Part 14

-- Niin, mutta ensin meidän täytyy levätä tarpeeksemme. Sanoinhan eilen, että olen päättänyt viipyä tässä viikon tai pari. Sinä et tahdo jättää elefanttiasi, ja minä pelkään sadekautta. Sateet ovat jo alkaneet ja ne tuovat varmasti kuumetta mukanaan. Tänään on ilma kaunis, mutta näethän hyvin, että pilvet alkavat kokoontua taivaalle, ja ehkä jo ennen iltaa sataa. Teltta ei suojaa sinua tarpeeksi, mutta tässä puussa ei rankkasade mahda meille mitään. Siinä on myös turvallisempaa kuin teltassa, kun vain suljemme aukot puilla joka ilta. Silloin saavat leijonat karjua ympärillä niin paljon kuin ikinä haluavat. Keväällä sadekausi kestää korkeintaan kuukauden, ja minusta alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että meidän pitäisi odotella täällä sen ohi menoa. Siinä tapauksessa on parempi olla tässä kuin jossakin muualla ja parempi tässä suuressa puussa kuin teltassa.

Nel suostui aina kaikkeen, mitä Stas ehdotti, ja nyt sitäkin suuremmalla syyllä, kun saisi jäädä elefantin luo ja asua baobab-puussa. Hän rupesi heti miettimään, miten järjestäisi heidän asuntonsa ja kuinka he sitten kävisivät toistensa luona teellä tai päivällisellä.

Nel olisi heti ryöminyt uuteen asuntoonsa, mutta Stas, joka päivä päivältä tuli yhä kokeneemmaksi ja varovaisemmaksi, esti häntä.

-- Ennen kuin muutamme sinne, sanoi poika, -- meidän täytyy ajaa edelliset asukkaat ulos, jos niitä siellä sattuu olemaan.

Sen sanottuaan hän käski Mean heittää muutamia palavia ja kovasti savuavia oksia puun sisään. Stasin arvelut kävivät toteen, sillä suuressa puussa oli todellakin asukkaita, vieläpä sellaisia, joiden vieraanvaraisuuteen ei olisi voinut luottaa.

27

Puussa oli kaksi aukkoa: toinen, isompi, oli puoli metriä maasta, toinen, pienempi, suunnilleen yhtä korkealla kuin ensimmäinen kerros kaupungin taloissa. Heti kun Mea oli heittänyt alemmasta aukosta palavia oksia sisään, pöllähti ylemmästä ulos suuria yölepakoita, jotka päivänvalon sokaisemina lensivät kirkuen puun ympärillä. Mutta hetken kuluttua syöksyi aukosta salaman nopeana suuri boakäärme, jonka savu oli herättänyt ja ajanut pelastusta etsimään. Huomattuaan käärmeen, joka vieterinä ponnahti savuavasta puusta, Stas tarttui Nelin käteen ja läksi juoksemaan pois. Mutta käärme oli säikähtänyt yhtä pahasti kuin hekin eikä ajatellutkaan ajaa heitä takaa. Se luikerteli tavattoman nopeasti ruohikon läpi rotkoon päin piiloutuakseen johonkin kallionhalkeamaan.

Lapset vetivät henkeä. Stas vei Nelin istumaan nurmikolle, juoksi hakemaan pyssyä ja kiiruhti sitten käärmeen perään. Nel lähti mukaan. Mutta äkkiä omituinen näky pysäytti heidät. Rotkon siinä päässä, missä elefantti oli vankina, vilahti käärme kiemurrellen ilmassa ja putosi saman tien näkymättömiin. Kohta sama näky uusiutui.

Lapset juoksivat rotkon reunalle ja näkivät ihmeekseen, kuinka heidän uusi ystävänsä piteli käärmettä. Heiteltyään sitä ilmassa elefantti musersi sen pään jalallaan, nosti sen vielä kerran kärsällään ylös ja viskasi koskeen. Sitten se kumarteli ja heilutti suuria korviaan nostaen kärsänsä Neliä kohti ikään kuin se olisi tahtonut palkkaa sankarityöstään.

