Part 15

-- Mutta se ei voi kuitenkaan ampua kärsällään riistaa ravinnoksi, niin kuin minä luodikollani.

-- Me voimme syödä viikunoita ja meloneja, ja Kali pyydystäköön kaloja.

-- Kyllä, niin kauan kuin viivymme joen rannalla. Mutta muista, että kun lähdemme jatkamaan matkaa, niin voimme joutua taas erämaahan.

-- Sellaiseen kuin Sahara? Nel kysyi pelokkaasti.

-- Ei, vaan kuitenkin sellaiseen, missä ei ole jokia eikä hedelmäpuita, mutta sitä enemmän akaasioita ja mimoosia. Siellä on elettävä lihalla.

Stasilla oli todellakin syytä olla huolissaan, sillä nyt, kun elefantti oli kesy ja kiintynyt heihin, ei sitä voinut enää jättää ja tuomita nälkäkuolemaan. Vapauttaa se uhraamalla suurin osa patruunoista oli samaa kuin tuomita heidät itsensä perikatoon.

Stas lykkäsi työn päivästä päivään ja ajatteli joka ilta:

-- Ehkä huomenna keksin toisen keinon.

Sillä välin liittyi tähän huoleen uusia. Kali oli löytänyt mehiläispesän ja ottanut hunajan, mutta mehiläiset olivat pistäneet häntä niin pahasti, että hän kotiin palattuaan meni tainnoksiin. Nel ja Mea ottivat pistoksista piikit ulos ja panivat tuoretta multaa haavojen päälle. Näytti kuitenkin siltä, että neekeripoika kuolisi. Onneksi hänen vahva elimistönsä ja hyvä hoito auttoivat yli pahimman, mutta vasta kymmenen päivän kuluttua Kali tuli täysin entiselleen.

Myös hevoset tuottivat Stasille huolta. Hän oli hoitanut niitä Kalin sairauden aikana ja pannut merkille, että ne olivat laihtuneet kovasti. Se ei varmastikaan johtunut ruoan puutteesta, sillä ruoho oli sateiden jälkeen kasvanut melkoisesti. Muutamassa päivässä hevosten karva oli käynyt takkuiseksi, silmät himmeiksi, ja sieraimista oli alkanut erittyä limaa. Lopulta ne eivät syöneet enää lainkaan, mutta joivat sitä hanakammin, ikään kuin olisivat sairastaneet kuumetta. Kun Kali oli parantunut ja nähnyt hevoset, hän tiesi heti, mikä niitä vaivasi.

-- Tse-tse! hän sanoi Stasille. -- Nyt ne kyllä kuolevat.

Stas oli jo Port Saidissa kuullut kerrottavan tse-tse-nimisestä kärpäsestä, joka muutamilla Afrikan seuduilla rasitti neekereitä niin kovasti, että he eivät voineet pitää lainkaan karjaa. Tse-tse-kärpäsen pistämä hevonen, härkä tai aasi sairastuu ja kuolee parissa viikossa. Joskus sattuu, että kun vesiperäisillä mailla laiduntava karja kuulee tämän kärpäsen surinaa, koko lauma villiintyy ja juoksee henkensä edestä pakoon.

Tse-tse-kärpäset olivat siis pistäneet Stasin hevosia. Kali hieroi niitä ja aasia päivittäin eräällä väkevällä sipulilta tuoksuvalla kasvilla, jota kasvoi dshunglassa ja jonka haju karkotti kärpäset. Mutta hevoset laihtuivat siitä huolimatta. Stas ajatteli levottomana, miten käy, jos juhdat kuolevat. Tavaroita oli siksi paljon, että ainoastaan King voisi kantaa kaikki. Mutta jotta voisi vapauttaa Kingin, täytyi uhrata ainakin kaksi kolmannesta kaikista patruunoista.

Yhä suuremmat huolet masensivat Stasin mielen, kuten sadepilvet taivaan. Mutta sitten tuli suurin onnettomuus, jonka rinnalla mikään muu ei paljoakaan merkinnyt: kuumetauti.

