Part 5

-- Etkö sinä voisi pitää "tuosta miehestä"?

-- En tiedä. Hän näyttää kovin hyvältä mieheltä.

-- Niin, mutta hän ei ole ainoastaan hyvä, vaan hän on kunnon mies. Minusta olisi hauska, jos te kaksi menisitte naimisiin.

-- Voi hyvä Emmi, mistä sinä tuollaisia päähäsi saat -- ja sopisinko minä sitten hänelle?

-- Olisiko sinulla suurempia vaatimuksia, kuin mitä hän jaksaa täyttää?

-- Ei minulla mitään vaatimuksia ole.

-- Niitä -- ainakaan itsekkäitä vaatimuksia -- sinulla ei saisi ollakaan. Sillä katsopas, minun mielestäni on asianlaita sellainen, että jos toinen uhrautuu toisen hyväksi, niin täytyy toisenkin siinä suhteessa tehdä parhaansa. Avioliitto on kummankinpuolista mukautumista. Tai ellei se sitä ole, niin se on valhe-avioliitto. Puhutaan "akkavallasta" ja "ukkovallasta". Mikä on esimerkiksi "akkavalta"? Se on sellainen liitto, jossa mies ei välitä vaimostaan, vaan antaa tämän elämöidä kuinka hyvänsä, pettääkseen hänet sitä helpommin. "Ukkovallassa" ovat osat vaihtuneet.

-- "Tasavalta" minun mielestäni on paras, huomautti Laura.

-- Ehkäpä, jos nyt sitten "valtaa" onnellisen avioliiton ehtona voi ollenkaan olla olemassa. Eiköhän se paremminkin ole kummankinpuolista itsensähillitsemistä "vallan" asemesta; ja sitä kysytään toisella kertaa toisen ja toisella kertaa toisen puolelta, selitti rouva Malmi. -- Etköhän sinä, Laura, osaa hillitä itseäsi tarpeen vaatiessa?

-- Sitä minä toki osaan, vastasi Laura varmasti, -- ja osaan minä kieltäytyäkin.

Laura oli tällä hetkellä vakuutettu siitä että hän oli nämä tärkeät kokemukset siksi perin pohjin saavuttanut, että hän milloin tahansa omasta tahdostaan voisi sekä hillitä itsensä että kieltäytyäkin joutavista elämännautinnoista. Hän tunsi olonsa niin lohdulliseksi tämän hurmaavan luonnon keskellä -- eikä hän ollut viime aikoina edes ajatellutkaan muuta kuin miten elämänsä järjestäisi, jotta voisi hankkia toimeentulonsa. Voisivatko huolet nyt puhaltautua pois avioliiton kautta, saattaisiko hän ehkä piankin pitää tätä idyllistä Pilkettä, tätä sulorauhaista paikkaa kuin omanaan ja ajatella, että saisi kaiket kesät täällä elellä mielensä mukaan?

Seuraavana päivänä Kuppari-Maija sanoi Särkälle, että hänen oli lähdettävä taloon heinäntekoon, sillä sieltä oli käyty kutsumassa.

-- Sopii kyllä, vastasi Särkkä, ja nyt sopii entistä paremmin, sillä rehtori viedään mukaan, ja hän raataa kahden miehen edestä, joten possakka tulee pian tehdyksi.

-- Aikooko se lehtori tosiaankin mennä, vaikka vieraat ovat täällä? kyseli Anna-Maija.

-- Tokihan minä nyt sellaisessa asiassa sanani mittainen olen, vastasi Särkkä.

Tiistaiaamuna Särkkä retuutteli Malmia hereille kello neljä, mutta turhaan. Tämä vain kääntyi toiselle kylelleen ja nukkui entistään sikeämpään. Särkkä pisti virsut jalkaansa, otti työvaatteet kainaloonsa ja meni pihan poikki portille, minkä hän avasi hellävaroen, jotteivät "pirtin hengettäret" heräisi. Sitten hän kulki nopein askelin maantielle.

