Part 7

Ja sitten oli lehtori Särkällä hyvä tilaisuus palkita Laura Nordin kukkaset. Kolmen viikon ajan häilyi sairaan henki elämän ja kuoleman välillä. Kun pahin oli ohi, suoritettiin leikkaus, joka avarrutti liiaksi kokoonkutistunutta kurkkua. Tätä Laura oli toivonutkin. Nyt oli hänen taiteilijauransa "amen" lausuttu. Eikä hän tällä hetkellä iloinnut mistään niin kuin siitä. Rehtorskalle hän tosin puhui katkeruudella hukkaanmenneistä ponnistuksistaan, mutta piti kumminkin lohdutuksenaan sitä, että hän niiden kautta oli päässyt vakaumukseen elämän turhuudesta. Särkälle hän aina rouva Malmin mukana lähetti sydämelliset terveiset, kun tämä jätti hänelle Särkän lähettämät kauniit, mutta tuoksumattomat talven kukkaset.

Talvinen tammikuun viima puhalteli ulkona ja paksu lumi kattoi katuvierustat, kun Laura Nord pääsi sairaalasta. Koulut joululoman jälkeen olivat taas täydessä työssä. Elämä oli kaikin puolin talvikunnossa. Mikäli Lauran voimat lisääntyivät, sikäli hän rupesi liikkumaan ulkona, saaden sangen nopeasti uusia voimia, kuten kuumeen jälestä on useinkin tavallista. Lehtori Särkän huoneiston vihannuudesta hän piti entistä tarkempaa huolta.

Oli tammikuun viimeinen päivä. Aurinko oli kohonnut jo siksi korkealle, että se läheisen kivimuurin takaa jaksoi paistaa -- jos näkyvissä oli -- useita tunteja lehtorin saliin. Siinä aurinkoisen ikkunan ääressä Laura viihtyi mielellään. Kello oli vasta kaksi, -- lehtori saapuu kolmelta. Laura oli juuri poistumassa, kun kuuli rappukäytävästä askeleita, jotka tuntuivat tutuilta. Päästyään lehtorin työhuoneeseen Laura kuuli lukon risahduksen. Särkkä saapui kotiin sattumalta ennen tavanmukaista aikaa. Mikä avuksi? Sen pitempiä ajattelematta Laura heittäytyi Särkän työhuoneen penkille, asetti päänsä nurkkatyynylle ja ummisti silmänsä. Hän oli olevinaan raskaassa unessa.

Lehtori tuli huoneeseen ja pysähtyi ällistyneenä ovensuuhun. Hymy väreili hänen kasvoillaan. Varpaillaan käyden hän kulki pöytänsä luo, laski sille vihkopinkan ja kirjan sekä katsahti vielä kerran nukkuvaan. Silloin tämä avasi suuret silmänsä ja oli säpsähtävinään.

-- Herra jumala! Lehtoriko? hän huudahti katsahtaen hätäisesti ympärilleen kuin tarkastellen, missä hän oli. -- Oi, olenko minä nukkunut tänne? Minua niin väsytti.

-- Nukkukaa vielä, jos teitä väsyttää, virkkoi Särkkä, äänessä pyytävä sävy, suupielissä lempeä hymy.

-- Kuinka minä saattaisin? hätäili Laura silmiään hierustellen kuin uninen lapsi.

Lehtori asettui hänen viereensä penkille.

-- Oli niin hauskaa nähdä teidän siinä nukkuvan, virkkoi hän -- ja tartuttuaan hänen käteensä jatkoi: -- Haluaisitteko siinä levätä useamminkin?

-- Niin... mutta... sopersi Laura.

-- Minä tarkoitan: puhui lehtori vakavasti, tahtoisitteko tulla minun vaimokseni, silloinhan se jykevä penkki olisi teidänkin.

-- Tahdon, vastasi Laura ja nojautui hänen olkapäähänsä.

Jälkeisinä aikoina melkeinpä joka päivä, kun lehtori palasi työstään, oli penkillä iso "kaunis vauva" vetelemässä milloin tosi-, milloin valeunia.

