Part 6

Pekka punastui korvia myöten ja repi heinätukkoja maasta.

-- Poltteleekos Pekka paljon? kysyi lehtori hyväntahtoisesti.

Mutta Pekan sanat olivat salpautuneet kurkkuun.

-- Eihän se nyt niin paljoakaan, mutta sen ei pitäisi polttaa yhtään, kun se on niin vähäverinen.

-- Siinä on kyllä perää. Pekka kasvaa liian nopeasti, joten ravintoainesten jakautumisen ruumiiseen tulisi tapahtua myöskin voimakkaasti -- ja nähtävästi nikotiini voi sellaistakin toimintaa ehkäistä. Niinpä niin, pojat, virkkoi lehtori ottaen viikatteensa ja nousten seisoalleen, tehkää te tupakanpolttoon nähden kuten tahdotte, mutta harkitkaa tarkoin, mitä tahdotte ja minkä perusteella tahdotte.

Yhteinen vapaa työskentely lähensi oppilaita opettajaansa. Keskustelut tulivat avomielisiksi, kaikki kursailu katosi. Perjantainen saunailta, missä Mylläri-Matti oli neljäntenä, vasta osoitti nuorukaisille, miten avulias ja palvelevainen luonne heidän opettajansa oli. Ja kun keskusteltiin siitä, mihin sunnuntaina ryhdyttäisiin, uskalsi Pekka ehdottaa, että käytäisiin kirkossa ja poikettaisiin palatessa Ritalan pappilaan.

-- Pekka tahtoisi tavata Aini Rasia, virkkoi Paavo veikeästi selitykseksi.

-- Sehän sopii erinomaisesti, myönteli Särkkä, vallan erinomaisesti. Minullakin on sinne asiaa. Voimme olla siellä koko iltapäivän. Olisin joka tapauksessa lähtenyt sinne pyhänä -- ja otan teidät mukaani, selitteli lehtori huomatessaan, miten noloksi Pekka oli käynyt kuultuaan Paavon sanat.

Kelpasipa Pekan nyt elää. Hän saisi olla koko sunnuntai-illan maailman parhaimmassa seurassa. Lauvantaina loppui heidän työnsäkin niittypalstalla jo puolen päivän aikana. Pieni lato oli heiniä täynnä -- niin paljon olivat he saaneet kolmisin aikaan. Kun lehtori puhdisteli ladon edustaa ja asetti ovea saranoilleen, hien virtaillessa pitkin otsaa ja poskia, virkkoi hän:

-- Olemme tehneet köyhälle, sairaalle torpparille hyvän palveluksen. Tuskinpa olisivat itse ehtineet tätäkään palstaa tekemään, tai ehkäpä syyskuussa, jolloin heinä jo olisi ehtinyt karskiintua mitättömäksi. Nyt sitävastoin saa lehmäkulta hyviä heiniä ja antaapa hyvää maitoakin. Niin se on, että köyhä torppari saa omat työnsä aina säästää viimeiseksi -- tai jättää ne tekemättä, talon on saatava omansa ajoissa.

-- Onko sen torpan heinät kaikki tässä? kysyi Pekka Kontio vilkkaasti.

-- Ei vallan kaikki, vastasi lehtori. -- On vielä ehkä toinen mokoma tekemättä.

-- Voimmehan me tehdä sen ensi viikolla, puhui Pekka innokkaasti, unohtaen kokonaan kotinsa ja kontunsa, ikäänkuin aikoisi asettua lehtorin luokse koko iäkseen.

-- Ellei se kävisi teistä ikäväksi, niin voisimmehan sen tehdä, myönsi lehtori.

-- Eikö mitä! vastasi Pekka.

Paavo aikoi selittää lehtorille, että se Pekka sen Ainin takia tahtoi viipyä paikkakunnalla, mutta Pekan aulius pidätti hänet tekemästä pilkkaa pyhistä asioista. Hänkin oli sitä mieltä, että köyhän torpparin toinenkin niittypalsta oli tehtävä yhteen menoon.

