Part 8

-- Eipähän siihen paljoa tautia tarvita, ja tuskinpa nämä kylpylaitokset oikeita parannuslaitoksia ovatkaan, vastasi hän.

-- Sinun ikäisesi mies taitaa täällä tulla pikemmin sairaaksi kuin terveeksi. Kauanko sinä olet ollut täällä?

-- Pari viikkoa.

-- Otatko kylpyjä?

-- En. Huvittelemassa minä vain olen, vastasi Paavo.

-- Eikö se ole vähän liian kallista huvia?

-- Niin tahtoo olla.

-- Varsinkin kun parempaa ja terveellisempää huvia sinullakin olisi yllin kyllin ilmaiseksi. Samanlaista, mitä Pekka kuuluu hyväkseen käyttäneen.

-- Milläs Pekka on itseään ilottanut? kysyi Paavo.

-- Työllä -- niinkuin minäkin, vastasi lehtori vakavasti.

Paavo kävi totiseksi. Hänellä oli jo usein ollut omantunnon vaivoja kylpylaitoksella ollessaan, sillä hänen elämänsä siellä oli ollut kaikkea muuta kuin terveyttään etsivän elämää. Nyt kajahti sama omantunnon soimaus entisen opettajan suusta. Särkkä katseli tutkivasti Paavoa. Sattumaltako vai tahallaanko hienotunteisuudesta lienee Pekka saanut asiaa muualle; hän poistui. Sitä Särkkä oli toivonutkin.

-- Luotatko sinä, Paavo Tuunainen, minuun? kysyi Särkkä vakavasti.

Paavo käsitti asemansa hyvin horjuvaksi eikä oikein tiennyt, mille kannalle pitäisi asettua.

-- Tietysti... sen teen monestakin syystä. Ensiksi, että olette... että setä on ollut opettajani... alkoi Paavo luetella.

-- Ei, Paavo, ei mitään sellaista. Ellet tahdo pitää minua veljenä, vanhempana uskottuna toverina, niin minä olen vaiti, keskeytti hänet lehtori.

Kumpikin oli vaiti pitkät ajat. Lehtori päätti itsekseen, ettei hän enää jatka sitä vyyhteä. Kun asema Paavosta, tuosta iloisesta, hurjaluontoisesta Paavosta, tuntui kovin nololta, kysyi hän vihdoin:

-- Olisiko sedällä jotain erityistä...?

-- On kyllä, jos ihan avonaisesti voit minuun luottaa.

Oli taaskin äänettömyyttä pitkän aikaa.

-- Kerran, kolme vuotta sitten, virkkoi Paavo vähän väkinäisesti, saatoin minä jättää tupakanpolton sedän kehoituksesta, niin ehkäpä nytkin saattaisi sana olla paikallaan.

-- No niin, kuule sitten. Kerran, viisitoista vuotta sitten, tuhosin minä itseni samanlaisessa laitoksessa yhtenä ainoana kesänä perin pohjin. Sen kesän jäljet näkyvät vieläkin minussa, kaikkein selvimmin hartioissani. Jos tahdot kuulla enemmän siitä asiasta, niin käy Helsinkiin tultua luonani, käy niin usein kuin haluttaa. Mutta sinulle sanon nyt veljellisenä ystävänä, että elä kuluta täällä voimiasi ja terveyttäsi turhuuteen. Sinua odottaa kaunis tulevaisuus, jos vain pidät varasi.

Lehtori vaikeni. Paavo hypisteli pöytäliinaa. Vilkkaalla liikkeellä, kuten tavallisesti, hän kohotti pöydälle molemmat kätensä, jotka näyttivät nyrkeiksi pusertautuneen, ja katsahti Särkkään.

-- Lähden täältä huomenna! virkkoi hän päättäväisesti.

-- Ethän vain pahastunut, että kajosin asioihisi?

-- En. Päinvastoin kiitän siitä!

-- Olen iloinen, että minua ymmärrät oikein. Tanssi sitten tänä iltana kuin mies, tanssi minunkin puolestani! kehoitti lehtori.