30

Eräänä iltana aterialla Nel työnsi savustetun lihan luotaan ja sanoi:

-- Minä en saata syödä.

Stas luuli Nelin syöneen liian paljon hunajaa eikä sen tähden kiinnittänyt huomiota tytön ruokahalunpuutteeseen. Hetken kuluttua Nel nousi ylös ja alkoi kiertää tulisijan ympäri yhä suuremmassa piirissä.

-- Älä mene niin kauas, huusi Stas hänelle, -- muuten joku ryöstää sinut.

Mutta kun Nel ei pysähtynyt, Stas nousi, meni tytön luo ja kysyi:

-- Kuulehan, pikku yöperhonen, miksi sinä noin tulen ympäri kiertelet?

Hänen kysymyksensä sävy oli leikillinen, mutta samassa hän tuli levottomaksi, ja hänen levottomuuttaan lisäsi Nelin vastaus:

-- En tiedä. Minä en voi istua paikoillani.

-- Mikä sinun on?

-- Tuntuu niin kummalliselta.

Nel painoi päänsä pojan rintaa vasten, ja lisäsi nöyrällä itkunsekaisella äänellä, ikään kuin hän olisi tunnustanut tehneensä jotakin pahaa:

-- Stas, minä taidan olla sairas.

-- Nel!

Stas laski kätensä tytön otsalle, joka oli kuiva ja jääkylmä, otti hänet syliinsä ja kantoi nuotion viereen.

-- Onko sinun kylmä? hän kysyi kantaessaan.

-- Minun on sekä kylmä että kuuma. Enimmäkseen kylmä.

Tytön hampaat kalisivat, ja vilunväristykset puistattivat häntä. Stas oli jo varma, että tyttö oli sairastunut kuumeeseen.

Hän käski Mean viedä Nelin sisälle, riisua hänet ja panna levolle. Sitten Stas peitti sairaan lämpimästi, kuten oli nähnyt tehtävän Khartumissa ja Fashodassa, missä kuumetautiset oli peitetty lampaantaljoilla, jotta heidän tulisi hiki. Hän päätti valvoa koko yön Nelin vieressä ja juottaa tytölle kuumaa vettä ja hunajaa. Mutta ensin sairas ei tahtonut juoda. Hänen silmänsä hehkuivat ja pian hän alkoi valittaa kuumuutta, vaikka värisikin vilusta peitteitten alla. Hänen kätensä ja otsansa olivat kylmät, mutta Stas oli nähnyt aikaisemminkin kuumetautisia ja päätteli sairaan levottomista liikkeistä, että hänellä oli korkea kuume. Stas huomasi kauhukseen, ettei Nel tuntenut Meaa, kun tämä tuli sisälle tuoden kuumaa vettä. Mutta Stasin kanssa sairas puhui täysin tajuissaan. Hän sanoi pojalle, ettei hän voi enää maata ja pyysi lupaa saada nousta ja juosta ympäri. Sitten hän kysyi, oliko Stas vihainen hänelle, koska hän oli sairas. Kun poika vakuutti, ettei ollut, sairas hillitsi kyyneleensä ja lupasi olla seuraavana päivänä jälleen terve.

Samana yönä elefantti oli kovin rauhaton. Se mörähteli tuon tuostakin, mikä sai Saban haukkumaan. Stas huomasi sen kiusaavan sairasta ja meni ulos rauhoittamaan eläimiä. Saba totteli oitis, mutta elefantti ei vaiennut, ja sen tähden hän heitti sille muutamia meloneja tukkiakseen sen kurkun edes hetkeksi. Palatessaan Stas näki Kalin menossa joelle päin palanen savustettua lihaa kädessään.

-- Mihin sinä olet menossa? hän kysyi neekeriltä.

Musta poika pysähtyi, ja kun Stas astui hänen luokseen hän sanoi salaperäisesti:

-- Kali vie toiseen puuhun lihaa pahalle Mzimulle.

-- Miksi?

-- Jottei paha Mzimu tappaisi hyvää Mzimua. Stas aikoi vastata, mutta tuska kuristi hänen kurkkuaan, ja hän poistui ääneti hammasta purren.