VIII.

Sunnuntai-iltapäivänä tapahtuivat Ritalan pappilassa suuret selvitykset. Vierasten tultua erkanivat nuoret omalle taholleen lehtorin jäädessä seurustelemaan vanhusten kanssa isolle lasiverannalle. Paavo Tuunainen joutui koville ilmoitettuaan; että hän keväällä Helsingissä oli keksimällä keksinyt kepposensa tehdäkseen pilaa "rakastuneitten herkkäuskoisuudesta".

-- Kuka on rakastunut? huudahti Aini Rasi varmana, tuntien seisovansa omalla maaperällään.

-- Eikös pikku Aini ole hiukan rakastunut? kysyi Paavo irvikoiden.

-- Sinuunko? Älä ole niin itserakas, vastasi Aini.

-- Ei. Mitäs minusta? Mutta toista on Pekka.

-- Hyh! Ei sinuun eikä muihinkaan, vastasi Aini luoden katseensa maahan.

Pekka hytkähti. Ainin jyrkkä vastaus Paavolle ei häntä miellyttänyt. Pekka oli niitä viattomia maalaislapsia, jotka uskoivat sanat sellaisina kuin ne lausuttiin; hän ei osannut ottaa huomioon aikaa ja paikkaa, missä ne lausuttiin, eikä tapaa, millä ne lausuttiin. Pekka-paran miehuus ja elämänuskallus oli taas kovalla koetuksella.

-- Sano sinä, Aini, vain "hyh", se se jotain merkitseekin, ivaili Paavo edelleen.

-- Sinä olet hullu, Paavo! tiuskaisi Aini suuttuneena. -- Kuka sinulle on mokomia loruja uskotellut?

Pekka ei ottanut keskusteluun osaa, hän erosi muista ja painautui puutarhan pensaikkoon synkkiin mietteisiin vaipuneena. Miten kauan hän lienee siellä viipynytkään, kun hän heräsi siihen, että ruohikko suhahteli jossain pensaan takana. Hän kurottautui katsomaan sen alitse ja näki Ainin hiiviskelevän ruohikossa. Pekka kohosi seisoalleen.

-- Ka, siellähän sinä olet, pääsi kuin tahtomatta Ainin huulilta. -- Mitä sinä siellä teet?

-- Olenpahan vain oleillut, vastasi Pekka. Aini pujottautui pensaiden välitse hänen luokseen.

-- Mikä sinua vaivaa? Olet niin surumielisen näköinen, tiedusteli Aini.

-- Eipähän minua mikään. Mutta onhan sinulla hauskaa!

-- Minullako? kysyi Aini ällistyneenä.

-- Niin, sinulla... Paavon kanssa... sopersi Pekka.

Ainin silmät välähtivät riemuisasti hänen sanoessaan:

-- Täällä on paljon nuoria, tule nyt, niin ruvetaan karttupiilosille.

Samalla hän kääntyi mennäkseen, mutta Pekka jäi paikoilleen.

-- Tule nyt, tule! kehoitti Aini. -- Tai... olisiko sinulla jotain sanomista? tiedusteli hän uteliaana ja pysähtyi.

-- Kuule, Aini! virkkoi Pekka puolestaan.

-- Mitä?

-- Jos sinä luulet, että minä olen jollekulle kertonut?

-- Niin luulin ennen, mutta nyt en enää luule.

Tule nyt, meitä odotetaan.

Pekka kulki hänen jälestään pensaiden välitse. Hänen teki mielensä tarttua Ainin käteen, mutta hänellä ei ollut rohkeutta sitä tehdä. Kun äänet alkoivat pihamaalta kuulua, kääntyi Aini äkkiä ympäri.

-- Mennään tuolta takaportista maantielle ja sieltä kautta pihaan, virkkoi hän, sivumennen vilkaisten Pekkaan.

He tulivat suurten lehmusten juurella olevalle kiviaidan portille. Aini asettui portin eteen ja virkkoi:

-- Tätä porttia sinä et osaa aukaista.