-- Kyllä. Saanko tanssia rouvanne kanssa?

-- Vallan kernaasti, jos hän vielä sellaiseen leikkiin ryhtyy.

Väkeä alkoi kerääntyä kasinolle. Sali täyttyi vähitellen viimeistä sijaa myöten. Ruokasalin pöytien vieressä olevat tuolit olivat asetetut nojalleen pöytiä vasten. Lehtori Särkkä oli tilannut itselleen ja rouvalleen illallispaikat eräiden helsinkiläisten tuttaviensa pöydässä, mutta Laura ilmoittikin iltaman aikana, että hänelle tarjottiin seksa toimikunnan puolesta laulajien parissa. Ainoastaan vilaukselta näki Särkkä vaimoaan, jolle oli annettu kaikennäköisiä tehtäviä. Hänen piti maalata tyttöjä kuvaelmaa varten, opettaa paimenlaulua eräälle näytelmässä esiintyjälle, kuroa kiinni poikain ratkenneita polvihousuja, ennenkuin nämä lähtivät puku tanssia esittämään, j.n.e.

Vihdoin tuli sitten Lauran vuoro esiintyä. Nähtävästi häntä oli jännityksellä odotettu, sillä sellaista hiljaisuutta ei illan kuluessa oltu ennen salissa havaittu. Hän sai kättentaputukset osakseen jo paikoilleen asettuessaan. Jokaisen laulun loputtua olivat ihmiset vallan haltioissaan. Paitsi että hänen oli jokainen ohjelmanumeronsa toistettava, sai hän laulaa kolme ylimääräistä.

-- Kelpasipas kerran! ajatteli Laura poistuessaan vihdoin väkisin lavalta.

Laulajat, taiteilijat, sanomalehtimiehet piirittivät hänet heti salin ovella. Hän sai kuulla niin paljon imarruksia, ylistyksiä maasta taivaaseen, ettei hän voinut olla huumaantumatta.

-- Te olette ihmeellinen ihminen, rouva Särkkä, hölötti eräs arvostelija, -- te olette niitä ihmisiä, joissa taide kehittyy iän mukana, kehittyy siis hyvin hitaasti, mutta varmasti. Ei ole täyttä kolmea vuotta siitä, kun kuulin teidän viimeksi laulavan. Mutta mitä se oli tähän verraten? Niitä esityksiä ei voi verrata toisiinsa, niillä ei ole mitään yhteistä mittaa.

Ja siihen tapaan se kävi. Joka taholla puhuttiin vain hänestä. Vaadittiin, että hänen syksyllä välttämättömästi oli annettava konsertti Helsingissä; vedottiin hänen velvollisuuteensa, ettei hänellä ollut oikeutta vetäytyä ainoastaan yksityiselämään, vaan että hänen oli pidettävä mielessään yhteiskunnalliset taideharrastukset. Ja tämä ylistyksen sädekehä ulottui lehtori Särkkäänkin: hänen kanssaan tehtiin tuttavuutta ja onniteltiin häntä siitä, että hänellä oli sellainen puoliso. Särkkä koetti näyttää tuhmalta ja ymmärtämättömältä moista ilveilyä katsellessaan. Hymähtelipähän vain omia aikojaan, välistä sangen katkerastikin.

Illallisen aikana kuului laulua tuontuostakin, milloin neliäänistä, milloin kaksinlaulua, vieläpä Lauran soolojakin. Syötyä alkoivat lasit pitää soittoaan; tanssin tahti kaikui salongista. Lasit ja ahkera liike karkelossa näyttivät tekevän vaikutuksensa Lauran taiteilijasieluun. Hänen kasvonsa hohtivat, silmät säteilivät ja huulet värähtelivät ainaisessa hymyssä.

-- Minulla on niin kovin hauskaa! virkkoi hän joskus miehelleen ohimennessään.

-- Nauti nyt, ystäväiseni, kylliksesi, vastasi lehtori hyväntahtoisesti.

Ja kun oli kauan tanssittu ja usein pistäydytty laulajien pöydässä, kohotettu lasia milloin yhden, milloin toisen ja kolmannen terveydeksi, niin Laurankin huumaus oli kohonnut lähelle käännekohtaansa. Siinä tilassa ollen hän kerran tanssista tultuaan sieppasi pikarinsa, jossa oli viehkeänväristä nestettä, meni miehensä luokse ja tahtoi kilistää hänen kanssaan. Särkkä kohotti punssilasinsa, jota oli harvakseen illan kuluksi maistellut, ja katseli kummeksuen vaimoonsa.

-- Terve, Samuli! virkkoi Laura.

-- Terve, terve, ystävä! vastasi Särkkä. Lauran posket hohtivat, silmät välkkyivät.

-- Samuli, Samuli, huudahteli Laura, rakastatko sinä minua tosiaan?

Laura oli sanovinaan sen kuiskaten, mutta se kuului ainakin lähinnä istujille.

-- Tiedäthän sinä sen, Laura, tiedäthän sinä sen! kuiskasi Särkkä vilkaisten samalla ympärilleen.

-- Ei, ei! Sinun pitää se sanoa minulle! kehoitti Laura itsepintaisesti.

-- Elä nyt, hyvä ystävä, häpäise itseäsi! huomautti Särkkä, katseessa vakava ilme.

Lauran silmät välähtivät kuin salama, ja suu vetäytyi pilkalliseen nauruun.

-- Häpäise? Sinunko edessäsi! hän virkkoi ja poistui nopeasti tanssisaliin.

Aurinko oli jo kohonnut korkealle, kun he sanaa vaihtamatta poistuivat iloisen tanssin ja juomingin pyörteistä.

XI.

Laura heräsi tanssiväsymyksen aiheuttamasta unesta vasta iltapäivällä. Kun hän avasi silmänsä, oudoksui hän vierasta ympäristöä. Missä hän olikaan, mitä oli tapahtunut? Särkkä istui ikkunan luona hiukan kohotetun ikkunaverhon ääressä täysissä tamineissaan ja luki sanomalehtiä, jotka hän oli käynyt Matkailijahotellista noutamassa. Laura ummisti uudelleen silmänsä ja koetti muistutella mieleensä edellisen illan ja yön tapahtumia. Niin, he olivat olleet juhlilla, hän oli saanut ylistystä laulustaan -- Se täytti hänen mielensä mitä suurimmalla tyytyväisyydellä vieläkin. Mutta mitä lieneekään sitten tapahtunut, sitä hän ei oikein saanut päähänsä. Varmaan oli jotain sattunut, koska hänen oli niin paha olla. -- Se laulu, se laulu -- se kajahteli vieläkin hänen korvissaan -- olipa se kerrankin onnistunut!

Särkkä käänteli käsissään paikkakunnan lehteä, joka aamupäivällä oli ilmestynyt. Hän katsahti sänkyyn ja huomasi vaimonsa suurin, avoimin silmin tuijottavan kattoon.

-- Täällä on arvostelua sinun laulustasi, Laura, virkahti Särkkä.

-- Oi onko, anna se tänne, anna pian! virkkoi Laura kohoten puoleksi istualleen.

Juhlista oli kirjoitettu pari palstaa, joista toinen melkein kokonaan käsitteli hänen esiintymistään. Ahmimalla nieli ihastunut rouva lauseen toisensa perästä tuosta kiitosvirrestä, jonka tapaista hän ei muistanut ennen nähneensä. Hän oli laulanut vallan täydellisesti, ihanteellisen täydellisesti. Kirjoituksen alla oli helsinkiläisen arvostelijan nimikirjaimet -- siihen siis saattoi ja täytyi luottaa.

Laura vaipui selälleen sänkyyn, vuoroin avaten, vuoroin sulkien silmänsä -- eikä Särkkä, joka salavihkaa lehtensä takaa tarkasteli vaimoaan, ollut hänen kasvoillaan koskaan ennen nähnyt sellaista tyytyväisyyden ja onnen kuvastusta. Särkänkin tunnelma siitä lämpeni, mutta samalla hänestä tuntui kaikki tuo hiukan oudolta. Jospa hänen vaimonsa voisi aina olla noin onnellinen, hän mielessään huokasi. Hän katsoi häneen jälleen. Sitä hymyä kelpasi katsella, kunpa sen olisi nähnyt kerran joka päivä, kunpa edes kerran viikossa tai --. Laura hymähti ihan ääneen ja liikahti äkisti.

-- Miksi et mitään virka? kysyi Särkkä lempeästi.

-- Minä olen niin hämmästyksissäni, niin äärettömän hämmästyksissäni!

-- No, mutta sittenhän sinusta vielä voi tulla äärettömän etevä filosoofikin, kun osaat noin äärettömästi hämmästyä, virkkoi Särkkä leikillisesti.

-- Miten niin? kysyi Laura äkkiä, nousten kyynärpäittensä varaan.

-- Siksi, että hämmästyksen on väitetty olevan filosoofisen ajattelun alkusyynä, selitti lehtori.

-- Vai niin. Hyvä! Minusta tuleekin sitten hyvä filosoofi, vastasi Laura ja heittäytyi rentonaan vuoteelle.

-- Mutta ellet sinä muista syödä, niin toiveesi eivät toteudu. Minulla on kova nälkä ja tekisi mieleni vatsantäytettä.

-- Lähde sinä vain, minä tulen pian perästä. Kyllä minä sinut kiinni saan.

Ja Särkkä lähti päivälliselle. Pian sen jälkeen Laura ryhtyi pukeutumaan perusteellisemmin kuin ehkä koskaan ennen. Viehkeä hymy ei kadonnut hänen kasvoiltaan; päinvastoin se näytti vain kirkastuvan, mitä useammin hän vaatetustaan valmistellessaan vilkaisi levällään olevaan lehteen.

Kylpylaitoksen kasino oli täynnä väsyneitä, jotka parhaansa mukaan koettivat itseään virvoittaa. Ison salin pienistä sivuhuoneista kuului katkonaisia laulahduksia, joiden toimeenpanijat eilisestä aamusta eivät olleet silmäänsä uneen ummistaneet.

Laura tunsi suurta pettymystä saapuessaan kasinolle. Illallista menestystään muistellessa häneltä oli väsymys unohtunut. Tullessaan hän kuvitteli kasinon yhtä viehättäväksi kuin viime yönäkin. Mutta mitäpä hän näki? Väsyneitä, puolikuolleita ihmisiä, jotka vaikeankankeasti tervehtivät ja väkinäisesti hymähtivät. Heitä tarkastaessaan lamautuivat Laurankin liiallisen ilon esillepakottamat voimat. Hän olisi mielellään vieläkin kuullut hurmaavata kehuskelua, taiteensa ylistystä! Mutta ylistyslaulut olivat nyt lakanneet, mairittelu tyrehtynyt. Hetkeksikö? Vai ainiaaksiko?

Päivällistä syödessään Laura katsahteli usein mieheensä, joka annoksien välillä luki hartaasti erästä aikakauslehteä, minkä oli ruokasalista tavannut. Särkkä näytti hänestä nyt niin vanhalta: silmien ympärykset olivat täynnä pieniä ryppyjä, ja nuo kaksi syvää vakoa, jotka nenän kummaltakin puolelta alkaen kaarsivat suupieliä, tekivät hänen parrattomat kasvonsa vallan rumiksi. Silmänaluksissa oli pikku pussit, ja katse oli jonkun verran vetistävä.

Laura vertasi omaa kuvaansa Särkän kuvaan ja tuli siihen päätökseen, että noin rumalla vanhalla miehellä oli liian kaunis ja nuorennäköinen rouva. Vaarallinen johtopäätös, jonka useimmat naiset kumminkin vastaavissa olosuhteissa -- useimmiten kokonaan aiheettomasti -- tehnevät.

Lauran ajatukset siirtyivät taas taiteeseen. Jospa hän nyt vasta olisikin kehittynyt tosi laulajattareksi, niin olisiko hänellä mitään mahdollisuuksia toteuttaa taidettaan? Eikö tuo mies tuossa hänen edessään sulkenut tietä häneltä? Vai pitikö hänen pysyäkin ikänsä kaiken sen kunnian kukkulan juurella, jonka laelle hänen halunsa niin tulisesti oli pyrkinyt?

Illalla Särkät lähtivät kotimatkalle ja saapuivat seuraavana aamuna Pilkkeeseen. Särkkä jatkoi ulkotöitänsä aamupäivät, kirjoitteli iltakaudet. Mutta useammin kuin ennen kajahteli Pilkkeen pirtistä tai pihamaalta kaunis laulu. Sitä kuuntelivat mielellään ne, jotka sattuivat lahdella soutelemaan tai muuten asunnon ohi kulkemaan Laura-rouva oli mielessään varmasti päättänyt seuraavana talvena Helsingissä jatkaa taideuraansa ja antaa oman konsertinkin. Mutta ihminen päättää, jumala säätää! Pian Laura huomasi, että hänen toiveensa toteutuminen oli ainakin vuoden päässä, jospa sitten milloinkaan täyttyisi!

Seuraavana keväänä huhtikuussa syntyi Särkälle poika, joka isän tahdosta ristittiin Samuli Simsoniksi. Laura ei tästä nimestä ollenkaan pitänyt; Samuli-nimi oli käynyt hänelle vastenmieliseksi, kuten hänen miehensäkin. Mutta lehtori piti tällä kertaa oman päänsä.

-- Samuli on ollut suvun vanhimman pojan nimenä jo ainakin kolmessa polvessa, ja nyt se siirtyy neljänteen polveen. Jos taivaallisella isällä on joitakin esi-isien rikoksia rangaistavana pojalle, niin Samuli Särkkien synnit kohdistuvat myöskin Samuli Särkkään, selitti lehtori.

Ristiäistilaisuuteen saapuneet opettajatoverit, kuten venäjänkielen opettaja ja matemaatikko sekä rehtori Malmi, pitivät tässä tapauksessa hekin puolestaan Samuli-nimeä sopivana ja suvulle tunnusomaisena, mutta ihmettelivät, mistä syystä Särkkä oli niin ihastunut raamatulliseen nimeen Simsoniin, että antoi sen toiseksi pojalleen.

-- Nähkääs, selitti Särkkä jälleen, pojasta pitää tulla väkevä, oikea karhu, joka vääntää Suomen soita nurin -- silmiään hänen kumminkaan ei tarvitse antaa puhkaista --; hänestä pitää tulla voimakas maankuokkija, niitä Suomi eniten tarvitsee.

-- Etkö sinä enää soisikaan pojallesi edes samaa virkaa kuin itselläsi on? kysyi venäjänkielen opettaja niskojaan nytkäytellen.

-- Ei niitä opettajia silloin enää tarvita, kun tästä pojasta mies ehtii.

-- Ei tarvita? huudahti rehtori.

-- Eipä tietenkään, vastasi Särkkä. -- Kukapa miehistä kehtaisi ruveta opettajaksi, kun he eivät sellaiseen toimeen kelpaa. Naiset ovat siihen paremmat -- ja viimemainittuja, jumala paratkoon, on tässä maailmassa kyllälti.

-- Kuka sellaista filosofiaa on julistanut? kysyi matemaatikko.

-- Voi hyvä veli, miten tietämätön sinä olet, ihmetteli Särkkä. -- Jos jonain kauniina päivänä sinulle nyt saapuisi eropassi harmaalla paperilla, niin et ollenkaan tietäisi kelvottomuutesi perusteluja.

-- Jaa, tosiaankin, se on hauska juttu. Arvaanpa jo, mihin Särkkä viittaa, virkkoi venäjänkielen opettaja.

-- Mihin sitten? Selittäkäähän nyt toki! kehoitteli matemaatikko.

Naisetkin olivat jättäneet mieleiset keskusteluaiheensa ja olivat uteliaita kuulemaan, millainen muutos maailmassa pian tapahtuisi.

-- Eräs koulumies -- nimeä en nyt satu muistamaan -- on sanonut jotenkin siihen suuntaan, että miehet ovat huonoja opettajia ja naiset hyviä, saneli Särkkä verkkaan. --

Jotenkin tähän tapaan kai se opin pääkohta kuului: ei ole koko maailmassa niin hyvää miesopettajaa kuin parhaat naisista, eikä ole koko maailmassa niin huonoa naisopettajaa kuin huonoimmat miehistä!

-- Siinä sen nyt kuulette, te itseviisaat kaljupäät herrat! huudahti Laura.

-- Uusi oppi on syntynyt maailmaan, ilakoi venäjänkielen opettaja. -- Mutta olisi hupaista tietää myöskin, ken tämän uuden opin isä on.

-- En minäkään nimeä muista, mutta joku nuori "petakookien" päällikkö se taitaa olla, virkkoi Malmi.

-- Ahaa, ei varmaankaan ole ollut naimisissa? Hänen lemmittynsä mahtaa olla erinomainen opettaja, kunnes he joutuvat naimisiin, säesti venäjänkielen opettaja.

-- Älkää te puhuko mitään, veljet, huomautti Särkkä, hän on ihan oikeassa -- tavallaan. Tosissaan mies on sanansa singautellut. Ruvetkaapahan vain tarkastajiksi, niin saatte nähdä, että ainakin ensi aluksi on vakaumuksenne sellainen.

-- Ja minkä perusteella?

-- No, esimerkiksi vaikka sen perusteella, että tarkastustunneilla naisten oppilaat aina osaavat paremmin kuin miesten, vastasi Särkkä.

-- Sepä ihmeellistä!

-- Niin onkin. Kun minä olin koulussa -- muisteli Särkkä edelleen oli meillä alaluokilla venäjänkielen opettajana nainen. "Musteriksi" häntä sanottiin. Kun tarkastaja saapui luokkaan, kysyi "Musteri" sillä tavalla, että oli mahdoton vastata väärin -- senkin ylevän taidon näkyvät opettajattaret oppivan, kun on vain suurta harrastusta. Ja mikä oli ihmeellisempää, kun tarkastaja itse ryhtyi kyselemään, osasimme me sittenkin. Ensimmäiseen kysymykseen hän tosin tuskin ainoaltakaan sai oikeata vastausta, mutta sitten seuraaviin jokseenkin kaikilta. "Musteri" osasi itse -- ja hän kuiskasi meille.

Syntyi naurunrähäkkä.

-- Mutta oliko tarkastaja kuuro? kysyi Malmi.

-- Sitä meidän ei tarvinnut arvostella, vastasi Särkkä.

-- Saitteko "voileipiä" hyvästä taidostanne? kysyi venäjänkielen opettaja.

-- Paras "voileipä" meille oli tunnin loppuminen, vastasi Särkkä.

-- Mutta jos minä vielä palaan tuohon äskenmainittuun oppilauselmaan naisten etevämmyydestä opettajina, niin lieneehän toki väittäjä selostanut senkin, minkä perusteella hän sanottuun päätelmään tuli? tiedusteli matemaatikko.

-- Tietysti kokemuksensa perusteella!

Sehän se opettajan paras valtti on aina ollut, vastasi rehtori Malmi.

-- Ja kokemuskin voi siihen helposti johtaa, lisäsi Särkkä. -- Naisopettajat esiintyvät tarkastustunneilla todellakin mallikelpoisesti. Silloin heistä tuo usein valitettu hermostuneisuus eli äkäpäisyys on kaukana, ja silloin kaivetaan tietovarastosta kaikki järjestelmälliset opetusmenetelmät ja käytetään niitä luokalla. Mutta toisin on meidän miesten laita: me käytämme omia menetelmiämme tarkastustunneillakin. Ja kukapa niitä ymmärtää ja niistä yht'äkkiä selvän saa. "Hän on huono opettaja", ajattelee herra tarkastaja, "hänellä ei ole mitään metoodia".

