Part 13

Sitten hän alkoi Nelin kanssa tarkastella rehevää kasvillisuutta, sillä he eivät olleet vielä koskaan nähneet tropiikin metsää niin läheltä. He ajoivat nyt metsän varjoisaa laitaa pitkin. Tummanvihreä ruoho, sammal ja sananjalat peittivät kostean ja pehmeän maan. Paikka paikoin oli vanhoja lahoja kantoja, jotka olivat kauniiden, kirjavien kukkasten peitossa. Missä aurinko pääsi paistamaan maahan saakka, kasvoi keltaisia orkideoita, joiden terälehdet muistuttivat pientä eläimenpäätä suippoine korvineen. Useissa paikoissa kasvoi villejä jasmiineja, jotka muodostivat punaisia kiehkuroita. Sananjalat kasvoivat sankkoina pensaina milloin painuen alas, milloin kohoten aina puitten alimpain oksain tasalle. Siellä oli taatelipalmuja, viikunapalmuja, sykomoreja, leipäpuita, euforbioita, erilaisia suuria senesioita, akaasioita; musta- ja punalehtisiä puita kasvoi vierekkäin. Muutamin paikoin ei näkynyt itse puita ensinkään, sillä ne olivat tyvestä latvaan saakka liaanien peitossa. Nämä luikertelivat puusta puuhun muodostaen suuria W- ja M-kirjaimia tai riippuen kuin uutimet. Kautsukkiliaanit verhosivat puut omituisiksi, valkeakukkaisiksi pyramideiksi. Suurempien liaanien ympäri kiemurteli pienempiä, ja ne muodostivat niin lujia muureja, ettei ihminen eikä petoeläinkään voinut päästä siitä läpi. Ainoastaan elefantit olivat paikoin jaksaneet murtaa sen rikki, ja sellaisiin kohtiin oli muodostunut syviä käytäviä.

Lintujen laulua, mikä Euroopan metsissä oli niin suloista, ei kuulunut, mutta sen sijaan kantautui puitten latvoista kaikenmoisia ääniä, jotka muistuttivat milloin sahan kirskumista, milloin kattilan räminää, milloin haikaran huutoa, milloin oven narinaa, milloin kätten taputusta, milloin kissan naukumista, vieläpä ihmisten äänekästä puhetta. Siellä oli harmaita, vihreitä ja valkoisia papukaijoja ja kimaltavasulkaisia tukaaneja. Pienet apinat puikkelehtivat kasvien seassa kuin metsänpeikot. Ne olivat muuten pikimustia, mutta häntä ja poskiparta olivat valkoiset ja kyljissä oli valkoisia viiruja.

Lapset katselivat ihmetellen tätä koskematonta metsää, jota valkoisen ihmisen silmä ei kaiketi milloinkaan ollut nähnyt. Saban iloisia haukahduksia kuului tuon tuostakin tiheiköstä. Pikku Nel oli vahvistunut kiniinistä, aamiaisesta ja levosta. Hänen kasvoilleen nousi eloisampi, värikkäämpi ilme, ja silmät alkoivat loistaa. Vähän väliä hän kysyi Stasilta puitten ja lintujen nimiä, ja poika vastasi niin hyvin kuin taisi. Vihdoin Nel sanoi tahtovansa nousta alas hevosen selästä poimimaan kukkasia. Mutta Stas hymyili ja virkkoi:

-- Siellä siafit söisivät sinut.

-- Mitä siafit ovat? Ovatko ne pahempia kuin leijona?

-- Ne ovat eivätkä ole pahempia. Ne ovat muurahaisia, joita on kuhisemalla puitten oksissa, ja sieltä ne putoavat tulisateena ihmisten päälle. Mutta ne liikkuvat myös maata pitkin. Nousepas vain hevoselta ja mene hiukan metsään, niin saat nähdä, että kohta hypit ja möliset kuin apina. Melkein on helpompi puolustautua leijonaa vastaan. Toisinaan ne liikkuvat suurissa joukoissa, ja silloin kaikki väistyvät niitten tieltä.