Nel juoksi heti telttaan ja palasi tuoden hameenhelmassaan viikunoita, joita hän rupesi heittämään yksitellen. Tämä etsi ne tarkasti ruohikosta ja nieli yksitellen. Lapset taputtivat sille käsiään nauraen. Nel toi uusia varastoja ja vakuutti aina, kun heitti viikunan, että elefantti on tullut jo niin kesyksi, että hän voisi vaikka heti mennä sen luo.

-- Näetkö, Stas, meillä on nyt voimakas puolustaja, joka ei pelkää leijonia, käärmeitä eikä krokotiileja. Se on hyvä ja rakastaa meitä varmasti.

-- Kun se tulee niin kesyksi, Stas sanoi, -- että minä voin uskoa sinut sen huostaan, niin silloin voin kaikessa rauhassa lähteä metsästysretkille, sillä koko Afrikassa en löytäisi sinulle parempaa turvaa.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

-- Afrikan elefantit ovat villimpiä, mutta minä olen lukenut, että esimerkiksi aasialaiset elefantit ovat omituisen heikkoja lapsiin. Intiassa ei ole koskaan sattunut, että elefantti olisi tehnyt lapsille pahaa, ja kun ne raivostuvat, niin alkuasukkaat lähettävät lapsensa niitä lepyttämään.

-- Siinä sen näet!

-- Joka tapauksessa teit oikein, kun et antanut minun ampua sitä.

Nelin silmät loistivat ilosta kuin kaksi tähteä. Hän nousi varpailleen, pani kätensä Stasin olkapäille, katsoi häntä silmiin ja kysyi:

-- Minä tein kuin olisin -- sano! -- kuinka monta vuotta vanha?

-- Ainakin seitsemänkymmentä, vastasi Stas.

-- Sinä teet aina pilaa.

-- Suutu vain, suutu! Mutta kuka päästää elefantin vapaaksi?

-- Sinä, ja siitä minä olen sinulle kiitollinen, ja se on myöskin.

-- Minä olen kyllä ajatellut asiaa, Stas sanoi, -- mutta se ei ole niinkään helppo tehtävä. Minä en kuitenkaan ryhdy siihen heti, vaan vasta sitten, kun lähdemme eteenpäin.

-- Minkä tähden?

-- Jos minä vapautan sen ennen kuin se on tullut aivan kesyksi ja tottunut meihin, niin se menee matkoihinsa.

Kalin tulo lopetti keskustelun. Hän toi ammutun seepran ja sen varsan, jonka Saba oli purrut kuoliaaksi. Koiralle oli onneksi, että se oli juossut Kalin perään, sillä jos se olisi joutunut tekemisiin käärmeen kanssa, niin tämä olisi varmasti puristanut sen hengettömäksi.

Stas ilmoitti Kalille aikovansa laittaa asunnon puuhun, ja tämä oli suuresti neekeripojan mieleen. Elefantin menettely sitä vastoin ei miellyttänyt häntä.

-- Elefantti on tyhmä, sanoi Kali, -- kun heitti niokan (käärmeen) koskeen. Mutta Kali tietää, että nioka maistuu hyvälle, ja sentähden Kali menee hakemaan sen ja paistaa sen.

Stas ja Kali menivät baobab-puun luo ja rupesivat valmistamaan asuntoa. Kali toi virran rannalta litteän kiven ja työnsi sen puun onkaloon. Sitten hän pani kivelle hehkuvia hiiliä ja lisäsi niitä tuon tuostakin katsoen tarkasti, ettei puun laho runko päässyt syttymään. Tämän hän sanoi tekevänsä siksi, ettei yhtään eläintä jäisi puuhun puremaan "suurta herraa" ja "bibiä". Toimitus osoittautui pian erittäin hyödylliseksi, sillä kohta kun häkä oli täyttänyt onton puun, alkoi sen kuoresta ryömiä esiin kaikenlaisia hyönteisiä: mustia ja kirsikanpunaisia koppakuoriaisia, luumun kokoisia karvaisia hämähäkkejä, sormenpaksuisia rengasselkäisiä hyönteisiä ja myrkyllisiä tuhatjalkaisia, joitten purema voisi aiheuttaa kuoleman. Kun näki, miten paljon niitä tuli rungosta ulos, saattoi helposti ymmärtää, kuinka paljon sellaisia eläimiä mahtoikaan kuolla häkään. Kali murskasi kivellä armottomasti kaikki ne, jotka olivat kömpineet tai pudonneet nurmikolle, mutta katsoi samalla aukkoon ikään kuin hän olisi pelännyt jotakin vielä pahempaa tulevan.

