Part 12

Aurinko nousi taivaanrannan takaa, ja päivä tuli yhtäkkiä, kuten tropiikissa aina. Vähän myöhemmin tuli Nel pukeutuneena teltasta, mutta kampa kädessä ja tukka hajalla.

-- Onko Saba tullut? hän kysyi.

-- Ei vielä.

Tytön huulet alkoivat vapista.

-- Ehkä se kuitenkin tulee, sanoi Stas. -- Muistahan, että se hietikoillakin viipyi poissa pari päivää, ja löysi meidät sittenkin.

-- Sinä sanoit lähteväsi etsimään sitä.

-- En voi.

-- Mikset?

-- En voi jättää sinua ja Meaa kahden tänne.

-- Entä Kali?

-- Kali on poissa.

Stas ei tiennyt, kertoako totuuden heti, mutta koska sitä ei voisi kauankaan salata, hän arveli, että parasta on ilmaista kaikki kohta.

-- Kali on ottanut Gebrin miekan ja lähtenyt yöllä jonnekin pois. Kuka tietää, vaikka hän olisi paennut. Neekerit tekevät usein niin, vieläpä omaksi vahingokseen. Minä säälin häntä... Mutta ehkä hän vielä huomaa tehneensä tyhmästi ja...

Saban iloinen haukunta keskeytti hänen puheensa. Nel viskasi kamman maahan ja aikoi juosta koiraa vastaan, mutta tarttui kiinni zeriban oksiin. Ensin ilmaantui näkyviin Saba, mutta pian sen jälkeen tuli Kalikin niin likomärkänä kuin olisi ollut rankkasateessa.

Lapset ilahtuivat tavattomasti. Kun Kali hengästyneenä ja väsyneenä oli astunut zeriban sisäpuolelle, kiersi Nel valkoiset käsivartensa neekeripojan mustan kaulan ympäri ja syleili voimiensa takaa.

-- Kali ei tahdo nähdä bibin itkevän, sanoi neekeri, -- ja sentähden Kali etsi koiran.

-- Kali on hyvä! vastasi Stas taputtaen mustaa poikaa olkapäähän. -- Mutta etkö sinä pelännyt leijonan tai pantterin tulevan yöllä vastaan?

-- Kali pelkäsi, mutta Kali meni, hän vastasi. Näillä sanoilla hän voitti lasten sydämet. Nelin pyynnöstä Stas otti yhden niistä lasihelminauhoista, joita kreikkalainen Kaliopuli oli antanut heille mukaan, ja pani sen Kalin kaulaan. Hyvillään lahjasta tämä katsoi ylpeästi Meaan ja virkkoi:

-- Mealla ei ole helminauhaa, mutta Kalilla on.

Sabaa toruttiin sitä vastoin ja se sai kuulla käyttäytyneensä jo toisen kerran huonosti palvelusaikanaan Nelin luona. Jos sellaista kerran vielä tapahtuisi, niin se pantaisiin armotta kiinni. Saba kuunteli ja heilutti häntäänsä niin, että sitä oli vaikea ymmärtää, mutta Nel sanoi, että koiran silmistä jo näkyi, kuinka se häpesi, ja jollei sen naama olisi niin karvainen, sen voisi nähdä punastuvankin.

Sitten he söivät aamiaista, johon kuului viikunoita ja antiloopinlihaa. Heidän syödessään Kali kertoi öisestä retkestänsä, ja Stas käänsi sen Nelille englanniksi, sillä tyttö ei ymmärtänyt ki-suahelikieltä. Puhvelihärkä oli juossut kauas, ja sen jälkiä oli ollut vaikea löytää pimeässä yössä. Kaikeksi onneksi oli hiljakkoin satanut sen verran, että raskaan eläimen jalanjälki oli tuntunut pehmenneessä maassa. Käsillään ja varpaillaan jälkiä hapuillen Kali oli kulkenut eteenpäin. Vihdoin hän oli löytänyt puhvelihärän, joka oli luultavasti kaatunut kuolleena, koskei mitään jälkiä taistelusta sen ja Saban välillä saattanut huomata. Saba oli syönyt suuren kappaleen rintaa ja vaikkei se jaksanut enää syödä enempää, niin se oli murissut eikä päästänyt lähelle paria hyeenaa ja sakaalia, jotka odottivat vuoroaan. Saba oli murissut Kalillekin, mutta Kali oli uhannut sitä "suuren herran" ja "bibin" vihalla, tarttunut sen kaulahihnaan ja päästänyt koiran vasta notkossa irti.

Siihen päättyi kertomus Kalin yöllisestä seikkailusta.

Iloisin mielin he nousivat hevosten selkään ja ajoivat eteenpäin. Mutta pitkäjalkainen Mea katseli kadehtien Kalin helminauhaa ja Saban kaulusta ja ajatteli surullisena: "Noilla molemmilla on kaulanauha, mutta minulla on vain messinkinen rengas toisessa jalassa."

24

Seuraavat kolme päivää he ajoivat edelleen notkelmia pitkin. Maa kohosi jatkuvasti. Päivisin oli kuuma, öisin kylmä. Sadeaika läheni. Raskaita maidonvalkoisia pilviä nousi taivaanrannan takaa. Sadekuuroja ja sateenkaaria näkyi hyvin kaukana.

Kolmannen päivän aamulla oli yksi näistä pilvistä kohonnut heidän yläpuolelleen ja kasteli heidät ohimennessään lämpimällä sateella. Sitten tuli taas kaunis sää, ja he saattoivat ajaa eteenpäin. Villejä lintuja oli taas niin paljon, että Stas ampui suoraan ratsailta niitä viisi. Siinä oli riittävästi yhdeksi ateriaksi. Matkustaminen raittiissa ilmassa ei rasittanut, ja metsänriistan ja veden runsaus karkottivat pelon nälästä ja janosta. Kaikki kävi paremmin kuin toivoa saattoi. Stas olikin syystä koko ajan hyvällä tuulella. Hän ratsasti Nelin vierellä, jutteli iloisesti ja laski huolettomasti leikkiä.

Iltapäivällä alkoi taas pilveillä. Lyhyet sadekuurot täyttivät maakuopat vedellä. Kali ennusteli suurta sadetta. Stas arveli, ettei ollut enää turvallista yöpyä notkelmaan: se saattaisi yön aikana muuttua pieneksi järveksi. Tämän johdosta hän päätti viettää yön ylhäällä. Tämä riemastutti Neliä, sillä tiedustelemassa käynyt Kali kertoi, että läheisyydessä oli metsää ja metsän puissa oli pieniä apinoita. Ne eivät olleet niin ilkeitä kuin heidän aikaisemmin matkalla tapaamansa paviaanit.

Kun he saapuivat paikalle, jossa notkelmaa reunustavat kalliot olivat aivan matalia, he veivät hevoset pois notkelmasta ja pystyttivät leirin ennen pimeän tuloa. Nelin teltta pystytettiin korkealle ja kuivalle paikalle suuren termiittikeon viereen, joka turvasi yhden sivustan kokonaan ja siten helpotti zeriban tekoa. Muutaman askeleen päässä oli tuuhea puu, jonka oksat tarjosivat suojaa sateelta. Zeriban edessä kasvoi pensaita ja kauempana kohosi sankka metsä, josta palmut kurottuivat korkeuteen latvuksin, jotka olivat kuin jättiläisviuhkat tai riikinkukon levitetty pyrstö. Stas kuuli Kalilta, että toisena sadekautena, siis syksyllä on vaarallista oleskella palmujen alla, sillä jos pahasti sattuu, saattavat palmusta putoavat suuret, raskaat pähkinät tappaa ihmisen. Mutta nyt olivat hedelmät vasta alulla.

Stas ja Kali kokosivat runsaan varaston polttopuita yötä varten he vahvistivat zeribaa paaluilla, sillä tuuli yltyi toisinaan sangen voimakkaaksi. Mutta auringon laskettua tuuli asettui, ilma muuttui painostavaksi. Aluksi näkyi pilvien välistä vielä tuikahtelevia tähtiä, mutta sitten tuli niin pimeä, ettei nähnyt askelta eteensä. Pikku matkamiehet kokoontuivat nuotion ääreen ja kuuntelivat apinoiden mekastusta, johon pian yhtyi sakaalien ulvonta ja muut viidakon levottomat äänet.

Äkkiä tuli aivan hiljaista, sillä syvyydestä kuului leijonan karjaisu. Hevoset, jotka vähän matkan päässä söivät nuorta ruohoa, rupesivat siirtymään nuotioon päin hypähdellen yhteensidotuilla etujaloillaan, ja urhea Saba pörhisti selkäkarvansa ja hiipi häntä koipien välissä ihmisten turviin.

Taas kuului syviä, raskaita murahduksia, jotka tuntuivat nousevan maan alta. Ne kasvoivat ja heikentyivät ja toisinaan muuttuivat kolkoksi, synkäksi huokaukseksi.

-- Kali, lisää tulta, Stas komensi.

Neekeri viskasi nuotioon kuivia oksia niin kiireesti, että kipinät sinkoilivat ilmaan tulisateena ennen kuin liekki taas nousi.

-- Stas, eihän leijona hyökkää meidän kimppuumme?... eihän? Nel kuiskasi tarttuen pojan käsivarteen.

-- Ei, ei se hyökkää. Katso kuinka korkea zeriba on...

Stas luuli todellakin, ettei heitä uhkaa mikään vaara, mutta hän pelkäsi nuotiota kohti tungeskelevien hevosten kaatavan aitauksen.

Sillä välin leijonan karjaisut olivat kasvaneet niin uhkaaviksi, ettei ollut sitä elävää olentoa, joka ei olisi vavissut pelosta. Stas loi hätäisen silmäyksen Neliin, ja kun hän näki tytön vavahtelevat huulet ja kosteat silmät, hän sanoi:

-- Älä pelkää, älä itke!

Nel vastasi kuten kerran erämaassa:

-- En minä itke, mutta minun silmiäni kirvelee...

Samassa Nel kirkaisi, sillä metsästä kuului kova karjahdus. Hevoset yrittivät puskea aitausta nurin ja ne olisivat kaataneet sen, elleivät akaasioiden teräksenkovat oksat olisi pistäneet. Saba murisi ja vapisi kuin horkassa. Kali toisti katkonaisesti:

-- Herra! Niitä on kaksi!...

Kun leijonat olivat vainunneet toisensa, ne eivät lakanneet hetkeksikään karjumasta. Kauhea konsertti pimeydessä jatkui herkeämättä, sillä kun toinen peto vaikeni, toinen aloitti. Stas ei pystynyt erottamaan aivan tarkasti, mistä äänet tulivat, sillä kaiku sekoitti niitä. Siitä hän kuitenkin oli varma, että ne lähestyivät lähestymistään. Kali pani myös merkille, että pedot kiersivät zeriban ympäri yhä pienenevässä piirissä, ja että vain nuotion tuli pidätti niitä hyökkäämästä. Siksi ne karjahtelivat tyytymättöminä. Mutta nähtävästi hänkin ajatteli, että vaara uhkaa ainoastaan hevosia, koska hän levitti sormensa ja sanoi:

-- Leijonat tappavat yhden, tappavat kaksi... ei kaikkia!... ei kaikkia!...

-- Enemmän tulta! Stas komensi.

Taas hulmahtivat lieskat ilmoille. Karjunta lakkasi. Kali nosti päänsä, katsoi ylös ilmaan ja kuunteli.

-- Mitä siellä on? Stas kysyi.

-- Sataa! vastasi neekeri.

Stas jännitti kuuloaan. Tuuhea puu suojasi teltan ja koko zeriban, eikä heidän kohdallaan pudonnut maahan vielä ainoatakaan pisaraa, mutta ylhäällä puussa kuului jo rapinaa. Se kasvoi kasvamistaan ja jonkin ajan kuluttua lapset näkivät puun lehdiltä vierivän suuria vesipisaroita, jotka nuotion hohteessa muistuttivat suuria vaaleanpunaisia helmiä. Kali oli ennustanut oikein: alkoi sataa rankasti. Rapina kasvoi kohinaksi, ja vesi alkoi valua puun oksien läpi.

Nuotio himmeni. Kali lisäsi oksia, mutta märkiä kun olivat, ne vain höyrysivät, ja tuli painui yhä matalammaksi.

-- Jollei sade taukoa, niin zeriba suojelee meitä kyllä, lohdutti Stas Neliä.

Sitten hän veti tytön telttaan ja kääri hänet peitteeseen, mutta tuli itse heti ulos, sillä katkonaiset karjahdukset alkoivat uudestaan. Ne kuuluivat nyt paljon lähempää ja värisivät ilosta.

Sade yhä yltyi. Jollei nuotio olisi ollut tuuhean puun suojassa, se olisi jo aikoja sitten sammunut, vaikkei siitä nytkään noussut muuta kuin savua, jonka seassa kalpeat liekit joskus lepattivat.

Kali lakkasi lisäämästä puita, mutta viskasi sen sijaan köyden puuhun ja alkoi sen avulla kiivetä puunrunkoa pitkin ylös.

-- Mitä sinä nyt?... kysyi Stas.

-- Kali kiipeää puuhun.

-- Miksi? hän huudahti kiihtyneenä neekerin itsepäisyydestä.

Kirkas, terävä salama halkaisi pimeyden, ja Kalin vastaus hukkui valtavaan jyrinään, joka tärisytti taivasta ja maata. Samassa nousi pyörremyrsky, joka tuokiossa hajoitti nuotion ja viskasi tuhkaa, hehkuvia hiiliä ja kipinöitä dshunglaan.

Läpäisemätön pimeys peitti leirin. Tropiikin myrsky raivosi. Salama seurasi salamaa, jyrinä jyrinää. Lähimmillä kallioilla näkyi ihmeellinen, hohtava pallo, joka vieri alas laaksoon leimahtaen samassa häikäisevän kirkkaasti ja räjähtäen niin kauhealla ryskeellä, että olisi luullut kallioiden sortuvan.

Sitten oli taas pilkkosen pimeä.

Stas oli huolissaan Nelistä ja meni horjuvin askelin telttaan. Se oli vielä pystyssä, mutta ensimmäinen voimakas tuulenpuuska saattaisi kaataa sen ja viskata ties minne.

Myrsky asettui, mutta sade yltyi yhä rankemmaksi. Stas tuli epätoivoiseksi. Hän ei tiennyt, jättääkö Nel telttaan vai tuodako hänet ulos. Tuuli ratkaisi kysymyksen: se tempaisi katon teltasta. Purjekankaiset seinät eivät suojanneet enää kylliksi. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa myrskyn ohimenoa pilkkosen pimeässä viidakossa, missä kaksi leijonaa vaani saalista. Stas oletti petojen paenneen metsään rajuilmaa pakoon, mutta hän oli varma, että myrskyn tauottua ne palaisivat. Heidän asemansa vaarallisuutta lisäsi se, että myrsky oli hajoittanut zeriban täydellisesti.

Silloin kuului tuulenpuuskien lomassa Kalin ääni:

-- Suuri herra, puuhun!

Samassa kosketti köyden pää Stasin olkapäätä.

-- Sido bibi kiinni, Kali nostaa bibin ylös! neekeripoika huusi.

Stas ei vitkastellut hetkeäkään. Hän kääri tytön huopaan ja veti köyden kireälle huovan ympäri. Sitten hän nosti tytön seisomaan ja huusi: Vedä!

Puun alimmat oksat olivat melko matalalla, joten Nelin ilmamatka oli lyhyt. Kali tarttui vahvoin käsin tyttöön ja sijoitti hänet istumaan rungon ja paksun oksan väliin, missä oli tilaa vaikka puolelle tusinalle Nelin kokoiselle pikkutytölle. Hurjinkaan myrsky ei voisi puhaltaa häntä sieltä pois.

Saatuaan pikku bibin turvaan neekeri laski köyden alas Stasia varten, mutta tämä kiersi sen ensin Mean ympärille tahtoen siten itse poistua viimeisenä niin kuin kapteeni hukkuvasta laivasta.

Kalin ei tarvinnut auttaa kovinkaan paljoa, sillä Mea kiipesi puuhun notkeasti ja tottuneesti, aivan kuin olisi ollut simpanssin sukua. Stas ei päässyt ylös yhtä helposti, vaikka olikin taitava voimistelija, sillä hänen taskunsa olivat täynnä patruunoita ja hänellä oli kivääri selässä.

Nyt olivat kaikki neljä puussa. Stas oli niin tottunut pitämään huolta Nelistä, että hän nytkin ensi töikseen katsoi, saattaisiko Nel pudota, oliko hänellä tarpeeksi tilaa ja istuiko hän mukavasti. Sitten Stas alkoi pohtia, miten hän voisi suojata tytön sateelta. Mutta kastumista ei voinut estää. Päivällä olisi ollut helppo tehdä katos tytön ylle, mutta nyt oli niin pimeä, etteivät he edes nähneet toisiaan. "Kunpa myrsky pian loppuisi, että saisimme tehdä tulen ja kuivattaa Nelin vaatteet!" Stas ajatteli epätoivoisena, että likomärkä tyttö varmasti saisi kuumeen. Hän pelkäsi, että ilma muuttuisi aamupuoleen kylmäksi, kuten edellisinäkin öinä. Tähän mennessä oli ilma pysynyt lämpimänä ja sadevesi oli vain haaleaa. Rajuilman jatkuminen ihmetytti Stasia, sillä hän tiesi, että mitä hurjempi tropiikin myrsky on, sitä lyhyemmän aikaa se kestää.

Vasta pitkän ajan kuluttua ukkonen taukosi ja tuuli heikkeni, mutta sade valui vielä virtanaan, joten puun lehvistä ei ollut mitään suojaa. Vesi kohisi alapuolella ikään kuin koko dshungla olisi muuttunut järveksi.

He istuivat puussa likomärkinä odottaen aamun tuloa. Muutaman tunnin kuluttua ilma kylmeni ja sade taukosi. Stas oli aikaisemmin pannut merkille, että Kali osasi tehdä tulen märistäkin puista, ja hän aikoi käskeä neekeripojan mennä kokeilemaan, onnistuisiko se nytkin. Mutta juuri kun hän kääntyi Kaliin päin, tapahtui jotakin, mikä sai veren hyytymään suonissa.

Keskellä syvää hiljaisuutta kuului äkkiä hevosten kiljahtelua, kauheata, vihlovaa valitusta, joka oli täynnä tuskaa ja kuoleman kammoa. Pimeydessä liikkui jotakin. Kuului korinaa, kolkkoja, raskaita puuskutuksia, ja sitten kaikki oli jälleen hiljaista.

-- Leijonat, suuri herra! Ne tappavat hevosia. Kali kuiskasi.

Tässä öisessä hyökkäyksessä, petoeläinten surmantyössä ja turvattomien hevosten väistämättömässä kuolemassa oli jotakin niin hirvittävää, että Stas herpaantui täysin, eikä muistanut kivääriään. Mutta mitäpä olisi hyödyttänyt ammuskella sellaisessa pimeydessä. Korkeintaan hän olisi voinut pelottaa pedot pois tapettujen eläinten ruhoilta ja ehkä saada ne ajamaan vielä elossa olevia hevosia, jotka olivat paenneet niin kauas leiriltä, kuin sidotuin etujaloin suinkin pääsi.

Stasia puistatti ajatus, mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat jääneet alas. Nel nojasi Stasiin ja vapisi kuin kuumeessa, mutta täällä puussa he olivat turvassa leijonilta. Kali oli siis pelastanut heidät varmasta kuolemasta.

He istuivat puunoksalla kuin märät linnut ja kuuntelivat ääniä alapuoleltaan. Hetken oli aivan hiljaista. Sitten kuului petojen mörinää, luitten ruskumista, nielemistä ja hengitystä. Raa'an lihan ja veren haju tuntui selvänä, sillä leijonat söivät saalistaan noin parinkymmenen askelen päässä zeriban paikasta. Ne söivät niin kauan, että Stasia rupesi raivostuttamaan. Hän otti kiväärinsä ja ampui siihen suuntaan, josta petojen ääni kuului. Vastaukseksi kantautui vain katkonaisia karjahduksia. Maasta näkyi sinisen- ja punaisenhohtavien silmien välähdyksiä. Ne olivat hyeenoja ja sakaaleja, jotka odottivat vuoroaan.

Näin kului pitkä yö.

25

Vihdoin aurinko nousi valaisten dshunglan, puuryhmät ja metsän. Kun ensimmäinen auringonsäde pilkisti taivaanrannan takaa, olivat leijonat kadonneet. Stas komensi Kalin tulentekoon ja käski Mean tuoda Nelin matkatavarat, kuivata uuden puvun ja pukea sen kiireimmän kaupalla tytön ylle. Itse hän lähti pyssy kädessä tarkastelemaan hävitystä, jonka myrsky ja leijonat olivat saaneet aikaan.

Zeribasta oli vain paalut jäljellä. Heti sen takana makasi ensimmäinen hevonen puoleksi syötynä, ja noin sadan askelen päässä oli toinen melkein koskemattomana. Kolmas oli sen vieressä, sen vatsa oli viilletty auki ja otsa murskattu. Stas oli niin raivoissaan, että hän toivoi leijonan kiharaisen pään pistävän juuri sillä hetkellä esiin pensaasta ja että hän saisi nyt ampua kostoksi kuulan sen kalloon.

Mutta kosto oli jätettävä toistaiseksi, sillä hänellä oli nyt muuta tekemistä. Mahdollisesti eloon jääneet hevoset oli etsittävä. Hän otaksui, että ne ja Saba olivat paenneet tiheikköön, koska muita ruumiita ei näkynyt. Toivo siitä, ettei uskollinen ystävä olisi joutunut raatelijoiden saaliiksi ilahdutti häntä, ja iloa lisäsi muuliaasin löytyminen. Tämä viisas pitkäkorva ei ollut vaivautunut kovinkaan kauaksi. Se oli ryöminyt termiittipesän ja suuren puun väliin, ja siellä se oli edestä ja sivulta turvattuna odottanut, mitä tapahtuman piti valmiina vaaran uhatessa puolustautumaan vahvoilla takajaloillaan. Mutta nähtävästi leijonat eivät olleet lainkaan huomanneet sitä. Kun aurinko oli noussut ja vaara oli ohi, se oli käynyt pitkälleen maahan lepäämään kuluneen yön järkytyksistä.

Stas löysi pian hevosen jälkiä, jotka johtivat metsään ja sieltä alas notkoon, Stas ilahtui, sillä notkosta hevoset olisi helppo saada kiinni. Muutaman askelen päässä lojui maassa liekaköysi, jonka joku hevosista oli paetessaan tempaissut irti. Se oli varmasti paennut niin kauas, ettei sen tavoittamisesta ollut toivoa. Kaksi muuta hevosta Stas sitä vastoin löysi kohta matalan kallion takaa notkelman ääreltä. Toinen piehtaroi, toinen pureksi vihreää ruohoa. Molemmat vaikuttivat väsyneiltä. Päivänvalo oli karkottanut pelon niiden mielestä, ja kun ne huomasivat Stasin, ne hirnahtivat ystävällisesti.

Stas meni kauemmaksi katsomaan, pääsikö notkelmaa pitkin palaamaan takaisin. Vesi olikin juossut jo pois. Hetken kuluttua hän huomasi jonkun valkoisen esineen tarttuneen solan seiniä kattaviin liaaneihin. Se oli teltan katto, jonka tuuli oli tuonut tänne. Stas oli iloinen löydöstä, sillä teltta suojelisi Neliä paljon paremmin kuin mitkään oksista kyhätyt majat.

Mutta vielä suuremmaksi kasvoi hänen ilonsa, kun Saba ryömi esiin liaanien peittämästä onkalosta. Sen suussa oli eläin, jonka pää ja häntä riippuivat kahden puolen koiran suusta. Saba juoksi Stasin luo ja laski hänen eteensä pienen hyeenan.

Sitten se alkoi häntäänsä heiluttaen haukkua ikään kuin olisi tahtonut sanoa:

-- Minä pelkäsin leijonia, mutta istuittepa tekin puussa kuin linnut.

Saba oli niin ylpeä saaliistaan, että Stas sai sen vain suurella vaivalla jättämään hyeenan, jonka koira olisi tahtonut viedä lahjaksi Nelille.

Kun he palasivat, roihusi leirissä iloinen valkea; tulella oli durraa, kaksi lintua ja antiloopinlihaa kiehumassa. Nelin yllä oli jo kuivat vaatteet, mutta hän näytti niin kurjalta ja kalpealta, että Stas pelkäsi hänen sairastuneen kuumeeseen.

-- Nel, mikä sinua vaivaa? hän kysyi tarttuen tytön käteen.

-- Ei mikään, mutta minua nukuttaa niin kovasti.

-- Sen uskon! Tällaisen yön jälkeen! Jumalan kiitos, kätesi ovat kylmät. Kyllä se oli kauhea yö! Eipä ihme, jos sinua nukuttaa, sillä minäkin olen kovin väsyksissä. Entä etkö tunne itseäsi sairaaksi?

-- Päätäni särkee hiukan.

Stas pani kätensä tytön otsalle, joka oli yhtä kylmä kuin kädetkin. Se merkitsi suurta väsymystä ja heikkoutta. Stas huokasi ja virkkoi:

-- Syö vähäsen lämmintä ja mene sitten nukkumaan. Tänään on kaunis sää, eikä rajuilma varmaankaan uusiudu.

Nel katsoi peloissaan häneen.

-- Emmehän jää tänne yöksi?

-- Ei tähän, koska täällä on tapettuja hevosia lähellä, vaan me etsimme jonkun toisen puun tai muutamme notkoon ja rakennamme sinne zeriban, jossa voit nukkua yhtä rauhallisesti kuin Port Saidissa.

Mutta tyttö pani kätensä ristiin ja pyysi kyynelsilmin, että he ajaisivat eteenpäin, sillä näin kauheassa paikassa hän ei voisi ummistaa silmiään, vaan sairastuisi varmasti.

-- Ajetaan sitten eteenpäin notkelmia pitkin, Stas myöntyi, -- sillä siten on meillä varjoa. Mutta sinun pitää sanoa minulle, kun alat väsyä tai tunnet voivasi huonosti.

-- En minä väsy. Sido minut satulaan kiinni, niin voin nukkua mainiosti.

-- Ei. Minä ajan samalla hevosella ja hoidan sinua. Kali ja Mea saavat ajaa toisella hevosella, ja aasi kantakoon teltan.

-- Hyvä on! Hyvä on!

-- Mutta aamiaisen jälkeen sinun pitää nukkua vähäsen, sillä me emme kuitenkaan pääse lähtemään ennen puoltapäivää, kun on vielä niin paljon tehtävää. Täytyy käydä ottamassa hevoset kiinni, panna teltta kokoon, sitoa tavarat hevosten selkään. Osa tavaroista täytyy jättää tänne, kun meillä on vain kaksi hevosta. Sillä välin sinä voit nukkua muutaman tunnin jossakin puun varjossa, sillä tänään tulee kuuma.

-- Entä sinä ja Mea ja Kali? Minun on niin paha olla, kun ajattelen, että minä yksin nukun ja teidän täytyy olla työssä...

-- Kyllähän me sitten saamme nukkua. Minusta ei sinun tarvitse välittää. Kun meillä oli Port Saidissa tutkintoja, en nukkunut yökausiin, eivätkä toverinikaan nukkuneet. Me olemmekin miehiä, mutta sinä olet pieni kuin kärpänen. Sinä et voi aavistaakaan, millaiselta tänään näytät... Olet kuin lasista. Sinusta on jäljellä vain silmät ja tukka, mutta kasvoja ei lainkaan.

Stas puhui leikkisästi, vaikka olikin huolissaan tytöstä, joka näytti päivänvalossa kovin sairaalta. Ensi kerran hän nyt käsitti selvästi, että tyttö ei kestäisi tätä enää kauan. "Mutta mitä minä sitten tekisin, miksi palaisin takaisin Port Saidiin?" poika ajatteli.

Hän kääntyi poispäin, jottei Nel näkisi hänen tuskaansa, meni puun luo, avasi matkamytyn ja otti esille pienen lasipullon, jossa oli viimeinen kiniinipulveri, jota hän oli varjellut kuin silmäteräänsä "mustan hetken" varalle. Kun hän oli varma siitä, että ensimmäiset oireet näyttäytyisivät sellaisen yön jälkeen, niin hän päätti estää sen. Hän teki sen raskain mielin, sillä hän pelkäsi, miten myöhemmin tulisi käymään.

Peittääkseen mielenliikutustaan hän palasi ankaran näköisenä tytön luo ja sanoi:

-- Nel, ota nyt ruoan alle tämä viimeinen kiniini.

-- Entä jos sinä saat kuumetta? kysyi tyttö.

-- Kyllä minä siitä sitten selviän. Ota nyt. Nel otti sen enempää vastustelematta, sillä siitä hetkestä saakka, kun Stas oli ampunut sudanilaiset, hän hiukan pelkäsi poikaa, vaikka tämä olikin ollut hyvä ja pitänyt hänestä huolta.

Sitten he istuutuivat syömään aamiaista. Rasittavan yön jälkeen maistui kuuma lintuliemi erinomaisen hyvälle. Nel nukahti heti aamiaisen jälkeen. Stas, Kali ja Mea varustivat sillä aikaa karavaania, toivat teltan katon notkosta, satuloivat hevoset, kuormasivat muuliaasin ja kaivoivat maahan ne tavarat, joita eivät voineet ottaa mukaan. Unisuus kiusasi heitä kovasti, ja pelosta, että he nukahtaisivat matkalla, Stas salli kaikkien nukkua vähän aikaa.

Kello lienee ollut kahden tienoissa, kun he läksivät jatkamaan matkaa. Stas otti Nelin eteensä istumaan, Kali ja Mea ajoivat toisella hevosella. He eivät laskeutuneet heti notkelmaan, vaan ajoivat jonkin matkaa sen laidan ja metsän välillä. Nuori dshungla oli kasvanut silminnähtävästi tämän yhden ainoan sateisen yön aikana, mutta maa sen alla oli mustaa tulen jäljiltä. Ehkä joku Smainin osasto oli kulkenut siitä, tai sitten tuulen kaukaa lennättämä tulenkipinä oli sytyttänyt sen palamaan. Stas tutki, oliko missään leirin merkkejä tai kavioitten jälkiä, mutta kaikeksi onneksi ei mitään löytynyt. Kali, joka ymmärsi hyvin sellaisia asioita, vakuutti, että dshungla oli tuulen tuoman tulen polttama ja että siitä oli kulunut kymmenkunta päivää.

-- Se todistaa, Stas sanoi, -- että Smain mahdilaisineen on niin kaukana, että me emme missään tapauksessa joudu hänen käsiinsä.