Malmit -- varsinkin rouva -- iloitsivat suuresti tästä "onnellisesta käänteestä kahden yksinäisen elämässä". "Elää toisilleen on suurin onni maailmassa", toisti rehtorska usein. Eikä Laura Nord suinkaan ollut pahoillaan tästä käänteestä. Olihan hänen elämänsä nyt ainakin aineellisesti turvattu, olihan hänellä nyt oma nurkka, missä hän saisi hallita oman mielensä mukaan.

Mitä Särkkään tulee, oli hänkin tyytyväinen. Tunteehan Laura Nord, hän arveli, jo siksi paljon häntä, ettei suinkaan ole ummessa silmin tarvinnut valita. Jos hän tyytyväisyytensä tällaisessa tavoittaa, niin olkoon tervetullut. Jos hänen hyvinvointinsa ei vaadi parempaa, niin tämän toki Särkkä mielihyvällä hänelle tarjosi.

Varmaankin on kihloissaolo niiden kesken, jotka ovat nähneet tuulet ja myrskyt, toisenlaista kuin niiden, jotka nuoruuden ja rakkauden hullaannuttamina pyrkivät pyhään avioliittoon. Kaikkien tarkoituksena on tietysti täydellisyyden -- onnen -- saavuttaminen. Keinot, joilla siihen tilaan pyritään, lienevät kumminkin sangen erilaiset. Kaikki ovat kai nähneet nuoren morsion ja nuoren ylkämiehen ja hiukan tutustuneet heidän menettelytapoihinsa kihlausaikoina, ellei satu olemaan omaa kokemusta. Heillä on suurin taipumus oleskella kahden kesken, sillä heillä on muka niin paljon toisilleen kertomista. Ja niinhän sitä tosiaan onkin. Kenelläpä nuorella sulholla tai morsiolla ei olisi rakastetulleen paljon puhumista? Mutta millaista puhumista? Kaunistelemista! Rakkaus on niin hullu juttu, että se rumankin kaunistaa. Kihlausaikana useimmissa tapauksissa oltaneen avomielisiä, mutta väärällä tavalla. Vaivaisen syntisen tavoin polvistuu ylkä rakastettunsa jalkain juureen, tunnustaa kauniissa muodossa usein sangen rumatkin syntinsä -- ja saa synninpäästön sen tähden, ettei toki ole pahemmin erehtynyt. Vähäpätöisiäpä ne olivatkin! ajattelee anteeksisaaja ja jättää tunnustuksensa puolinaiseksi. Rakkauden huikeakirkkaan pienennyslasin läpi näkyvät kaikki suuretkin likaläiskät varsin mitättöminä. Mutta sitten seuraa elämän jykevä suurennuslasi, jonka läpi katsottaessa vajavaisuuden hiukkanen kasvaa laajuudeltaan joka suuntaan. On hirveätä katsella elämää sen läpi!

Kun varttunut ihminen aikoo elämänsä jakaa toisen kanssa, niin hän tietää, että hänen ja tuon toisen tyytyväisyys voi olla taattu jotenkin siedettäviin rajoihin, jos hän jaksaa säilyttää itsensähillitsemiskyvyn, tämän jokapäiväisessä elämässä ehkä tärkeimmän kyvyn, jonka suurta puutetta nykyajan ihmisissä hienommalla sanalla nimitetään hermostuneisuudeksi. Särkkä oli pitänyt itseään lujilla oppiakseen tarpeen tullen hillitsemään itsensä. Mutta tuon kyvyn täydentäminen oli hänet myöskin vieroittanut pois suuresta seurapiiristä. "Yksinäisyydessä jaksan aina pitää itseni kurissa", oli hän itsekseen miettinyt, "mutta ystävien seurassa se käy välistä vaikeaksi". Kun hän nyt ajatteli tulevaa avioliittoaan, niin hän päätti näyttää, että ihmisen on turha suuttua, vaikkapa hän usein epäilikin ihmisen voimaa omaan itseensä nähden.