Kun hän palasi sisälle, oli Nel sulkenut silmänsä. Tytön kädet vapisivat kovasti; hän näytti nukkuvan. Stas istuutui sairaan viereen varoen herättämästä häntä. Mea, joka istui vuoteen toisella puolella, nykäisi tuon tuostakin norsunluisia korvakoristeitaan karkottaakseen siten unen. Oli hiljaista. Joelta vain kuului sammakkojen kurnutusta ja kilpikonnien alakuloista valitusta.

Yhtäkkiä Nel nousi istumaan.

-- Stas!

-- Tässä olen, Nel.

Väristen kuin lehti puussa tyttö alkoi hapuilla pojan kättä toistaen yhä kiihkeämmin:

-- Minä pelkään! Minä pelkään. Anna kätesi!

-- Älä pelkää, olenhan minä luonasi.

Ja Stas otti tytön polttavan käden omaansa. Kun hän ei tiennyt, mitä tehdä, hän suuteli kättä.

-- Älä pelkää, Nel, älä pelkää!

Sitten hän antoi tytölle hunajavettä, joka oli jo jäähtynyt. Sairas joi nyt halukkaasti ja piti kiinni hänen kädestään, kun hän aikoi ottaa juomakuoren pois. Kylmä juoma näytti rauhoittavan Neliä.

Tuli hiljaisuus. Mutta puolisen tunnin kuluttua sairas nousi taas istumaan. Hänen suurissa silmissään oli kauhistunut tuskainen ilme.

-- Stas!

-- Mikä sinun on, aarteeni?

-- Miksi Gebr ja Chamis juoksevat puun ympäri ja kurkistelevat tänne?

Stasista tuntui siltä, kuin tuhat muurahaista olisi ryöminyt pitkin hänen ruumistaan.

-- Mitä sinä sanot? Ei siellä ole ketään muuta kuin Kali.

Mutta tyttö tuijotti pimeään aukkoon ja huusi hampaitaan kalistaen:

-- Ja beduiinitkin ovat siellä! Miksi sinä tapoit heidät?

Stas kiersi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet itseään vasten sanoen:

-- Sinä tiedät sen! Älä katso sinne! Siitä on jo pitkä aika...

Olihan siitä jo aikaa kulunut, mutta nyt kaikki palautui kuin maininki täyttäen sairaan tytön pelolla. Sanat eivät voineet Neliä rauhoittaa. Hänen silmänsä laajentuivat yhä, ja sydän tykytti niin nopeasti, että saattoi joka hetki pelätä sen halkeavan. Vasta aamun koittaessa hän uupui, ja pää painui alas tyynylle.

-- Olen väsynyt, niin väsynyt, hän toisteli. -- Stas, minä putoan!

Stas ajatteli kauhuissaan, että tyttö kuolee. Mutta tämä olikin vasta ensimmäisen kuumekohtauksen loppua. Afrikkalainen kuume on kauhea: vain voimakkaat ja vankat ihmiset kestävät kaksi kohtausta, kolmatta ei kestä kukaan. Stas oli Port Saidissa kuullut matkailijoiden ja lähetyssaarnaajien kertovan siitä. Toinen kohtaus seuraa ensimmäistä muutaman päivän kuluttua, ja jollei kolmas tule kahden viikon kuluessa, ei tauti enää ole hengenvaarallinen. Stas tiesi, että kiniini on ainoa lääke, joka parantaa vilutaudin, malarian, mutta kiniini oli kerta kaikkiaan lopussa.

Kun hän huomasi, että Nel hengitti, hän rauhoittui hiukan ja alkoi rukoilla tytön puolesta.