-- Entä selviytyisitkö sinä niistä?

-- Minäkö? Tietysti!

-- Millä tavalla?

-- Tulen tai kuuman veden avulla.

-- Sinä keksit aina keinot, Nel totesi tyytyväisenä.

Tämä hiveli Stasin ylpeyttä. Hän vastasi yhtä tärkeästi, mutta iloisesti:

-- Kun sinä vain pysyt terveenä, niin voit jättää kaiken muun minun huolekseni.

-- Minun pääni ei ole enää kipeä.

-- Jumalan kiitos!

Aurinko oli korkealla ja paistoi tuimasti. Sää oli muuttunut kauniiksi eikä näkynyt ainuttakaan pilveä. Hevoset olivat märkiä hiestä, ja Nel rupesi valittamaan kuumuutta. Siksi Stas johti karavaanin notkelmiin, joiden läntinen syrjä loi syvän varjon.

Viileässä notkossa Nel nukkui, sillä aamiaisesta päivälliseen kestänyt uni ei ollut riittänyt hänelle. Stas olisi mielellään seurannut esimerkkiä, mutta ei voinut, koska hänen täytyi pidellä tytöstä kiinni. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan epämukavassa satulassa, ja hän antoi hevosten kulkea mahdollisimman hitaasti, jottei tyttö heräisi.

Nel nojasi nukkuessaan päätään Stasin rintaa vasten. Tyttö hengitti niin tasaisesti ja rauhallisesti, ettei Stas enää pahoitellut viimeisen kiniinipulverin käyttämistä. Kuunnellessaan Nelin hengitystä hän tunsi, että kuume oli toistaiseksi ohi, ja hän rupesi ajattelemaan:

-- Maa kohoaa jatkuvasti ja maaperä muuttuu yhä kuivemmaksi. Nyt pitää etsiä suojattu paikka jostakin korkealta puron varrelta. Siihen me pysähdymme muutamiksi viikoiksi tai ehkä siksi, että sadekausi on mennyt ohi, jotta pikku tyttö saisi oikein perinpohjin levätä. Moni ei ole kestänyt kymmenettä osaa siitä, mitä hän, mutta nyt hänen täytyy saada koota voimia. Viime yön jälkeen joku muu olisi varmaankin sairastunut kuumeeseen, mutta hän -- kuinka hyvin hän nukkuukaan! Jumalan kiitos!

Tällaiset ajatukset saivat Stasin hyvälle tuulelle, ja katsoessaan Nelin kasvoja hän virkkoi itsekseen iloisesti ja osaksi ihmetellen:

-- Omituista, kuinka minä pidän tuosta pikku tyttösestä! Olen aina pitänyt hänestä, mutta nyt hän on käynyt minulle yhä rakkaammaksi!

Kun hän ei tiennyt, miten tämä oli selitettävissä, hän otaksui:

-- Se tulee varmaankin siitä, että olemme kokeneet yhdessä niin paljon ja että hän on minun holhokkini.

Stas piti par'aikaa varovasti oikealla kädellään "pikku tyttösen" vyöstä kiinni, jottei tämä pääsisi putoamaan satulasta eikä loukkaisi itseään. He ajoivat yhä käymäjalkaa. Muuten oli hiljaista, paitsi että Kali mutisi Stasia ylistellen:

-- Suuri herra tappoi Gebrin, tappoi leijonan ja puhvelihärän! Jah! Suuri herra tappaa vielä monta leijonaa! Jah! Paljon lihaa! Paljon lihaa! Jah! Jah!

-- Kali, kysyi Stas hiljaa, -- metsästävätkö Wa-himan asukkaat leijonia?

-- Wa-himan asukkaat pelkäävät leijonia, mutta wa-himalaiset kaivavat syvän kuopan, ja jos leijona on yöllä pudonnut siihen, niin wa-himalaiset nauravat.