Toiselta puolen häntä ilahutti se, että Laurakin oli elämässään saanut tuulet ja myrskyt soutaa -- sen mukaan kuin rehtorska Malmi oli hänelle kertonut. Varakkaasta kodista köyhyyteen joutunut tyttö ei ole kaikkein kadehdittavimpia olentoja tässä maailmassa. Entä sitten nurinmennyt taiteilijaura! Suuret pettymykset, kun ne jaksaa kestää, luovat lujan luonteen, ajatteli Särkkä.

Maaliskuussa päätettiin viettää vihkiäiset. Särkkä suurensi huoneistoaan. Sen hän sai aikaan mukavasti siten, että vuokrasi viereisen asunnon, jossa oli keittiö ja kamari. Salista aukaistiin ovi kamariin, jonka Laura sai sisustaa mielensä mukaan. Muutoin sai huoneisto jäädä entiselleen ainakin kesään saakka, jolloin he muuttaisivat ihanaan Pilkkeeseensä. Sittenpähän oli aikaa tuumia, miten seuraavaksi talveksi asetuttaisiin.

Lauralle antoi paljon päänvaivaa huoneen sisustaminen. Hän oli yhdessä Särkän kanssa käynyt eräässä suuressa huonekaluliikkeessä katselemassa mukavia esineitä pyhättöönsä. Mitään yhteispäätöstä he eivät olleet tehneet, vaan Laura sai sitten suorittaa loppuvalikoimisen sen mukaan kuin tarve vaati ja huoneen mitat sallivat. Usein kyseli Laura rehtorskalta, minkä kuosiset ja väriset olisivat sopivimmat.

-- Pidä päämääränäsi, että otat yksinkertaista ja lujaa, niin Särkkä on kyllä tyytyväinen. Olipa se sitten kallista tai huokeata, siihen hän tällä kertaa ei pane mitään huomiota, lausui rehtorska mielipiteenään.

Lauraa kovasti halutti ostaa silkkipäällyksinen, vanhanajanmallinen huonekalusto, sohva ja tuolit sekä pöytä ja piironki, jotka olisivat maksaneet kolmisen tuhatta. Ne olivat hänestä niin kauniit ja somat. Onneksi hän -- vaikka vastenmielisesti -- puhui tästä tuumastaan rouva Malmille, joka häntä varoitti:

-- Älä toki, älä millään muotoa! Olenpa melkein varma, ettei Särkkä siitä sanoisi pahaa -- jollei hyvääkään --, mutta pahoillaan hän siitä olisi, sillä hän pitäisi sitä suurena, ajattelemattomana tuhlauksena, jota tuo kauppa ehdottomasti olisikin.

Laura luopui tästä rakkaasta päähänpistostaan vapaaehtoisesti ja osti Suomen koivusta tehdyn vahvan, puunvärisen kaluston, johon sekä Särkkä että kaikki muutkin olivat hyvin tyytyväiset.

Vihkiäiset toimitettiin Maarianpäivänä rehtori Malmin salissa, ja oli siellä läsnä ainoastaan Särkän opettajatoverit sekä puolisenkymmentä Lauran serkkua. Päivälliset syötiin yläoopperassa orkesterin soidessa ja ylistyspuheiden huminassa.

X.

On kulunut yli kaksi vuotta. Laura-rouva on siirtynyt Pilkkeen vakinaiseksi kesäasukkaaksi jo kolmannen kerran, ei enää miehensä kanssa kahden, vaan heitä on seurannut sinne puolentoista vuoden vanha tyttönen, Helvi. Kesäasunto, ainakin ulkonäöltään, on entisellään. Pihamaan nuoret koivut ovat vain tulleet tuuheammiksi ja jatkuneet jonkun verran varreltaan. Anna-Maija käy yhä edelleenkin suursiivouksilla, vaikka Särkällä on nykyään vakinainen palvelijakin. Mutta sen tehtäviin kuuluu etupäässä pikku Helvin hoito.

