauksen. Muutamassa viikossa King huomasi, että Stas oli se, jota piti eniten totella, mutta että Nel oli kaikkien silmäterä. Se täytti tarkoin Stasin käskyt, mutta piti Nelistä eniten. Kalista se sitä vastoin välitti vähemmän ja Meaa se ylenkatsoi.

Kun ruutipanos oli valmis, pisti Stas sen syvimpään halkeamaan ja tukkesi sen savella jättäen palmun syistä tehdyn sytytyslangan pään näkyviin. Ratkaiseva hetki lähestyi. Stas sytytti itse miinan ja juoksi sitten minkä jaloista lähti asunnolle, johon hän oli sulkenut muut. Nel pelkäsi, että King pelästyisi pahanpäiväisesti, mutta poika lohdutti häntä selittämällä, että hän oli valinnut juuri tämän päivän, koska ukkonen oli aamulla jyrissyt. He istuivat sydämet pamppaillen jännityksestä ja laskivat hetkiä.

Vihdoin kajahti sellainen ryske ja jyske, että mahtava baobab-puukin tärisi tyvestä latvaan saakka. Stas syöksyi heti ulos ja juoksi rotkoon.

Räjähdyksen voima oli ollut suuri. Toinen puoli möhkälettä oli särkynyt siruiksi, toinen suuremmiksi palasiksi. Elefantti oli vapaa.

Riemastunut Stas meni rotkoon, jonka reunalla hän näki jo Nelin, Kalin ja Mean. King oli hieman säikähtynyt ja seisoi kärsä pystyssä tuijottaen sinne, mistä räjähdys oli kuulunut. Kun Nel mainitsi sen nimen, se rauhoittui. Mutta hevoset säikähtivät pahemmin kuin King, ja kaksi niistä karkasi dshunglaan, josta Kali löysi ne vasta illalla.

Samana päivänä Nel johti elefantin "ulos maailmaan". Jättiläinen seurasi häntä tottelevaisesti kuin pieni koira. Sitten se meni jokeen kylpemään ja piti itse huolen illallisestaan kaataen alleen pienempiä puita ja pudottaen suuremmista hedelmiä töykkien päällään runkoa. Illalla se tuli baobabpuun luo, pisti kärsänsä aukosta sisään ja etsi Neliä niin innokkaasti, että Stasin täytyi lyödä sitä kärsälle.

Päivän tapahtumista iloitsi kuitenkin Kali eniten, sillä hänen ei tarvinnut enää koota elefantille ruokaa, mikä ei ollut niinkään helppo tehtävä. Stas ja Nel kuuntelivat, kuinka hän lauloi uutta laulua tehdessään tulta illallisen valmistamista varten. Se kuului:

-- Suuri herra tappaa ihmisiä ja leijonia! Jah! jah! Suuri herra halkaisee kallioita! Jah! Elefantti hakee itse ruokansa, ja Kali saa laiskoitella ja syödä jah! jah!

Sadekausi, niinsanottu "massika", läheni loppuaan. Oli vielä pilvisiä ja sateisia päiviä, mutta myös poutaisia.

Stas päätti siirtyä Linden mainitsemalle vuorelle. Eräänä varhaisena aamuna he lähtivät etelää kohti. Stasin ei tarvinnut enää pelätä eksyvänsä, sillä hän oli perinyt Lindeltä kompassin ja hyvän kaukoputken. Paitsi Sabaa, aasia ja elefanttia kuului karavaaniin vielä viisi kuormattua hevosta. Nel ajoi elefantilla, jolla oli myös melkoinen kuorma. Sen suurten korvien välissä tyttö näytti istuvan kuin isossa nojatuolissa. Stas jätti kaipauksetta baobab-puun, sillä Nelin sairaus liitti siihen ikävän muiston. Tyttö sitä vastoin katseli surullisin mielin mäkeä, puuta ja koskea ja sanoi vielä palaavansa tänne, kun tulee suureksi. Surullisin oli Nasibu, joka piti kovasti entisestä isännästään. Hän ajoi aasilla viimeisenä karavaanissa ja katseli kyynelsilmin vuorta, jonka onkaloon Linde-parka jäi.