Pekka koetti katsoa lukkoa, mutta eipä hän sitä nähnyt, kun Aini oli edessä.

-- Missä se on se lukko sitten? kysyi hän neuvottomana.

-- Ota se auki! kehoitti Aini kääntyen kokonaan porttiin päin.

-- Enhän näe sitä.

-- Katsele tarkemmin.

Kun Pekka koetteli katsella Ainin kupeelta, vetäytyi tämä yhä enemmän hänen eteensä, työntäen kyynärpäänsä ulospäin, niin että se kosketti Pekan kainaloon. Mutta Pekka ei vaan nähnyt portin lukkoa.

-- Missä se on, missä se on? kyseli hän hätäisenä kuin lapsi.

-- Etkö sitä näe? Tässä se on portissa!

-- Tottahan minä nyt yhden lukon saan auki, kehaisi Pekka ja alkoi kiivetä portin yli.

-- Et saa, virkkoi Aini aukaisten portin. -- Jos minä olisin poika, niin kyllä minä toki portin saisin auki.

Pekka ällistyi, sillä portissa oli vain tavallinen yksinkertainen haka.

Pihalla oli suuri joukko iloista nuorisoa: valkolakkisia ja koululaisia. Pian oli piilosillaolo täydessä käynnissä. Pekka Kontio oli onnellinen osuessaan tavallisimmin samaan piiloon, missä Ainikin oli. Hänelle oli muutoin tehnyt sangen hyvää Ainin pistopuhe, sillä "jos minä olisin poika, niin kyllä minä toki portin saisin auki", kaikui alati soimaavana hänen korvissaan. Pakottamalla pakottaen itseään hän pysyi hilpeäniloisena. Aini Rasi oli sittenkin hänen mielestään kuin jokin koskettamattoman pyhä olento, jota sai ainoastaan katsella.

-- Pidätkö sinä Paavosta? oli Pekka uskaltanut kerran kuiskata heidän piilossa ollessaan.

-- En toki, en yhtään, kuului vastaus Ainin lähtiessä juoksemaan nimeään kirjaan merkitsemään.

Niistä sanoista Pekka imi onnea itseensä täysin siemauksin. Siinä tiedossa oli hänelle tällä kertaa kylliksi.

Muutamia vanhempiakin, niiden joukossa lehtori Särkkä, oli yhtynyt leikkiin. Särkkä oli mielellään kartunhakijana, silloin hän sai -- kuten itse huomautti -- mitellä juoksukykyään kaikkien leikissä olevien kanssa.

Pappilan vieraisiin kuului eräs naisylioppilas, jonka puvun värit vaihtelivat harakansinisestä riikinkukon kirjavuuteen ja joka Aitos-nimensä hienonsi Aidoseksi. Tämä ihanatar tuli kerran piilostaan melkein itkien, kantaen kädessään likaantunutta lakkiaan. Hän oli jossain ahtaassa piilopaikassa kohottautunut varpailleen ja iskenyt valkoisen päänsä likaiseen kattoon. Huh, miten se lakki oli tullut ilkeän näköiseksi.

-- Kuinka minä nyt voin olla, kun minulla ei ole lakkia? valitteli hän yhtämittaa.

-- Arvon neiti, sanoi Särkkä, -- teillä pitäisi olla aina varalta toinen lakki mukananne.

-- Olisipa siinä hommaa! ihmetteli ylioppilatar.

-- Niin, mutta se olisi vallan välttämätöntä, sillä ellei teillä ole valkoinen lakki päässänne, on mahdoton tietää, että te olette ylioppilas, selitti Särkkä vakavana.

Muutamat pidättelivät nauruansa, toiset käännähtivät pois, surren ylioppilaslakin kohtaloa.

Vieraat kutsuttiin teelle. Vanhojen parvi istui ison pöydän ääressä lasiverannalla. Keskustelu kävi hyvin vaikeasti, sillä ei osuttu keksimään sellaista aihetta, joka olisi saavuttanut kaikkien kannatusta. Toiselta puolelta sitä vaivasi kielen kaksinaisuus.

Ruustinna ja kappalaisen rouva olivat kylläkin keksineet hyvän aiheen: he puhuivat palvelijattaresta, joka juuri oli tarjoillut teen ja poistunut.

-- Vieläkö sinä voit pitää tuota Riikkaa ensi vuoden vai aiotko vaihtaa? kysyi ruustinna.

-- Kyllä hänet on vielä pidettävä, jotta hän saa edes rippikoulunsa kunnialla käydyksi, vastasi pastorska.

-- Niin, todellakin, hän ei päässyt yhdellä koululla. Mikäs siihen taas olikaan syynä? kysyi ruustinna.

-- En minä ole siitä oikein selvillä. Uteliaisuus kiihdytti tätä kunnon rouvaa niin, että hän kääntyi miehensä puoleen kysyen, miksi tämä keväällä ei päästänyt piika Riikkaa ripille.

-- Vai lukiko tyttö niin kehnosti? lopetti ruustinna kysymyksensä.

-- Kyllä hän lukutaitonsa puolesta olisi päässyt, vastasi rovasti. -- Mutta hänen käytöksestään puuttui kaikkea vakavuutta.

-- Niin, eikö se ole oikein ihmeellistä nykyaikaan, että maalaisnuoriso vallan villiintyy, huomautti ruustinna.

-- Kyllä sellainen villiintyminen tapahtuu kaupunkilaisnuorisossa vielä suuremmassa määrässä, väitti kappalainen.

-- Sehän on vallan kauheata, lisäsi pastorska. -- Ihmiskunta menee tuhoansa kohti.

-- Mitä se tämä Riikka sitten teki? kysyi ruustinna mieheltään.

-- Se oli pari kertaa ollut tansseissa illalla ja nukahti sitten keskellä tuntia seuraavana päivänä, vastasi rovasti.

-- Siunaa ja varjele, rippikouluaikana tansseissa! huudahti ruustinna lyöden käsiään yhteen. -- On se villitystä!

-- Ei hän ole siitä sanallakaan täällä kotona maininnut, huomautti pastorska.

-- Niitä oli yhdeksän tyttöä, jotka piti jättää ripille päästämättä samasta syystä, virkkoi rovasti.

-- Ja poikia oli toista kymmentä. Samoissa tanssiaisissa kävivät, lisäsi kappalainen.

-- Minä en millään tavoin tahdo puolustaa tässä mainittua tyttöjen tai poikien tekoa, puuttui lehtori Särkkä puheeseen, -- mutta onkohan yksinomaan tanssi -- ellei sen yhteydessä ilmene jotain pahempaa -- pätevä syy ripiltä pidättämiseen?

-- Herra jumala, ettei sellainen olisi jo liiankin suuri syy! kummasteli ruustinna.

Rovasti katsahti ihmetellen Särkkään, kappalainen sitävastoin rovastiin, ikäänkuin velvollisuudesta jättäen puolustuksen tämän tehtäväksi.

-- Sellaisissa tapauksissa on käytettävä ankarinta rangaistusta, siitä ei ole epäilemistäkään, ja tällaista menettelyä pidetään rippikouluissa tavallisimpana käytösrikoksista, selitti rovasti.

-- Mutta itse asiassa nuorten tyttöjen ja poikain tanssissa ei ole mitään pahaa, jos sen annetaan tapahtua rehellisesti ihmisten ilmoilla, puolusteli Särkkä.

-- Kuinka te voitte puhua noin? kysyi ruustinna osoittaen selviä halveksumisen merkkejä. -- Ettei olisi mitään pahaa, kun tuollaiset piiat ja rengit mennä rentustavat sylitysten ympäri tanhuoita?