Lehtorin kesäinen saunakumppani on poissa. Viime talven tuimimmillaan tuivertaessa olivat Mylläri-Matin voimat loppuneet ja henki jättänyt maallisen majansa. Kaihoten häntä Särkkä kaipasi. Useita hauskoja muistoja hänellä oli vanhuksesta. Puolitoista vuotta sitten, vähän ennen Helvi-tyttösen syntymistä, kun lehtori nuorelle myllärille oli kirjoittanut esikoislapsensa odotuksesta ja pyytänyt häntä Mylläri-Matille uutisen kertomaan, oli ukko lahjaksi uudelle tulijalle tehnyt pienen, sievän kätkyen. Yötä päivää oli vanhus lahjaansa valmistanut; Yrjön piti se sitten varta vasten saattaa rautatielle. Ja parhaiksipa se sitten tuo pääkaupungissa verrattain harvoin nähty esine oli perille saapunut.

Mylläri-Mattia muistellessaan ei Särkkä suinkaan unohtanut tätä suurenmoista lahjaa. Siinäpä uskollisen vanhan ystävän antamassa "sängyssä" kelpasi pienokaisen nukkua; mahtoipa uni olla kultaista sellaisessa pikku tuutussa! Kätkyt oli Särkän mielestä ollut lahjojen lahja, vaikka hänen vaimonsa olikin tahtonut viedä sen ylisille heti, kun se oli saapunut. Mutta poissa oli nyt lahjan antaja; hänen maallinen tomunsa lepäsi tuolla lahden ja suuren selän takana rauhaisassa kalmistossa. Särkkä oli ottanut kokonaan omiin nimiinsä hänen rakkaan juurikkotuolinsa ja istui iltakaudet siinä, köröttäen pikku Helviä polvellaan.

Nuori rouva hommaili ahkerasti kasvitarhassa. Hän oli oppinut kasvattamaan keittiökasveja, ja niistä koitui suuri hyöty talven varalle. Mutta sitä rauhaa, mikä asui hänen rinnassaan silloin, kun hän kolme vuotta sitten oli Pilkkeessä käymässä ja toivoi voivansa sanoa paikkaa omakseen, ei hän enää tuntenut. Mikä ihme siinä oli? Laura-rouva muisti niin elävän selvästi sen kesän. Hän muisti, miten Pilke hänet lumosi, miten jokainen siellä paistanut auringonsäde ikäänkuin kuiskasi: jää tänne, tämä on sinun onnelasi, sinun rauhasi leposija! Ja miten kummallisesti koivikko silloin suhisi ja tuuditti uneen iltaisin -- ja miten raikkaasti linnut visertelivät ja miten tuttavallisesti rannan laineet lipattivat. Se oli silloin!

Missä oli kaikki tuo suuri viihtymys nyt? Mihin se oli kadonnut? Laura-rouva tarkasteli ympäristöään. Sama aurinkohan helotti nytkin täydeltä terältä, sama koivikko tuvan takana, sama ranta otti vastaan lahdelta tulevia laineita -- ja kuuluihan nytkin lintujen viserrystä, kun vain huomasi sitä kuunnella.

Laura muisteli sitä kesää, jonka hän nuorikkona ollessaan oli Pilkkeessä viettänyt. Se oli kulunut kuin huumeessa. He olivat matkustelleet keskikesän, käyneet Malmien kesäasunnossa Pälvelässä, missä olivat viipyneet pari viikkoa. Olivatpa pistäytyneet muuallakin, katselemassa muutamia Suomen merkillisimpiä paikkoja. Mitään erityistä kaihoa ei Laura kumminkaan muistanut silloin tunteneensa. Vuosi sitten oli taas kesä kulunut enimmäkseen pikku Helvin hoidossa.

Mutta nyt, nyt tuntui kaiho välistä vallan tukahduttavalta! Kunpa olisi edes seuraa tai pääsisi matkoille, ajatteli Laura-rouva huokaisten ja painautuen tarkastelemaan rakkaita kasvejaan.

Särkkä, Helvi-tyttönen sylissään, saapui hänen luokseen.