Työviikko kului pikaisesti. Aamu- ja päivärupeaman oli Särkkä heinätyössä, iltarupeaman piti seuraa vierailleen. Anna-Maija oli saanut jättää taloudenhoidon melkein kokonaan naisvieraiden huostaan. Hän vain osoitteli, mistä mitäkin tarveainetta saatiin. Rouva Malmi järjesti kaiken, toimeenpanijana hääri Laura Nord.

Aamiaisen kävi Särkkä syömässä kello puoli yhdeksän. Ensimmäisinä aamuina vieraat vielä siihen aikaan nukkuivat, mutta kun he Anna-Maijalta kuulivat, milloin isäntä pistäytyi kotosalla, varustautuivat hekin kuntoon siksi. Niitylle oli matkaa noin puoli kilometriä, ja jopa vieraat sinnekin usein osuivat. Rehtori tunnusteli työkaluja ja yrittelipä niitä käyttääkin. Rehtorska ja Laura kerran pitelivät käsissään haravaa hyvän aikaa ja työntelivät heiniä kokoon sekä kertoivat sen jälkeen päivällisen maistuneen entistään paremmalta.

Perjantaina oli Anna-Maijan määrä leipoa viikon tarpeet. Jo aikaisin Särkän lähtiessä työhön loimusi tuli keittiön uunissa. Taikinapytyt olivat kohoamassa. Kun lehtori painoi pihaportin varovasti kiinni ja samassa katsahti pirtin ikkunaan, näki hän verhojen liikahtavan ja lasin taakse ilmestyvän ruskean silmäparin, joka tervehtien hänelle nyökkäsi. Lehtori nosti lakkiaan ja luikki sitten tiehensä. Hänen saapuessaan aamiaiselle oli pöytä kukilla koristettu; sen järjestämistä viimeisteli Laura Nord kiireisessä touhussa. Kahvitarjotin oli varustettu myöskin valmiiksi, ja sille asetetut vehnäkakut olivat tavallista monipuolisemmat ja runsaammat.

-- Hyvää huomenta, neiti Nord, ette varmaankaan ole nukkunut viime yönä hyvin, koska olitte jo niin aikaisin ylhäällä tänä aamuna? sanoi lehtori.

-- Hyvää huomenta! Olen nukkunut erinomaisesti, ja siksipä jaksankin nousta aikaisin. Teidän terveelliset elämäntapanne vaikuttavat, onnellista kyllä, syrjäisiinkin. Ja nythän sitäpaitsi on nimipäiväni.

-- Soo, mikäs päivä sitten tänään on? kysyi Särkkä.

-- Alicen päivä, se on toinen nimeni.

-- No, koska niin on, niin velvollisuuteni ja pyhä oikeuteni vaatii minua toivottamaan teille, minun vieraanani, hyvin paljon onnea.

-- Oo, te teette sen vain velvollisuudesta?

-- Nähkääs, hyvä neiti, minä en ole koskaan voinut tehdä enempää kuin velvollisuuteni ja harvoin olen senkään jaksanut täyttää. Minun ehkä tällä kertaa olisi sopinut sanoa "hauskan velvollisuuteni".

-- Siinä tapauksessa kiitän teitä sydämellisesti ja tunnustan samalla, että tämä nimipäivätarjoilu tapahtuu teidän kustannuksellanne, sillä vehnäpullat ja kahvi ovat teidän omaisuuttanne.

-- Mutta luulenpa, etteivät Kuppari-Maijan kädet ole noita kauniita kakkuja muovailleet, eivätkä ne tällä kertaa ole minunkaan mestarinäytteitäni, virkkoi lehtori leikillisesti.

-- Osaatteko te leipoa? kysyi Laura ihmeissään.

-- Elämä opettaa kaikkea, kuten tikanpojankin puuhun kapuamaan. Omaa leipomaani syön itse mielelläni, vaikka vieraille en sitä halusta tarjoa.

-- Teidän tulee ottaa itsellenne vakituinen leipoja.

-- Niinpä pitäisi tehdä, kun siihen olisi aikaa, mutta aikaakin on niin vähän, että se kuluu muuhun touhuun.

Hätäisesti syötyään tarttui Särkkä erikoisen kiivaasti kahviin ja vehnäsiin.

-- Miten korkealle te leipomataitoni arvostelette? kysyi Laura uteliaasti.

-- Nämä ovat erinomaisia!

-- Jos todellakin ovat hyviä, niin se on rehtorska Malmin ansio, sillä minä olen oppinut taitoni häneltä.

-- Jaa, jospa sellaisia naisia olisi enemmän tässä maailmassa! virkahti lehtori kuin ajatuksissaan.

-- Siinä olette oikeassa, herra lehtori, hän on todellakin ihannenainen.

Mutta Särkkä ei enää siitä asiasta puhetta jatkanut, hän luuli sanoneensa jo liikoja niinkin. Sen sijaan hän virkkoi:

-- Te olette hyvä oppilas! Toivottavasti olette leiponut niin paljon, että riittää pyhän ylikin -- ja ellei riitä, niin leipokaa uutta. Pyhäisin täällä käy välistä naapureitakin.

-- Onko täällä seuraakin kesäisin? kysyi Laura jälleen, ja hänen äänessään helähti entistään tuttavallisempi sointu, joka vaikutti Särkkään avomielisyyttä herättävästi.

-- On kyllä, on sellaista yksinkertaista, hyvää, vaatimatonta seuraa, joka minua erikoisesti miellyttää, vastasi hän. -- Minä kutsun parhaan naapurini tänne jo tänä iltana. Sanokaa sitten, mitä hänestä pidätte.

-- Ja minä keitän hänelle hyvän kahvin!

-- Senpä Mylläri-Matti ansaitseekin. Kuullessaan tuon jonkun verran omituisen nimen tunsi Laura pientä pettymystä, mutta eipä hän sitä millään tavoin ilmaissut. Särkän omituisuudet alkoivat vain vetää häntä puoleensa ja herättää hänen uteliaisuuttaan yhä suuremmassa määrässä. "Hän on itsenäinen mies eikä anna minkään asian mielipiteitänsä ja menettelyänsä muuttaa", oli rehtorska sanonut. "Ihmiset eivät ole hänelle rasitukseksi eikä hän muille!"

Lehtorin mentyä Laura kiintyi taloustoimiinsa kiihkeästi. Hän tahtoi työskennellä "hänen" ja vieraitten viihdytykseksi. Aika kului siten nopeasti ja huomaamatta; hän oli iloisemmalla mielellä ja hymyili viehättävämmin kuin ennen. Ja missä rehtorska ja hän olivat kahden, siellä kietoutui aina keskustelu Särkkään. Kummankin mielestä tämä oli kaikkine omituisuuksineen kunnioitusta ja ihailuakin ansaitseva mies. Ja kuinka hyvin ja helposti häntä saattoikaan ymmärtää!

Anna-Maija oli vieraisiin kovasti ihastunut. "Kun ne minuakin, mokomaakin kupparimuoria, pitävät kuin vertaisenaan, sanovat: olisikos Anna-Maija nyt niin hyvä ja hyvä ja hyvä -- ja: jos nyt sopisi tehdä niin ja niin ja niin -- --", kehasteli Anna-Maija myllytupalaisille vierasten käytöstä. Kaikessa Laura kysyikin neuvoa Anna-Maijalta. Eräänä aamuna oli tämä tuonut vattuja aamiaispöytään ison tuohisen. Laura oli heti tiedustellut, mistä niitä sai poimia; Anna-Maijan oli hänelle paikka osoitettava. Ja heinäkuun helteisen päivän paahteesta huolimatta Laura lähti marjaan; hän tahtoi valmistaa hyvän päivällisen "hänelle" ja "hänen" vierailleen.

Kun työssä on rakkautta, vaikkapa vain hetkellistä ja haihtuvaakin, niin kyllä se sujuu. Tuskinpa koskaan ennen oli Laura marjoja poiminut -- mahdollisesti joskus suuhunsa pistääkseen. Nyt hän poimi niitä oikein tosissaan, ja ne pyöriskelivät niin sukkelasti hänen hentojen sormiensa lomitse. Tuskinpa niistä omaan suuhun joutui ainoatakaan. Tuoppi täyttyi nopeasti -- ja kun se oli täynnä, kaatoi hän sen koriin. Hänestä tuntui niin omituiselta, levolliselta, vieläpä hyödylliseltäkin tuo työ; nuo punaiset marjat, ne olivat kuin hänen omaisuuttaan. Kertoessaan "hovinsa" historiaa oli Särkkä maininnut, että hänellä oli marjassakäyntioikeus ja metsästysoikeus kaikilla Särkän tilaan kuuluvilla mailla. Tämä oikeus oli kiinnitetty -- se oli "hänen", Särkän, oikeutta. Miksipä sitten ei hänenkin, Lauran? Työstä palattuaan, ja ennenkuin oli edes käynyt vieraitaan tervehtimässä, lehtori pani saunansa lämpiämään.

-- Katsokaapas kotoista kylyäni, kuinka se jälleen on joutunut kunniaansa pitkän viikon synkkänä seistuaan! huudahti lehtori pihaan tullessaan ja osoittaessaan saunaa, joka suitsi paksua harmaata savua jokaisesta pienimmästäkin raosta, mikä salvaimissa löytyi.

-- Perjantai on sinun saunapäiväsi? kysyi rehtori.

-- Niin -- ja Mylläri-Matin. Sinä saat tänään kunnian olla kolmantena, jos haluat, vastasi Särkkä.

-- Enpä minä ole ollut suomalaisessa saunassa ainakaan kymmeneen vuoteen, virkkoi Malmi. -- Ei minun pääni kestä sellaista kuumuutta.

-- Ne herraspäät ovat kovin heikkoja! huudahti Särkkä.

-- Minun pääni kyllä kestää, huomautti rehtorska.

-- Kyllä minunkin, sanoi Laura Nord.

Mylläri-Matilla oli kylvyn jälkeen juhlailta. Hän oli seuran huomatuin henkilö. Särkkä oli kantanut hänen nojatuolinsa ison pihakoivun katveeseen, ja sinnepä varusti Laura kahvipöydän myöskin. Koko seurue asettui ukon ympärille. Hänen kunnianarvoinen vanhuutensa, jonka huomaamiseen Särkkä oli antanut aiheen, herätti kaikissa myötätuntoa. Ihmiset ovat kuin lammaskatras, joka aina ja kaikkialla tarvitsee kellokkaansa. Kuinka monta kunnianarvoista vanhusta kuljeksiikaan tuolla tanhuoilla ja maanteillä saamatta mitään huomiota osakseen! Eipä heille edes veräjää aukaista, jos ovat kykenemättömät itse sitä tekemään.

Laura palveli Mylläri-Mattia kuin tämä olisi ollut hänen vanha rakas isänsä. Ukon avuttomuus, lapsellinen avuttomuus, se eniten hänen huomioonsa vaikutti. Eipä ukon polvikaan enää ilman apua tahtonut nousta toisen polven päälle. Kerran Laura senkin huomasi ja vaihtoi vanhuksen ristissä olevia polvia. Näillä teoillaan hän saavutti Särkän hiljaisen, hyväntahtoisen ihailun ja kunnioituksen. Laura ei ollut enää hänen mielestään ainoastaan kristillinen kirkko taiteilija, vaan uhrautuva kanssaihminen, joka ymmärsi muita, ymmärsi varsinkin yksinkertaista kansaa. Sinä iltana vaihtoivatkin lehtori ja Laura keskinäisen ymmärtämyksen ensimmäiset salaiset katseet.

Mylläri-Matti poltteli tyytyväisenä sikariansa ja tutustui pian vieraisiin lehtori Särkän leikillisen hyväntahtoisuuden opastamana.

-- Tuo ryökkinäkös se nyt on sen lehtorin morsian? kysyi ukko aivan luonnollisesti Särkältä, Lauran kaataessa kahvia kuppeihin, osoittaen sormellaan Lauraa.

-- Pitäisikö minulla vaarin mielestä vielä olla morsiankin? kysyi Särkkä vuorostaan.

-- No kah, se Anna-Maijahan sitä tässä viime viikolla hoki, jotta morsian taitaa tulla rukin sijaa katsomaan.

-- Rupeaisiko Matti-vaari sitten puhemieheksi? kysyi jälleen lehtori, vilkuttaen veitikkamaisesti silmäänsä rehtorskalle.

Lauran käsi vavahteli, ja hän vilkui hämillään ympärillensä. Melkeinpä teki hänen mielensä jättää tarjoilu sikseen.

-- Tottahan minä puhemieheksi; saanpahan vielä roimapaidan vanhoilla päivilläni, vastasi Mylläri-Matti.

Rehtorska yhtyi nyt leikkiin, huomatessaan Lauran epävakavan aseman.

-- Laura, antaisitko sinä tälle vanhukselle paidan, jos hän ottaisi puhuakseen sinunkin puolestasi? kysyi hän.

Mutta Laura ei vastannut; tässä leikissä oli hänen mielestään liian paljon totta. Lehtorska jatkoi:

-- Mutta minä lupaan valmistaa teille, arvon vanhus, parhaan paidan, minkä osaan, jos käytätte mahtianne tämän asian hyväksi.

Mylläri-Matti katsella mulkoili Särkkään kahden vaiheilla, mitä tekisi. Lopuksi hän virkkoi:

-- Kyllähän tämä mies on miesten parhaita!

-- Onkos "ryökkinää" vastaan mitään muistuttamista? kysyi rehtori Malmi.

-- Eikös ja mitä! Kovin on höyli ryökkinä. Taitavatpa olla kuin luodut toisilleen.

-- Sitä minäkin olen ajatellut! huudahti rehtorska.

Anna-Maija tuli ilmoittamaan, että sauna oli "kuurattu" ja siellä oli kaikki kunnossa naisia varten. Lauralta pääsi helpotuksen huokaus; hän katsahti Särkkään, jonka silmät olivat häneen kiintyneet. Kummankin suupielissä värähti vieno hymy, joka oli kuin kaukaisen salaman välähdys. Kaikesta huolimatta he olivat jälleen askeleen toisiaan lähempänä.

VII.

Pekka Kontio oli matkustanut kotiinsa maalle tapaamatta sitä, jota hänen sydämensä halasi. Koko alkukesän hän kuljeskeli metsissä omiin kaihoisiin ajatuksiinsa vaipuneena. Ei maistunut ruoka eikä uni. Äiti koetti häntä lohdutella kysellen, mikä häntä vaivasi tai mistä paikasta hän tunsi itsensä kipeäksi. "Mikäs hätä sinulla on, poika? Elä joutavia murheita kanna, kun kerran luokaltakin pääsit!" tyynnytteli äiti kerrankin, kun huomasi Pekan pahantuuliseksi. Mutta ne puheet vain ärsyttivät poikaa, ja yhä useammin hän vetäytyi yksinäisyyteen päiväkausiksi.

Usein oli Pekan kainalossa lehtori Särkän hänelle lainaama historian oppikirja, kun hän metsäisille matkoilleen lähti. Toisinaan hän sitä selaili, mutta monesti se palasi kotiin avaamattomana. Juhannuksen tienoissa pälkähti Pekan päähän jotain, jonka kiduttava ikävyys oli hänen ajatuksiinsa istuttanut. Hänen täytyi kesän aikana tavata Aini Rasi! Mutta miten? Lehtori Särkän lainaama historia opasti siihen tien. Yks' kaks' hän lukisi historian, lukisi sen selväksi kuin viisi sormea -- ja sitten veisi kirjan lehtorille. Olisihan se oikeata asiaa. Samalla matkalla sopisi poiketa Ritalan pappilaankin, Ainin kotiin.

Tuumasta toimeen. Päätös kypsyi hänessä yhtäkkiä niin varmaksi, että hän ryhtyi sitä heti toteuttamaan. Oikein tosissaan otettuaan kirjan käsiinsä hän luki jo ensi päivänä selväksi viisi lehteä. Työ ei tuntunutkaan raskaalta, kun sen takana häämötti niin kaunis päämäärä. Illalla sänkyyn mentyään hän vielä mietti lukemiensa paikkojen sisällystä, ja kun jotain oli epäselvänä, tarttui hän uudestaan kirjaan. Toisena päivänä hän teki sen huomion, että lehtori oli piloillaan hänelle sanonut, ettei hänen tarvinnut muistaa niitä vuosilukuja, joiden alla oli sininen viiva, kunhan hän vain katselisi tarkoin niitä, joiden alla tuo viiva oli. Mutta sellainen viiva olikin kaikkien tärkeämpien vuosilukujen alla.

Omituinen viehätys lumosi Pekka Kontion hänen seurustellessaan historiallisten tietojen kanssa. Kirja ei unohtunut häneltä enää hetkeksikään. Ja kuinka helppo siitä oli tietoja ammentaa! Hän tutki kaikki Särkän tekemät muistiinpanotkin ja otti huomioon reunuksiin merkityt numerot, jotka viittasivat mielessä pidettäviin paikkoihin muilla sivuilla. Olipa se tosiaankin ollut viisas keksintö, minkä lehtori Särkkä oli tehnyt hänen hyväkseen.

Oppilas loma-aikoina harvoin muistelee opettajiaan. Mutta Pekka Kontio muisteli nykyään lehtori Särkkää sangen usein. Hän kuvitteli mielessään, miten hän saapuu tämän kesäasunnolle, antaa hänelle takaisin hänen kirjansa ja uskaltaa silmiin katsoen lausua:

"Kiitoksia lainasta, tässä on kirja! Nyt minä osaan historiaa ainakin kahdeksan edestä."

Lehtori vain hymähtää ja sanoakseen jotain virkahtaa ehkä:

"Vai niin, pojan porpana, oletpahan pitänyt sanasi!"

Kolmisen viikkoa oli Pekka uskollisesti lukenut. Neljännellä hän pani polkupyöränsä hyvään kuntoon, kääri historian oppikirjan puhtaaseen paperiin ja sälytti sen muiden matkakompeittensa mukana laukkuun.

-- Lähdenpähän näyttämään lehtori Särkälle, että osaan historiaa, virkkoi hän vanhemmilleen.

Matka osui etelää kohti. Yön ajettuaan hän joutui sen talon kohdalle, missä Paavo Tuunainen asui. Ei oikein mieli, tehnyt toveria tervehtimään, mutta kun kerran matka noin läheltä osui, niin saipa häntä sisälläkin pistäytyä. Paavo ilostui sangen suuresti nähdessään Pekan, jota ei hevillä päästettykään talosta lähtemään. Pekan täytyi viipyä koko vuorokausi, ja seuraavana päivänä lyöttäytyi Paavo mukaan. Matkan varrella he usein pysähtyivät lepäämään, söivät eväitään ja uiskentelivat jokaisessa purossa ja lahdelmassa, mikä tien viereen sattui. Yönsä he makasivat heinäladossa.

Aamupäivällä heidän saavuttuaan Pilkkeeseen oli "päärakennus" autio ja tyhjä. Vieraatkin olivat sieltä viikko sitten lähteneet. Kotvasen turhaan odoteltuaan he läksivät läheiseen koivikkoon, osuivat sieltä myllytuvalle ja saivat tietää lehtorin olevan heinänteossa, mutta että hän kello kahden jälkeen palaa kotiinsa.

Koko yhdessäoloaikanansa eivät kumppanukset kertaakaan olleet keskustelleet Pekan ja Ainin välisistä asioista eikä siitä kepposesta, minkä Paavo oli Pekalle tehnyt. Mutta nyt heidän odotellessaan lehtoria ja kävellessään maantiellä kysäisi Paavo yht'äkkiä:

-- Käytkös Ainin luona? Täältä ei ole sinne pitkä matka.

-- Mitäpähän minä siellä tekisin, vastasi Pekka koettaen näyttää niin levolliselta kuin mahdollista.

-- Eihän se rakkaus ole mikään potaatti! huudahti Paavo.

Mutta samassa hän voimakkaan iskun vaikutuksesta kellahti päistikkaa mutaiseen maantien ojaan.

-- Vai semmoisia perunoita sinulla onkin, ähki Paavo ja kiepsahti takaisin tielle, syleksien mutaa suustaan. -- Odotapas, senkin hupsu, kun et leikkiä ymmärrä!

Alkoi kiivas jälekkäinjuoksu. Paavo oli usein saavuttamaisillaan pakenijan, mutta äkkinäisellä käänteellä tämä toistaiseksi pelastui joutumasta kiinni. Hiki valui virtanaan kummankin otsalta, maantieltä tuprusi sankka pölypilvi ilmaan. Pekan voimat väsyivät ennen, Paavo tempasi hänet takaapäin syliinsä ja alkoi häntä retuuttaa maantien ojaan, Ähkien ja puhkien hän sai hänet selälleen ja alkoi toisella kädellään nyhtää irti mutaista turvetta. Silloin kiepsahti Pekka vatsalleen ja alkoi potkia päällään istuvaa vastustajaansa. Leikistä alkoi koitua ihan täysi tosi. Paavon nyrkki kohosi korkealle ja laskeutui vinhasti Pekan niskaan, korvallisille ja päälakeenkin; toinen käsi pusersi päätä mudakkoon.

-- Syöppäs nyt itse sitä, mitä aioit minulla syöttää! huudahteli Paavo kiukuissaan.

-- Tuunainen, sinä olet raaka kuin Polyfemos; ei sinusta ole Proteuksen kesyttäjäksi! kuului jykevä ääni maantieltä.

Ällistyneenä katsahti Paavo ylös. Siinä seisoi Särkkä hänen edessään. Häpeissään kömpi kumpikin opettajansa luo häntä tervehtimään.

-- No, mistä vihat, kunnon naapurit? kysyi Särkkä leikillisesti.

-- Ilmanpahan vain tässä aikamme kuluksi kisailtiin, selitti Tuunainen. -- Pekka aikoi minulla syöttää sammalta, mutta saikin itse sitä ehkä runsaammin.

-- Taisipa siinä leikissä olla vähän tottakin? virkkoi Särkkä.

Paavo katsahti Pekkaan, joka näytti hyvin hätääntyneeltä. Eikä heistä kumpikaan vastannut lehtorin kysymykseen.

-- Minä tulin tuomaan takaisin sen lehtorin kirjan, sanoi Pekka vihdoin, koettaen painaa unohdukseen koko edellisen jupakan.

-- Jaa historianko? Onkos se päässä jo?

-- Pitäisipä olla, vastasi Pekka rohkeasti. Särkkä piti pojat vierainaan. Hän kyseli heiltä heidän kesäkuulumisiaan ja olivatko he kotitöitä tehneet pelloilla ja niityillä. Kun hän kuuli, ettei kumpikaan ollut edes yrittänytkään koko kesässä sellaisiin toimiin ryhtyä, niin hän tokaisi:

-- Siinä tapauksessa te sitten hyvin jaksatte auttaa minua muutaman päivän. Nähkääs, asia on sellainen, että erään torpan mies tässä lähellä on ollut sairaana koko kesän, torpan naisväen on täytynyt olla pitkät ajat talossa possakassa, joten omat työt heiltä ovat jääneet kokonaan tekemättä. Huomenna me aloitamme heidän heinäntekonsa. Eikös niin?

Yksimielisesti myöntyessään lehtorin ehdotukseen eivät Pekka ja Paavo tienneet, oliko se heistä mieluista vai vastenmielistä. Ensimmäinen ikävyys heitä kumminkin kohtasi jo seuraavana aamuna, kun lehtori herätti heidät kello viideltä. Silloinpa vasta uni olisi maistunut! Mutta pian virkosivat nuoret voimat, ja reippain mielin he seurasivat opettajaansa työmaalle. Ensin noudettiin työkalut siitä torpasta, jonka niitylle oltiin matkalla. Torpan vanha muori siunuusteli ja kiitteli jumalaa, kun tällainen onni heitä onnettomuudessakin kohtasi. Sairas mies taas sanoi aikansa kuluksi ryhtyvänsä miettimään keinoa, millä tämän hyvän työn voisi terveeksi tultuaan lehtorille palkita. Jottei tarvitsisi enempää kuulla liikanaisia ylistyksiä, kiiruhti lehtori pois torpasta.

Niitylle päästyä iski Särkkä ensinnä terävän viikatteensa heinään; se soiden suhahti -- ja kaunis lako syntyi heinikkoon. Sitten hän löi toiseen suuntaan... ja sitten taas...

-- Tulkaa pojat perästä, osaattehan toki niittää! virkahti hän.

Vaivalloiselta tuntui niittäminen varsinkin Paavosta, joka jo kauemmin koulua käydessään oli saanut ruumiillisen työn unohdetuksi. Särkkä pysähtyi kovastamaan viikatettaan, samalla tarkastaen työtoveriensa jälkeä.

-- Kyllä siitä hyvä tulee, kunhan vain on kärsivällisyyttä, lohdutteli hän. -- Huomenna se sujuu jo itsestään. Ottakaa kaidat eteykset, ettei rupea väsyttämään.

Pienehköön niittyyn oli jo syntynyt tuntuva lovi, kun Särkkä ehdotti, että ottaisivat oikein istuntalepuun. Samassa hän veti esille paperossilaatikon ja tulitikut. Särkkä poltteli verrattain harvoin, mutta silloin tällöin tuntuivat savut hänestä hyvältä. Sytyttäen paperossin hän kysyi:

-- Olettekos te tupakkamiehiä? Kumpikaan ei vastannut.

-- Niin, jatkoi Särkkä, hyväpä olisi, ettette polttaisi. Minun lapsuuteni aikana ei ainakaan minun kotonani tiedetty, että tupakanpoltto oli terveydelle vahingollista. Pidettiinpä sitä vielä miehuuden merkkinäkin. Nyt sitävastoin on miehuullisempaa olla polttamatta. Kun nuorena siihen ei totu, niin vanhempana ei enää viitsi totuttautuakaan. Minun vereni tottui nikotiiniin jo varsin nuorena. -- Poltatteko te paljonkin?

Pojat tunsivat olotilansa hiukan noloksi. Olihan Särkkä heidän opettajansa, ja kielsihän koululaki heiltä tupakanpolton. Mutta toisaalta olivat he tässä nyt kuin työkumppaninsa kera, heillä oli nyt muitakin yhteisiä pyrintöjä kuin koulutyöt. Eipä tähän tilaisuuteen sopinut koululakia sovelluttaa. Ja turhaapa olisi ollut asioita kaunistellakaan.

-- Olen minä vähän silloin tällöin poltellut, vastasi Paavo Tuunainen vihdoin. -- Se on niin merkillistä, että kotioloissa, täällä maalla, missä se olisi vapaampaa, ei sitä tee niinkään usein kuin kaupungissa kouluaikana.

-- Ja ehkäpä enimmäkseen vain toverien seurassa? huomautti lehtori.

-- Niin taitaa olla, myönsi Paavo.

-- Mutta ylipäänsä et siihen vielä suurtakaan kiintymystä tunne?

-- No enpä juuri.

-- Siinä tapauksessa heitä se kokonaan pois ja koeta saada toverisikin se lopettamaan. Silloin teet sekä itsellesi että heillekin hyvän palveluksen. Ja jospa he alussa ajattelemattomuudessaan hiukan sinua pilkkaisivatkin pikkumaiseksi tai muuksi sellaiseksi, niin ole vahva uskossasi ja tee uuraasti työtä -- ja saat olla varma, että he sinua ihailevat, jollei muutoin niin salaisesti. Nykyäänkin vielä tarvitaan apostoleja.

-- Siinä tapauksessa on minulla nyt jo tilaisuus aloittaa tästä Pekasta, vastasi Paavo virnistellen.