Sillä välin oli tullut päivä. Elefantti ilmoitti tahtovansa aamiaista, suvannolta kosken alapuolelta kuului vesilintujen ääniä. Stas tahtoi ampua muutamia lintuja ja keittää Nelille lihalientä. Hän otti kiväärinsä ja lähti suvannolle päin, mutta hän oli valvonut niin paljon ja ajatteli tytön sairautta siinä määrin, että suuret lintuparvet lensivät ohitse hänen niitä huomaamatta. Syynä tähän oli myös se, että hän rukoili hartaasti tytön puolesta. Hän ajatteli Gebrin, Chamiksen ja beduiinien kuolemaa ja sanoi painuneella äänellä luoden silmänsä taivasta kohti: "Hyvä Jumala, minä tein sen Nelin tähden, sillä minä en voinut vapauttaa häntä muulla tavalla. Mutta jos se on synti, niin rankaise minua ja anna hänen tulla terveeksi!"

Matkalla hän tapasi Kalin, joka meni katsomaan, oliko paha Mzimu syönyt uhrilahjan. Neekeripoikakin rakasti "bibiä" ja rukoili hänen puolestaan, mutta toisella tavalla. Hän sanoi pahalle Mzimulle, että jos neiti tulee terveeksi, niin hän tuo joka päivä Mzimulle lihaa, mutta jos neiti kuolee, niin hän lyö pahaa Mzimua, vaikka pelkääkin häntä. Kali tuli hyvälle tuulelle, kun huomasi uhrilihan kadonneen. Ehkä joku sakaali oli sen vienyt, mutta siinä tapauksessa oli Mzimu muuttunut sakaaliksi.

Kali kertoi Stasille, mitä oli tapahtunut, mutta tämä katsoi neekeriin ikään kuin ei olisi ymmärtänyt häntä ja meni joelle päin. Eräässä kohdassa joki oli tulvinut kauas rantojensa yli ja siinä kasvoi papyryskasveja. Suvannossa oli runsaasti vesilintuja. Oli haikaroita, samanlaisia kuin Euroopassa, ja vielä toisenlaisia, joilla oli suuri, paksu, koukkupäinen nokka; oli pikimustia, punajalkaisia lintuja, oli flamingoja, iibislintuja, kruunupäisiä kurkia, kirjavia ja harmaita rantasipejä, jotka juoksivat edestakaisin pitkillä riukumaisilla jaloillaan.

Stas ampui kaksi sorsaa ja palasi leiriin. Nel nukkui vielä. Poika antoi sorsat Mealle, heittäytyi huopapeitteelle pitkälleen ja vaipui uneen.

Stas ja Nel heräsivät vasta puolenpäivän jälkeen. Tyttö tunsi voivansa vähän paremmin, ja kun ravitseva lihaliemi oli antanut hänelle voimia, hän nousi ja meni ulos katsomaan Kingiä.

Vasta päivänvalossa saattoi oikein nähdä, kuinka tuhoisa yö oli ollut Nelille. Hänen kasvonsa olivat keltaiset ja ikään kuin läpikuultavat, huulet tummat, silmien ympärillä siniset renkaat, ja katse himmeä. Hän näytti vanhentuneen. Stas tuli epätoivoiseksi ajatellessaan, ettei hänellä ollut kiniiniä eikä mitään muutakaan lääkettä, jolla olisi voinut estää toista kohtausta tulemasta.

31

Raskaat ja tuskalliset odotuksen päivät alkoivat. Toinen taudinkohtaus seurasi viikon kuluttua; se ei ollut yhtä ankara kuin ensimmäinen, mutta Nel tunsi sen jälkeen olevansa vielä heikompi. Hän oli laihtunut niin paljon, ettei ollut enää tyttö, vaan tytön varjo. Stas käsitti, ettei kuoleman tarvinnut odottaa kolmatta kohtausta -- hän odotti sitä joka päivä, joka hetki.

Poika oli itsekin laihtunut ja heikontunut melkoisesti, sillä onnettomuus kävi yli hänen ruumiin- ja hengenvoimiensa. Katsellessaan tytön vahankalpeita kasvoja hän ajatteli: "Siksikö olen hoitanut häntä kuin silmäterääni, että minun nyt täytyisi haudata hänet tänne dshunglaan?" Hän ei käsittänyt, miksi niin piti käydä. Toisinaan hän soimasi itseään siitä, ettei hän ollut hoivannut tyttöä tarpeeksi eikä ollut ollut hänelle kyllin hyvä.