-- Miten holhokkisi, taimet, menestyvät? kysyi hän tavallisella reippaalla tavallaan.

-- Ovathan nuo kasvaneet aika lailla, vastasi Laura päätään kohottamatta.

Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut sitten mitään. Särkkä nytkytteli tyttöstä ensin sylissään ja nosti hänet sitten istumaan niskaansa, alkaen hyppiä kuin ratsuhevonen. Väsyneenä hän jälleen palasi vaimonsa luokse.

-- Samuli, kuulehan, virkkoi Laura nyt miehelleen, -- meidän pitäisi tänä kesänä edes vähän matkustella.

-- Etkö sinä enää viihdykään Pilkkeessä? kysyi Särkkä vähän vastenmielisesti.

-- Kyllä... mutta... olisihan se hauskaa vähän muutteen vuoksi.

-- Kai se matkusteleminenkin mukiin menisi, mutta se tulee niin kalliiksi.

Kun hänen vaimonsa ei kotvaan mitään virkkanut, niin hän jatkoi:

-- Mihinkä me sitten osaisimme mennä?

-- Jollei muualle, niin Pälvelään, vastasi Laura.

-- On vähän ikävää sekin. Kunpa he kävisivät taas ensin täällä.

-- Enpä luule, että he sille mitään laskevat, ovatko käyneet täällä vai eivätkö. Mielellään he vastaan ottavat.

-- Saattaa olla niinkin, vastasi Särkkä päätään raapaisten. -- Mutta minä olen taas tänä kesänä luvannut tehdä Anna-Maijan possakan enkä tahtoisi sanaani syödä.

-- Mitä iloa sinulle on tuosta turhasta raatamisesta? kysyi Laura-rouva tiukanpuoleisesti.

-- Hyvä ystävä, vastasi Särkkä vakavana, siitä on minulle suuri ilo. Paitsi että autan köyhää vanhusta, on minulle itselleni siitä suurta hyötyä sentähden, että ruumiillinen työ on minun terveydelleni paljon parempi ja luonnollisempi hoito kuin kalliit ja pitkäaikaiset kylpymatkat. Muutamassa viikossa kerään siitä voimia koko vuodeksi, autan muita ja hyödytän itseäni. -- Kuulepas, Laura kulta, seuraa sinäkin minua työhön, niin aikasi kuluu ja tulet iloiselle mielelle.

-- Ei se minulle sovi.

-- Miks'ei sovi?

-- Minä tulen siitä kipeäksi.

-- Elä nyt joutavia. Voihan ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin päivän perästä vähän jäseniä helliä, mutta sitten sekin katoo -- ja terveys ja iloinen mieli jäävät pysyväisiksi. Aloita varovasti. Ole ensin puoli tuntia, toisena päivänä tunti, ja niin edespäin, silloin et tunne vähintäkään haittaa.

-- Jos siellä edes olisi seuraa, muistutti Laura.

-- Mutta sitähän siellä juuri onkin. Maailman parhaiden ihmisten kanssa saat seurustella koko ajan.

-- Ne nyt ovat niitä sinun parhaitasi, vastasi Laura-rouva huomatessaan, että matka-aikeensa näyttivät turhilta.

Särkkä ei enää virkkanut mitään nähdessään vaimonsa huonotuuliseksi. Hän alkoi jälleen hypitellä Helviä ja teki päässälaskelmia siihen suuntaan, ettei heidän tänä kesänä kannattaisi matkustella.

Eräänä perjantai-iltana Särkän varustellessa rakasta saunaansa kylpykuntoon saapui maantieltä päin pitkä valkolakkinen nuorukainen. Lehtori tunsi tulijan heti Pekka Kontioksi, joka viime keväänä oli päässyt ylioppilaaksi.

-- Kosimismatkallako sitä ollaan? huudahti Särkkä Pekalle.

-- Ainakin hakkailumatkalla, vastasi Pekka reippaasti.

-- Se on oikein. Kaikkea muuta katuu, muttei nuorra naimistaan, sanoo sananlasku.

-- Olipa hauska, että tulit. Saadaan hyvä kylpy.