-- Mitä sinä noin katsot? Stas kysyi. -- Luuletko, että sieltä tulee vielä toinenkin käärme?

-- Ei. Kali pelkää Mzimua.

-- Mikä se Mzimu on?

-- Paha henki.

-- Oletko koskaan nähnyt Mzimua?

-- En, mutta Kali on kuullut sen hurjan huminan, minkä Mzimu on nostanut poppamiesten majoissa.

-- Noidat eivät siis pelkää sitä?

-- Noidat osaavat puolustautua. He kulkevat majasta majaan ja sanovat, että Mzimu on vihoissaan ja neekerit vievät heille banaaneja, hunajaa, bombejuomaa, munia ja lihaa lepyttääkseen Mzimua.

Stas kohautti olkapäitään.

-- Kelpaa teillä olla poppamiehenä. Mutta ehkä se käärme olikin Mzimu?

-- Siinä tapauksessa, sanoi Kali ravistaen päätään, -- elefantti ei olisi tappanut Mzimua, vaan Mzimu olisi tappanut elefantin. Mzimu on kuolema...

Omituinen rytinä puun sisältä keskeytti hänet yhtäkkiä. Alimaisesta aukosta tulvahti punertavaa huurua, ja sen jälkeen rytisi vieläkin kovemmin.

-- Aka! Mzimu! Aka! Aka! huusi Kali heittäytyen kasvoilleen maahan.

Staskin peräytyi askelen taaksepäin, mutta pian hänen kylmäverisyytensä voitti, ja kun Nel ja Mea juoksivat paikalle, hän selitti:

-- Lämmön vaikutuksesta on puun sisusta luultavasti laajentunut, romahtanut alas ja sammuttanut hiilet. Kali luulee, että se on Mzimu. Heitä sinä, Mea, vettä sisään aukosta, sillä muuten voi koko puu syttyä palamaan hiilistä.

Kun Stas näki Kalin yhä vain makaavan kasvoillaan maassa ja huutavan: "Aka! Aka!" hän otti pyssyn, ampui aukosta sisään ja sanoi neekeripojalle:

-- Nyt on Mzimu tapettu. Älä pelkää. Kali nousi, mutta jäi vielä polvilleen.

-- Oi suuri herra! Eikö herra pelkää edes Mzimuakaan?

Kali rauhoittui vähitellen kokonaan, ja kun hän rupesi syömään Mean valmistamaa ateriaa, kävi ilmi, ettei säikähdys ollut vienyt häneltä ruokahalua. Paitsi suurta annosta savustettua lihaa hän söi seepranvarsan maksan raakana ja suuren määrän viikunoita.

Sitten Stas ja Kali menivät puun luo, jossa oli vielä paljon työtä. Kului lähes kaksi tuntia, kun se puhdistettiin lahosta puunsohjosta, hiilistä ja kärventyneistä kovakuoriaisista ja tuhatjalkaisista. Stas oli iloinen puun tilavuudesta: se oli todellakin kuin suuri huone, jossa ei ollut tilaa vain neljälle, vaan jopa kymmenelle hengelle. Suurempi aukko olisi ovena, pienempi ikkunana, joten ontossa puussa ei ollut pimeä eikä raskas ilma. Telttakankaalla Stas jakoi sisustan kahtia, toisen puolen Nelille ja Mealle, toisen itselleen, Kalille ja Saballe. Puu ei ollut ontto ylös saakka, eikä sade siis valunut sinne sisään. Lattia peitettiin auringon kuivaamalla hiekalla, jota tuotiin virran rannalta, ja sen päälle levitettiin kuivaa sammalta.

Työtä oli todellakin rasittavan paljon, etenkin Kalilla, jonka täytyi savustaa lihaa, juottaa hevoset ja hankkia syötävää elefantille, joka alituisesti muistutti nälästään jyskyttämällä. Mutta neekeripoika otti mielellään osaa uuden asunnon valmistamiseen. Syyn siihen hän selitti Stasille vielä samana päivänä:

-- Kun suuri herra ja bibi asuvat puussa, niin Kalin ei tarvitse rakentaa zeribaa yöksi, vaan saa olla joutilaana koko illan.

-- Laiskotteletko sinä mielelläsi? Stas kysyi.

-- Kali on mies, ja Kali saa siis olla joutilas, sillä naisen vain täytyy tehdä työtä.

-- Mutta etkö näe, että minä teen työtä bibille?

-- Sentähden täytyy bibin, kun hän tulee suureksi, tehdä työtä suurelle herralle, mutta jollei bibi tahtoisi, niin suuri herra lyö bibiä.

Mutta pelkkä ajatus lyödä "bibiä" sai Stasin karkaamaan pystyyn ja huutamaan:

-- Hölmö, etkö sinä näe, kuka bibi on?

-- Ei Kali tiedä, musta poika vastasi säikähtyneenä.

-- Bibi on... bibi on... hyvä Mzimu! Kali lysähti ihmetyksestä istumaan.

Kun työ oli suoritettu loppuun, neekeripoika lähestyi arasti Neliä, lankesi kasvoilleen tytön eteen ja alkoi rukoilevalla äänellä hokea:

-- Aka! Aka! Aka!...

Nel katsoi kummastellen ihanilla, merenvihreään vivahtavilla silmillään neekeripoikaa, sillä hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, eikä ymmärtänyt, mitä Kali tahtoi.

28

Uusi asumus, jolle Stas antoi nimen Krakova, tuli kolmessa päivässä täysin valmiiksi. Ensin vietiin tavarat sisään, ja kohta kun nuoret olivat muuttaneet uuteen asuntoonsa, alkoi sataa rankasti.

Sadekausi oli alkanut. Mutta täällä oli toisin kuin meillä pohjoisessa syyssateiden aikana, jolloin taivas peittyy synkkiin pilviin ja maa on viikkokausia märkä ja lokainen. Täällä tuuli pyyhki muutaman kerran päivässä pilvet taivaalta, ja aurinko paistoi taas kirkkaasti kuin virkistävän kylvyn jälkeen, peittäen kalliot, joen, puut ja dshunglan kultaiseen hohteeseen. Ruoho kasvoi ihan silminnähtävästi, puut saivat uusia lehtiä, ja uudet silmut puhkesivat ennen kuin vanhat hedelmät olivat ehtineet pudota. Ilmassa näkyi ihmeellisiä sateenkaaria, ja lyhyt aamu- ja iltarusko hohti tuhansin värein, loistokkaammin kuin Libyan erämaassa. Kosken alapuolelta, missä virta laajeni suvannoiksi, kuului sammakkojen rauhatonta kurnutusta ja kilpikonnien alakuloista valitusta, ja suuret loistavat hyönteiset lentelivät bambu- ja arumpensaissa.

Mutta kun pilvet peittivät taivaan ja alkoi sataa, tuli niin pimeä, että baobab-puussa oli kuin kellarissa. Mutta Stas keksi keinon. Hän antoi Mean sulattaa rasvaa tapetuista eläimistä ja teki lampun, jonka hän ripusti ylimmäisen aukon eli ikkunan alle. Aukosta ulos pimeyteen heijastava valo pelotti petoja, mutta houkutteli sitävastoin yölepakoita luokseen, ja vihdoin Kalin täytyi peittää ikkuna oksilla.