-- Niin, rouva ruustinna, itse ulkonainen tapa voi näyttää epämiellyttävältä. Mutta sekin käytännön kautta tulee kauniimmaksi. Minä en tahdokaan kosketella siihen puoleen, vaan ainoastaan itse tanssihalun tyydytykseen. Tanssi on taiteista vanhin ja ihmisen mukana myötäsyntyinen; -- nuoret tarvitsevat välttämättömästi tanssintapaista liikettä -- ja se tapahtuu helpoimmin musiikkitahdissa eri sukupuolten kesken. Sen täydellisempää liikehtimistä ja ilonilmaisumuotoa eivät ihmiset seurusteluissaan voi edes ajatella.

-- Onhan siinä perää jonkun verran. Mutta kyllä rippikoulu- ja tanssiajat ovat tarkalleen toisistaan erotettavat, virkkoi kappalainen.

-- On niinkin, jos se on mahdollista. Mutta minusta on siinä käytännöllisiä vaikeuksia, jotka estävät sen pääsemästä vakaumukseksi. Ja ellei se siksi tule, niin pakkokeinoista on hyvin vähän hyötyä. Meidän elämämme on kokoonpantu -- tai me olemme itse sen koonneet -- aina vain vastakkaisista "aiheista": ilosta ja surusta, nautinnosta ja kärsimyksestä, toivosta ja pettymyksestä, uskosta ja jumalattomuudesta, rakkaudesta ja vihasta. Ellei näistä käsitettäisi toista, niin eipä toistakaan olisi olemassa. Puhutaan kultaisesta keskitiestä. Sellaista -- ainakaan tunneasioissa -- ei ole olemassa, sillä tunteettomia olennoita emme pidä ihmisinä; esimerkiksi jolla ei ole uskoa, hän on paatunut, jumalaton -- ja joka ei syntiä tee, eipä hän jumalaakaan tarvitse.

-- Mutta syntiä ei saa tehdä tahallaan, avoimin silmin, huomautti rovasti.

-- Voiko meistä kenkään sitä välttää? kysyi Särkkä.

-- Vähitellen meidän on siihen itsekurituksen kautta totuttava. Ja rippikoulu on juuri opastusta tällaiseen itsekuritukseen, vastasi rovasti.

-- Mutta useimmissa -- melkeinpä kaikissa -- tapauksissa tämä opastus rippikoulunkäyneeltä unohtuu heti koulun loputtua, lisäsi Särkkä.

-- Suureksi suruksemme on meidän pappien se myönnettävä. Mutta minkä me sille teemme, että viettelykset ovat niin suuret.

Samaan aikaan kuin papit ja lehtori väittelivät nuorison turmeluksesta, piti nuori väki iloaan ruokasalissa, pannen toimeen kaikenlaisia panttileikkejä. Usein kuului sieltä äänekästä naurunremakkaa, välistä tanssirallatusta ja kepeitä, hipuvia askeleita, kun pantinlunastukseen oli määrätty jokin polkka tai valssi.

-- Tanssivatkohan ne siellä? parahti ruustinna säikähtäen, kun yhtäkkiä kajahti useasta suusta: taa-rata-rata-rallallaa-rallallaa --.

Pastorska hypähti pystyyn ja meni katsomaan, seisahtuen ruokasalin kynnykselle.

-- Taa-rata-rata-rallallaa-rallallaa --, kaikui entistään äänekkäämpänä.

Ruokasalin nuoriso oli riisuutunut sukkasilleen ja keinui kauniissa kaarteissa ison ruokapöydän ympäri. Siinä oli kylliksi tilaa ilolle. Ja unohtunut oli ylioppilaslakin likaantuminenkin noissa suumusiikin säestämissä pyörteissä. Eikä sitä iloa hennonut kukaan kieltää, vaikka ruustinna kuiskasikin pastorskan korvaan, että se "sattui vähän pahaan aikaan".

Katselijoista ei kumminkaan kukaan muu nauttinut siinä määrin kuin Särkkä.

IX.

Elämä on liikettä. Kaikkein selvimmin sen huomaa suurkaupunkien kihisevästä elämästä. Koko kuuman kesän oli Helsinki ollut kuin erakkojen asuntona, yksinäisten, kuumuudesta nääntyvien ihmisten. Mutta mitä enemmän viimeinen kesäkuukausi lähenteli loppuaan, sitä enemmän syntyi elämääkin pääkaupungin kaduilla. Ja syyskuun ensi päivänä se jo kihisi ja kuohui täyteläisenä, luonnonraikkaana virtana, joka oli kulkenut puhdistavien maakerrosten läpi, siivilöitynyt ja kirkastunut. Mikä ihmeellinen voima onkaan luonnolla!

Kun muisteli kevään painostunutta mielialaa, joka katkonaisena ja jyrkkänä, vieläpä mielivaltaisena syöksähteli esiin kuin kukkuroilleen täyttyneet vallattomat purot, tähän vakaantuneeseen elonvoimaiseen syystunnelmaan, minkä aiheutti avoimin katsein eteenpäin rientävä vilinä, niin huomasipa selvään, että syksyä täydellä syyllä saattoi verrata miehuuteen. Pelottomana, luonnon puhdistamana odottaa Pohjolan väki talven kuolettavan vallan lähenemistä. Ihmeellinen on luonnon vaikutus ihmissieluun!

Malmit olivat myöskin saapuneet ihmisvirran mukana. Heitä seurasi Laura Nord, jonka elämä kesäisten kirkkokonserttiansioitten jälkeen oli muuttunut tasaisemmaksi. Useita rahalähetyksiä hän oli voinut osoittaa Tukholmaan ja Kööpenhaminaan periäkseen takaisin sinne jääneitä tavaroitaan. Ne askareet hän oli toimittanut kenenkään tietämättä, sillä eipä hän halunnut edes hyville ystävilleenkään ilmaista asemansa täperyyttä. Kun tavarat, muutamia kauniita pukuja, sormuksia ja muita koruja, saapuivat, käsitteli Laura niitä hellien kuin kauan poissa olleita rakkaita ystäviään. Hän järjesti ne uudelleen, erotti niistä pari leninkiä, toisen juhlakonsertteja varten ja toisen seurustelutarkoitukseen, sekä eräitä koruja. Mitä hän ei luullut piakkoin tarvitsevansa, niillä hän hankki uudelleen rahaa.

Laura Nord ilmoitti sanomalehdissä antavansa laulutunteja perheissä. Kotiinsa hän ei voinut oppilaita ottaa, sillä hän pelkäsi häiritsevänsä isäntäväkensä rauhaa. Eikä hän halunnut poiskaan muuttaa, ennenkuin näkisi, mihin suuntaan elämä rupeaisi viettämään. Hän tahtoi ja hänen oli pakko luottaa näihin hyviin ihmisiin, jotka olivat hänet pelastaneet ruumiillisesti ja henkisesti.

Pian vieri elämä pääkaupungissa tavallisiin syksyisiin uomiinsa, jollaista se sitten, pientä joulunaikaista poikkeusta lukuunottamatta oli seuraavaan kesään saakka. Rehtori lähti kouluun vähää ennen kahdeksaa aamulla, saapui aamiaiselle neljänneksen yli yhdentoista, lähti jälleen kello yksi ja palasi kolmen jälkeen. Rehtorska kävi torilla joka aamu kahdeksan ja yhdeksän välillä ja muun osan päivästä teki kotitöitä. Lauralla oli jo syyskuussa kolme oppilasta, joiden luona hän viipyi kolme tuntia. Ikkunastaan, joka oli pihalle päin, voi Laura myöskin seurata tarkoin lehtori Särkän elämäntapoja. Tämä oli yhtä säännöllinen kuin tarkkaankäypä kello. Kohta lehtorin mentyä aamulla katosi myöskin rehtorin sisäpalvelijatar ja kiipesi rappuja ylös panemaan Särkän huoneistoa päiväkuntoon.

Kerran hiipi Laura hänen jälestään ja meni "erakkomaisterin" asuntoon. Hän tuli pieneen keittiöön, jonka hellalla oli kaasukeittiö, kahvipannu ja kaksoisteekannu. Keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä, joka oli täynnä sanomalehtiä ja kirjoja. Kaapissa oli vähäinen, soma astiavarasto. Kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä.

-- Itsekö lehtori pitää näitä järjestyksessä? kysyi Laura palvelijattarelta.

-- Ei niitä ole hyvä mennä muuttelemaan, kyllä sillä itsellään on niiden paikat kaikki muistissa, vastasi palvelijatar.

-- Onpa se somaa, kun mieskin osaa noin siistiä!

-- Kyllä se mies toimeen tulee ilman emäntääkin.

Työhuoneessa, joka oli järjestetty maalaistuvan tapaan, hymähti Laura mielihyvästä nurkkauksessa olevalle leveälle penkille. Nurkassa oli tyynyläjä ja penkit kummallakin seinustalla. Siinä oli leposijaa kahdelle! Huoneesta ulkonevasta makuukomerosta pääsi suoraan kylpyhuoneeseen, jossa oli pesutelineet, pyyhkeet ja lakanat. Vihdoin tuli Laura saliin, jonka huonekalusto oli tehty juurikkopökäleistä. Nojatuolit olivat erittäin jykevän näköisiä, mutta mukavapa niissä oli istua. Laura koetteli melkein jokaista.

Huoneisto kaikessa vaatimattomuudessaan miellytti häntä suuresti. Olisipa hänelläkin, Lauralla, jotain omaa, jossa saisi vapaasti liikkua ja jota saisi omintakeisesti hallita. Niin, jos olisi!

Laura näki eräällä hyllyllä pari tyhjää kukkalasia. Silloin hänessä syntyi tuuma ilahuttaa yksinäisen lehtorin elämää kukkasilla. Hän lähti ja palattuaan toi mukanansa kimpun päivänkakkaroita. Osan niistä hän asetti salin pöydälle, toisen työhuoneeseen.

Ne ovat yksinkertaisia ja vaatimattoman kauniita, hän varmaan niistä pitää, ajatteli Laura muistellen rehtorskan selityksiä Särkän luonteesta.

Palvelijatarkin oli saanut työnsä valmiiksi. Kun Laura seurasi häntä rehtorin keittiöön, tarkasti hän salaa, mihin palvelijatar kätki lehtorin huoneiston avaimen. Ja seuraavina päivinä ei Laura tuonutkaan enää kukkasiansa palvelijattaren nähden, vaan vasta myöhemmin, jolloin hän salaa otti avaimen ja hiipi kukkinensa yläkertaan. Kaikkina koulupäivinä vaihtuivat tuoreet kukat Särkän yksinäisessä asunnossa. Monesti ne olivat Lauran omia poimimia, useimmiten torilta ostettuja. Mutta jos huomasi panna merkille, niin jokunen kappale samoja kukkasia vastaavana päivänä vieraili myöskin Lauran omalla pöydällä rehtorin ruokasalissa. Särkkä kyllä arvasi asian laidan. Vastapalvelukseksi hän hankki Lauralle kaksi uutta lauluoppilasta, joten Lauran aika alkoi kulua nopeasti työn touhinassa.

Mitä pitemmälle syksy kului, sitä kiihkeämmin toivoi Laura Nord saavansa tilaisuuden esiintyä jossain erityisen arvokkaassa tilaisuudessa, jotta sitten paremmalla luottamuksella voisi antaa oman konsertin. Ylioppilaspiireissä hommattiin suuria arpajaisia, joiden iltaman ohjelmasta oli puhuttu jo edellisenä keväänä. Sen piti tulla kaikin puolin ensiluokkaiseksi. Kuuluisimmat taiteilijat olivat avustajina. Saadakseen Lauralle tilaisuuden esiintymiseen käyttivät Malmit ja Särkkä kaiken vaikutusvaltansa toimihenkilöihin -- ja lokakuussa Lauraa pyydettiin juhlailtaman laulajattareksi. Tähän tilaisuuteen Laura perusti kaikki toiveensa tulevaisuuteen nähden. Jos hänet otettiin vastaan ylistyksin, oli pikku maailma jäävä hänen taakseen; jos taas -- --, niin, kuinkahan silloin olikaan käyvä? Hän oli jo oppinut salaamaan kaikki sisälliset liikkeensä -- niistä ei edes rehtorska Malmi ollut vähääkään selvillä. Hän näki Laurassa vaatimattoman, vähään tyytyvän taiteilijan. Mutta sitä tämä ei suinkaan ollut. Pettymykset olivat hänessä aikaansaaneet sen, ettei hän ilmaissut muille ihmisille luonnettaan ja aikeitaan sellaisina kuin hän ne omasi ja tunsi. Kumminkin piili kunnianhimo ja uhma syvällä hänen sisimmässään.

Kuukauden ajan Laura harjoitteli aamusta iltaan, jättäen usein menemättä vakinaisille tunneilleenkin. Teknillisesti niin korkealle kehittynyt taiteilija oli varmaankin saavuttava lujan pohjan esitykselleen. Mutta yhtä toivehikkaana kuin Laura meni juhlailtamaan, yhtä pettyneenä hän sieltä palasi, ja suuremman suuttumuksen vallassa kuin koskaan ennen hän luki oman osansa sanomalehtien ohjelmaa koskevista arvosteluista: "-- -- esitti epäpuhtaasti kaikki korkeimmat äänet" -- -- "tempossa ei ollut mitään johdonmukaisuutta -- --" j.n.e.

-- Tämän kaiken minä tiesin jo lavalle astuessani, sanoi Laura rehtorskalle, koettaen ylenkatseellisesti naurahdella. -- Äänijänteet kurkussani olivat ihan epäkunnossa.

-- Miksi? kysyi rehtorska.

-- Hetkistä ennen join teetä, ja kuinka lienen naurahtanut niin varomattomasti, että sain siitä suuren kulauksen henkitorveeni. Mutta enhän voinut olla laulamattakaan. Mitäpäs sille, se on tullut, mik' on tullut, hymähti Laura ja heitti lehdet syrjään.

-- Niinpä niinkin. Älä siitä välitäkään. Eihän se ollut edes oma konserttikaan, lohdutteli rehtorska.

Muutaman vuorokauden oli Laura Nord kuin hiukan hassahtanut. Hän nauroi kaikelle, jonkinjoutavalle, puhui sangen mitättömistä asioista kuin tosissaan, jätti käymättä kaikilla tunneillaan eikä välittänyt enää lehtori Särkän kukkalaseistakaan. Mutta sitten eräänä aamuna, koko yön itkettyään, hän nousi valjuna vuoteeltaan, pukeutui yksinkertaisimpaan tummaan leninkiinsä ja näytti aloittaneen elämänsä taaskin kuin alusta. Kukkasten asemesta ilmestyi saniaiskimppu lehtorin pöydälle, ja laulutunnit alkoivat jälleen.

Ilmat muuttuivat kylmiksi, alkoi sadella räntää. Eräänä iltana muitten mentyä levolle oli Laura avannut ikkunansa, sammuttanut valot ja riisunut kengät ja sukat jaloistaan. Hän tuijotti synkkään syysyöhön, jossa räntälumi oli alkanut yhä tiheämpään valua. Maa hohti likaisenharmaana. Särkän ikkunoistakin oli jo valo sammunut. Puoliyön aikana Laura hiipi ulos pihalle ja käveli avojaloin kaikkein paksuimmissa rantalätäköissä. Hän nosteli helmojaan ja varoi vaatteitaan, etteivät ne päässeet kastumaan. Jalkoja paleli, ruumis värisi vilun vallassa, mutta itsepintaisesti hän jatkoi yöllistä urheiluaan. Vihdoin hän palasi yhtä hiljaa sisälle kuin oli sieltä lähtenytkin.

Seuraavana iltana Laura Nord valitti rehtorskalle, että hän oli sairas, hänessä oli kuumetta, ja kurkkukin tuntui käheältä. Hänet täytyi hommata sairaalaan.