-- Minusta onkin tullut oikea Sasu Punanen, kehaisi Pekka.

-- No no, sano sitten vasta, kun lauteilla ollaan, varoitti Särkkä.

-- Kylläpä minä siellä sen leikin kestän kuin toinenkin. Setä, se on sillä lailla, että minä tänä kesänä olen oppinut sekä työhön että kylpyyn. Kuten setä viime talvena sanoi, että minun olisi sopivampi jäädä kotitaloa viljelemään kuin velalla ruveta lukemaan, niin se nyt tulee tapahtumaan, jutteli Pekka.

-- Hyvä. Niin se pitääkin.

-- Hitto niitä velkoja tehköön. Ensin teen työtä kotona ja opin sen, mitä isällä on opetettavaa, ja sitten menen joksikin aikaa lukutyöhön.

-- Kas niin, se on oikea suunnitelma, vahvisti lehtori. -- Sinusta tuleekin oikein itsetietoinen maanviljelijä, oikea tunkioneuvos. Varmasti maatyö on sinulle monin kerroin helpompaa kuin useimmille työtovereillesi; sinä teet sitä itsetietoisesti -- ja se on se, joka antaa ihmiselle tyytyväisyyttä työssä.

-- Kyllä sitä maatyötäkin tekee ihan lystikseen. Nyt meillä on jo kaikki heinät tehty. Väkeä oli saman verran kuin ennenkin, paitsi että minä olin lisää -- ja työaika lyheni minun osuudellani tuntuvasti.

-- Kas, siinä sen näkee. Ei muuta kuin olla mukana vain, niin kyllä työ sujuu. Eikä siellä kehtaa laiskana töllistellä, kun sinne kerran menee. Muut seuraavat esimerkkiä.

Puhe johtui illan kuluessa myöskin Paavo Tuunaiseen, joka oli jo ollut ylioppilaana kaksi vuotta.

-- Näitkö häntä tulomatkallasi? kysyi lehtori.

-- En. Kuuluu olevan Savonlinnassa kylpemässä...

-- Kylpemässä itseään sairaaksi?

-- Siellä on hauska olla.

-- Mutta se tulee kalliiksi myöskin.

-- Paavo on jo tottunut kalliisti elämään muutenkin.

-- Hm, taitaa olla, virkkoi lehtori. -- Minä olen häntä parin viime vuoden kuluessa nähnyt vain ohimennen. En tiedä ollenkaan, onko hän luvuistaan pitänyt huolta. Onko sillä varakas koti?

-- Eipä taida olla varsin köyhäkään. Ensi ylioppilas vuonna oli Paavo kuluttanut kotoisia varoja yli kaksituhatta, toisena vuonna tehnyt kahdentuhannen velan ja nyt kuuluu hommaavan uutta lainaa.

-- Kylpemistä varten! Turkasen poika, se pitäisi saada käsiin ja antaa sille aika löylytys kotoisessa kylyssä.

-- Mennään Savonlinnaan Olavinjuhlille, siellä se mies tavataan, ehdotti Pekka.

-- Mitähän jos olisi mennä. Kuulepas, Laura, kuulepas! huusi lehtori vaimolleen, joka talutteli pikku Helviä pihalla, -- mennäänkö Ollinjuhlaan Savonlinnaan?

Laura-rouva kohottautui suoraksi nostaen Helvin syliinsä. Ja hänen kasvojensa ilmeestä, kun hän läheni miestään, voi päättää, että hän oli mielissään ja ettei hänellä ollut mitään hyvää tuumaa vastaan. Saisipa hän siis edes hiukan vaihtelua.

-- Mennään vaan! huudahti Laura.

-- Meidän on pyhänä lähdettävä. Laita siis niin, että pääsemme kirkkomiesten kanssa matkaan.