-- Mitä he sitten tekevät?

-- Wa-himalaiset heittävät siihen paljon keihäitä niin että leijona on kuin piikkisika. Sitten he nostavat sen kuopasta ja syövät. Leijona on hyvää.

Hän taputti tapansa mukaan vatsaansa.

Sellainen metsästystapa ei miellyttänyt Stasia, ja hän kysyi, mitä muita eläimiä Wa-himassa oli. He juttelivat pitkän aikaa antiloopeista, strutseista, kirahveista ja sarvikuonoista, kunnes kuulivat veden kohinaa.

-- Mitä se on, kysyi Stas, -- joki vai koski? Kali nyökäytti päätään. He ajoivat nopeammin kohti kohinaa, joka kasvoi.

-- Koski! huudahti Stas uteliaana.

Mutta he olivat tehneet tuskin pari kierrosta, kun voittamaton este sulki heiltä tien. Nel heräsi heti, kun hevonen pysähtyi.

-- Jäämmekö tähän yöksi? kysyi hän.

-- Katsohan! Stas vastasi. -- Suuri kivenjärkäle sulkee tien.

-- Mitä siis teemme?

-- Se on niin korkea, ettemme pääse sen yli. Täytyy ajaa vähäsen matkaa takaisin, nousta notkosta ja ajaa toista tietä tuonne ylös. Iltaa on vielä kaksi tuntia; meillä on siis aikaa. Levätkööt hevoset vähäsen! Kuuletko kosken kohinaa?

-- Kuulen.

-- Tuonne me asetumme yöksi.

Hän käski Kalin kiivetä ylös katsomaan, oliko siellä lisää samanlaisia esteitä, mutta itse hän alkoi tarkastella valtavaa järkälettä. Hetkisen kuluttua hän huusi:

-- Se on aivan hiljan irtautunut ja vyörynyt tähän. Näetkö tätä möhkälettä, Nel? Katso, kuinka uudelta se näyttää. Sen päällä ei kasva sammalta eikä muita kasveja.

Stas osoitti puuta, joka kasvoi ylhäällä kallion rinteessä, ja jonka juuret riippuivat alas pitkin kallion seinämää.

-- Tuon puun juuret ovat kasvaneet halkeamaan ja vihdoin irroittaneet järkäleen kalliosta. Se kuulostaa kyllä oudolta, sillä onhan kivi kovempaa kuin puu, mutta olen kyllä kuullut, että vuoristossa tapahtuu tällaista. Aivan pienestä tärähdyksestä saattaa sellainen lohkare irtautua ja syöksyä alas.

-- Mikähän sen sitten on irroittanut?

-- Vaikea sanoa. Ehkä joku viimeaikainen myrsky, kukapa tietää vaikka juuri eilinen.

Samassa juoksi Saba paikalle, pysähtyi äkisti, aivan kuin joku olisi kiskaissut sitä hännästä, vainusi, tunkeutui sitten lohkareen ja kallion väliin, mutta peräytyi kohta takaisin peloissaan ja selkäkarvat pystyssä.

Stas laskeutui hevosen selästä katsoakseen, mikä koiran oli pelottanut.

-- Stas, älä mene sinne, Nel pyysi, -- siellä on ehkä leijona.

Mutta poika oli itsepäinen ja viime yön veritöiden tähden hän olisi mielellään kostanut leijonille. Siksi hän vastasi:

-- Vai leijona -- päivällä!

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt paikalle, kuului ylhäältä Kalin ääni:

-- Bwana Kubwa! Bwana Kubwa!

-- Mikä siellä on? Stas kysyi.

Neekeripoika laskeutui silmänräpäyksessä liaania pitkin alas. Hänen kasvoistaan näkyi, että hän toi tärkeän uutisen.

-- Elefantti! hän huusi.

-- Elefantti?

-- Niin, neekeri vastasi huitoen käsiään. -- Tämän kallion takana vesi kohisee. Elefantti ei pääse pois. Suuri herra ampuu elefantin, niin Kali saa syödä -- aah! syödä! syödä!