Päivisin, kun sää oli kirkas, lapset menivät mäelle telmimään, tai Stas lähti metsästämään antilooppeja ja strutseja, joita oli runsaasti alhaalla joen varsilla, ja Nel meni katsomaan elefanttiansa, joka tervehti iloisesti pientä ystävätärtään ja höristi korviaan kuullessaan tytön äänen.

Eräänä päivänä kun Stas oli lähtenyt metsään ja Kali kalasteli kosken alapuolella, Nel päätti mennä alas rotkoon katsomaan, oliko Stas jo ryhtynyt vapauttamaan elefanttia. Mea oli päivällispuuhissa eikä huomannut Nelin poistumista.

Tyttö poimi matkalla begonioita, joita kasvoi kallionhalkeamissa. Kun hän tuli perille, hän huomasi, että kallion ja lohkareen välillä oli niin paljon tilaa, että ihminen saattoi kulkea siitä. Tyttö empi hetken, mutta astui kuitenkin aukon kautta toiselle puolelle. Hän aikoi mennä vain niin kauas, että näkisi elefantin. Tämä seisoi selin tyttöön juoden koskesta vettä. Se rohkaisi tyttöä. Hän nojautui kallioon ja astui vielä muutaman askelen, vielä muutaman -- kun jättiläiseläin nosti päänsä, huomasi tytön ja kääntyi heti häntä kohti.

Nel säikähti kovasti, mutta koska ei ollut aikaa ajatella pakoa, niin hän painoi polvensa yhteen, niiasi elefantille niin kauniisti kuin osasi, ojensi sille kukkakimpun ja sanoi hiukan vapisevalla äänellä:

-- Hyvää päivää, rakas elefantti. Minä tiedän, ettet sinä tee minulle pahaa, ja sentähden tulin tervehtimään sinua... ja antamaan nämä kukkaset...

Elefantti läheni, ojensi kärsänsä ja otti kukkakimpun Nelin käsistä, mutta maistettuaan sitä antoi sen pudota maahan. Samassa Nel näki elefantin kärsän päänsä päällä. Se oli kuin suuri, musta, kiemurteleva käärme, kosketti ensin tytön toista kättä, sitten toista, sitten olkapäitä ja laskeuduttuaan alas rupesi hiljalleen huojumaan edes ja takaisin.

-- Tiesinhän minä, ettet sinä tekisi minulle pahaa, sanoi tyttö, vaikkei pelko ollut vieläkään poissa.

Kuten kerran Stas ja leijona, niin nämä molemmat seisoivat nyt siinä vastatusten, elefantti suuri kuin kallio -- tyttö pieni olento, jonka eläin olisi voinut murskata pelkästä varomattomuudesta. Mutta hyvä elefantti ei tehnyt ainoatakaan nopeata tai varomatonta liikettä ja oli nähtävästi iloissaan pienen ystävättärensä tulosta.

Nel tuli vähitellen yhä rohkeammaksi. Hän katsoi ylös, ikäänkuin olisi katsonut korkean talon katolle ja kysyi:

-- Saako sinun kärsääsi taputtaa?

Elefantti ei tosin ymmärtänyt englantia, mutta tytön kädenliikkeestä se oivalsi, mistä oli kysymys, ja pani kaksi metriä pitkän nenänsä pään hänen kätensä alle. Nel taputti sitä ensin arastellen oikealla kädellään, sitten molemmilla ja kiersi vihdoin käsivartensa kärsän ympäri nojautuen siihen lapsen luottamuksella.

Elefantti nosteli jalkojaan ja hyrisi hiljaa ilosta. Kotvan kuluttua se kiersi kärsänsä tytön hoikan vartalon ympäri ja alkoi keinuttaa tyttöä ilmassa.

-- Vielä, vielä! huusi Nel riemastuneena.

Tätä ilonpitoa kesti jotenkin kauan, kunnes rohkaistunut tyttö keksi jotakin muuta. Nel rupesi nyt kiipeämään elefantin etujalkaa pitkin tai oli piilosilla jättiläisen alla. Siinä leikkiessään hän huomasi elefantin jaloissa suuria okaita, joita se itse ei voinut ottaa pois. Nel ei tiennyt, että sellaiset okaat ovat elefantin suurimpia vitsauksia, mutta hän sääli jättiläistä ja ajattelematta vaaraa kyykistyi sen jalan viereen ja otti hellävaroen ensin suuremmat, sitten pienemmät okaat pois vakuutellen koko ajan eläimelle, ettei jätä ainoatakaan jäljelle. Jättiläinen ymmärsi erinomaisesti tytön tarkoituksen ja nosti aina varovasti kipeätä jalkaa. Sen jalkapohjan kynsikavioiden välissä, pehmeissä kudoksissa oli piikkejä, jotka aiheuttivat sille suurta tuskaa.

Sillä välin Stas oli palannut metsästä ja kysyi heti Mealta, missä neiti on. Saatuaan kuulla, että neiti on puussa, hän aikoi mennä sisälle, kun samassa kuuli Nelin äänen rotkosta. Poika ei ollut uskoa korviaan, juoksi rotkon reunalle ja oli jähmettyä pelosta. Tyttö istui jättiläisen jalan juuressa, mutta tämä seisoi niin hiljaa, että olisi voinut luulla sen olevan kivestä, elleivät korvat ja kärsä olisi liikkuneet.

-- Nel, Stas huusi.

Tyttö oli niin keskittynyt työhönsä, että vastasi vain:

-- Kohta, kohta!

Stas, joka vaaran uhatessa ei milloinkaan epäillyt, laskeutui heti liaania pitkin alas rotkoon. Elefantti liikutti rauhattomasti korviaan, mutta samassa Nel nousi, kiersi kätensä sen kärsän ympäri ja sanoi:

-- Älä pelkää, elefantti, se on Stas.

Stas näki heti, ettei ollut vaaraa, mutta hänen jalkansa vapisivat vielä, ja sydän jyskytti kovasti. Ennenkuin hän oli täysin toipunut pelosta, hän alkoi suuttumustaan hilliten nuhdella:

-- Nel, Nel, kuinka sinä olet voinut tehdä näin!...

Mutta tyttö alkoi heti puolustautua ja selittää, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa, sillä elefantti on hyvä ja aivan kesy. Hän oli vain tullut katsomaan sitä ja aikonut heti palata takaisin, kun elefantti oli ottanut hänet kiinni ja ruvennut leikkimään hänen kanssaan ja keinuttanut häntä varovasti ilmassa. Jos Stas tahtoisi, se keinuttaisi häntäkin.

Nel käänsi toisella kädellä kärsän pään Stasia kohti ja liikutti toista kättään oikealle ja vasemmalle sanoen elefantille:

-- Keinuta Stasiakin, elefantti.

Viisas eläin oivalsi tytön kädenliikkeestä, mitä hän tahtoi, kiersi kärsänsä pojan ympäri, ja tuossa tuokiossa Stas keinui ilmassa.

Pojan suuttuneen ilmeen ja ilmassa keinumisen väillä oli niin suuri ja huvittava vastakohta, että pikku "Mzimu" alkoi nauraa ja taputtaa käsiään huutaen:

-- Vielä, vielä!

Kun Stasin oli mahdoton nuhdella sellaisessa asennossa niin hänkin rupesi nauramaan.

Kun Stas seisoi taas maassa, he alkoivat yhdessä vetää okaita elefantin jaloista, ja eläin kesti toimituksen kärsivällisesti.

Nyt alkoi putoilla suuria sadepisaroita, ja Stas päätti viedä Nelin heti kotiin. Mutta silloin tulikin tielle odottamaton este. Elefantti ei tahtonutkaan luopua tytöstä, ja aina, kun tämä yritti lähteä, se tarttui kärsällään häneen ja veti luokseen. Tilanne muuttui vakavaksi, ja huvittelu olisi elefantin itsepäisyyden vuoksi voinut päättyä huonosti. Sade yltyi yltymistään, eikä Stas tiennyt, mitä tehdä. Vihdoin koettivat he molemmat yhdessä lähteä hiljaa pois, mutta eläin seurasi heitä.

Kun ei muuta neuvoksi, niin Stas asettui elefantin ja Nelin väliin, katsoi tuimasti eläintä silmiin ja sanoi hiljaa Nelille:

-- Älä juokse, vaan vetäydy huomaamattoman hitaasti aukosta ulos.

-- Entä sinä, Stas? kysyi tyttö.

-- Peräydy, toisti Stas painokkaasti, -- muuten minun täytyy ampua se.

Tyttö totteli uhkaavaa käskyä. Stas seisoi neljän askelen päässä jättiläisestä kääntämättä katsettaan siitä.

Näin kului muutamia minuutteja. Pelottava hetki lähestyi. Elefantin korvat liikkuivat, pienet silmät loistivat niin omituisesti, ja kärsä nousi yhtäkkiä pystyyn. Stas tunsi kalpenevansa.

-- Kuolema! ajatteli hän.

Mutta jättiläinen kääntyi rotkon laitaan päin, missä se oli tavallisesti nähnyt Nelin, ja alkoi jyskyttää surullisemmin kuin koskaan ennen.

Stas meni rauhallisesti aukon kautta rotkosta ulos ja näki kivimöhkäleen takana Nelin, joka ei tahtonut yksin lähteä kotipuuhun. Pojan olisi tehnyt mieli sanoa: "Katso mitä olet tehnyt! Olin vähällä joutua surman suuhun sinun tähtesi." Mutta nyt ei ollut aikaa nuhteisiin, sillä sade oli kiihtynyt kovasti, ja täytyi rientää nopeasti suojaan. Nel kastui likomäräksi, vaikka Stas peitteli häntä omalla takillaan. Kun he olivat kotona, sai Mea käskyn auttaa Nelin ylle kuivat vaatteet ja Stas rupesi etsimään vaatteista ja mytyistä kiniiniä, jota hän toivoi jääneen sinne edes vähäsen. Mutta hän etsi turhaan.

Kun sade oli mennyt ohi ja aurinko taas paistoi kirkkaasti, Stas meni katsomaan Kalin pyydystämiä kaloja. Ne olivat enimmäkseen pieniä, mutta olipa joukossa kolme suurtakin kalaa, hopeatäpläistä ja erittäin kevyttä. Mea, joka oli kasvanut Sinisen Niilin varsilla, tiesi, että kalat ovat syötäviä ja että ne usein iltaisin hypähtelivät korkealle vedestä. Kun hän perkasi ne, kävi selville, että ne olivat niin kevyitä siksi, että niillä oli suuret ilmarakkulat. Stas otti yhden rakkuloista, näytti sitä Nelille ja sanoi:

-- Katso, kalassa on tällainen. Jos niitä olisi enemmän, niin niistä saisi ruudut meidän asuntomme ikkunaan.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

-- Ja saisipa niistä vielä muutakin.

-- Mitä sitten? kysyi Nel uteliaasti.

-- Leijoja.

-- Sellaisia, joita teit Port Saidissa? Sehän on hauskaa! Teepäs muutamia.

-- Teenpä kyllä. Kehyksen laitan bambusäleistä. Tämä on melkein parempaa kuin paperi, eikä sade pilaa sitä. Sellainen leija voi lentää hyvin korkealle, ja jos tuuli on kova, vaikka kuinka kauas...

Samassa hän läimäytti otsaansa:

-- Sainpa ajatuksen!

-- Minkä?

-- Kun olen ajatellut asiaa tarkemmin, niin kerron sen sinulle. Elefantti jyskyttää niin kovasti, ettei puhetta kuule...

-- Mennään näyttäytymään sille, niin se rauhoittuu.

He menivät katsomaan eläintä, joka kaipasi Neliä, ehkä molempiakin.

Mutta Stas oli niin mietteissään, että ajatteli puoliääneen:

-- "Nel Rawlison ja Stanislaw Tarkowski Port Saidista ovat paenneet Fashodasta dervishien käsistä ja oleskelevat..."