Olavinjuhlat Savonlinnassa ovat muodostuneet jonkun verran yleismaailmallisiksi. Siellä nähdään useiden kansallisuuksien edustajia, siellä saa kuulla useita kieliä puhuttavan. Paitsi tavatonta luonnon kauneutta vetävät sinne ihmisiä historialliset muistomerkit. Siellähän kohoavat tummavetisen virran pieneltä kalliosaarelta Olavinlinnan mahtavat rauniot, joiden kolme ehyttä tornia salaperäisyydellään houkuttelevat matkailijaa luokseen nauttimaan viileydestä heinäkuun helteisinä päivinä. Tuskinpa kukaan on hennonut "vanhuksen" ohi kulkea käymättä häntä tervehtimässä.

Juhlapäivänä jo varhaisesta aamusta alkaen saapuu Savonlinnaan huvilaivoja Saimaan vesistön kaikista osista. Niitä tuli tänäkin kesänä joka suunnalta, koivuilla ja lipuilla koristettuina, kansaa kukkuroillaan. Erään mukana saapuivat lehtori ja rouva Särkkä sekä ylioppilas Pekka Kontio. Aviopuolisoiden ikäerotus teki kymmenen vuotta. Mutta kun heitä nyt katseli heidän seisoessaan rinnatusten laivankannella, rouva pukeutuneena vaaleansiniseen ruumiinmukaiseen leninkiin ja mies tummiin, paksuihin vaatteisiin, niin olisipa lyönyt vaikka vetoa, että rouva oli kahtakymmentä vuotta nuorempi. Ja tämä erotus oli tunnin kuluttua vieläkin silmäänpistävämpi.

Laura-rouva tahtoi tänään loistaa!

Laivalta menivät matkailijamme vieraskotiin. Pekka kantoi rouvan isoa matkalaukkua, jossa oli lehtorinkin juhlapuku. Perille päästyä alkoi Lauralla kiireellinen pukeutuminen. Hänen liikkeensä olivat kuin sähköiskuja. Kursailematta hän ajoi miehensäkin ulos huoneesta saadakseen oikein mielin määrin itseään koristella. Lehtori olikin pian tehnyt ulkonäössään sen vähäisen muutoksen, minkä verkainen pitkätakkipuku vaikutti. Ja sitten hän pakeni ulos odottelemaan vaimoaan.

Kun Laura vihdoin saapui, pääsi lehtorilta tahtomatta huudahdus:

-- Ohhoh!

-- Mitä ohhoh? kysyi Laura hymyten.

-- Sinä olet liian korea!

-- Kas vaan! Vanhasta rääsystä uudestaan laitettu puku, kyllä kai siitä nyt todellakin on liian korea syntynyt.

Lehtori katseli vaimoaan sekavin tuntein. Laura oli hänen mielestään oikea muotinukke. Leninki oli tosin laitettu vanhasta puolisilkkisestä konserttikaapusta, mutta se oli tehty täsmällisesti viimeisen muodin mukaan -- ja se oli niin "tyköistuva" ja niin "alaston", että lehtorin oli vaikea nähdä vaimoansa sellaisena. Puku oli häikäisevän valkoinen, hattu pikimusta.

-- Mutta kuinkas minä nyt saatan olla sinun kanssasi, kun minä olen näin yksinkertainen kaikkine niskamykyröineni? valitteli lehtori katsellen köykäiseksi käynyttä pukuaan.

-- Sietäisihän tuo olla sinullakin parempi puku, vastasi Laura.

He söivät aamiaisen kylpylaitoksen kasinolla. Kahvia juotaessa saapui ruokasaliin suuri joukko nuorehkoa ja vanhempaa väkeä, tunnettuja ja tuntemattomia suuruuksia, maalareita, laulajia, kirjailijoita, näyttelijöitä, sanomalehtimiehiä -- kaikki osanottajia päivän ja illan ohjelman suorituksessa.

-- No mutta, tekö täällä? huudahti eräs keskikokoinen, tummaverinen, pitkähivuksinen mies nähdessään Lauran ja tullen häntä kohti. -- Tekö... neiti... rouva -- oi, suokaa anteeksi, minä en muista teidän rouvanimeänne, hoki tulija.

-- Särkkä, vastasi Laura nousten tulijaa vastaan.