Nel nukkui melkein aina, ja juuri se varmaan piti häntä hengissä. Stas herätti hänet kuitenkin muutaman kerran päivässä antaakseen hänelle ruokaa. Kun ei satanut, pyysi Nel poikaa kantamaan hänet ulos, koska hän ei pystynyt kulkemaan omin jaloin. Toisinaan hän nukkui Stasin syliin. Tyttö tiesi olevansa hyvin sairas ja voivansa kuolla minä päivänä hyvänsä. Kun hän tunsi olevansa hiukan paremmissa voimissa, hän puhui siitä Stasin kanssa ja itki, sillä hän pelkäsi kuolemaa.

-- Minä en pääse enää isän luo, sanoi Nel eräänä päivänä, -- mutta sano isälle, että minun oli kovin ikävä häntä ja pyydä häntä tulemaan luokseni...

-- Kyllä sinä pääset vielä hänen luokseen, vastasi Stas. Hän ei voinut puhua enempää, koska oli purskahtaa itkemään.

Seurasi hiljaisuus, jonka kestäessä Nel nukahti. Stas kantoi hänet takaisin sisälle. Mutta tuskin poika oli ehtinyt jälleen ulos, kun Kali juoksi käsiään huitoen hänen luokseen ja huusi pelästyneen näköisenä:

-- Suuri herra! Suuri herra!

-- Mitä nyt?

Neekeripoika ojensi kätensä etelää kohti ja sanoi:

-- Savua!

Stas varjosti silmiään ja katsoi osoitettuun suuntaan, kunnes keksi laskevan auringon punertavassa valossa savujuovan, joka kohosi kaukana kahden korkean vuoren välissä.

Kali vapisi kiireestä kantapäähän, sillä hän muisti vielä liian hyvin kauhean vankeuden dervishien luona ja oli varma siitä, että savu nousi heidän leiristään. Stas luuli myös ensin, ettei se ole kukaan muu kuin Smain, ja pelästyi kauheasti. Se nyt vielä puuttui! Paitsi Nelin hengenvaarallista sairautta -- dervishit. Uusi vankeus, takaisin Fashodaan tai Khartumiin, Mahdin käsiin tai Abdullahin ruoskittavaksi. Jos he joutuvat vangiksi, niin Nel kuolee ensimmäisenä päivänä, ja hän itse joutuu orjaksi koko iäkseen. Ja vaikka hänen onnistuisikin paeta, niin mitä olisi elämä, mitä olisi vapaus ilman Neliä? Kuinka hän voisi katsoa isäänsä ja setä Rawlisonia silmiin, jos dervishit tytön kuoltua heittävät ruumiin hyeenoille eikä hän, Stas, voisi edes sanoa, missä Nelin hauta on?

Tällaiset ajatukset risteilivät Stasin mielessä. Yhtäkkiä hänet valtasi vastustamaton halu saada nähdä Neliä, ja hän suuntasi askelensa puuta kohti. Mennessään hän sanoi Kalille, että tämä sammuttaisi nuotion eikä sytyttäisi sitä yöllä missään tapauksessa.

Nel ei nukkunut. Hän voi paremmin ja ilmoitti sen heti Stasille. Saba makasi hänen vieressään ja lämmitti häntä suurella ruumiillaan. Tyttö oli nähtävästi paremmalla mielellä, koska hän virkkoi niin vilkkaasti:

-- Ehkä minä en kuolekaan.

-- Varmasti sinä et kuole, koska toisen kohtauksen jälkeen tunnet voimistuneesi. Silloin ei kolmatta taudinkohtausta tule lainkaan.

Tyttö ajatteli jotakin ja sanoi:

-- Jos minulla olisi edes vähäsen sitä pulveria, joka vaikutti minuun niin virkistävästi sen leijona-yön jälkeen -- muistatko? -- niin minä en vähääkään ajattelisi kuolemaa.

