Part 10

Vanha sheikki Hatim piti kreikkalaiselle antamansa lupauksen ja huolehti tunnollisesti lapsista. Matka Valkoisen Niilin vartta ylöspäin oli rasittava. He ajoivat Ketain Ed-Ducim ja Kana seutujen läpi, sivuuttivat Abban, Niilissä sijaitsevan metsäisen saaren, jolla Mahdi oli asunut ennen sotaa dervishierakkona ontossa puussa. Karavaanin täytyi usein kiertää papyrusta kasvavat vetiset painanteet, niin sanotut suddit, joilta tuuli toi myrkyllistä huurua. Englantilaiset insinöörit olivat aikoinaan tehneet laivaväylän halki rämeiden, jotta laivat saattoivat kulkea Khartumista aina Fashodaan, vieläpä ylemmäksi. Mutta nyt oli uoma mennyt umpeen ja vesi noussut yli rantojen. Korkeata dshunglaa (pensasta ja ruohotiheikköä) kasvoi virran kahden puolen. Dshunglasta kohosi termiittikekoja ja jättiläispuita. Paikoin metsä ulottua virtaan saakka. Kuivilla paikoilla oli akaasialehtoja. Ensimmäisinä viikkoina he näkivät arabialaisia kyliä omituisine, pulleakattoisine taloineen, mutta Abban takana oli Mustien maa. Se oli hyvin autiota, sillä dervishit olivat vanginneet alkuperäisen neekeriväestön ja myyneet sen orjiksi Sisä-Afrikan markkinoilla. Ne alkuasukkaat, joiden oli onnistunut välttää orjuus piileskelemällä metsissä ja tiheiköissä, tuhosi Valkoisen ja Sinisen Niilin seuduilla raivoava isorokko tai nälkä. Sorgo-, maniokki- ja banaani-istutukset olivat dshunglan peitossa. Villit eläimet lisääntyivät, kun niitä ei kukaan pyydystänyt. Illan suussa lapset näkivät kaukaa elefantteja, jotka näyttivät liikkuvilta luodoilta. Hatim, joka aikoinaan oli kaupitellut norsunluuta, moksautti suullaan, huokasi ja kuiskasi Stasille luottamuksellisesti:

-- Mashallah! Mikä rikkaus! Mutta nyt täällä ei kannata metsästää, koska Mahdi on kieltänyt englantilaisia kauppiaita tulemasta Khartumiin, joten kukaan ei kysy norsunluuta, paitsi jotkut emiirit joskus umbaha-torvia varten.

He näkivät myös kirahveja, jotka karavaania säikkyen pakenivat kaula huojuen. Goz-Abu-Gumasta eteenpäin näkyi yhä useammin puhveleita ja antilooppeja, joita karavaanin kuljettajat kävivät metsästämässä toivoen saavansa tuoretta lihaa; useimmin heillä oli huono metsästysonni.

Elintarvikkeita oli niukasti, sillä näiltä hävitetyiltä seuduilta ei saanut viljaa, banaaneita eikä kalaa. Ennen olivat neekerit kernaasti vaihtaneet ruokatavaroita lasihelmiin ja messinkilankaan. Hatim ei antanut lasten nälkiintyä, mutta Gebriä hän sen sijaan piti vähemmällä ruoalla. Kun tämä kerran yöllä löi Stasia, Hatim käski panna sudanilaisen pitkälleen maahan ja lyödä häntä kolmekymmentä kertaa bamburuo'olla jalkapohjiin. Rangaistu, joka kahtena seuraavana päivänä joutui hiiviskelemään varpaisillaan, kirosi sitä hetkeä, jolloin oli jättänyt Medinet-el-Fajumin.

Stas oli aluksi iloinen siitä, että he olivat päässeet ruttoisesta Omdurmanista ja että hän sai nähdä seutuja, joista hän oli aina uneksinut. Hänen voimakas elimistönsä oli tähän saakka kestänyt hyvin matkan rasitukset, ja runsaampi ravinto palautti tarmoa. Nyt hän rupesi taas kuiskailemaan pikku siskon korvaan, että paeta saattoi myös Valkoisen Niilin seuduilta. Tytön terveys huolestutti häntä. Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun he olivat Omdurmanista lähteneet, mutta Nel ei ollut vieläkään sairastunut kuumeeseen, vaikka olikin laihtunut ja muuttunut kasvoiltaan yhä läpikuultavamman näköiseksi; hänen kätösensä olivat kuin vahasta valetut. Tytöltä ei puuttunut apua eikä hoitoa, siitä pitivät Stas, Dinah ja Hatim huolen, mutta täällä ei ollut enää erämaan terveellistä ilmaa. Kostea ja kuuma ilmasto yhdessä matkan rasitusten kera kulutti yhä enemmän heikon tytön voimia.

Goz-Abu-Gumasta lähtien Stas antoi hänelle päivittäin puoli pulveria kiniiniä, mutta poika tuli surulliseksi ajatellessaan, ettei tätä lääkettä riittänyt pitkällekään ja ettei sitä voi saada mistään. Mutta ei ollut muuta keinoa, sillä täytyi näin estää kuumetta tulemasta. Toisinaan Stas oli hyvin levoton. Hän toivoi kuitenkin, että Smain etsisi heille terveellisemmän paikan kuin Fashoda, jos hän kerran tahtoo vaihtaa heidät omiin lapsiinsa.

Mutta onnettomuus vaatii uhrinsa. Päivää ennen tuloa Fashodaan Dinah, joka jo Omdurmanissa oli tuntenut olevansa heikossa kunnossa meni tajuttomaksi ja putosi kamelin selästä maahan. Stas ja Chamis saivat hänet suurella vaivalla tajuihinsa. Illalla Dinah sanoi kyynelsilmin jäähyväiset rakastamalleen pikku neidille ja kuoli.

Kun Dinah oli kuollut, tahtoi Gebr leikata häneltä korvat näyttääkseen Smainille toteen matkalla sattuneen kuoleman ja vaatiakseen korvausta siitäkin, että oli ryöstänyt Dinahin. Niin tehtiin tavallisesti matkalla kuolleille orjille. Mutta Stasin ja Nelin pyynnöstä Hatim ei suostunut siihen, ja Dinah haudattiin kunniallisesti ja hänen hautansa peitettiin hyeenoilta kivillä ja okaisilla pensailla.

Lapset tunsivat nyt olevansa entistä enemmän yksin, sillä he olivat kadottaneet ainoan läheisen ja heihin kiintyneen ihmisen. Etenkin Nel masentui. Turhaan Stas lohdutteli häntä koko yön ja vielä seuraavan päivänkin.

Matkan kuudes viikko alkoi. Seuraavana päivänä auringon ollessa korkeimmillaan he saapuivat Fashodaan, mutta näkivät vain tuhkaa ja raunioita. Mahdilaiset pitivät leiriä taivasalla pikaisesti kyhätyissä ruokoteltoissa. Siellä täällä törrötti ympyränmuotoisia nokisia saviseiniä ja virran partaalla muuan puinen rakennus, joka egyptiläisten hallitessa oli ollut norsunluuvarasto. Nyt siinä asusti dervishien johtaja, emiiri Seki-Tamala. Tämä mies oli hyvin huomattu mahdilaisten keskuudessa ja kalifi Abdullahin salainen vihollinen, mutta sitä vastoin Hatimin hyvä ystävä. Seki-Tamala otti vanhan sheikin ja lapset erittäin vieraanvaraisesti luokseen, mutta kertoi heille hyvin ikävän sanoman: Smain ei ollut Fashodassa. Hän oli kaksi päivää sitten lähtenyt etelään päin hankkimaan orjia, ja vaikeata oli sanoa milloin hän palaisi, koska lähin ympäristö oli autio alkuasukkaista, joita siis täytyi etsiä hyvin kaukaa. Jonkin matkan päässä Fashodasta alkoi Abessinia, jota vastaan dervishit myöskin kävivät sotaa, mutta Smain, jolla oli vain kolmesataa miestä, ei uskaltanut lähestyä Abessinian rajaa.

Seki-Tamala ja Hatim alkoivat harkita, mitä tehdä lapsille. Neuvottelua kesti vielä illallisaterialle, jolle myös Stas ja Nel oli kutsuttu.

-- Hatim, sinä olet tuonut minulle käskyn, puhui Seki-Tamala, -- hyökätä etelään päin Ladossa asuvaa Emin passaa vastaan, jolla on höyrylaivoja ja sotajoukko mainitussa paikassa. Sinun täytyy palata Omdurmaniin, koska Fashodaan ei siis jää ainoatakaan elävää sielua. Täällä ei ole missä asua, mitä syödä, mutta taudit täällä raivoavat. Minä tiedän, että rokko ei koske valkoihoisiin, mutta kuume tappaa nämä lapset kuukauden kuluessa.

-- Minun on käsketty tuoda heidät Fashodaan, vastasi Hatim. -- Olen sen tehnyt eikä minun siis tarvitse heistä enää välittää. Mutta koska ystäväni Kaliopuli, joka on kreikkalainen, uskoi heidät huostaani, en soisi lasten liiaksi kärsivän.

-- Sen sijaan että jätämme heidät autioon Fashodaan, lähetämme heidät Smainin luo näitten samojen miesten mukana, jotka ovat tuoneet heidät Omdurmaniin. Smain on mennyt korkeille, vuorisille ja kuiville seuduille, missä kuume ei tapa ihmisiä, kuten täällä virran varrella.

-- Entä miten he löytävät Smainin?

-- Tulen jälkiä pitkin. Hän polttaa dshunglaa ajaakseen villieläimiä kallioiden väliin, missä on helppo tappaa niitä, tai karkottaakseen neekerejä tiheiköistä, joihin nämä piiloutuvat vainoojiaan pakoon... Smainia ei ole vaikea löytää.

-- Entä voivatko he saavuttaa hänet?

-- Viikon päivät hän viipyy samalla paikalla savustaakseen lihaa. Vaikka he lähtisivät parin kolmen päivän päästä, niin sittenkin he saavuttaisivat Smainin.

-- Mutta miksi lähteä sinne häntä hakemaan, kun hän muutenkin palaa Fashodaan?

-- Ei suinkaan, sillä jos orjapyydystys onnistuu hyvin, vie hän saaliinsa suoraan markkinoille.

-- Mitä on siis tehtävä?

-- Muista, että kun me molemmat lähdemme Fashodasta, niin lapset kuolevat nälkään, jollei kuumetauti heitä tappaisikaan.

-- Kautta profeetan, se on totta!

Eipä todellakaan ollut muuta keinoa kuin lähettää lapset uudelle vaellukselle. Mutta hyväsydäminen Hatim oli huolissaan siitä, että Gebr kohtelisi lapsia pahasti. Ankara Seki-Tamala, jota hänen omat sotamiehensäkin pelkäsivät, käski tuoda Gebrin luokseen ja sanoi tälle, että hänen täytyi viedä lapset elävinä ja hyvissä voimissa Smainin luo, muuten hänet hirtetään. Hyvä Hatim sai emiirin antamaan pikku Nelille orjattaren, jonka tuli palvella tyttöä matkalla ja Smainin leirissä. Nel tuli sangen iloiseksi lahjasta, etenkin kun orjatar oli aivan nuori dinkasukuinen neekerityttö, jonka kasvonpiirteet olivat hauskat ja ilme lempeä.

Stas tiesi, että Fashodassa asuminen olisi kuolemaksi, eikä siis vastustanut lähtöä uudelle, kolmannelle retkelle.

Gebr, Chamis ja beduiinit eivät myöskään olleet matkaa vastaan, koska arvelivat Smainin avulla saavansa hekin haltuunsa orjia, joita voisivat voitolla myydä markkinoilla. He tiesivät, että orjakauppiaat useasti rikastuvat, ja läksivät siitäkin syystä mieluummin matkalle kuin jäivät tänne Hatimin ja Seki-Tamalan silmälläpidon alaisiksi.

Matkavalmistelut veivät paljon aikaa ja lastenkin täytyi saada levätä tarpeeksi. Kameleja ei voinut enää käyttää ja sen tähden lähdettiin hevosilla. Mutta Mea, Nelin palvelijatar, ja Kali, Gebrin orjapoika, saivat kävellä hevosten vierellä. Nimet Mea ja Kali oli Stas antanut heille. Hatim hankki vielä aasin kantamaan Nelille varattua telttaa ja ruokaa lapsille kolmeksi päiväksi. Enempää ei Seki-Tamala voinut antaa heille mukaan. Nelille tehtiin naisten satula huovasta, palmumatoista ja bambusta.

Kolme päivää lapset viipyivät Fashodassa, jossa virralta nousevat suunnattomat moskiittoparvet tekivät olon sietämättömäksi. Päivällä lenteli myös suuria, sinisiä kärpäsiä, jotka eivät tosin pistäneet, mutta tunkeutuivat korviin, silmiin ja suuhun. Stas oli jo Port Saidissa kuullut, että sääsket ja kärpäset levittävät kuumetta ja silmätulehdusta. Lopulta hän pyysi Seki-Tamalaa lähettämään heidät matkalle mahdollisimman pian, koska kevätsateet lähenivät.

21

-- Stas, mistä se johtuu, että vaikka me ajamme ja ajamme Smainia ei kuitenkaan näy.

-- En tiedä. Hän kulkee varmaankin ripeästi eteenpäin ehtiäkseen pian niille seuduille, missä vielä on neekerejä. Tahtoisitko sinä jo päästä hänen luokseen?

Tyttö nyökäytti vaaleata päätään.

-- Miksi sitten?

-- Smainin läsnäollessa Gebr ei varmaankaan uskaltaisi lyödä Kali parkaa niin julmasti.

-- Tuskin Smain itse on sen parempi. He ovat kaikki armottomia orjilleen.

-- Niinkö? Kaksi kyyneltä vierähti tytön poskipäiltä.

Yhdeksäs päivä tätä matkaa oli kulumassa. Gebr, joka nyt johti karavaania, löysi helposti Smainin jäljille. Poltettu dshungla ja nuotioiden tuhka, jyrsityt luut ja muut jätteet osoittivat hänelle tien. Mutta viisi päivää myöhemmin he joutuivat suurelle arolle, jonka tuli oli polttanut joka suuntaan. Jäljet tulivat epäselvemmiksi ja saattoivat johtaa harhaan, etenkin kun Smain, kuten näytti, oli jakanut miehistönsä pienempiin osastoihin löytääkseen helpommin metsänriistaa ja syötävää. Gebr ei tiennyt, mihin suuntaan mennä, ja karavaani palasi usein samaan paikkaan, mistä oli lähtenytkin. Sitten he ajoivat suurehkon metsän halki ja saapuivat seudulle, missä maaperä oli kivistä ja kasvillisuus niukkaa. Vain muutamin paikoin kasvoi euforbioita, mimosia ja hoikkia, vaaleanvihreitä puita, joitten lehtiä syötettiin hevosille. Ei ollut jokia eikä puroja, mutta onneksi satoi silloin tällöin, joten kallioiden koloista löytyi vettä.

Smainin miehet olivat karkottaneet metsänriistan, ja karavaani olisi saattanut kuolla nälkään, jollei hevosten jaloista olisi tuon tuostakin pyrähtänyt lentoon lintuja, joita sitten iltaisin oli puissa niin sakeasti, että tarvitsi vain ampua sinne päin, niin sai varmasti joitakuita. Ne olivat siksi kesyjä ja lensivät niin raskaasti, että karavaanin edellä juokseva Saba puri joka päivä useita kuoliaaksi. Chamis ampui niitä toistakymmentä päivittäin vanhalla pyssyllä, jonka hän oli houkuttelemalla saanut eräältä Hatimin dervishiltä matkalla Omdurmanista Fashodaan. Mutta hänellä ei ollut hauleja kuin kahteenkymmeneen panokseen ja hän oli levoton siitä, miten kävisi, kun varasto loppuisi. Kallioilla oli varmaankin antilooppeja, mutta niitä ei voinut ampua muulla kuin luodikolla. Mutta he eivät osanneet käyttää Stasin luodikkoa, eikä Gebr uskonut sitä pojan käsiin.

Gebr alkoi tulla levottomaksi matkan pitkittymisestä ja arveli jo kääntyä takaisin Fashodaan, sillä elleivät he löytäisi Smainia, he voisivat eksyä näille asumattomille seuduille, missä petoeläimet ja orjanmetsästyksestä vihastuneet neekerit olivat heidän uhkanaan. Mutta koska Gebr ei ollut kuullut mitään emiiri Seki-Tamalan retkestä Emin passaa vastaan, hän ei uskaltanut näyttäytyä ankaralle emiirille, joka oli käskenyt viedä lapset Smainille.

Kaikki tämä täytti Gebrin mielen katkeruudella ja vihalla. Hän ei enää uskaltanut kostaa Stasille eikä Nelille, mutta Kali paran selkään ilmaantui joka päivä verisiä ruoskannaarmuja. Nuori orja lähestyi pelosta vavisten ankaraa herraansa. Turhaan hän syleili Gebrin jalkoja ja suuteli käsiä, turhaan hän lankesi kasvoilleen tämän eteen, sillä tuska ja valitus eivät liikuttaneet kivistä sydäntä. Yöksi Kali pantiin jalkapuuhun, jottei hän voisi paeta. Päivällä hän käveli Gebrin hevosen vieressä, mikä huvitti Chamista.

Nel itki pojan kärsimyksiä. Stas puhui usein Kalin puolesta, mutta kun hän huomasi sen vain yllyttävän Gebriä, hän vaikeni hammasta purren.

Mutta Kali oli ymmärtänyt lasten tahtovan hänen parastaan ja rakasti heitä syvästi.

Viimeisinä kahtena päivänä he olivat ajaneet pitkin kivistä notkoa, jonka kahden puolen oli korkeat kalliot. Sateisena aikana notko oli täynnä vettä, mutta nyt oli maa melkein kuivaa. Gebr oli lähtenyt kulkemaan notkoa pitkin, koska se vähitellen kohosi, ja tästä syystä hän otaksui joutuvansa korkealle paikalle, josta päivällä saattaisi nähdä savut ja yöllä tulet Smainin leiristä. Notko oli paikoin niin ahdas, että vain kaksi hevosta saattoi kulkea vierekkäin, mutta toisin paikoin se levisi laaksoiksi, joita korkeat kalliot ympäröivät. Näillä kallioilla istui paviaaneja, jotka leikittelivät keskenään ja näyttivät hampaitaan karavaanille.

Iltapäivän viides tunti oli kulumassa. Aurinko teki laskua. Gebr ajatteli yömajaa, mutta hän tahtoi etsiä laakson, johon voisi laittaa zeriban, aitauksen, okaisista mimosa- ja akaasiapensaista karavaanin suojaksi petoeläimiä vastaan. Saba juoksi edellä haukkuen apinoita, ja sen haukunta kajahteli kallioitten välissä.

Mutta yhtäkkiä haukunta lakkasi, ja hetken kuluttua koira karkasi täyttä laukkaa hevosten luo selkäkarvat pystyssä ja häntä koipien välissä. Beduiinit ja Gebr ymmärsivät, että se pelkäsi jotakin, mutta ratsastivat eteenpäin nähdäkseen, mikä siellä oli.

Vähän matkaa ratsastettuaan he pysäyttivät hevosensa ja jäivät kuin kivettyneinä katsomaan kauhistuttavaa näkyä.

Pienellä kalliolla keskellä laajaa laaksoa makasi leijona. Se oli korkeintaan sadan askelen päässä heistä. Kun tuo mahtava eläin huomasi ajajat ja hevoset, se nousi istumaan ja katsoi tulijoihin. Laskeva aurinko valaisi sen suuren pään ja kiharaisen rinnan, ja tässä punertavassa valaistuksessa se muistutti sfinksejä, jotka koristavat vanhojen egyptiläisten temppelien käytäviä.

Hevoset rupesivat peräytymään, eivätkä kauhistuneet ratsastajat tienneet mitä tehdä. Kuului avuttomia ja tuskaisia huudahduksia: "Allah! Bismillah! Allah Akbar!"

Erämaan kuningas katsoi heihin kallioltaan liikkumattomana kuin pronssiveistos. Gebr ja Chamis olivat kuulleet kauppamiehiltä, jotka ostavat norsunluuta ja kumia, että leijonat usein sulkevat tien karavaaneilta, joiden tästä syystä täytyy tehdä suuria kierroksia. Mutta nyt se oli mahdotonta. He saattoivat kääntyä ja paeta, mutta siinä tapauksessa olisi peto varmaan lähtenyt ajamaan heitä takaa.

Kuului hätäisiä kysymyksiä ja huudahduksia:

-- Mitä tehdä?

-- Allah! Ehkä se väistyy!

-- Ei väisty!

Taas oli aivan hiljaista. Kuului vain hevosten korskuntaa ja ihmisten hätäistä hengitystä.

-- Päästetään Kali irti, Chamis sanoi kiireesti Gebrille, -- ja paetaan hevosilla, niin leijona tappaa hänet ja jättää meidät rauhaan.

-- Niin! Niin! vahvistivat beduiinit.

Mutta Gebr arveli, että Kali kiipeäisi heti jyrkälle kallioseinämälle, ja leijona lähtisi ajamaan hevosia takaa. Sitten hän aikoi surmata orjan ja jättää siihen, ja kun peto hyökkäisi heidän peräänsä, se tuntisi veren hajua ja pysähtyisi syömään.

Gebr veti köyteen sidotun Kalin luokseen ja nosti jo veitsensä, mutta Stas tarttui yhtäkkiä hänen väljään hihaansa.

-- Mitä sinä teet, roisto?

Gebr aikoi riuhtaista kätensä irti, mutta hiha oli niin suuri, ettei se niinkään helposti onnistunut. Hän sähisi raivoisasti:

-- Koira, jollei yksi riitä, pistän sinutkin kuoliaaksi! Kautta Allahin minä pistän sinutkin kuoliaaksi!

Stas kalpeni pelosta, että Gebr panisi uhkauksensa täytäntöön, ja hän kiskoi hihasta kahta voimakkaammin sanoen:

-- Anna pyssyni, niin ammun leijonan! Beduiinit pelästyivät kuullessaan nämä sanat, mutta Chamis, joka oli nähnyt Stasin ampuvan Port Saidissa, huusi samassa:

-- Anna pyssy hänelle! Hän tappaa leijonan!

Gebr muisti, kuinka Stas oli ampunut Karun-järvellä ja luopui vaaran uhatessa heti vastarinnasta. Hän antoi luodikon pojalle ja Chamis aukaisi patruunalaukun, josta Stas sieppasi kouransa täyteen ja alkoi ladata pyssyä astuen samalla eteenpäin.

Ensi askeleilla hän oli kuin huumaantunut ja näki vain itsensä ja Nelin ja tytön kaulassa Gebrin veitsen jäljen. Mutta pian sai läheinen, hirvittävä vaara hänet unohtamaan kaiken muun. Hänen edessään oli leijona.

Kun Stas näki pedon, hänen silmissään musteni, kasvot kylmenivät ja jalat tulivat lyijynraskaiksi. Hengitys salpautui. Hän oli Port Saidissa lukenut leijonanmetsästyksestä, mutta oli aivan toista lukea kirjoista kuin katsoa petoa silmästä silmään. Arabit pidättivät hengitystään, sillä he eivät olleet ikinä nähneet mitään tällaista. Toisella puolella pieni poika, joka korkeitten kallioitten keskellä näytti vieläkin pienemmältä, toisella auringon kultaama, ylivoimainen, julma petoeläin.

Tahtonsa lujuudella Stas voitti pelon aiheuttaman tunnottomuuden jaloissaan ja astui eteenpäin. Hetken aikaa hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi noussut kurkkuun, ja sitä kesti kunnes hän oli nostanut pyssynperän olkapäätään vasten. Nyt hän ajatteli muuta. Mennäkö vielä lähemmäksi vai ampuako jo? Mihin tähdätä? Mitä lyhyempi matka, sitä varmemmin sattuu... Siis lähemmäksi! lähemmäksi! Neljäkymmentä askelta... liian paljon... kolmekymmentä... kaksikymmentä... Tuuli toi jo väkevää petoeläimen hajua...

Stas pysähtyi.

-- Kuula silmäin väliin, muuten hukka minut perii! ajatteli hän. -- Nimeen Isän ja Pojan...

Leijona ojensihe ja painoi sitten päänsä alas. Sen huulet avautuivat ja kulmakarvat rypistyivät. Jokin kehno olento oli uskaltanut lähestyä sitä liian lähelle -- ja se valmistautui hyökkäykseen vetäytyen hiukan takakäpälilleen...

Stas näki pedon pään tähtäimen keskellä -- ja veti liipasimesta.

Pamahti. Leijona nousi täyteen korkeuteensa ja kaatui sitten taaksepäin.

Kuolemankouristuksissaan se putosi kalliolta maahan.

Stas piti kivääriä vielä hetken ampuma-asennossa, mutta kun hän näki kouristusten loppuvan ja kellertävän ruumiin makaavan hervottomana, hän aukaisi kiväärinsä lukon ja pani uuden patruunan ammutun sijaan.

Gebr, Chamis ja beduiinit eivät nähneet heti, mitä oli tapahtunut, koska kaikki oli vielä savun peitossa. Kun savu oli hälvennyt, he alkoivat huutaa aikoen rientää Stasin luo, mutta mikään voima ei olisi saanut hevosia astumaan askeltakaan eteenpäin.

Stas kääntyi ympäri, silmäili neljää arabialaista ja iski katseensa Gebriin.

-- Nyt on mittasi täynnä, ajatteli hän. -- Nyt sinä et surmaa enää Neliä etkä ketään muutakaan.

Stas tunsi taaskin poskiensa ja nenänsä kylmenevän, mutta ei pelosta, vaan järkähtämättömästä päätöksestä, joka muutti hänen sydämensä rautapalaseksi.

-- He ovat roistoja pyöveleitä, murhamiehiä, ja Nel on heidän käsissään!... Tämä ei ole murha! ajatteli hän.

Stas lähestyi heitä, jäi seisomaan ja vei salaman nopeasti pyssynperän poskelleen.

Kaksi laukausta, toinen heti toisen jälkeen, kajahti kallioitten keskellä. Gebr kaatui maahan kuin hiekkasäkki, ja Chamis kyykähti eteenpäin painaen verisen otsansa hevosen harjaan.

Molemmat beduiinit huusivat kauheasti, hyppäsivät alas hevosilta ja hyökkäsivät Stasia kohti. Stas toivoi, että he olisivat paenneet ja siten pelastaneet henkensä, mutta sokean raivon valtaamina he luulivat ehtivänsä hakata pojan kappaleiksi, ennenkuin tämä saisi pyssynsä uudestaan ladatuksi. Mutta he olivat juosseet tuskin paria kymmentä askelta, kun kivääri pamahti kaksi kertaa pahaenteisesti, ja beduiinit kaatuivat kasvoilleen maahan.

Toinen, jota hätäinen laukaus ei ollut heti tappanut, kömpi seisomaan, mutta samassa silmänräpäyksessä Saba puri hampaansa miehen niskaan.

Seurasi kuolonhiljaisuus.

Sen keskeytti Kalin tuskallinen huuto. Hän heittäytyi polvilleen, ojensi kätensä ja huusi ki-suahelin kielellä:

-- Bwana Kubwa! (Suuri herra!) Tapa leijona, tapa pahat ihmiset, mutta älä tapa Kalia!

Stas ei kuullut hänen huutoaan. Hän tuijotti hetken aikaa mielettömästi eteensä, mutta huomattuaan Nelin kalpeat kasvot ja pelokkaat silmät hän juoksi tytön luo:

-- Nel! Älä pelkää!... Nel! Me olemme vapaat!...

He olivat todellakin vapaat, mutta he olivat eksyksissä autiossa Mustien maassa.

22

Ennenkuin Stas ja nuori neekeri olivat siirtäneet arabien ja leijonan ruumiit notkon laitaan, oli aurinko laskeutunut vieläkin alemmaksi, ja kohta olisi yö. Orja osoitti rintaansa, sitten kuollutta leijonaa ja sanoi suutaan maiskutellen: "Msuri njama" (hyvää lihaa). Mutta lähelle ruumiita ei voinut jäädä yöksi. Stas käski hänen ottaa kiinni hevoset, jotka olivat paenneet laukauksia.

Musta poika menetteli viisaasti. Sen sijaan, että olisi ajanut hevosia takaa notkoja pitkin, jolloin nämä olisivat paenneet yhä kauemmaksi, hän kiipesi kallionseinämän yli ja sai saarretuksi neljä niistä. Mutta Gebrin ja Chamiksen hevosia ei näkynyt. Mutta hyvä näinkin: neljä hevosta ja muuliaasi, joka järkyttävien tapausten aikana oli pysynyt täysin rauhallisena. Se löytyi solan mutkan takaa, missä se söi ruohoa. Sudanilaiset hevoset näkevät usein petoeläimiä, mutta leijonaa ne pelkäävät kuitenkin. Oli siis vaikea viedä ne kallion ohi, jonka juurella oli suuri vesilätäkkö. Hevoset nuuskivat ja korskuivat, mutta kun aasi meni ohi korvat luimussa, seurasivat ratsut sen esimerkkiä.

Vaikka oli jo yö, he ajoivat vielä noin kilometrin matkan ja pysähtyivät amfiteatterin tapaiseen laaksoon, jossa kasvoi orjantappuroita ja pistäviä mimosapensaita.

-- Herra, nuori neekeri sanoi, -- Kali tekee tulen, suuren tulen!

Hän veti esiin leveän sudanilaisen miekan, jonka oli ottanut kuolleelta Gebriltä, ja alkoi sillä katkoa pensaita ja pieniä puita. Kun hän oli sytyttänyt tulen, hän varasi polttopuita vielä yönkin varalle.

Yhdessä Stasin kanssa hän pystytti teltan Nelille korkean kallioseinän viereen ja teki teltan ympärille zeriban, aitauksen okaisista pensaista. Hevoset eivät mahtuneet zeriban sisään, ja kun metalliastiat ja säkit oli otettu niiden selästä, niiden etujalat sidottiin jotteivät ne poistuisi liian kauaksi ruohoa ja vettä hakemaan. Mea muuten löysikin kallionkolosta vettä, joka riitti sekä hevosille että Chamiksen ampumien lintujen keittämiseen. Aasin kuormasta löytyi durraa, vähäsen suolaa ja kuivattua maniokkijuurta.