Hän jäi seisomaan ja kysyi itsekseen:

-- Mitenkä voin ilmaista, missä olemme?...

-- Mitä sinä, Stas?...

-- Ei mitään, ei mitään... Nyt tiedän: "Oleskelevat kuukauden matkan päässä Valkoisesta Niilistä itään"... Kun tuulee pohjoisesta tai lännestä, niin lasken leijoja kaksikymmentä, viisikymmentä, sata... ja sinä, Nel, saat auttaa minua valmistamaan niitä.

-- Leijoja?

-- Niin. Sanon sinulle, että niistä sinulle voi olla enemmän hyötyä kuin sadasta elefantista.

He olivat tulleet rotkon reunalle ja näkivät, kuinka elefantti oli levoton ja kuinka se alkoi jyskyttää surullisesti heti, kun Nel vain yritti poistua. Tytön täytyi ruveta selittämään rakkaalle elefantille, ettei hän aina voinut istua sen luona, koska hänen täytyi nukkua, syödä ja tehdä kotiaskareita. Mutta eläin rauhoittui vasta, kun Nel pudotti sille syötävää.

Vielä samana iltana lapset antoivat elefantille nimen "King", sillä Nel väitti että se, ennenkuin oli joutunut rotkoon, oli varmaan ollut Afrikan kaikkien elefanttien kuningas.

29

Nel oli kaiket päivät Kingin luona, milloin vain ei satanut. Elefantti antoi tytön mennä välillä pois, sillä se tiesi jo, että hän tulee pian takaisin.

Kali, joka yleensä pelkäsi elefantteja, katseli sitä ihmeissään, mutta tuli vihdoin vakuuttuneeksi siitä, että "hyvä Mzimu" oli noitunut jättiläisen, ja alkoi itsekin käydä sitä tervehtimässä. King oli hyväntahtoinen Kalia samoinkuin Meaakin kohtaan, mutta ainoastaan Nel sai tehdä sille, mitä halusi. Niinpä tyttö parin viikon kuluttua uskalsi viedä Saban sen luo. Stas alkoi harkita, miten hän voisi vapauttaa vangin, tai oikeastaan hän olikin jo selvillä keinosta, mutta se vaati niin suuren uhrauksen, että hän lykkäsi sen täytäntöönpanoa päivästä päivään. Kun pojalla ei ollut kenen kanssa neuvotella, hän päätti selittää suunnitelmansa Nelille, vaikka pitikin häntä vielä lapsena.

-- Kallionjärkäleen voi murskata ruudilla, mutta se vaatii monta patruunaa, joista on otettava ruuti pois, ja se on upotettava syvimpään halkeamaan ja räjäytettävä. Silloin lohkare halkeaa, ja King pääsee vapaaksi.

-- Mutta jos se pamahtaa kovasti, niin elefantti pelästyy?

-- Pelästyköön! Stas vastasi reippaasti. -- Se on minulle yhdentekevää. Sinun kanssasi ei tosiaan voi keskustella vakavasti.

Stas jatkoi kuitenkin:

-- Mutta jos minä otan liian vähän ruutia patruunoista, niin kallio ei halkeakaan, ja kaikki on mennyt hukkaan. Joka tapauksessa jää patruunoita vähän jäljelle, mutta jos ne matkalla loppuvat, niin olemme kuoleman omat. Sillä millä minä sitten ammun metsänriistaa ravinnoksi, millä torjun petoeläinten hyökkäykset? Tiedätkö, että me ilman tätä pyssyä ja patruunoita olisimme aikaa sitten kuolleet joko Gebrin kädestä tai nälkään. On todellakin onni, että meillä on hevosia, sillä itse emme olisi jaksaneet kantaa tavaroitamme.

Nel nosti etusormensa pystyyn ja sanoi päättäväisesti:

-- Kun minä sanon sen Kingille, niin se kantaa kaikki tyynni ja puolustaa meitä.