-- Oh! huokasi Stas, -- antaisin vaikka mitä hyvänsä, jos saisin edes hiukkasen kiniiniä.

Stas ajatteli vain kiniiniä ja dervishejä. Hänen kekseliäät aivonsa alkoivat luoda yhä rohkeampia suunnitelmia. Ensin hän ajatteli, nousisikohan tuo savu varmasti Smainin leiristä? Entä jos ne olivat arabialaisia, jotka matkustavat sisämaassa norsunluuta ja orjia haeskellen. Näillä ei ole mitään yhteistä dervishien kanssa, jotka ovat hävittäneet heidän kauppansa. Afrikassa Intian valtameren rannalla asuvat arabit näkevät usein valkoihoisia. Kuka tietää, vaikka he suurta palkintoa vastaan suostuisivat viemään heidät lähimpään satamaan. Stas oli varma siitä, että hän voisi luvata sellaisen palkinnon ja että he luottaisivat hänen lupaukseensa. Toinenkin ajatus antoi hänelle paljon miettimistä. Hän oli nähnyt Khartumissa, että useat Nubiassa olevat dervishit sairastuivat kuumeeseen ja nauttivat kiniiniä, jota ryöstivät eurooppalaisilta tai ostivat korkeasta hinnasta kreikkalaisilta tai koptilaisilta luopioilta. Saattoi siis otaksua, että valtameren rannalta kotoisin olevilla arabialaisilla oli varmasti kiniiniä.

-- Minä lähden sinne, Stas ajatteli, -- lähden Nelin tähden.

Kun hän oli ajatellut asemaansa tarkemmin, hän päätti lähteä, olkoonpa sitten vaikka joku Smainin osasto. Hän tuli ajatelleeksi, että koska liikenne Egyptin ja Sudanin välillä oli kokonaan katkaistu, niin Smain varmaankaan ei tiennyt, että heidät oli viety Medinet-el-Fajumista. Olihan Fatma yksin keksinyt lasten ryöstämisen ja pannut sen täytäntöön Chamiksen, Idryksen, Gebrin ja kahden beduiinin avulla. Näistä Smain ei välittäisi paljoakaan, ja ainoastaan Chamiksen hän tunsi. Mutta Fatmasta ja lapsistaan hän varmaan välittäisi. "Sanon hänelle", Stas ajatteli, "jos viet meidät johonkin Intian valtameren satamaan ja palaat kanssamme Egyptiin, niin hallitus antaa sinulle kaikki rikoksesi anteeksi, sinä saat Fatman ja lapsesi, ja herra Rawlison tekee sinut rikkaaksi; jollet suostu, niin et saa koskaan nähdä Fatmaa etkä lapsiasi". Stas oli varma, että Smain kyllä harkitsee, ennenkuin hylkää sellaisen ehdotuksen.

Se ei ollut suinkaan vaaratonta, mutta se saattoi olla heidän pelastuksensa. Stas päätti lähteä jo seuraavana yönä katsomaan. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Oli aivan toista istua yöllä hyvän nuotion ääressä okaisen zeriban suojassa kuin kahlata pimeässä korkean ruohikon halki, jossa leijonat, pantterit ja leopardit väijyivät, puhumattakaan hyeenoista ja sakaaleista. Stas muisti neekeripojan sanat, kun tämä oli yöllä lähtenyt etsimään Sabaa: Kali pelkäsi, mutta Kali meni. Ja hän sanoi nyt itselleen samoin: "Minä pelkään, mutta minä menen."

Stas odotti kuitenkin kunnes kuu oli noussut, sillä yö oli tavattoman pimeä. Kun dshungla häämötti hopeisena sen valossa, hän kutsui Kalin luokseen ja sanoi:

-- Kali, vie Saba sisään, sulje oviaukko puilla ja vartioi Mean kanssa neitiä kuin silmäterääsi. Minä lähden katsomaan, keitä ne ihmiset ovat siellä, mistä savu nousi.

-- Suuri herra ottaa Kalin ja pyssyn mukaansa. Kali ei jää tänne!

-- Sinä jäät! sanoi Stas päättävästi. -- Minä kiellän sinua lähtemästä perääni.

Sitten hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi kohta matalammalla äänellä:

-- Kali, sinä olet uskollinen ja huomaavainen. Minä luotan siihen, että sinä teet kaikki niin kuin sanon. Jollen minä palaa ja jos neiti kuolee, niin jätä hänet puuhun makaamaan, mutta tee puun ympärille korkea zeriba ja veistä puun kuoreen tällainen merkki.

Hän otti kaksi bambukalikkaa ja pani ne ristiin. Sitten hän jatkoi:

-- Mutta jos bibi ei kuole enkä minä palaa takaisin, niin ole hänelle kuuliainen ja palvele häntä. Johdata hänet sitten kansasi luo ja sano Wa-himan sotilaille, että he vievät hänet idässä olevan suuren valtameren rannalle. Siellä sinä näet valkoisia ihmisiä, jotka antavat teille pyssyjä, ruutia, helminauhoja, metallilankaa ja kangasta niin paljon kuin jaksatte kantaa. Ymmärrätkö?

Neekeripoika lankesi polvilleen, kiersi käsivartensa Stasin jalkain ympäri ja hoki alakuloisesti:

-- Bwana Kubwa tulee takaisin! Bwana Kubwa tulee takaisin!

Mustan pojan kiintymys liikutti Stasia. Hän kumartui, laski kätensä neekerin päälaelle ja sanoi:

-- Mene sisälle, Kali, ja... Jumala teitä siunatkoon!

Kuu kumotti korkealta taivaalta. Oli melko valoisaa. Vaikeudet alkoivat heti, kun poika oli painunut dshunglaan, joka oli niin korkeata, että ratsastaja hevosineen olisi helposti voinut piiloutua siihen. Ei edes päivällä olisi siitä nähnyt askeltakaan edemmäksi, saatikka sitten yöllä, kun kuu valaisi vain ruohotiheikköjen latvuksia. Näin ollen saattoi helposti kulkea harhaan. Ajatus, että leiri, josta savu oli noussut, saattoi olla korkeintaan neljän mailin päässä heidän majapaikastaan, rohkaisi Stasia. Onneksi oli aina vähän päässä korkeita termiittikekoja, joilta hän saattoi suunnistautua. Dshunglassa on yöllä kammottavaa olla, ja Stasista tuntui koko ajan, kuin joku hiipisi hänen ympärillään ja väijyisi häntä. Joka hetki hänellä olikin pyssy valmiina. Hän oli pian niin lopen väsynyt, että jaksoi tuskin seistä jaloillaan. Mutta ajatus pelastaa Nel vei häntä eteenpäin.

Hänen kuljettuaan pari tuntia muuttui maaperä kiviseksi ja ruoko ja ruoho matalaksi. Pian hän näki tulen punertavaa heijastusta korkealla kallionseinämällä. Hän jäi seisomaan. Hänen sydämensä löi niin kovasti, että hän kuuli sen lyönnit hiljaisessa yössä. Kukahan siellä oli? Arabejako valtameren rannalta? Vaiko Smainin dervishejä? Vai villejä neekereitä?

Hänen täytyi saada tietää se. Peräytyä hän ei voinut eikä tahtonut. Hän alkoi hiipiä mahdollisimman hiljaa tulta kohti pidättäen hengitystään.

Kuljettuaan näin noin sata askelta hän kuuli dshunglasta hevosten pärskyntää -- ja pysähtyi taas. Kuutamossa näkyi viisi hevosta. Dervisheille se olisi vähän, mutta hän arveli toisten olevan korkeassa ruohikossa. Stas ihmetteli, että ne saivat käydä aivan vapaina ja ettei vuorelle ollut tehty nuotiota karkoittamaan petoeläimiä.

Tulen heijastus kallionseinämällä muuttui yhä selvemmäksi. Stas kiersi kalliolle, jonka juurella arveli nuotion palavan. Hän hiipi yhä eteenpäin, tuli kallion reunalle ja jatkoi laaksoon.

Ensimmäisenä osui hänen silmäänsä suuri teltta, jonka edessä oli purjekankainen matkasänky. Sängyssä makasi mies, jolla oli eurooppalainen puku.

Pieni, noin kaksitoistavuotias neekeripoika viskeli oksia tuleen. Teltan kahden puolen makasi neekereitä joukoittain.

Stas laskeutui kiireesti kallion jyrkkää seinää pitkin alas.

32

Väsymykseltään ja mielenliikutukseltaan Stas ei heti saanut sanaa suustaan. Raskaasti hengittäen hän seisoi makaavan miehen vieressä, joka oli myöskin vaiti ja katseli hämmästyneenä poikaan.

Sitten mies huusi:

-- Nasibu, missä olet?

-- Täällä olen, herra, vastasi neekeripoika.

-- Näetkö sinä, seisooko tuossa edessäni kukaan?

Ennenkuin neekeri ehti vastata, alkoi Stas:

-- Herra, nimeni on Stanislaw Tarkowski. Olen neiti Rawlisonin kanssa paennut dervishien käsistä ja pysytellyt piilossa dshunglamailla. Mutta Nel on erittäin sairas, ja sen tähden pyydän apua.

Tuntematon katsoi häneen räpytellen silmiään ja nostaen käden otsalleen:

-- Minä kuulen enkä ainoastaan näe, sanoi mies itsekseen. -- Tämä ei ole siis mikään harhanäky!... Mitä? Apua? Minä tarvitsen itse apua. Olen haavoittunut.

Samassa tuntematon nousi istumaan kuin unessa, katsoi tarkemmin ja sanoi ilosta säteilevin silmin:

-- Valkoihoinen poika!... Olen siis saanut nähdä vielä yhden valkoihoisen!... Minä tervehdin sinua, kuka lienetkin. Sinä puhuit sairaasta. Mitä sinä minulta tahdot?

Stas sanoi, että sairas oli kanavainsinööri Rawlisonin tytär, että kaksi kuumekohtausta oli jo ollut ja että tyttö varmasti kuolisi, jollei saa kiniiniä.

-- Kaksi kohtausta, se on paha, tuntematon vastasi. -- Mutta kiniiniä voit saada niin paljon kuin haluat. Minulla on vielä muutamia pulloja, joita en tule tarvitsemaan.

Sen sanottuaan hän käski pikku Nasibun antaa metallilaatikon, matka-apteekin, otti siitä kaksi pulloa valkoista pulveria ja antoi Stasille:

-- Tässä on puolet siitä, mitä minulla on jäljellä. Siinä on sinulle ainakin yhdeksi vuodeksi.

Stas oli huutaa ilosta. Hän kiitti miestä niin innokkaasti, kuin hänen oma elämänsä olisi ollut kysymyksessä.

Tuntematon nyökäytti päätään ja sanoi:

-- Hyvä on, hyvä on. Nimeni on Linde, olen sveitsiläinen, kotoisin Zürichistä... Vähän aikaa sitten ndiri-metsäsika haavoitti minua hyvin pahasti.

Hän kääntyi mustaan poikaan päin.

-- Nasibu, pane minulle piippuun tupakkaa. Sitten hän puhui taas Stasille.

-- Yöllä minulla on aina korkeampi kuume ja tulen hiukan sekapäiseksi, mutta tupakka selvittää ajatukseni. Sanoit paenneesi dervishien käsistä ja pysytelleesi dshunglassa piilossa? Eikö niin?

-- Niin sanoin, herra.

-- Entä mitä aiot nyt tehdä?

-- Paeta Abessiniaan.

-- Silloin joudutte mahdilaisten käsiin, sillä nämä liikuskelevat Abessinian rajoilla.

-- Muuta emme voi tehdä.

-- Ah! Vielä kuukausi sitten olisin voinut auttaa teitä. Mutta nyt olen yksin vain Jumalan armon ja tuon mustan pojan turvissa. Stas katseli häneen ihmetellen.

-- Entä tämä leiri?

-- Tämä on kuoleman leiri.

-- Entä nuo neekerit?