-- Sellaiselle tarkastajalle minä tahtoisin antaa hyvän neuvon, puhui venäjänkielen opettaja niskaansa hetkautellen ja koukistellen nyrkkiin pusertuneita käsiään, ja -- se olisi se, että kehoittaisin häntä menemään jonkun koulun käytäviin kaikessa salaisuudessa ja seisoskelemaan siellä ovien takana.

-- Älä hitolla opeta häntä "tirkistelijäksi", tokaisi matemaatikko.

-- Tekisi se hänelle hyvää, jatkoi venäjänkielen opettaja. -- Saattaa näet olla paljon "tätejä", jotka tuskin muulloin kuin tarkastajan läsnäollessa esiintyvät muussa kuin ylenmäärin hermostuneessa tilassa.

-- Oo, hyvät herrat, tehän näytte olevan kaikki pelkkiä naisvihaajia, huomautti rehtorska Malmi.

-- Ammattikateutta vain! tokaisi matemaatikko.

-- Ei sitäkään, hyvä rehtorska, selitti Särkkä.

-- Minä esimerkiksi luovutan mielelläni kunniasijan naisille ja aion pojastani kasvattaa maanmuokkaajan, jottei hänellä olisi edes tilaisuuttakaan minkäänlaiseen ammattikateuteen.

-- Onko Laura yksimielinen miehensä kanssa tästä asiasta? kysyi rehtorska Lauralta.

-- En, en, en ollenkaan, vastasi Laura, hänestä pitää tulla laulaja, hyvä laulaja!

-- Saa hänestä tulla sekin, huomautti Särkkä.

-- Soita raivatessa on siihen erinomainen tilaisuus. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu; rautaharoja voi käyttää säestykseen.

Vierasten huomio kääntyi viereiseen huoneeseen, jossa pikku Samuli parkui, potkien kätkyessään.

-- Oo, sillä pojallapa on nyt jo ääntä, tenori tulee ja kova! virkkoi Malmi mennen pojan luokse.

Ja syntyipä siellä ilo, kun havaittiin pojan harvinainen "maalaissänky".

-- Se on Mylläri-Matti vainajan lahjoittama ja siinä sopii pojan nukkua, kehui Särkkä hyvillään.

Mutta hänen vaimonsa ei ottanut osaa tähän iloon, sillä häntä hävetti moinen makuupaikka "sivistyneiden ihmisten lapselle".

Vierasten lähdettyä jäi kotiväki yksin, ympäristö kävi hiljaiseksi, ja ajatukset alkoivat hakea työaihetta itselleen. Lehtori jatkoi vihkojen korjausta, ja Laura ryhtyi kylvettämään pikku Samulia.

Särkät asuivat Helsingissä yhä entisessä huoneistossaan. Lehtorin työhuoneeksi oli muodostettu keittiö, jonka hän oli vuokrannut naimisiin mennessään. Entinen työhuone oli luovutettu lastenkamariksi. Ruokailuhuoneena käytettiin salia.

Usein oli Laura-rouva, varsinkin viime aikoina, ollut tyytymätön tähän asuntoon, etenkin sen puolesta, ettei ollut erityisiä pääportaita, vaan täytyi aina kulkea "likaisten keittiörappujen" kautta.

-- Häpeähän tämä on sivistyneille ihmisille! oli hän usein huomauttanut.

-- Mutta tämä asunto on minusta niin tuttu ja mukava, oli taas lehtori puolustautunut. -- Minä halkean ikävästä, jos minun täytyy täältä muuttaa.

Ja ennen Laurasta niin hauska ja omituisilla juurikkohuonekaluilla sisustettu salikin näytti hänestä nyt kaikkea muuta kuin "sivistyneeltä". Moni esine olikin jo saanut sijansa yliskomerossa ja jättänyt paikkansa uusille kiilloitetuille kaluille, joten Laura-rouvan "erämaan raivaaminen" oli hyvällä tolalla. Ainoastaan lehtorin oma "nurkka" oli muuttumatta entisellään, siihen Laura ei ollut kajonnut.

Oltiin jo huhtikuun puolivälissä eikä seuraavaksikaan vuodeksi oltu vielä toista asuntoa vuokrattu, vaikka Laura sitä usein oli tahtonut. Tavallinen vuokrausaika oli jo ohi. Mitään vuosikontrahtia ei Särkällä tähän nykyiseen huoneistoon ollut; hän maksoi vuokran kuukausittain, häntä ei oltu pois käsketty, eikä hän puolestaan pois pyrkinyt. Isännästäkin lienee alkanut tuntua jo siltä, kuin lehtori asuisi paikoillaan kuolemaansa saakka.

Varsinkin vierasten vastaanotto oli Lauraa jo pitkät ajat hävettänyt. Kuinka tänne voi kutsua vieraita, hän ajatteli; ihmisten on kuljettava keittiökäytävää -- ja salikin, oliko se nyt mikään vierailusalonki! Mies, jolla oli hyvä palkka -- -- -- Laura ei voinut ajatella häntä suosiollisesti. Tästä pitää tulla muutos! päätti hän itsekseen.

-- Samuli, virkkoi hän varmasti, tultuaan miehensä luo, -- meidän on keväällä muutettava tästä roskakasasta toiseen asuntoon!

Särkkä kohentautui työstään ja katsahti kysyvästi vaimoonsa. Tällä oli viime aikoina ollut aina samanlaista asiaa heti vierasten lähdettyä.

-- Mitä sinä puhut roskakasasta? kysyi Särkkä.

-- Mikä tämä on muu kuin roskakasa? Kaikki täällä on likaista, haisevaa, eikä täällä saa parhaalla tahdollaankaan pysymään puhtautta.

-- Missä täällä haisee?

-- Tule kylpyhuoneeseen ja lastenkamariin tai mihin tahansa, täälläkin löyhkää!

-- Ei minusta täällä mikään löyhkää, vastasi Särkkä nousten paikoiltaan.

-- Eihän vain! Mutta sinun nenäsi ei tunne mitään.

Lehtori meni lastenkamariin ja kylpyhuoneeseen. Siellä tuntui hänestä hiukan ummehtuneelta.

-- Niin, hyvä ystävä, virkkoi hän vaimolleen, ette ole pitäneet ikkunaa tai seinäjohtoa kylliksi avoinna, täällä on lastenkamari-ilmaa.

-- Sellainen ilma täällä aina on, eikä sitä pois saa. Lapsetkin ihan tukehtuvat.

Jos mikä, niin lapsiin vetoaminen vaikutti Särkkään. Pieninkin mahdollisuus, että niille olisi jotain parempaa saatavissa, pani hänet tekemään mitä hyvänsä. Tosin hän ei ottanut uskoakseen vaimonsa viimeistä väitettä, mutta ajatteli samalla, että saattaisihan ehkä parempikin huone olla lapsille saatavissa. Päästäkseen asiasta hän virkkoi: -- Voithan käydä katsomassa huoneistoja, vuokrataan vain toinen. Mutta pidä nyt kumminkin silmällä, että huoneet ovat etelään tai ainakin länteen.

XII.

Pekka Kontio on uutterasti työskennellyt kotinsa maanviljelyksen hyväksi lähes kaksi vuotta. Isä on poikaansa tyytyväinen, sillä työn tulokset pistävät esiin kaikkialla. Äiti puolestaan välistä kyllä huokailee, ettei hänen Pekka-pojastaan tullut pappia, kun jo kerran niin paljon oli lukenut. Mutta tyytyväisenäpä hänkin viimein hymähtää, kun poika huomauttaa, että velkaantunut pappi on yhtä onneton kuin mikä muu herra tahansa.

-- Niin, eihän meillä olisi ollut omia varoja, myöntää äiti.