-- Tervetuloa, rouva Särkkä, sepä oli todellakin hauskaa, puhui pitkähivuksinen.

-- Tässä on mieheni, lehtori Särkkä, esitteli Laura.

-- Terve tuloa, herra lehtori! huudahti tulija lehtorille puristaen hänen kättänsä, niin että Särkkä luuli olevansa tekemisissä jonkun sepän kanssa.

Pitkähivuksinen mies oli pianotaiteilija, nykyisistä taideniekoista nuorimpia, mutta myöskin lupaavimpia. Hänen nimensä oli Antero Koski. Hän oli jo ehtinyt käydä ulkomailla opinnoimassa, pilaantumassa ja tutustumassa ulkomaisiin tapoihin. Pariisissa olivat Laura ja Koski toisensa tavanneet, viettäneet siellä riemuisia hetkiä taiteellisessa kahvilailmassa, jonka höyryt hurmasivat ja kiihoittivat, ärsyttivät ja tuntuivat lopuksi kitkeriltä.

-- Tulitte kerrassaan kreivin aikaan, rouva Särkkä, puhui Koski Lauran puoleen jälleen kääntyen. -- Te varmaankin kaikessa hyväntahtoisuudessanne otatte illalla laulaaksenne jonkun laulun?

-- Oi, en toki, hyvä herra Koski, en ole laulanut yleisölle enää moneen vuoteen vastasi Laura.

-- Mutta ainakin tällä kertaa te sen teette, eikö totta?

-- Tuskinpa vain, epäili Laura mieheensä katsahtaen.

-- Tosiaankin, herra lehtori, puhui Koski kiihkeästi, -- eihän teillä toki liene mitään sitä vastaan, että rouvanne ottaa osaa ohjelman suoritukseen?

Särkkä katsahti vaimoonsa kuin pyytäen ja virkkoi kaksimielisesti:

-- Tokkopahan se laulaa? Mutta päättäköön itse -- oma ehto ahvenella ottaa onkeen jos tahtoo!

-- No niin, sitähän minäkin, riemuitsi Koski. -- Mennäänpä salonkiin edes koettamaan! Pikku harjoitus vain!

Laura seurasi Koskea käytävän läpi isoon saliin. Hänen sielussaan oli epäilys: olisikohan koettaa vai jättää sikseen? Mutta taiteen intohimo kasvoi hänessä: etteikö hän nyt sittenkin uskaltaisi laulaa moiselle sekalaiselle seurakunnalle kuin maalaisjuhlijoille, hän, joka oli esiintynyt Pariisissa, Kööpenhaminassa, Tukholmassa?

Laura esitti muutamia Griegin ja Merikannon sävellyksiä Kosken säestämänä.

-- Ihanata, ihanata! huudahti Koski joka laulun loputtua. -- Me voimme illalla harjoittelematta esittää minkä laulun hyvänsä, ne menevät varmasti, puhtaasti ja ehyesti.

Eikä Laura-rouva enää rahtuakaan epäillyt esiintymistään.

Puolenpäivän aikaan oli pieni juhlatilaisuus linnassa, jossa esitettiin kvartettilaulua, eräs historiallinen kuvaelma y.m. Kellarikerroksen avaraan, kaarikattoiseen saliin oli järjestetty ravintola, jossa oli niin viileä, että Särkkä kahvia juodessaan napitti nuttunsa. Sitten seurasi orkesterin konsertti, ja vihdoin illan hämärtyessä nähtiin venetsialainen venekulkue, joka kierteli ja kaarteli salmia ja lahtia kylpylaitoksen edustalla. Silloin tällöin kajahteli soinnukas laulu, jonka viritti suurimman ja komeimmasti kukitetun veneen joukkue. Laura oli laulelemassa mukana. Mutta hänen miehensä istui kasinon verannalla Paavo Tuunaisen ja Pekka Kontion seurassa.

-- No, Paavo, mikäs tauti sinua vaivaa, kun on täytynyt parannuskuurille lähteä? kysyi lehtori.

Paavo hymähti: