Part 9

Pekalla on oma kamari, jonka hän on sisustanut makunsa mukaan. Hän lueskelee paljon, varsinkin maatalouskirjallisuutta, hoitaa kirjanpitoa ja tekee laskelmia maanviljelyksen kannattavaisuudesta. Omin kokemuksin hän kaikki haluaa oppia. Ensi alussa tuntui täsmällisyys hänestä vaikealta, mutta mitä enemmän hän on töihin tutustunut, sitä säännöllisempi hänestä on tullut.

Välistä on kylläkin pistänyt ikäväksi maalainen yksitoikkoisuus, mutta senkin on jaksanut sentään aina sivuuttaa, kun on ollut olemassa se, jolle ikävästään ja huolestaan on kirjoitellut.

Aini Rasi, joka on varttunut sieväksi neitoseksi ja jolla on valkoinen lakki kuten Pekallakin, saa Pekan ikävän haihtumaan siten, että hän vastaa heti ja täsmällisesti kaikkiin Pekan kirjeisiin. Aini on ollut Helsingissä "oppimassa elämää", kuten hän kerran Pekalle kirjoitti. Ei hän maisteriksi eikä tohtoriksi aikonut, vaan hän tahtoi oppia jotain käytännöllistä. Hän oli sairaanhoitajatarkurssilla.

Kesän tuloa odotellessa alkoi Pekankin mieli tehdä avarampaan maailmaan hiukan itseään tuulettamaan. Ja mikäpä häntä esti? Hän ilmoitti Ainille tulonsa -- ja silloin matkaa ei enää mikään voinut pidättää.

"Suloista on neitoansa kohdata."

Pikajunatkin tuntuvat kulkevan kovin hitaasti silloin, kun matkustaja tietää matkan päässä näkevänsä sen, jolta toivoo ja tietää saavansa suloisen silmäyksen. Asemat näyttivät Pekan mielestä menevän ohitse kovin hitaasti. Unikaan ei tietysti maistunut. Pekka ehti ajatella paljon asioita, vanhoja ja uusia, joiden kaikkien keskuksena oli omenaposkinen, sinisilmäinen, vaaleakutrinen, hymyilevä tyttö. Ihme, miten se kuva oli hempeä ja ihana -- ja se oli tuossa kuin ilmi elävänä edessä, mutta eipäs sitä vain voinut koskettaa. Kaikelle se hymyili -- ja sitten niin herttaisesti!

Veturi alkoi vihellellä ja piipittää. Välistä kuului pyörien jyske selvemmin, välistä se hälveni hiljaisemmaksi. Kallioseiniä vilahteli ikkunan takaa. Ja sitten tuntui Pekasta, kuin vauhti olisi kiihtynyt -- yhä kiihtynyt. Hän katsahti ikkunasta ulos. Siinä sivuutettiin Pasila.

Hän alkoi koota tavaroitaan. Eläintarha, kallioita -- sitten aukeni Töölön lahti --. Pekka laski mielessään: yksi, kaksi, kolme... Hän luuli ehtivänsä laskea kahteenkymmeneen -- kolmekymmentä, kolmekymmentäyksi! Juna töksähti kuin aura kantoon. Ihmisiä vilisi asemasillalla kuin muurahaisia suuressa keossa. Pekka tirkisteli ikkunasta -- ei näkynyt. Oh, kun ne ihmiset -- inhoittavat ihmiset matelivat kuin kärpänen tervassa.

Vihdoin Pekka pääsi vaunusta ulos. Hän kulki varovasti tähyillen joka suunnalle, mutta ei vain nähnyt "häntä" missään. Mutta asemasillan päässä, rakennuksen räystään alla, oli ihka elävänä, ruumiillisena, sama vartalo, samat kasvot, sama herttainen hymy, minkä hän oli vähän aikaisemmin sielunsa silmillä nähnyt. Pekka melkein pysähtyi kuin näyn nähdessään. Hän tahtoi pidättää itseään, hän tahtoi tyynnyttää itseään, sillä hän oli Ainin nähtyään tuntenut sydämessään liian suloisen piston.

-- Kas, siinähän sinä olet! huudahti Aini.

-- Tässä minä nyt olen! Oletko sinä täällä yksin? kysyi Pekka.

-- Tietysti! kuului heleä, varma vastaus. Se "tietysti" vasta tuntui Pekasta hyvältä.

Hän tervehti Ainia toistamiseen kädestä pitäen ja sai niin hellänlempeän puristuksen vastaan, että hänen aivoissaan syntyi ajatus: nyt hän on varmasti minun!

Pekka tilasi itselleen huoneen ja jätti tavaransa sinne. Sitten he menivät kahvilaan saamaan virvokkeita. Aini kertoi lopettavansa sairaanhoitokurssinsa seuraavalla viikolla ja menevänsä kotiinsa kesäksi hoitamaan taloutta, sillä äiti ja isä matkustavat vesiparantolaan ainakin puoleksitoista kuukaudeksi. Hän ilmoitti talven kuluessa käyneensä myöskin keitto- ja kirjanpitokurssit.

-- Entäs tanssikurssi? kysäisi Pekka.

-- Hyh. Minä osaan tarpeekseni tanssia ilman kurssiakin, vastasi Aini.

-- Niinpä niin, virkkoi Pekka, sinä olet opetellut siis ainoastaan hyvää ja hyödyllistä.

Pekka puolestaan kertoi maanviljelyshommistaan ja tulevaisuudentuumistaan. Hänellä oli aikomus ryhtyä rakentamaan taloa uuteen kuntoon, mutta hän tahtoi tehdä sen niin vähitellen, ettei se estäisi muita töitä eikä kysyisi yhdellä kertaa suuria kustannuksia. Viljelyskelpoista maata oli hänen kotitalossaan yllin kyllin, kunhan hän vain oppi oikealla tavalla niitä viljelyskuntoon perkaamaan.

-- Onko sinusta maanviljelys hauskaa? kysyi Aini.

-- On, on hyvin hauskaa, vastasi Pekka. Hetkisen mietittyään hän kysyi kuin epäillen: -- Sinä kai pidät enemmän kaupunkielämästä?

-- En sitten vähääkään. Kyllä minä en enää tännekään tule, jos vaan muualla saan olla, vastasi Aini.

Pekka veti taskustaan tukun papereita ja ryhtyi jälleen juttelemaan rakennushommistaan.

-- Kuulepas, Aini, virkkoi hän, sinä kun olet käynyt "soppakoulunkin", sanopas, millaisen keittiön sinä haluaisit?

Ja sitten he ryhtyivät suunnittelemaan uuden rakennuksen keittiötä, sen jälkeen siirtyivät he ruokailuhuoneen järjestämiseen, salin, vieraskamarin ja --. Kumpikin naurahti yhtaikaa ja samalla punastui. Aini joutui kovin hämilleen. He ymmärsivät että suunnittelut koskivat heidän yhteistä kotiaan.

-- Oletko nähnyt lehtori Särkkää? kysyi vihdoin Pekka.

-- En edes vahingossa kertaakaan, vastasi Aini.

-- Siellä meidän pitää käydä. Minä olen ikäni kiitollinen sille miehelle; hän se sai minusta maanviljelijän.

-- Miten niin?

-- Siten, että hän saarnasi minulle järkeä, etten ryhtyisi velalla lukemaan, kun kerran omia varoja ei ollut.

-- Eikö sinulla ole yhtään velkoja?

-- Ei, jumalan kiitos!

-- Sepä on hyvä!

-- Onko sinunkin mielestäsi, Aini?

-- On toki!

Kaikki, minkä Pekka kuuli ja näki, lujitti hänen rakkauttaan. Olipa sentään suuri, hyvin suuri onni, että he kaksi niin helposti ymmärsivät toisiaan.

-- Oletko Paavo Tuunaista nähnyt? kysyi Pekka taas.

-- Olen! vastasi Aini hieman naurahtaen.

-- Miksi naurat?

-- Ilman vain.

-- Etkö voi sanoa syytä? Aini katsahti pöydän yli kumppaniinsa ja kohotti oikean käden etusormensa kuin nuhdellakseen.

-- Oletkohan mustasukkainen! hän sanoi. Pekalla oli punastumisen taito vielä tallella.

-- En, en minä enää, vastasi hän häpeissään.

-- Vai et enää. No hyvä! Minä tapasin Paavon viikko sitten osakunnan kekkereissä. Hän tuli minua viemään tanssiin ja oli -- humalassa.

-- Juoko se vain yhä?

-- Sitä kuuluu tekevän.

-- Sepä ikävää -- ja niin etevä kyky. Seuraavana päivänä nuoret menivät yhdessä lehtori Särkkää tervehtimään.

Särkkä oli asunut jo koko lukuvuoden uudessa huoneistossa Bulevardin varrella. Se oli komea asunto. Ainoastaan lehtorin työhuone oli entisillä juurikkotuoleilla ja hänen rakkailla seinuspenkeillään sisustettu. Iso sali oli uudenaikaisesti varustettu komeasta flyygelistä alkaen hienoimpaan uunilaipioon saakka. Vierasten saapuessa ei Laura-rouva sattunut olemaan kotona, jonka tähden lehtori vei heidät omaan työhuoneeseensa, iloiten suuresti, että he häntä vielä muistivat.

-- Oletteko te kihloissa? kysäisi Särkkä muun puheen lomassa.

Vieraat kävivät hämilleen. Mitäpä he siihen kysymykseen olisivat voineet vastata. Aini naurahteli itsekseen. Vihdoin hän omasta puolestaan sanoi:

-- En minä oikein tiedä. Pekka saapui kaupunkiin ja pyysi minua tulemaan kanssaan tänne.

-- Eipä silti, ettette minun luokseni voisi tulla yhdessä, vaikkapa ette olisikaan kihloissa. Mutta miten minusta se lienee tuntunut niin luonnolliselta, että satuin kysymään.

-- Eiköhän se jotain sellaista olekin, uskalsi Pekka huomauttaa.

-- Sitähän minäkin, sanoi Särkkä. -- Naiset tahtovat aina asioita kaunistella.

-- En minä tosiaankaan halunnut kaunistella, soperteli Aini hämillään, naurahdellen. -- Jospa sitä paljon kaikista muista asioista onkin puhuttu, niin ei -- --

-- Vielä siitä, keskeytti hänet lehtori. -- Hyvä onkin, että ensin selvitellään muut asiat, ja kun ne näyttävät olevan kunnossa, niin se "asia" selvenee itsestään. Joka tapauksessa näen olevan syytä onnitella, ja sen teenkin oikein sydämeni pohjasta.

Niin joutuivat Pekka Kontio ja Aini Rasi kihloihin. Lehtori Särkkä tietämättään oli säästänyt Pekan polvistumisesta ja muusta virallisesta seremoniasta. Heidän poistuessaan vihdoin lehtorin luota tarttui Aini kursailematta Pekan käsipuoleen. Ja vielä vuosien, pitkien ja vaivalloisten, mutta yhdessä kestettyjen vuosien kuluttua pauhasi reipas Aini Pekalle: "Sinussa ei ole koskaan ollut miestä edes kosimaan, lehtori Särkän piti sekin puolestasi tehdä!"

Kuinka mielellään vastoinkäymisten ja murheiden murtama sydän -- jos se on hyvä -- sentään suo hyvää toisille. Särkän sydän ei ollut syttä valkeampi silloin, kun hän nuorille vierailleen vilpittömän onnittelun lausui. Hänen äänestään ja katseestaan saattoi päättää, että kaikkien hyvien hengettärien antimet hän toivoi nuorten liittoa lujittamaan. Ja kumminkin silläkin hetkellä painoi suuri suru hänen mieltään.

Hänen ja hänen vaimonsa tiet olivat viime aikoina yhä enemmän erkaantuneet. Laura-rouva oli saanut uuden, kalliin, hienosti sisustetun kodin, mutta eipä hän siinäkään viihtynyt. Taiteilija oli hänessä jälleen viime talven kuluessa herännyt eloon. Hän ei saanut rauhaa, ellei hänellä aina ollut tiedossa jokin esiintymistilaisuus. Ja niitä näytti nyt olevankin enemmän kuin tarpeeksi. Lauralla oli ollut menestystä, häntä ylistettiin arvosteluissa ja toivottiin hänen kauan pysyvän tällä ylevällä tasolla isänmaalle iloksi ja kunniaksi kansalle. Milloin häntä pyydettiin avustajaksi hyväntekeväisyyden nimessä, milloin taas suuren ansion toivossa.

Särkällä oli kumminkin parempi laskutaito ansioihin nähden. Heillä piti olla kolme palvelijaa: keittiö- ja sisäpalvelija sekä lastenhoitaja. Yhä tarvittiin myöskin uusia pukuja. Vieraina kävivät kuulut taiteilijat j.n.e.

Särkkä toivoi jälleen kesäistä rauhaa, hän ikävöi Pilkkeeseensä, missä tämä rauhattomuus loppuisi ainakin kesän ajaksi. Hän oli ollut naimisissa viidettä vuotta, milloin olisi edes kymmenen kulunut -- ellei muutosta onnellisempaan päin tapahtuisi?

Kun hän istuskeli syvissä mietteissään keväisen illan hämärtyessä, kuuli hän vaimonsa tulevan kotiin. Hän ilostui siitä, sytytti lamppunsa ja ryhtyi työhön. Hetken kuluttua Laura tuli hänen huoneeseensa.

-- Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä huomenna avustaisin turvattomien lasten hyväksi järjestettyä iltamaa? kysyi hän.

Särkkä nousi paikoiltaan ja meni vaimoaan vastaan.

-- Elä nyt enää; johan sinä olet avustanut omalta osaltasi tänä talvena. Elä viitsi! pyyteli Särkkä.

-- Mutta ajattele nyt: turvattomien lasten hyväksi!

-- Onhan sinulla kaksi turvatonta itselläsikin.

Muistaisit niitä.

-- Soo, sinäpä olet hävytön. Tarkoitatko sinä sillä, etten minä muka hoida lapsiani?

-- Ei, Laura, en minä tarkoita kerrassaan mitään. Mutta minä pyydän oikein kauniisti, ettet nyt tällä kertaa menisi.

-- Minun lapseni voivat hyvin! sanoi Laura. -- Siitä ei ole syytä soimata. Tule vaikka katsomaan, jollet usko.

-- Uskonhan minä.

Mutta Laura, joka kotiin tultuaan ei edes ollut käynyt lastenkamarissa, tahtoi todellakin tulla vakuutetuksi, että lapset voivat hyvin. Pienokaisia asetettiin juuri makuulle, ja Laurakin otti osaa tähän hommaan.

Särkkä asettui jälleen työhönsä hyvillään siitä, että edes tällä kertaa oli saanut tahtonsa läpi.

Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin Laura saapui jälleen hänen huoneeseensa.

-- Miks'et tullut lastenkamariin? Olisit nähnyt, kuinka hyvin pienokaiset voivat. Minä panin heidät makuulle. Ei sinulla siis ole mitään syytä tehdä esteitä minun lauluhommilleni.

Särkkä keskeytti jälleen työnsä ja kääntyi vaimoonsa päin.

-- Mutta olisikohan tuo ainainen avusteleminen nyt niin välttämätöntä? Antaisit nuorempien.

-- Niin, nuorempien! Sinä et tietysti ota ollenkaan huomioon sitä, että sellaisessa iltamassa tulee olla ensiluokkainen ohjelma, jotta rikkaat sinne saapuisivat.

-- No saattaa olla niin. Mutta elä nyt tällä kertaa kumminkaan mene! pyyteli Särkkä.

Lauralla oli itsepintainen tapa aina saada miehensä suostumus kaikkiin toimiinsa. Ellei hän saanut sitä hyvällä, otti hän sen väkisin. Särkän oli aina lopuksi pitänyt lausua jotain sinnepäin, että: no menehän nyt sitten, tai: olkoon nyt tällä kertaa niin...

-- Sinä olet tavattoman itsekäs mies, Samuli! virkkoi rouva jälleen. -- Itse sinä kyllä huvittelet itseäsi hyväntekeväisyydellä, kun maalaisakat ovat kysymyksessä; silloin kun sinua haluttaa, teet sinä heidän heinätyönsä tai tuhlaat myllärin työhönkykenevälle joukolle runsaita antimia. Mutta kun avuttomien lasten hyvä on kysymyksessä, silloin sinulla on kaikenlaisia verukkeita. Tähän tarkoitukseen, joka nyt on kysymyksessä, kuluisi ainoastaan kaksi iltaa, tänään harjoitus ja huomenna itse iltama -- siinä kaikki, jotavastoin sinulta -- --

-- Mutta voikohan näitä kahta asiaa oikeastaan verrata toisiinsa? kysyi Särkkä miettiväisenä.

-- Vai ei? Ei tietysti! Toisessa on kysymyksessä kykenevät aikuiset ja toisessa avuttomat lapset. Toisia avustat sinä ja toisia haluaisin avustaa minä.

-- Vieläkö sinä tänäänkin sitten menisit ulos?

-- Tietysti. Kyllähän ainakin yksi harjoitus on välttämätön.

-- Ja siten sinä olet joka ilta ulkona myöhään yöhön saakka. Minua hävettää tällainen elämä.

-- Mitä sinä tarkoitat? tiuskaisi Laura.

-- En mitään sen enempää kuin sanoin.

-- Siinä oli ilkeä viittaus. Sinä olet halpamainen. Hyvä. Mitäs sanot, jos minä ilmoitan sinulle, että olen jo lupautunut avustajaksi huomiseen iltamaan, vaikka tahdoin -- --

-- Vai jo lupautunut! Mitäs sinä sitten enää tässä tingit? tiuskaisi Särkkä. -- Mene sitten, mene, hyvä ihminen, ja vaikka olisit helsinkiläisten posetiivina aamusta iltaan, niin -- --

-- Hävytön! kivahti Laura ja poistui, paiskaten oven jälestään kiinni.

Hetkistä myöhemmin kuului ulko-ovi liikkuvan saranoillaan, ja Lauran askeleet häipyivät rappukäytävään. Ja vihdoin kumahti kadulle johtava ovi -- ja sitten oli kaikki hiljaista Särkän ympärillä.

Laura kulki nopein askelin Erottajalle päin. Annankadun kulmassa hän istuutui rattaille ja käski ajaa seurahuoneelle. Koko ajan hän katkeruudella muisteli miehensä käytöstä. Miks'ei hän, yhtä hyvin kuin muutkin, saisi voimiensa mukaan harjoittaa hyväntekeväisyyttä -- vallan yhtä suurella syyllä kuin esimerkiksi Samuli Särkkä? Että tämä vielä kehtasikin pistellä häntä. Odotapas, mietti hän, minä sinulle vielä näytän! "Helsinkiläisten posetiivi" -- hyi... Raaka oli sellainen mies, sivistymätön raak -- --

Hevonen pysähtyi. Hän maksoi ja astui sisään. Valoisissa portaissa hän katsahti isoon, kirkkaaseen peiliin. Hänen rauhansa palasi -- hän oli vapaa -- nyt hän sai olla vaikka aamuun saakka, miten kauan vain halutti -- eikä miehellä saanut olla mitään sanomista, koska hän oli häntä niin syvästi loukannut. Oikeastaan alkoi Laura tuntea tyydytystä, että oli käynyt niin kuin oli käynyt.

Harjoitukset alkoivat. Hänen säestäjänään oli Antero Koski, jonka ystävällisyys sai Lauran pian unhottamaan viimeisenkin muiston vähän aikaa sitten sattuneesta kohtauksesta. Kun laulut oli valikoitu ja läpikäyty, tarjosi Koski Lauralle illallisen, jonka he söivät ison ruokasalin yksityiskomerossa. Pikkutunneilla Laura palasi kotiinsa.

XIII.

Toukokuu lähenteli, loppuaan, sen viimeinen viikko oli käsissä. Kirkas auringonpaiste, joka ulkona luonnossa punoi vihreyttä maahan ja lehtiä puiden oksiin, ei jaksanut sulattaa sitä jäätä, mikä kangisti Särkän perhe-elämää. Lapset tietysti pitivät omaa iloaan, kun olivat huoneessaan, mutta niin pian kuin he näkivät vanhempansa yhdessä, jäykistyivät heidänkin iloiset piirteensä. Isä hypitteli heitä kyllä polvellaan, kun he hänen huoneeseensa tulivat, ja kertoi välistä jonkun pikku sadunkin; äiti taas yksin saapuessaan heidän luokseen toi heille makeisia, hyväili ja hellitteli -- mutta niin pian kuin isä ja äiti olivat yhdessä, eivät he kumpikaan kyenneet edes lapsilleenkaan iloisuutta osoittamaan. Helvin mieltä se jo pyrki masentamaan aivan vaistomaisesti; pikku Samuli taas karttoi seuraa, kun hänelle ei oltu ystävällisiä.

Laura oli äänetön kotonaan. Mitä hänen pakosta oli sanottava miehelleen, sen hän sanoi ivallisen kohteliaasti, muka orjamaisella alistuvaisuudella. Hän ei katsonut aneen päiväkausiin, hänen nimeäänkin hän vältti. Pikku Samulia hän sanoi "Possuksi".

Kun naisen viha ja vihasta johtunut halveksuminen kohdistuu johonkin henkilöön, varsinkin hänen läheisimpiinsä, joista aviomies on ensimmäisessä sijassa, ei sillä ole mitään määrää. Kaikki kohtuuden varjokin on siitä kaukana. Ilmankos on sanottu, että naisen menettely riippuu hänen tunteistaan, että naisella ei ole oikeudentuntoa -- tai jos on, niin se on sangen vähän kehittynyt.

Suuttumishulluus on kaikkein tavallisimpia tauteja maailmassa. On ihmisiä, joilla täytyy olla aina jokin esine, jota he voivat vihata ja johon saattavat pahan sisunsa purkaa. Nuo hymyilevät, hyväntahtoiset ihmiset, joita niin runsaasti näemme yleisillä paikoilla, teattereissa, konserteissa, toreilla ja kaduilla -- kuinka moni heistä onkaan vapaa jostain itsepintaisesta luonteen ominaisuudesta, jonka ikävät varjopuolet ilmenevät ainoastaan kodin piirissä. Siellä -- tuossa usein niin kauniisti, kyynelhellin sanoin ylistetyssä rauhan majassa, kodissa, -- siellä taistellaan usein aseilla, jotka iskevät syvälle vastustajaan -- siellä taistellaan sydämillä.

Moni elämän ehtoopuolelle ehtinyt mies, joka kynsin hampain on saanut ulkomaailmassa otella oman ja perheensä toimeentulon puolesta, varmaankin vastenmielisesti illan hämärässä hiipii kotiansa kohti. Sielläkään ei ole lepoa, sielläkään ei saa rauhaa. Onpa ehkä jälellä päivän raskain ottelu, syvimmälle sattuva isku kestettävä! Useimmitenhan käy niin, ettei ihminen suurimmillakaan ponnistuksilla saavuta muuta kuin akanoita puhtaan viljan asemesta -- eikä sellaista onnettomuutta ymmärrä muut kuin se, joka on sen itse kokenut.

Eikä ihmekään, ettei sitä ymmärrä. Ihmisellä on niin huono kyky asettua toisen sijalle ja ymmärtää häntä. "Harvat ovat ne, jotka itseänsä ymmärtävät, vielä harvemmat ne, jotka toisia ymmärtävät."

Särkkä ei käsittänyt Lauran mielialaa ja sitä muutosta, mikä hänessä heidän avioliittonsa aikana oli tapahtunut. Hän ei tiennyt, että Laura nyt vasta toteutti itseään ja että se mielentila, mikä Laurassa oli vallitsevana heidän avioliittoon mennessään, oli poikkeuksellinen. Ei mikään niin miellyttänyt ja häikäissyt Lauraa kuin komeus ja loisto. Hän oli taiteilijana kärsinyt suuren kuperkeikan, hänen taloudellinen asemansa oli pakottanut hänet turvautumaan ventovieraisiin ihmisiin. Nyt häntä ylistettiin taiteilijana, nyt hän oli itse anastanut itselleen aseman. Eipä hän näin ollen tahtonut tietää mistään orjuudesta, mistään pakosta. Entiset ajat olivat olleet ja menneet! Jos hän näki kärsivänsä vääryyttä -- taiteilijasieluthan näkevät sen sitäpaitsi helpommin kuin muut kuolevaiset --, niin hän iski vastaan, antoi niin että tuntui.

-- Oletko sinä, Laura, minulle vielä vihainen? kysyi Särkkä vaimoltaan kerran päivällispöydässä.

Laura ei vastannut.

-- Heitä nyt jo vihasi, pyyteli Särkkä. -- Eiköhän meissä ollut syytä kummassakin?

-- Sinulla ei ole oikeutta, virkkoi Laura silmät säihkyvinä, -- panna esteitä minun toiminnalleni, kun se on yhtä hyvää ja hyödyllistä kuin omasikin. Sen ovat sanoneet minulle muutkin!

-- No mutta, Laura hyvä, oletko sinä jo muihinkin vedonnut tässä asiassa, joka minun ymmärrykseni mukaan koskee yksinomaan meitä kahta?

-- Se on minun asiani! vastasi Laura.

-- Laura, varsinkin tästä kysymyksestä haluaisin kanssasi keskustella.

-- Minulla ei ole aikaa nyt, virkkoi Laura tylysti.

-- Miksi ei ole? Aiotko tänäkin iltana mennä johonkin.

-- Aion!

-- Elä nyt, hyvä ihminen! Keskustellaan kumminkin ensin.

-- Mitä meillä on keskusteltavaa? En minä aina jaksa kuulla sinun ruikutuksiasi!

-- Vai niin.

Särkkä poistui omaan huoneeseensa. Kohta sen jälkeen kuului Laura lähtevän.

Viime aikoina oli Särkän kodissa alkanut käydä vieraita tuhkatiheään. Olipa Lauralle ilmaantunut sukulaisiakin, serkkuja ja pikkuserkkuja, joista avioliiton alkuaikoina ei tiedetty mitään. Nämä kävivät Lauran luona, ja Laura teki ahkerasti vastavierailuja. Viime aikoina hän oli solminut ystävyydenliittojakin useilla suunnilla ja naisellisella avomielisyydellä kertonut kaikki perheasiansa ystävilleen, usein niitä liioitellenkin voimakkaan mielikuvituksensa avulla. Näissä piireissä alettiin Särkkää pitää jonakin sivistyneenä raakalaisena, joka kohteli vaimoaan säädyttömillä tavalla. Kaikki myötätunto oli Lauran puolella. Uskotuin Lauran miesystävistä oli Antero Koski, joka ymmärtämättömyydessään kiihoitti Lauran intohimoja jyrkkään vastarintaan Särkkää kohtaan.

Jo useana iltana oli Särkkä tehnyt iltakävelyjä eri suunnille kaupunkia. Hänelläkin näytti olevan tärkeitä asioita toimitettavana. Pekka Kontio ja Aini Rasi käydessään hänen luonaan olivat kertoneet Paavo Tuunaisen olevan rappion partaalla. Särkkä ei ollut unohtanut tätä etevää oppilastaan. Ja hänen aivoissaan oli syntynyt ajatus pelastaa, jos mahdollista, Paavo turmiosta. Häntä Särkkä etsi. Hän kävi melkein kaikissa kapakoissa, istui vähän aikaa kussakin ja sitten löytämättä häntä pettyneenä poistui. Vaimonsa mentyä lehtori nytkin lähti liikkeelle. Tällä kertaa hän alkoi ooprikselta, siirtyi sitten Kämppiin, Seurahuoneelle ja vihdoin Kaivohuoneen isoon saliin. Ulkona oli alkanut hämärtyä, sähköt paloivat sisällä. Muka sanomalehtiä etsien hän kierteli joka sopen, mutta missään ei Paavoa ainakaan vielä näkynyt. Sitten hän istuutui erääseen nurkkaan ja tilasi teetä. Sanomalehtensä takaa hän piti silmällä kaikkia tulijoita. Ja vihdoin saapuikin tuttavia, mutta niiden joukossa ei ollut Paavoa. Tuttavia oli kaksi: taiteilija Antero Koski ja Laura.

Särkkä hämmästyi, veti sanomalehden kokonaan eteensä ja istui hiljaa, melkein hengittämättä. Tarjoilija ohjasi tulijat salin läpi sivuhuoneeseen. Särkkä heitti sanomalehden ja maksun teestä pöydälle ja pötki häpeissään tiehensä. Eikä hän sen jälkeen enää käynyt Paavoa etsimässä.

Mutta kohtalo oli hänelle suopea. Seuraavana päivänä koulusta tullessaan hän tapasi Paavo Tuunaisen kadulla. Tämä aikoi ensin väistää vastaantulijan menemällä kadun poikki, mutta lehtori pidätti hänet.

-- Miten jaksat? kysyi lehtori ystävällisesti.

-- Siinäpähän menee, vastasi Paavo katsellen kadun toiselle puolelle.

-- Etkö tulisi käymään luonani? kysyi lehtori. -- Minulla olisi yhtä ja toista juttelemista.

-- Voisinpahan ehkä tulla, vastasi Paavo väkinäisesti.

Särkkä tarjosi vieraalleen päivällisen, joka tälle näyttikin maistuvan erinomaisesti. Paavon vilkuilevasta käytöksestä kyllä saattoi päättää, ettei hän ainakaan alussa ollut hyvillään tästä kohtauksesta muutoin kuin ehkä päivällisen tähden. Särkkä kertoi sitten Paavolle, että hänellä olisi nyt tavattoman kiireellisiä kirjoitustöitä, joten hän välttämättömästi muutamiksi päiviksi -- ehkä kauemmaksikin, jos Paavolla olisi aikaa -- tarvitsisi hänen apuaan. Paavo lupautui. Jo samana iltana työt aloitettiin ja jatkettiin niitä illalliseen saakka. Kun Paavon piti poistua -- hän ei muka voinut jäädä lehtorin luokse ainakaan täksi yöksi -- antoi lehtori hänelle viitosen.

-- Vai tarvitsisitko enemmän ehkä? kysyi lehtori.

-- Ei, en minä nyt.

-- Mihin aikaan voit tulla aamulla, joko ennen kahdeksaa?

-- Voin kyllä.

Siten jatkui työtä toukokuun viimeiset päivät. Joka ilta sai Paavo viitosensa etukäteen. Hän oli hyvillään toiselta puolen, että saattoi nyt edes iltahetken, istua kapakassa omalla kustannuksellaan. Kotoaan hän ei enää saanut, velkojenkin hoito oli jo niin ja näin. Luvuista ei tullut mitään, sillä "karhut" alkoivat pitää tarkkaa huolta siitä, ettei hänelle jäänyt rahtustakaan rauhoitettua aikaa. Ainaisessa pienessä humalassa ollen sellaista olotilaa sentään saattoi sietää, ja kun sai hyvän "plenskan", niin ilokin tuntui ilolta.

Jo yhteistöiden ensi päivinä lehtori ryhtyi tiedustelemaan, mille kannalle Paavo asettuisi maallemuuttoon nähden. Epävarmalta näytti. Mutta lehtori kuvaili maaelämää niin kirkkailla väreillä, että Paavo alkoi tuntea vähitellen jonkinlaista mieltymystä siihen. Ja vihdoin hän lupautui.