Ja hurja ilo valtasi neekerin. Hän hyppäsi, löi käsillä polviinsa ja nauroi kuin hullu mulkoillen silmillään ja irvistäen, niin että valkoiset hampaat välkkyivät.

Stas ei ymmärtänyt heti, mitä Kali oli tarkoittanut sanoessaan, ettei elefantti pääse pois. Nähdäkseen, mitä oli tapahtunut, hän nousi hevosen selkään jätettyään Nelin Mean huostaan, ja käski Kalin istuutua hänen taakseen. He palasivat yhdessä takaisin ja alkoivat etsiä paikkaa, josta voisivat nousta ylös notkosta. Kali arveli, että elefantti oli paennut sinne dshunglapaloa ja mennessään sysännyt haljennutta kallioseinämää, josta oli irtautunut lohkare ja sulkenut elefantilta paluutien. Sitten se on mennyt rotkon päähän saakka ja jäänyt siihen, koska koski oli katkaissut tien siltä puolelta.

Jonkin ajan kuluttua nuoret matkalaiset löysivät paikan, josta saattoi nousta notkosta, mutta se oli niin jyrkkä, että heidän täytyi nousta ratsailta ja taluttaa hevosta perässä. He pääsivät vihdoin korkealle mäelle, jonka toiselle puolella oli joki, toisella syvä notko, ja he todella näkivät elefantin.

Suuri eläin makasi siellä kyljellään, ja Stasin ihmeeksi se ei noussut ylös. vaikka näki heidät. Vasta kun Saba hyökkäsi mäen reunalle ja alkoi haukkua, se liikutti isoja korviaan ja nosti kärsänsä pystyyn, mutta laski sen kohta taas alas.

Lapset pitivät toisiaan kädestä kiinni ja katsoivat kauan sitä ääneti. Kali keskeytti hiljaisuuden:

-- Se kuolee nälkään! huusi hän.

Elefantti oli todellakin niin laiha, että sen selkäranka pisti esiin kuin suurinystyräinen kaari, kupeet olivat painuksissa, ja kylkiluut näkyivät selvästi paksun nahan läpi. Saattoi helposti huomata, että se ei jaksanut nousta seisomaan.

Rotkoa, jossa elefantti oli, ympäröivät pystysuorat kallioseinät, ja sen pohjalla kasvoi muutamia puita. Nämä puut elefantti oli kaatanut ja kuorinut ja syönyt niistä lehdet. Rotkon reunoilla riippuvat liaanit se oli repinyt ja syönyt, ja pohjalla kasvava ruoho oli kitketty viimeiseen korteen.

Kun Stas oli tarkoin tutkinut eläimen aseman, hän ilmoitti mielipiteensä Nelille, mutta niin hiljaa, ettei häiritsisi kuolevan jättiläisen viimeisiä hetkiä.

-- Niin, se todella kuolee nälkään. Pari viikkoa se on kaikesta päättäen ollut tuolla vankina, syönyt kaikki, mitä saattaa syötäväksi sanoa, ja kärsii nyt sitäkin enemmän, kun näkee nämä leipäpuut ja akaasiat täällä ylhäällä eikä ylety niihin.

He katsoivat taas vaieten elefanttia, joka tirkisteli heitä pienillä silmillään. Sen kurkusta nousi koriseva ääni.

-- Paras olisi lopettaa sen kärsimykset, sanoi Stas.

Sen sanottuaan hän nosti pyssyn poskelleen, mutta Nel tarttui hänen takkiinsa ja alkoi kaikin voimin vetää häntä pois rotkon reunalta.

-- Stas, älä ammu sitä. Annetaan sille syötävää! Minun tulee niin sääli sitä. Minä en tahdo, että sinä tapat sen, et saa, et saa!

Nel polki jalkaa eikä hellittänyt. Stas katsoi häneen kummastellen, mutta huomattuaan tytön silmissä kyyneleitä hän yritti sanoa:

-- Kuulehan, Nel...

-- Minä en tahdo! Minä en anna tappaa sitä! Minä sairastun kuumeeseen, jos sinä vain tapat sen!...

Tämä uhkaus riitti, ja Stas jätti aikomuksensa. Hän oli vaiti hetken, kun ei tiennyt, mitä vastata; sitten hän sanoi:

-- Hyvä on, hyvä on... Päästä minut, Nel! Nel kiersi kätensä pojan ympäri ja hymyili läpi kyyneltensä. Nyt piti mahdollisimman pian antaa elefantille ruokaa.

Kali ja Mea ihmettelivät, kun saivat kuulla, ettei "Bwana Kubwa" ammu elefanttia, vaan käski poimia sille meloneja leipäpuun hedelmiä ja muuta ravintoa niin paljon kuin mahdollista. Heti kun ensimmäinen meloni putosi puusta, Nel tarttui siihen ja kantoi sen rotkon reunalle hokien peloissaan, että joku veisi sen häneltä:

-- Minä, minä, minä!

Mutta Stas ei ollut suinkaan ajatellut kieltää häneltä sitä iloa. Hän otti vain tytön vyöstä kiinni, koska pelkäsi tämän innoissaan putoavan hedelmän mukana rotkoon, ja huusi:

-- Heitä!

Suuri hedelmä vieri alas pitkin rotkon jyrkkää seinää ja pysähtyi elefantin eteen. Tämä ojensi kärsänsä ja otti hedelmän, joka samassa katosi lasten näkyvistä.

-- Se söi sen! huudahti Nel mielissään. Elefantti ojensi taas kärsänsä, ikäänkuin se olisi pyytänyt enemmän, ja antoi mahtavan äänensä kuulua:

-- Hrrumf!

-- Se tahtoo enemmän!

-- Sen uskon! sanoi Stas siihen.

Toinen meloni meni samaa tietä kuin ensimmäinenkin, sitten kolmas, neljäs, kymmenes. Vihdoin he alkoivat koota akaasianoksia, ruohoa, lehtiä, ja Nel tahtoi itse viskata kaikki alas. Kun hänen kätösensä alkoivat väsyä, hän potki jaloillaan alas yhä uusia kasoja. Elefantti söi, nosti taas kärsänsä ja mörähti "hrrumf" merkiksi, että se tahtoo enemmän, ja -- kuten Nel väitti -- kiittääkseen.

Mutta Kali ja Mea väsyivät vihdoin työstä, jota olivat tehneet kovalla kiireellä luullen "Bwana Kubwan" ensin tahtovan lihottaa elefanttia ja sitten vasta tappaa sen. Kotvasen kuluttua Stas käski lopettaa ruoan kokoamisen sillä aurinko oli jo hyvin matalalla ja oli aika ruveta laittamaan zeribaa. Onneksi se oli helposti tehty, sillä kolmikulmaisen mäen kahta syrjää pitkin oli mahdoton päästä ylös, ja vain kolmas oli aidattava. Piikkisiä akaasioita oli runsaasti.

Nel ei poistunut rotkon reunalta, vaan istua kyykötti siinä ilmoittaen Stasille, mitä elefantti teki.

-- Nyt se etsii kärsällään! Tai: -- Nyt se liikuttaa suuria korviaan! Ja vihdoin: -- Stas, Stas! Se on noussut seisomaan!

Stas juoksi katsomaan ja otti Nelin kädestä kiinni. Elefantti oli todellakin noussut seisomaan. Vasta nyt lapset saattoivat nähdä sen kaikessa suuruudessaan. He olivat kyllä ennen nähneet elefantteja, joita oli kuljetettu Suezin kanavan kautta Intiasta Eurooppaan, mutta näin suurta he eivät olleet ikinä nähneet. Tämä oli kuin harmaa kallio neljän pylvään päällä. Se erosi heidän ennen näkemistään myöskin suurten torahampaittensa puolesta, jotka olivat viisi jalkaa pitkät, ehkäpä enemmänkin. Sen etujalat olivat hyvin pitkät, mutta suhteellisen hoikat, mikä varmaankin johtui pitkästä paastoamisesta.

-- Katsopas kääpiötä! huudahti Stas. -- Kun se nousee takajaloilleen ja ojentaa kärsänsä, niin se voi tarttua jalkaasi.

Mutta jättiläinen ei ajatellut nousta takajaloilleen eikä ottaa ketään jalasta kiinni. Horjuvin askelin se lähestyi syvännettä, jossa vesi kohisi, ja katsoi alas, palasi sitten rotkon seinän viereen, jossa vesi oli lähempänä, pisti kärsänsä veteen ja alkoi juoda.

-- Onneksi se ulottuu kärsällään veteen, sanoi Stas, -- muuten se olisi jo kuollut.

Elefantti joi niin kauan, että Nel tuli levottomaksi ja kysyi:

-- Stas, eikö se vahingoita itseään juomalla noin hirveästi?

-- En tiedä, poika vastasi nauraen, -- mutta kun kerran olet ottanut sen holhotiksesi, niin varoita.

Nel kumartui partaalle ja huusi:

-- Riittää jo, rakas elefantti, riittää!

"Rakas elefantti" herkesi juomasta, ikäänkuin olisi ymmärtänyt, ja alkoi sitten ruiskuttaa päälleen vettä. Ensin se valeli jalkansa, sitten selän ja molemmat kyljet.

Sillä välin oli tullut pimeä. Stas vei Nelin zeribaan, jossa illallinen odotti.

Molemmat olivat erinomaisen hyvällä tuulella, Nel sen tähden, että oli pelastanut elefantin, ja Stas sen tähden, että tytön silmät loistivat kuin tähdet ja kasvot olivat terveemmän näköiset kuin koko matkalla Kartumista tänne.

Stasin tyytyväisyyttä lisäsi sekin, että yöstä näytti tulevan rauhallinen ja kaunis. Kahdelta puolelta pystysuora jyrkänne suojeli heitä väkivaltaiselta hyökkäykseltä ja kolmannelle puolelle Kali ja Mea olivat rakentaneet piikkisistä akaasioista ja kärsimyksenpuista niin korkean ja lujan aidan, ettei mikään peto voisi tunkeutua siitä lävitse. Sää oli ihana, ja heti auringon laskettua syttyivät tähdet taivaalle.

-- Ei se kuumekärpänen nyt tule! ajatteli Stas iloisin mielin.

He alkoivat jutella elefantista, sillä Nel ei voinut nyt puhua mistään muusta. Tyttö ei lakannut ihmettelemästä sen suurta kokoa, pitkää kärsää ja torahampaita.

Elefantti keskeytti heidän juttunsa. Kun se oli syönyt ja juonut tarpeekseen, se alkoi pitää kovaa ääntä ilosta tai ehkä täydellistä vapautta kaivaten. Saba hyökkäsi pystyyn ja rupesi haukkumaan:

-- Siinä sait. Nyt se kutsuu toverinsa apuun. Miten meidän käy, jos kokonainen lauma elefantteja kertyy ympärillemme?

-- Se tahtoo sanoa toisille, että olemme olleet sille hyviä, vastasi Nel hätäisesti.

Mutta Stas, joka totta puhuen ei ollut lainkaan levoton, koska arveli nuotiotulen varmasti peloittavan suurenkin lauman matkoihinsa, hymyili ja sanoi:

-- Hyvä on. Mutta jos elefantit tulevat, niin sinä et itke pelosta, et! Sinun silmiäsi vain kirvelee silloin, kuten on jo kaksi kertaa tapahtunut.

Ja hän alkoi jäljitellä tyttöä:

-- En minä itke, minun silmiäni vain kirvelee...

Mutta Nel näki hänen iloisen ilmeensä ja ymmärsi, ettei mikään vaara uhannut heitä.

-- Kun me olemme opettaneet sen, tyttö sanoi, -- niin minun silmiäni ei enää kirvele, vaikka kymmenen leijonaa karjuisi.

-- Miksei?

-- Sillä elefantti suojelee meitä.

Stas tyynnytteli Sabaa, joka ei ollut lakannut vastaamasta elefantille, ajatteli hetken ja sanoi:

-- Yhtä asiaa et ole tullut ajatelleeksi, Nel. Emmehän me jää tänne iäksi, vaan jatkamme eteenpäin. En sano, että heti... Päinvastoin; paikka on hyvä ja terveellinen, ja sentähden olen päättänyt viipyä tässä viikon, ehkä kaksikin, sillä me molemmat tarvitsemme lepoa. Niin kauan kuin viivymme tässä, voimme ruokkia elefanttia, vaikka se ei olekaan niin helppoa. Mutta se on vankina rotkossa, emmekä me voi ottaa sitä mukaamme. Mitenkä sitten käy? Me lähdemme mutta se jää tänne näkemään nälkää, kunnes kuolee. Silloin meidän tulee vielä enemmän sääli sitä...

Nel tuli surulliseksi ja istui kotvan ääneti. Hän ei tiennyt mitä vastata. Sitten hän nosti päätään, viskasi kasvoilleen valuneet hiukset niskaan ja katsoi luottavaisesti poikaan:

-- Minä tiedän, hän sanoi, -- että jos sinä tahdot, niin saat sen rotkosta pois.

-- Minäkö?

Nel kosketti Stasin kättä ja toisti:

-- Sinä juuri.

26

Yö kului rauhallisesti. Vaikka eteläiselle taivaalle kokoontui pilviä, tuli aamusta kuitenkin kirkas.

Kali ja Mea alkoivat Stasin käskystä heti koota meloneja, akaasioita, tuoreita lehtiä, ruohoa ja kaikenlaista syötävää elefantille. Kun Nel itse tahtoi ruokkia uutta ystäväänsä, veisti Stas hänelle pienestä viikunapuusta pitkävartisen hangon, jotta tytön olisi helpompi pudottaa elefantille syötävää.

Se oli jyskyttänyt varhaisesta aamusta saakka merkiksi, että sen oli nälkä. Kun se näki rotkon reunalla saman valkoisen olennon, joka oli sitä eilen ruokkinut, se mörähti iloisesti ja nosti kärsänsä tyttöä kohti. Kirkkaassa päivänvalossa eläin näytti entistä suuremmalta. Nel väitti sen jo lihoneen hiukan eilisestä. Tyttö heitti eläimelle syötävää alas niin innokkaasti, että hengästyi, ja Stasin täytyi auttaa häntä. Molemmilla oli hyvin hauskaa; etenkin elefantin eleet huvittivat heitä. Ensin se söi kaikki, mitä eteen putosi, mutta tyydytettyään ensi nälän se alkoi valikoida. Kun sen suuhun osui kasvi joka ei maistunut hyvälle, se viskasi sen kärsällään ylös ilmaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Pitäkää itse mokoma herkkunne! Tyydytettyään vihdoin nälkänsä ja janonsa se alkoi mielissään heilutella suuria korviaan. -- Olen varma, sanoi Nel, -- että jos nyt menisimme alas sen luo, se ei tekisi meille pahaa.

Ja tyttö alkoi huutaa sille:

-- Elefantti, rakas elefantti, eikö olekin totta, että sinä et tekisi meille mitään pahaa?

Kun elefantti heilautti vastaukseksi kärsäänsä, Nel sanoi Stasille:

-- Näetkö, se sanoo, että se on totta!

-- Ehkä, Stas vastasi. -- Elefantit ovat viisaita, ja tämä on kenties ymmärtänyt, että me olemme tehneet sille hyvää. Kuka tietää, vaikka se tuntisi kiitollisuutta meitä kohtaan. Mutta parasta on, ettemme ainakaan vielä kokeile asiaa. Ei myöskään Saba saa tehdä sitä, sillä sen elefantti varmastikin musertaisi jalallaan. Mutta ajan mittaan nekin voivat ystävystyä.

Kali keskeytti heidät. Hän oli luullut, että hänen täytyy nyt joka päivä koota elefantille ruokaa. Hän lähestyi Stasia suostuttelevasti hymyillen ja sanoi:

-- Suuri herra ampuu elefantin, ja Kali syö sen eikä enää kokoa sille ruohoa ja oksia.

Mutta "suuri herra" ei olisi millään muotoa tappanut elefanttia, ja koska hän oli luonteeltaan tulinen, hän vastasi pikaistuksissaan:

-- Sinä olet aasi.

Mutta Stas ei muistanut, mitä aasi oli ki-suahelin kielellä, ja sanoi englanniksi "donkey". Kali ei ymmärtänyt englantia ja luuli sitä kohteliaisuudeksi. Vähän ajan kuluttua he kuulivat hänen kehuskelevan Mealle:

-- Mealla on musta iho ja mustat aivot, mutta Kali on donkey!

Ja hän lisäsi:

-- Suuri herra itse sanoi, että Kali on donkey.

Stas käski Kalin ja Mean vartioida neitiä kuin silmäteräänsä ja jos jotakin sattuisi, huutaa heti hänelle. Sitten hän otti pyssynsä ja meni tutkimaan kallionlohkaretta, joka sulki rotkon Hän tarkasti sitä joka puolelta, tutki halkeamia ja mittasi, kuinka syvällä maassa se oli. Sitten hän palasi hitain askelin leiriin, avasi patruunalaukun ja alkoi laskea patruunoita. Laskettuaan kolmensadan paikkeille hän kuuli Mean huutavan baobab-puusta, joka kasvoi noin viidenkymmenen askeleen päässä teltasta.

Stas lähestyi suurta puuta, jonka tyvi oli ontto sisältä, ja kysyi: "Mitä sinä tahdot?"

-- Tuolla aivan lähellä on paljon seeproja ja kauempana antilooppeja.

-- Hyvä on. Otan pyssyni ja menen ampumaan, sillä meidän täytyy savustaa lihaa. Mutta mitä sinä siellä puussa teet?

Neekerityttö vastasi surullisella laulavalla äänellä:

-- Mea näki papukaijan pesän ja aikoi tuoda neidille papukaijan, mutta pesä olikin tyhjä, eikä Mea saakaan nyt helminauhaa.

-- Saat kuitenkin, koska rakastat neitiä. Neekerityttö laskeutui sukkelasti alas ja sanoi ilosta säteilevin silmin:

-- Niin, niin! Mea rakastaa neitiä niin kovasti ja helminauhaa myöskin!

Stas silitti hänen päätään, otti sitten pyssyn ja läksi sinne päin, missä seeprat olivat. Puolen tunnin kuluttua kuului laukaus, ja pian senjälkeen nuori metsästäjä palasi ilmoittamaan, että oli ampunut nuoren seepran ja että ympäristössä oli runsaasti metsänriistaa.

Kali sai heti käskyn mennä hakemaan hevosella kaadettua otusta. Stas itse rupesi tarkastelemaan baobab-puuta, hän kierteli sen ympäri ja koputteli kiväärinperällä sen karkeata kuorta.

-- Mitä sinä teet? Nel kysyi,

-- Katsopas, kuinka suuri tämä puu on, Stas vastasi. -- Edes viisitoista miestä ei käsi kädessä yltäisi tämän puun ympäri, se on ehkä peräisin faaraoiden ajoilta. Sen tyvi on ontto. Näetkö, tässä on aukko, josta on helppo ryömiä sisään. Tyhjän sisustan voisi helposti sisustaa majaksi, johon me kaikki mahtuisimme asumaan.

-- Mutta meidänhän piti paeta Abessiniaan.